Taikajuomatunti kuudesluokkalaisille

[Braile]

Pelijärjestys
1. Opettajien vuorot: Sidley Shiver (Braile),Nerissa Mockley (Tikkukaramelli)
2. Oppilasryhmä A: Nathan Mockley (Ambra), Dante Spinner (Braile)
3. Oppilasryhmä B: Prudence Gray (Neifion),Drew Wood (werty)
Vuorossa oleva on tummennettu.

Pelijärjestys on valmiiksi päätetty, koska tunnilla työskennellään ryhmissä ja on helpompi jos ryhmän jäsenten vuorot ovat peräkkäin. Pelivuorossa selkenee paremmin, mitä ryhmissä kuuluu tehdä ja näin. Ryhmät on siis etukäteen päätetty.
Tervetuloa!

Sidley Shiver

Kuudesluokkalaisten taikajuomatunti
Torstai 15. huhtikuuta, klo 9.00
Tyrmät

Päivä päivältä stressi ensimmäisen oppitunnin onnistumisesta vain kasvaa kasvamistaan. Olen viettänyt koululla jo muutaman päivän, mutta tämä on viimein se päivä, jolloin pidän viimein ensimmäisen oppituntini. Toisaalta olen innostunut, sillä tapaan pian yhden niistä kahdeksasta luokasta joita tulen opettamaan. Olen suunnitellut jo paljon, itse asiassa niin paljon että minusta alkaa pikkuhiljaa tuntua ettei kaikki todellakaan mahdu tälle yhdelle ainoalle oppitunnille. Haluan kuitenkin tehdä oppilaihin hyvän ensivaikutelman. Ensivaikutelma on minulle aina merkittävä asia, mutta nyt on entistäkin tärkeämpää, että kaikki onnistuu. Tulenhan minä kuitenkin opettamaan näitä oppilaita vielä pidemmänkin aikaa. En missään nimessä halua huonoa mainetta heidän keskuudessaan.

Ensimmäisestä tunnistani koituvaa jännitystä lieventää tosin onnekseni Nerissan ilmoitus siitä, että hän aikoo olla läsnä ensimmäisellä oppitunnilla. Ainakaan en ole yksin huomion keskipisteenä ja oppilaiden silmätikkuna siellä luokan edessä seisoessani; opettajainhuoneessa oleskellessani kun olen saanut kuulla jo jos minkälaisia kauhutarinoita siitä, millaisia oppilaat saattavat kamalimpina päivinään olla. Olenpa kuullut sellaistakin, että oppilaat saattavat terrorisoida tunteja jatkuvasti ja vieläpä ihan tahalleensakin. Erityisesti koulun rehtori, professori Kovacevich, on kertoillut järkyttävistä täysin katastrofaalisista oppitunneista ja siitä kuinka hirviömäisesti oppilaat osaavatkin käyttäytyä. Muutenhan huomion keskipisteenä oleminen ei minua tavallisesti häiritse, mutta tässä tilanteessa tuntuu olevan jotain ertityisen jännittävää.

Uutinen huonosti käyttäytyvistä oppilaista ei sinänsä tietenkään ole täysin uusi minulle, sillä eivätpä omat kouluaikanikaan aina kovin levollisia ja mukavia olleet, mutta jostain syystä olen kuvitellut, että oppilaat olisivat siitä järkevöityneet. Voi tosin olla, että mielipiteisiini on vaikuttanut yksi tämänhetkinen oppilas, jonka kanssa olen ollut puolisen vuotta tekemisissä..

Tällä hetkellä saatan siis vain toivoa, että oppilaat jaksavat käyttäytyä kunnolla, sillä en halua ajatellakaan mitä seuraisi siitä jos joutuisin ryhtymään jonkinnäköisiin kilpahuutoon oppilaiden kanssa. En myöskään halua joutua kilpailemaan huomiosta, vaan toivon oppilaiden istuvan kilteistä pöytiensä ääressä ja vastailevan kysymyksiini aina kun puheenvuoron heille annan. Tuskin se on liikaa pyydetty?

Jostain syystä muut opettajat näyttävät hieman huvittuneilta, kun kerron näistä odotuksistani ja suunnitelmistani heille. En voi olla huomaamatta, kuinka he vieläpä luovat toisiinsa tietäväisiä katseita kun luulevat etten minä muka huomaa. Ikään kuin he ajattelisivat ettei minusta muka opettamaan olisi. He saisivat kyllä pian huomata olleensa pahasti väärässä, sillä aioin saada ensimmäisen oppituntini onnistumaan täydellisesti. Se oli pieni tavoitteeni ainakin näin ensi alkuun.

Pahin epäkohta taisi kuitenkin olla se, että taitoni liemien kanssa olivat päässeet pahan kerran ruostumaan. Kouluaikoinani olin ollut hyvä oppilas, mutta seitsemänneltä luokalta valmistuttuani en ole koskenutkaan noidankattiloihin. Oikeastaan olen elänyt melkein parisen vuotta kuin jästi, vaivautumatta sen kummemin käyttämään taikakeinoja avukseni. Mutta eivätköhän ne ruosteeseen päässeet taidot tässä kouluvuoden aikana taas harjaantuisi. Ei esimerkiksi puhdistustaikojen uudestaanopettelu voi olla niin kovin vaikeaa, jos jotkut ensiluokkalaisetkin jo ne loitsut hallitsevat.

Olen aloittanut tuntini valmistelun hyvissä ajoin heräämällä viiden maissa, peseytymällä ja valmistautumalla kuin olisin joihinkin edustusjuhliin lähdössä. Vaatteiden valinta osoittautuu vaikeaksi, sillä haluan pukea ylleni jotain tyylikästä ja asiallista, mutta toisaalta taas pelkään vaatteiden likaantuvan oppitunnin aikana. Muistan hyvin, kuinka kouluaikoina suunnilleen joka toisella tunnilla joku onnistui räjäyttämään liemikattilansa, ainakin kun oli nuorempien oppilaiden tunnit kyseessä. Oppilailla on tietty karmeat koulupuvut käytössään, ja niiden ainoa hyvä asia korostuu juuri liemitunneilla: vaikka puku likaantuu, niiden tilalle saa aina täsmälleen samanlaisen tilalle.

Pitkän harkinnan jälkeen päädyn lopulta väreiltään tummansiniseen ja valkoiseen ruudulliseen kauluspaitaan sekä tummanharmaaseen liiviin, joiden päälle puen mustan yksinkertaisen bleiserin. Kaulaani solmin viininpunaisen solmion. Liivin ja kauluspaidan napit napitan luonnollisesti kiinni, mutta bleiserin jätän auki, sopii se sitten työnkuvaan tai ei. Eipä rehtori mitään vaatetuksesta ole tainnut puhua muutenkaan. Jaloissa on tummat kauttaaltaan kireät pillifarkut sekä kiiltävät mustat kengät. Tarkastelen näkymää peilistä useaan otteeseen ennen kuin alan edes suunnitella oppitunnille lähtemistä. Kaikki näyttää sointuvan hyvin toisiinsa.
Aseteltuani hiukset huolellisesti ja huolehdittuani kaikesta muusta ulkonäköseikasta, alan mahdollisesti olla valmis huomion keskipisteeksi ryhtymiseen.

Sieppaan suuren mustan laukkuni kantokahvasta kiinni ja varmistan vielä laukunkin sopivan kokonaisuuteen. Kun lopulta varmistun siitä, ettei missään ole mitään valitettavaa, lähden kiirehtimään oppituntia kohti. Kello on vasta kymmentä vaille, ja ottaen huomioon että luokkahuonekin sijaitsee täällä synkissä tyrmissä, olen hyvin ajoissa. Matka kestää vain vajaan minuutin. Avaan luokan oven ja jätän sen auki niin etten joudu availemaan ovea koko ajan uudestaan ja uudestaan mahdollisten myöhästelijöiden takia.

Ensimmäinen luokkahuoneessa huomiota herättävä asia on, että siellä on järjettömän kylmä. Eihän täällä pysty opiskelemaan! Oppilaidenkin huomio tulee varmaan koko ajan kiinnittymään ilmatilan kylmyyteen eikä kukaan enää jaksa seurata opetusta. Paha paniikki yrittää selkeästi iskeä minuun, mutta pyrin rauhoittamaan ajatukseni. Ehkä Nerissa osaisi tehdä jotain huoneen lämpötilalle, onhan hän kokenut ja tullut tänne juuri minua osaamatonta neuvomaan.

Kun ensimmäiset oppilaat lipuvat tunnille, luon kasvoilleni ystävällisen hymyn, ja yritän olla huomaamatta kuinka arvostelevia katseita jotkut minuun luovat. No, ehkä tässä koulussa ajoissa tunneille tulijat olivat niitä ikäviä tapauksia, ja myöhästelijät niitä mukavampia.. Ainakin niin saatoin toivoa. Pianhan se nähtäisiin.

Nerissakin saapuu jossain vaiheessa paikalle, ja kun luokkahuone alkaa näyttää täydeltä, odotan että kaikki hiljentyisivät. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, ja huomaan alkavani turhautua jo tässä vaiheessa. Pamautan laukkuni lopulta lähestulkoon mielenosoituksellisen kovaa pöydälle, jolloin paikallaolijoiden katseet kääntyvät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tänne luokan etuosaan. Hymy palaa taas kasvoilleni.

Suuri pala nousee kuitenkin kurkkuuni siinä samassa kun tajuan, että minunhan pitäisi oikeasti sanoakin jotain. Onneksi olen kirjoittanut nimeni taululle taakseni, niin minun ei tarvitse käydä läpi muodollisia esittelyjä. Tosin toisaaltahan se helpottaisi asiaa jollain tasolla, sillä ainakin tietäisin, mistä aloittaa. Mikähän tämän tunnin aihekaan tällä kertaa oli? Omituista, että vaikka kuinka olen esiintymiseen tottunut,  nämä oppilaat saavat minut sanattomaksi.
Lopulta kuitenkin onnistun päästämään huuliltani jonkinlaisen äännähdyksen, vaivaantuneen naurahduksen, ja tiedän että nyt on alettava puhua ellen halua vaikuttaa idiootilta.

"Huomenta kaikille", sanon luokalle, "Kuten mahdollisesti tiedätte, oikea opettajanne Mockley on juuri jättäytynyt lomalle. Olen täällä toimimassa hänen sijaisenaan.. niin kauan kuin hänen lomansa nyt ikinä kestääkään. Tällä tunnilla professori Mockley on kuitenkin vielä läsnä seuratakseen miten ensimmäinen tuntimme sujuu."

Vilkaisen sitten Nerissaan päin, kuin kysyen - tai pikemminkin anoen - haluaisiko hän sanoa tässä välissä jotakin. Annan puheenvuoron hetkeksi naiselle ja annan sillä välin katseen kiertää luokkaa. En tietenkään tunnista ketään muuta kuin Nathanin, mutta muuten luokka näyttäää ihan kestettävältä. Okei, oikeastaan tässä vaiheessa en osaa sanoa mitään, joten minun pitää vain kärsivällisesti odottaa että tunti pääsee kunnolla käyntiin. Huomaan takarivissä kahden pojan nukkuvan jo tässä vaiheessa. Hienoa.

"Pidän aluksi nyt tämän ilmeisesti tavanomaisen nimenhuudon. Pyydän että pysytte jatkossa näillä samoilla paikoilla, että oppisin joskus tuntemaankin teidät nimeltä." Katseeni käväisee Nathanissa. Tuskin on tarpeellista, että kuulutan koko luokalle tuntevani yhden oppilaista. Ei, se ei ole todellakaan tarpeellista.

Oppilaat kohottavat kätensä - jotkut jopa sanovat jotain - kun mainitsen heidän nimensä listasta. Monen nimi pyyhkiytyy saman tien mielestäni, mutta jotkut jäävät jopa mieleeni. Useimmiten juuri ne, jotka ovat tehneet jotakin muuta kuin vain viitanneet.
Katseeni kiinnittyy kuitenkin eturivissä istuvaan tummahiuksiseen tyttöön. Huomaan, ettei hänen nimeään ole mainittu listassa, ja lisäksi nyt kun häntä tarkemmin katson, huomaan että tyttöhän on huomattavasti nuorempi kuin muut oppilaat. Kallistan päätäni hämilläni ja kysyn tytöltä saman tien, onko hän nyt tullut vahingossa väärälle tunnille kun ei nimeäkään listasta löydy. Tyttö kertoo nimekseen Prudence Gray.

Kun tämä asia sitten on selvitetty ja olen antanut tytölle luvan jäädä tunnillemme, seuraa vaikein osuus: itse tunnin aiheen käsittelyn käynnistäminen. Tiedossa on Nerissan mukaan suhteellisen vaikea juoma, joten minua hermostuttaa mitä tästäkin nyt oikein seuraa. En oikeasti halua liemitahroja kalliille vaatteilleni..

"Onko teillä oppikirjat mukana? Hienoa.. avatkaahan sivu 69, kiitos." Jotkut näyttävät hieman pelästyneiltä aiheen nähdessään. "Kyllä, käsittelemme tänään totuusjuomia. Emme tietenkään valmista totuuseerumia, sillä jopa minäkin tiedän kuinka vaikeaa sen teko on, joten kokeilemme vain pientä viatonta juomaa, joka tekee maistajan hieman rentoutuneemmaksi. Mitään salaisuuksia ei tällä liemellä paljasteta, mutta kyllä tällä ihmisen rehellisemmäksi saa."
Ilahdun huomatessani joidenkin oppilaiden alkavan näyttää hieman innostuneemmilta.

"Okei, nyt ensimmäiseksi saatte syventyä kirjan ohjeeseen. Sillä välin jaan teidät ryhmiin, kirjoitan ne ryhmäjaot tänne taululle. Näkeväthän kaikki sieltä takarivistäkin asti tänne? Kun ryhmät on muodostettu, käykää kaverienne kanssa hakemassa ainesosat varastoista. Missä ikinä ne varastot sitten ikinä sijaitsevatkaan.. Niin ja tarkoituksena on sitten valmistaa vain pieni annos juomaa, juuri sellainen kuin kirjassa opastetaankin. Tunnin lopussa ryhmänne jäsenet saavat testata liemen toimivuutta vuorotellen."
Käännän sitten selkäni hetkeksi oppilaille kirjoittaakseni ryhmäjaot ylös. Kunhan se on tehty, kysäisen nopeasti Nerissalta, kuinka tunti on hänen mielestään tähän mennessä sujunut.


/ Ja nuo taululle kirjoitetut ryhmäjaot löytyvät siis tosiaan tämän viestin alusta. /

[Tikkukaramelli]

Nerissa Mockley

Vedin henkeeni raitista kevätilmaa ahdistavan ilmiintymisen jälkeen. Olin mennyt pikkuisen harhaan; minun piti ilmiintyä keskelle tietä portin eteen, mutta olinkin ajautunut tien reunaan. Syytin huolimattomuuttani raskaudella, niin kuin olin jo monta kertaa tehnyt muutaman viikon aikana. Jos herkuttelin, tein sen hyvällä omallatunnolla, sillä uskoin syöväni kahden edestä. Jos olin huonolla tuulella ja ärähtelin vastaantuleville, en tuntenut syyllisyyttä, koska uskoin raskauden saavan hormonit hyrräämään. Jos minua laiskotti enkä tehnyt mitään, vaikka olisi pitänyt, syytin siitäkin raskautta; uuden elämän kehitteleminen oman vatsan sisällä vei voimia. En ollut potenut syyllisyydentuntoa tai omantunnontuskia vähään aikaan tällaisen ajattelutavan takia, vaikka tiesinkin, että kaikki nuo väittämät olivat pelkkää huuhaata. Mutta ketä kiinnosti.

Oli ollut helpottavaa, kun äitiyslomani oli alkanut. Yksinäisyys ja kodin rauha tuntuivat ihanilta koulun ja varsinkin uteliaiden oppilaiden jälkeen. Olin ollut viimeiset työpäiväni erittäin pahantuulinen ja hermostunut pienimmästäkin väärinkäyttäytymisestä. Oppilaat olivat ajaneet minut melkein hulluksi kysymällä joka nurkassa, kuka oli lapsen isä, miksen seurustellut hänen kanssaan, miksen halunnut puhua hänestä, miksi halusin lapsen juuri nyt vai olinko koskaan edes halunnut lasta. Miksi ihmeessä he eivät voineet tyytyä siihen vastaukseen, etten halunnut puhua isästä? Mielestäni noin utelias käytös oli todella röyhkeää, sillä olisihan teini-ikäisten jo pitänyt tietää, ettei näin henkilökohtaisista asioista sopinyt udella tietoja.

Nyt olin kuitenkin menossa takaisin kouluun. Tylypahkan muurit kohosivat edessäni korkeina ja vahvoina. Loihdin porttia suojaavat loitsut pois sauvallani, astuin koulun tiluksille ja langetin loitsut uudestaan. Monimutkaisia taikoja, joitten kanssa minun piti ponnistella, jotta ne onnistuisivat, sillä ne eivät olleet jokapäiväisessä käytössä.

Astelin reippaasti polkua pitkin kohti linnaa. Olin tullut tänne vain sen takia, että saisin vahtia sijaistani, joka piti tänään ensimmäisen tuntinsa. Tämä Sidley Shiver oli minua luultavasti muutaman vuoden nuorempi, erittäin kohteliaasti ja ystävällisesti käyttäytyvä mies. Hän oli kunnioittanut minua ja muita Tylypahkan opettajia heti siitä lähtien, kun oli nähnyt meidät ensimmäistä kertaa, eikä hänen asenteensa ollut muuttunut. Olin huolissani lähinnä siitä, oliko Sidleylla keittotaito tallella, ja saisiko hän oppilaat kunnioittamaan itseään. Sehän siinä sijaisuudessa olikin kaikkein vaikeinta, pysyä oppituntien johtajana. Varsinkin yhden tunnin sijaisopettajat olivat lähes aina oppilaiden pompoteltavana, eikä koko tunnilla saatu tehtyä mitään. Sidleyn kohdalla tilanne oli vähän eri, sillä minä olin tosiaan poissa enemmänkin kuin vain yhden päivän, joten miehen olisi vähän pakko saada kuri luokkaan. Eihän tunneista tulisi muuten mitään, jos oppilaat vaan riehuisivat siellä monta kuukautta. Vierailukäyntini oli myös omiaan estämään tämän tapahtumista.

Raotin Tylypahkan toista ulko-ovea ja astuin sisään. Olin ollut vasta niin vähän aikaa lomalla, että tuntui, kun olisin vieläkin töissä. Kaikki oli niin samanlaista; tiimalasit ovien molemmin puolin, marmorilattia, sisäänkäynti suureen saliin, luokkien puiset ovet, liikkuvat, massiiviset rappuset ja lisäksi se minulle tutuin osuus, eli portaat alas tyrmiin. Hymyillen lähdin kävelemään niitä kohti, mutta heti muutaman askeleen jälkeen joku tuli pysäyttämään minut.
”Professori Mockley! Mitä sinä täällä teet?” yksi neljäsluokkalainen puuskupuhtyttö kysyi minulta.
”Olen menossa vierailukäynnille liemitunnille”, vastasin mahdollisimman yksinkertaisesti ja jatkoin matkaani heti, jottei tyttö luulisi, että minulla oli aikaa rupatella. Eihän tässä oikeasti mikään kiire ollut, mutta minua ei pahemmin huvittanut jäädä keskustelemaan oppilaitteni kanssa. Niinpä kopistelin portaat alas mahdollisimman nopeasti ja suorastaan viiletin omaan luokkaani, jonka ovi oli auki.

Pysähdyin heti, kun olin sisällä luokkahuoneessa. Oppilaita ei vielä näkynyt, ainoastaan Sidley, joka seisoskeli luokan etuosassa vähän hermostuneen näköisenä. Miehen asukokonaisuus, etenkin kireät farkut, saivat minut ajattelemaan häntä ehkä hieman homppelina, mutta sen ajatuksen pitäisin kyllä visusti pääni sisällä. Kasvoilleni levisi lämmin hymy samalla, kun siistin hiuksiani, jotka olivat menneet sekaisin äskeisessä kovassa vauhdissa.

”Huomenta, Sidley. Taitaa vähän jännittää? Älä huoli, sillä kunhan saat oppilaisiin kurin, he käyttäytyvät kuin pikku enkelit – no, ei aivan, mutta kyllähän he ihan siedettäviä ovat”, minä rohkaisin. Tai ainakin yritin. Sidley oli nimittäin kuullut aikamoisia kauhutarinoita opettajahuoneessa, jotka eivät varmasti antaneet kovin hyvää ja kunnollista kuvaa koulun tämänhetkisistä opiskelijoista. Juttuja oltiin silti liioiteltu, ja vain ne pahimmat tapaukset oltiin mainittu. Ei se antanut todellista kuvaa normaalien tuntien kulusta, mutta oli kai parempi varautua pahimpaan kuin aloittaa opetus hyvällä mielellä ja joutua myöhemmin pulaan, kun opetettava luokka ei olekaan mikään unelmien unelma.

Sanoin Sidleylle vielä muutaman kannustavan sanan, ja sitten oppilaita rupesikin jo virtaamaan ovesta sisälle. Istuuduin tuolille lähelle ovea ja tarkkailin oppilaitten käyttäytymistä; lähes kaikki loivat ensin arvostelevan katseen Sidleyhyn, muutama tervehtikin, ja sen jälkeen je siirtyivät katsomaan minua. Jotkut näyttivät yllättyneiltä, vaikka olinkin ilmoittanut aikaisemmin, että saapuisin seuraamaan tätä tuntia. Osa sanoi vain hei, jotkut kysyivät jopa kuulumisiakin. Vastasin heille ystävällisesti, sillä kukaan ei ollut sanonut halaistua sanaa raskaudestani, vaikka jokaisen katse kävikin vatsani suunnalla. En ollut edes yrittänyt peittää sitä, vaan laittanut rohkeasti ylleni valkoisen, ihoa myötäävän topin, vaaleanruskean neuletakin, samansävyisen, suuren kaulakorun, vaaleansiniset farkut sekä korkeakorkoiset korkokengät; aivan niin kuin normaalistikin.

Kun kaikki olivat saapuneet paikalle, nyökkäsin rohkaisevasti kohti Sidleyta ja muodostin huulillani sanat ’anna mennä vaan’. Mies avasikin suunsa ja selosti tämänhetkisen tilanteen opettajanvaihdoksesta. Nimensä hän oli kirjoittanut taululle, jonka minäkin olin tehnyt ensimmäisenä tuntinani; sieltähän oppilaitten oli sitten kätevää luntata, millä nimellä opettajaa puhuteltiin. Lyhyen alkupuheen jälkeen Sidley katsoi minuun pyytävästi. Ymmärsin yskän ja nousin tuoliltani, rykäisin pikkuisen kiinnittääkseni oppilaiden huomion ja nostin hymyn kasvoilleni.

”Huomenta tosiaan. Sidley toimii sijaisenani koko sen ajan, kun olen äitiyslomalla, ellei tapahdu jotain suunnitelmista poikkeavaa. Ja koska Sidley toimii nyt sijaisenanne poikkeuksellisen kauan, on välttämätöntä, ettette käyttäydy niin kuin yleensä sijaisten kanssa”, minä varoitin ja loin katseeni koko luokkaan, mutta varsinkin neiti Twistiin, joka piti harvinaisen paljon sijaisten pompottelemisesta. ”Alku voi olla ehkä levotonta, mutta toivon, että opitte käyttäytymään. Ja muistattehan toki, että Sidley kyllä ottaa minuun yhteyttä, jos te saatte vaikka älynväläyksen ruveta riehumaan täällä. Älkääkä kuvitelko, että tämä on taas jotain opettajien uhkailua tai että mitään seurauksia ei oikeasti tule, sillä se ei teidän kannalta valitettavasti pidä paikkaansa.”

Sen jälkeen istuuduin jälleen, ja annoin koko lavan Sidleylle. Hän otti luokan hyvin haltuunsa nimenhuudolla, joka oli sopivaa lämmittelyä ja yhteishengen luomista, vaikka kaikki eivät näyttäneetkään olevan kunnolla mukana. Nimenhuudon jälkeen mies kävi heti tunnin aiheeseen ja pyysi oppilaita avaamaan kirjansa. Hymyilin tyytyväisenä, sillä tiesin, mitä oli tulossa. Olisin itsekin ottanut tämän taikajuoman seuraavaksi käsittelyyn kutosluokkalaisilla.

Nekin oppilaat, jotka eivät äsken olleet näyttäneet minkäänlaista motivaatiota, rupesivat nyt heräilemään ja kiinnostumaan tunnin aiheesta. He syventyivät kirjaan Sidleyn pyynnöstä sillä aikaa, kun hän jakoi luokan ryhmiin. Oppilaat olivat nyt aika hiljaisia ja keskittyneitä, ehkäpä sen takia, että meitä opettajia oli luokassa peräti kaksi. Toivoin, ettei tilanne muuttuisi seuraavalla tunnilla, kun en itse ollut paikalla vahtimassa järjestystä. Tuskinpa oppilaista kovin villejä tulisi, mutta ehkä silti rauhattomampia kuin juuri nyt.

Saatuan kaiken kirjoitettua, Sidley kysyi minulta, miten hänen opetuksensa oli mennyt.
”Erittäin hyvin mielestäni. Olet saanut luokan hienosti haltuusi ja opetussuunnitelmasi on hyvä. Olemme palkanneet oikean miehen oikeaan tehtävään”, minä kehuin hymyillen ja iskin lopuksi vielä silmääkin, jotta Sidley rentoutuisi. Kaikki oli kyllä mennyt hyvin tähän mennessä, mutta silti mies vaikutti vielä vähän kireältä.


/ no niin nerissa is here! sit vaan oppilaat ahkeroimaan =) /

[Ambra]

// öö, anteeksi että tästä nyt tuli näin pitkä (?) :'''''D alkakaa lukea tosta puolesta välistä jos ette kestä blaablaablaata //

Nathan Mockley

Torstai. Ei helvetti.
Olin koko viikon toivonut, että aika kenties pysähtyisi, tai sitten kenties päivät hyppäisivät torstain yli niin, että keskiviikon jälkeen voisin jo juhlia viikonloppua, mutta ei. Periaatteessa torstaissa ei ollut mitään vikaa: taikajuomia, loitsuja, ruokailu ja taikuuden historiaa, eli käytännössä kaksi helppoa tuntia ja rentoutumista. Lyhyt koulupäivä, hyvää ruokaa ja mahdollisesti päiväunet jossain välissä, olin taas nukkunut huonosti.

Käytännössä torstai oli kuitenkin kenties viikon kamalin päivä. Se johtui yksinomaan taikajuomien tunnista. Yleensäkin siellä ei ollut kenties kovin mukavaa, mutta koska sitä opetti Nerissa, pääsin aina helpolla, halusi hän sitä tai ei. Tietenkään en käyttäytynyt kuin olisin hänen suosikkipoikansa – en todellakaan ollut – tai edes sukua hänelle, vaan välttelin puhumista hänen kanssaan ja työskentelin omassa rauhassani. Nerissa ei koskaan voinut antaa minulle huonoa arvosanaa mistään, mikä oli hänen yltiöystävällisen opettajaluontonsa heikkous. Nyt Nerissa oli kuitenkin minulle vielä onneksi tuntemattomien tapahtumien johdosta saanut itsensä raskaaksi ja oli jättäytymässä äitiyslomalle. Yritin aina hänet nähdessäni olla ajattelematta, että minusta tulisi setä.

Nerissa ei siis tässä tapauksessa ollut ongelma, vaan hänen sijaisensa. Kerran Sidleyn tavattuani hän nimittäin mainitsi saaneensa uuden työpaikan, ja kun vastahakoisesti kysyin missä, hän vastasi että Tylypahkassa. Ilmeeni oli varmasti tajuttoman typerä ja tuijotin häntä suu auki vaikka kuinka kauan, enkä edes saanut änkytettyä mitään, vaan Sidley itse jatkoi sijaistavansa taikajuomien opettajaa. Tuli harvinaisen selväksi, että opiskeluni hankaloituisi aivan helvetin paljon. Eikö Sidley ollenkaan ajatellut minua? Miten hankalaa olisi keskittyä tunnin aiheeseen ja siihen, kuinka monta kertaa keitosta pitäisi hämmentää mihinkin suuntaan, kun päässäni pyöri vain edellinen tapaamisemme ja kaikki sellainen, minkä pitäisi olla kiellettyä opettajan ja oppilaan välillä. Toisaalta pystyin helposti kuvittelemaan, miten Sidley nautti tilanteesta.

Meidän välisemme suhde ei nimittäin todellakaan ollut mikään malliesimerkki professori-oppilas-suhteesta. Tunsimme toisemme aivan liian hyvin, ainakin väittäisin näin, ja se henkilökohtainen ilmakupla oltiin rikottu jo useaan kertaan. Enkä todellakaan kutsuisi häntä ”professori Shiveriksi”, ja jos hän kehtaisi sitä ehdottaa, seuraukset olisivat tuhoisat.

Kaiken kaikkiaan seuraava tunti tulisi olemaan tuskaa. En tiennyt, miten olisi käyttäydyttävä, olettiko Sidley minun esittävän, etten ollut tavannut häntä koskaan aikaisemmin tai miltä sitten oikeasti tuntuisi olla hänen oppitunnillaan. Oli muutenkin omituista nähdä Sidley Tylypahkassa, koska siitä päätellen, mitä olin nähnyt tavatessani hänet muualla, hän olisi voinut aivan yhtä hyvin olla vaikka jästi – lukuunottamatta sitä, että tapasimme Tylyahossa. Kuvittelin hetken, miten hän astelisi luokan eteen musta velhonkaapu päällään ja olin lähellä nauraa. Tuskinpa, todennäköisesti hän valitsisi jonkin sadoista tai tuhansista puvuistaan ja astelisi se päällä sisälle niin, että kukaan muu kuin minä ei tajuaisi hänen olevan Nerissan sijainen.

Matkasin siis kohti tyrmiä omituisessa mielentilassa. Toisaalta olin hermostunut ja jännittynyt, mutta toisaalta myös turhautunut ja niin epävarma siitä, miten käyttäytyä tässä uudessa tilanteessa, että olin hyvin lähellä lintsata koko tunnilta. Minulla oli, sääntöjen pakottamana, päälläni musta koulukaapu, mutta kravatin jätin aina pois, koska se oli niin helvetin ahdistava. Ja värikäs. Kaavun alta pilkistivät maiharini, jotka tekivät minusta siedettävästi pari senttiä pidemmän.

Luokalle kävellessäni ilman lämpötila laski koko ajan. Vihasin sitä, kun ihmiset valittivat kylmyydestä. Tietysti minullakin oli täällä kylmä, mutta en sentään valittanut siitä joka ikisen tunnin alussa ensimmäiset viisitoista minuuttia. Oli helvetin rasittavaa kuunnella, kun joka puolelta kuului jupinaa ja narinaa siitä, miten jossain veti, oli kylmä, joku oli jäätymässä kuoliaaksi ja toinen totesi, että kylmyys haittasi hänen oppimistaan. Saatanan valittajat, menisivät muualle, jos tyrmissä oli niin sietämätöntä. Minusta kylmyyden vaikutuksia tuskin näki, koska olin muutenkin niin kalpea, ettei verenkierron hidastuminen näkyisi ulospäin.

Luokan ovelle päästessäni huomasin Danten istuvan jo pöydän luona luokan takaosassa. Dante oli samalla vuosikurssilla kanssani, ja olimme tutustuneet jollain yhteisellä tunnillamme ryhmätyön muodossa. Aluksi hän oli vaikuttanut hiljaiselta ja syrjäänvetäytyvältä, mutta kun pamautin hänelle olevani täysin vittuuntunut Kovacevichiin ja hänen omituisiin ryhmätöihinsä, sainkin yllätyksekseni aivan samanlaisen mielipiteen. Siitä lähtien olimme yleensä istuneet tunneilla vierekkäin, koska Nicholas istui aina joidenkin omien kavereidensa kanssa, ja nämä kaverit taas eivät voineet sietää minua silmissään – ei se mitään, en minäkään heitä. Joka tapauksessa olimme pikku hiljaa tutustuneet ja oppineet tulemaan toimeen. Kenties jos en olisi niin pinttynyt erakko, sanoisin häntä kaverikseni, mutta mitäpä helvetin väliä sillä oli.

Luokan ovi oli auki, joten päättelin, että oppilaiden oletettiin astuvan sisään omia aikojaan. En ollut ensimmäinen, mutta en myöskään varmasti viimeinen oppilas tunnilla. Valitettavasti kuulin takaani askelten ääniä, joten en voinut jäädä ovelle miettimään viimeisen kerran juoksisinko sittenkin pakoon, ja kävelin sisälle luokkahuoneeseen yrittäen näyttää mahdollisimman normaalilta huolimatta siitä, että taskuihini tungetut käteni olivat puristuneet tiukasti nyrkkiin yrityksenä olla tärisemättä. Voi helvetti, mitä Sidley oli taas saanut aikaiseksi.

Suunnistin nopein askelin sen pöydän luokse, jossa olin nähnyt Danten istuvan. Istuin hänen viereensä ja tuijotin hetken ajan pöydän pintaa sillä verukkeella, että järjestelin siinä jo olevia työvälineitä. Sitten uskalsin vasta luoda nopean katseen luokan etuosaan, jossa huomasin heti Sidleyn seisovan. Nopea silmäykseni taisi venyä hieman pidemmänkin katseen puolelle, laitoin merkille hänen hyvin epäopettajamaisen vaatetuksensa ja mustat housut, joiden huomasin näinkin kaukaa olevan melko kireät ja vaikka opettajan pöytä peittikin hänen jalkansa suurimmaksi osaksi näkymästä, arvasin niiden olevan pillifarkut. Kun Sidley liikahti, hätkähdin ja tajusin tuijottaneeni aivan liian pitkään, joten aloin kaivamaan oppikirjaani laukustani ja sanoin Dantelle vaimeasti hei.

Olin ilmeisesti jotenkin sokea tai muuten vain kiinnittänyt liikaa huomiota Sidleyn paikallaoloon, koska en ollut huomannut aikaisemmin Nerissankin olevan paikalla. Voihkaisin ja hautasin hetkeksi pääni käsiini. Vittu. Sekä oma, raskaana oleva siskoni että epävirallinen ”poikaystäväni”, nyt myös professorini, samassa huoneessa minun ja parinkymmenen muun oppilaan kanssa? Herättäkää minut, kuka tahansa!

Luokassa vallitseva pulina lakkaa nopeasti, kun opettajan pöydän suunnalta kuuluu kova pamaus. Mitäköhän Sidley oikein teki? Sitten, hetken hiljaisuuden jälkeen, hän kuitenkin alkaa puhua, enkä voi enää teeskennellä, etten huomaisi jotain olevan tekeillä, joten käännän katseeni muiden oppilaiden tapaan luokan etuosaan. En osannut päättää, oliko hyvä vai huono asia, että Nerissa oli täällä. Toisaalta oppitunti saattaisi sujua rauhallisemmin, mutta päällimmäisenä mielessäni oli kuitenkin jotain aivan muuta. Nerissa ei varmaankaan tiennyt, että tunsin Sidleyn, enkä todellakaan halunnut hänen tietävän, mutta toivottavasti Sidley ajattelisi samoilla linjoilla eikä tekisi mitään, mikä paljastaisi meidän kenties tavanneet joskus aikaisemmin. Tai ainakaan tavanneet niinkin tuttavallisissa merkeissä.

Sidley luo Nerissaan selvästi epätoivoisen katseen enkä tiedä, pitäisikö minun tässä vaiheessa olla myötätuntoinen vai vahingoniloinen. Nerissa hoitaa homman reippaasti ja toivotan hänelle puheen päätteeksi jäähyväiset, jospa hän lähtisi hieman etuajassa.

Seuraa nimenhuuto, josta ilmoittaessaan Sidleyn katse käväisee minussa. Olen selvästi vainoharhainen, hän on varmasti katsonut muitakin oppilaita silmiin tunnin aikana, mutta helvetti että tekisi mieli kaivautua jonnekin syvälle. En voinut kieltää, etten olisi mielelläni Sidleyn kanssa vapaa-ajallani, mutta jos tämä jatkuisi tällaisena, en juurikaan tulisi nauttimaan tulevista taikajuomatunneistani. Ja voisinhan aina törmätä häneen Suuressa salissa, välitunneilla, illalla, käytävillä… Se siitä, olin niin kuollut.
Pahinta oli, etten todellakaan voisi alkaa punastella joka kerta, kun hän vilkaisi minuun päinkään!

Nimenhuuto meni minulta kaiken tämän päässäni tapahtuvan ajatustyön takia niin ohi, etten tajunnut, että joukossamme oli yksi luokkaan kuulumaton henkilö, ja oli lähellä, etten unohtanut nostaa kättäni paikallaolon merkiksi, vaikka minusta tuntui, että Sidley oli jo merkannut minut paikallaolevaksi, koska hän siirtyi niin nopeasti seuraavaan oppilaaseen.

Mielessäni käy jotain erittäin epäsopivaa, kun Sidley mainitsee sivun 69 ja tunnin aihe jää minulle epäselväksi, kunnes luen kirjan otsikon ”Totuusjuomat”.
Olen iloinen ryhmäjaosta, koska Dante on kanssani samassa ryhmässä. Haen joitain ainesosia valmiiksi pöydällemme ja heilautan sauvaani kattilan suuntaan niin, että sen alle syttyy tuli. Valitettavasti vain ärtyisyyteni taitaa näkyä työskentelyssäni, koska liekit ovat aluksi hieman liian suuria, ja joudun tukahduttamaan niitä moneen otteeseen, ennen kuin ei ole sitä vaaraa, että kaikki lähellä olijat syttyvät palamaan.

”Voi helvetti, kenen älynväläys oli tunkea kaksi opettajaa samaan luokkaan?” Mutisin Dantelle, kun me kummatkin kumarruimme kattilan ylle lisäämään ainesosia. En halunnut lähistöllä omaa lientään tehtaavien oppilaiden kuulevan keskusteluamme.
Minun olisi tehnyt mieli valittaa oikeasta huolenaiheestani, eli Sidleystä, mutta en voinut, koska Dante ei tiennyt asiasta mitään. En ollut katsonut aiheelliseksi kertoa hänelle tapailevani itseäni monta vuotta vanhempaa miestä, kun emme tunteneet Danten kanssa vielä läheskään niin hyvin. Läheskään. Niinpä minun pitäisi tyytyä kertoilemaan näennäisestä ärsytyksen lähteestäni, vaikka oikeasti en olisi välittänyt, vaikka luokassa olisi ollut viisi opettajaa, koska he eivät yleensä katsoneet aiheelliseeksi puuttua työskentelyyn. Mietin, mahtoiko Dante nähdä sanojeni läpi.

[Braile]

Dante Spinner

Tämä päivä vaikutti oikein hyvältä. Tänään nimittäin olisi se päivä, kun uusi taikajuomien sijaisemme astuisi virkaansa ja esittelisi itsensä meille. Me onnekkaat kuudesluokkalaiset olimme vieläpä saaneet sijaisen hänen ihka ensimmäisen oppituntinsa koko koulussa, joten tiedossa ei voinut olla mitään kovinkaan normaalia oppituntia. Sijaiset yleensä vain sähelsivät, kun koko luokka oikein yhdisti voimansa pistääkseen sijaisraukan mahdollisimman koville. Minua ei lapsellinen opttajan häiriköiminen tietenkään kiinnostanut, otin vain hyödyn kaikesta irti käyttämällä sijaisten tunnit nukkumiseen. No, nyt kyllä oli kyseessä vähän pidempiaikaisempi sijainen kuin tavallisesti, mutta tuskinpa tämäkään poikkeaisi aiemmista erityisesti. Eiköhän hän jossain vaiheessa saisikin luokan hallintaansa, mutta ainakaan alulta en odottanut mitään erikoista.

Taisin olla nukkunut hieman pommiin, sillä kaikki makuusalin pojat olivat jo häipyneet siinä vaiheessa kun heräsin. Pieni paniikki valtasi minut hetkeksi, mutta rauhoituin katsottuani ensinnäkin kelloa ja tajutessani, etten ollut pahasti myöhästynyt aikataulusta, ja toiseksi muistaessani ettei tänään ollutkaan normaalia oppituntia luvassa. En kuitenkaan pitänyt tunneilta myöhästymisestä, ihan vain sen takia että minusta oli inhottavaa herättää kaikkien huomio koputtamalla oveen kesken oppitunnin ja sitten vielä kävellä luokkaan kun kaikki olivat jo asettautuneet paikoilleen, joten nousin kiireisesti ylös ja aloin vaihtaa vaatteita.

Kiskottuani ylleni valkoisen kauluspaidan ja mustat housut, loin nopeasti kaihoisan katseen ulos. Ei siellä lämmin vieläkään ollut, mutta keväinen ilma houkutti silti paljon enemmän kuin oppitunti kylmissä tyrmissä, erityisesti kun sijainen tuskin tajuaisi edes merkata poissaolijoita.. Hetken ehdin jo ajatella mahdollisuutta lintsata, mutta sitten mieleeni muistui jo Nathanin olemassaolo. Olimme vasta viime aikoina tutustuneet ja istuneet muutamalla tunneilla vierekkäin. Taisi olla parasta siis mennä ihan vain kiltisti tunnille, sillä istumajärjestys vaihtuisi mitä luultavimmin tänään uuden sijaisen johdosta ja halusin saada paikan taas Nathanin vierestä.

Puin siis vielä mustan kaavun ylleni ja solmin mustakeltaraidallisen solmion kaulaani. Pikaisesti siistiydyttyäni lähdinkin jo suunnistamaan suoraan tyrmiä kohti. Aamiaiselle ei tässä aikaa ollut, mutta eipä se minua haitannutkaan, sillä ruokailu aamuisin tuntui lähestulkoon poikkeuksetta jotenkin vastenmieliseltä. Lisäksi sen takia sain nukkua aina ainakin vartin kauemmin kuin muut pojat. Eihän se kauan ollut, mutta jotakin silti.

Matka Puuskupuhin tuvasta taikajuomien luokkahuoneeseen ei ollut pitkä, mutta askeleeni olivat silti kiireiset. Samassa kuitenkin huomasin Dollien, joka kulki edelläni käytävän päässä, ja pysähdyin äkkinäisesti. En halunnut missään tapauksessa lyöttäytyä hänen seurakseen edes hetkeksi tällä hetkellä. Ensinnäkään sosiaaliset kanssakäymiset aamuisin eivät olleet minulle mieluisia, vaikka järki sanoikin että tyttöystäväksi kutsuttavan henkilön kanssa vietetettäviä hetkiä olisi pitänyt suorastaan odottaa kuin kuuta nousevaa. Jostakin syystä minä kuitenkin tunnuin välttelevän näitä muutenkin vähäisiä tilaisuuksia edes jutella sitä parhaani mukaan. Luoja, miten onnekas olinkaan kun tyttö sattui olemaan minua vuoden nuorempi ja näinollen eri luokkatasolla.

Kun tyttö oli kadonnut näkyvistä, jatkoin kulkuani kohti oppituntia, yrittäen sysätä kaikki hänen näkemisestään mieleeni ilmestyneet ajatukset takaisin mielen perukoille. Minulla oli huonoja kokemuksia siitä, että menin oppitunnille ajatuksissani. Kun olin täysin muissa maailmoissa, onnistuin aina missaamaan nimenhuudot ja pahimmillaan en kuullut, jos opettaja esitti jonkin kysymyksen minulle.

Onnekseni kaikki päätä painavat ajatukset katosivat ainakin hetkellisesti, kun saavuin luokkahuoneen ovelle. Läheskään kaikki oppilaat eivät olleet vielä paikalla, mutta ei se tässä minua ihmetyttänyt osuus ollut, vaan se etten nähnytkään mitään sijaista missään. Katseeni kiinnittyi heti ensimmäisenä professori Mockleyhin. Eikö tämä ollutkaan jäänyt lomalle? Harmistuneena laahaustin kohti neljännen rivin vakiopaikkaani, mutta huomasin kahden rohkelikkotytön valloittaneen sen. En uskaltanut alkaa protestoimaankaan, ihmettelin vain miksei professori Mockley ollut sanonut mitään asiasta.
Samassa huomasinkin, ettei täällä kukaan muukaan istunut omilla paikoillaan, ja se sai minut lopulta suuntamaan katseeni kunnolla luokan etuosaan. Yllätyksekseni professori Mockley ei ollutkaan ainoa siellä oleva aikuinen.

Minulla kesti hetki tajuta, että kyseessä oleva omituisen epäopettajaismaisesti pukeutunut nuorehko mieshenkilö taisi olla se paljon puhuttu sijainen. Ehkä professori Mockley oli täällä vaan varmistaakseen että kaikki sujuisi hyvin. Sen oivallettuani huomasinkin, että olin pysähtynyt typerästi keskelle luokkahuonetta pohdiskelemaan tätä kummaa tilannetta. Punastuen lähdin kiireesti jatkamaan kesken jäänyttä matkaani kohti takarivejä, joissa näin yhden vapaan pöydän.
Tiesin kyllä hyvin sen olevan Spaldingin vakiopaikka, mutta jos nyt kerta oli paikkojen vaihdos kyseessä, olisi hänen mokansa kun oli tullut tunnille myöhässä saadakseen paikkansa takaisin. Pääni sisällä tuo ajatuskaavio siis kuulosti järkevältä, mutta tiesin kyllä ihan liian hyvin että jos Spalding nyt yhtäkkiä ilmaantuisi paikalle, luovuttaisin paikkani alta aikayksikön. Siksi toivoinkin, että Nathan tulisi pian ja voisi puhua puolestani, mikäli se tulisi tarpeen.

Kun olin paikalleni istuutunut, jäin uteliaana seurailemaan niin professori Mockleyta kuin sijaista, haluten saada tietää olinko ollut pohdiskelmissani oikeassa. Toisinaan kuitenkin vilkaisin ovea kohti, toivoen Nathanin ilmaantuvan pian ja peläten Spaldingin saapumista. Onnekseni viimeksi mainittu ei näyttänyt naamaansa, toisin kuin Nathan, joka ilmestyikin luokan ovelle pian. Innostukseni hänen näkemisestään kuitenkin laski hieman huomatessani pojan näyttävän mahdollisesti jopa tavallistakin synkemmältä.

Nathan asteli kuitenkin istumaan viereeni, muttei tervehtinyt tai vilkaissutkaan minuun päin. Painoin katseeni pöydän pintaan, uskaltamatta itse sanoa mitään, kun toinenkin kerran oli ihan hiljaa. Ehkä olin vaan käsittänyt tilanteen hieman väärin, olin kuvitellut että meistä voisi tulla kavereita, mutta ei kukaan ollut missään vaiheessa sanonut että Nathan olisi muuta kuin halunnut vain istua vieressäni ja puhua silloin tällöin kun hänellä asiaa oli.
Oli miten oli, yritin kuitenkin vielä tunnustella tilannetta varovasti, katsomalla mitä Nathan teki lopetettuaan tavaroiden järjestelyn. Nathan näytti tuijottavan sijaista täysin tulkitsematon ilme kasvoillaan. Niin, ehkä Nathan oli vain huolissaan sen takia, että hänen siskonsa oli nyt jättämässä opettajan homman tuon sijaisen käsiin. Kai se oli mukavaa, kun oli sisko opettajana, sillä Nathan sai aina hyvät arvosanat vaikkei tunneilla mitenkään erityisesti loistanutkaan.

Lopulta Nathan kuitenkin irrotti katseensa sijaisesta ja sai aikaiseksi jopa jonkinlaisen tervehdyksen. Helpottunut hymy kaartui huulilleni ja vastasin tervehdykseen arasti, tietämättä kuitenkaan uskaltaisinko sanoa vielä jotain muutakin vai olisiko parasta olla hiljaa. Onnekseni valinnanvaikeus katoaa sijaisen pamauttaessa käsilaukkunsa pöydälle, saaden koko luokan hiljenemään.

Sijainen ei kerro nimeään, mutta hänen puhuessaan huomaan miehen kirjoittaneen nimen liidulla taululle. En meinaa millään jaksaa keskittyä sijaisen, tai siis professori Shiverin, sanoihin, mutta kun korviini kantautuu sana 'ryhmätyö', tiedän että on aika terästäytyä. Inhoan ryhmätöitä, mutta tilannetta pahentaa aina se, jos minulla ei ole hajuakaan siitä mitä pitää tehdä ja joudun nolosti kysymään ryhmän muilta jäseniltä mitä opettaja on juuri sanonut.

Kun Shiver on saanut asiansa sanottua, katseeni harhailee vielä hetken sijaisessa ja professori Mockleyssa. Nämä vaihtavat jotain sanoja, ja huomaan täältä luokan takaosastakin professori Mockleyn iskevän silmää Shiverille. Mielessäni käväisee, onkohan Shiver itse syypää professori Mockleyn äitiyslomaan.. no, Nathan tietäisi varmaan paremmin, joten painan asian mieleeni jotta muistaisin kysyä sitä häneltä itseltään mikäli sopiva tilaisuus ilmenisi.

Lähden Nathanin perässä varastoille hakemaan tarvikkeita, tajuten kuitenkin puolessa välissä matkaa etten ole edes avannut oppikirjaa ja tarkastanut mitä aineksia tämänpäiväiseen liemeen tarvitaan, joten käännyn jälleen kerran punastuen ympäri ja menen sen sijaan valmistelemaan liemikattilaa.

Pian Nathan sitten saapuukin hakemiensa ainesosien kanssa. En vieläkään uskalla sanoa mitään tälle ennen kuin Nathan itse sanoo jotakin, joten avaan vain oppikirjan ja etsin saman sivun, mikä Nathanillakin on avattuna. Kun sitten alamme lisäillä ainesosia ohjeen mukaan, Nathan piristää minua avaamalla vihdoin suunsa kunnolla, valittaen siitä että luokassa oli kaksi opettajaa samaan aikaan.
"Niinpä niin", huokaisen, vaikkei minua itse asiassa sen suuremmin haittakaan että opettajia kaksi on. Oikeastaan sijainen vaikuttaa ihan mukavalta, huolimattakin siitä että tämä näyttää kovasti yrittävän olla kunnon opettaja, mikä tarkoittaa luultavasti sitä etten pääse ensi tunnillakaan nukkumaan.
"Mutta onneksi tuo sijainen vaikuttaa sen verran avuttomalta, että ensi tunti menee varmaan paljon mukavammin", sanon kuitenkin Nathanin mieliksi.

Kun olemme edenneet ohjeen kolmanteen osuuteen, vilkaisen todellakin tavallistakin vaitonaisempaa Nathania hieman huolestuneena, ja minun on vain pakko ilmaista uteliaisuuteni.
"Näytät sairaalta", totean, "Onko kaikki hyvin?"

Yritän näyttää keskittyneeltä juoman tekemiseen, kun sijainen kulkee ohitsemme.

[Neifion]

Prudence Gray

Ensin olin kuullut professori Mockleyn jäävän äitiyslomalle ja olin riemuinnut. Tosin, en laittanut paljoakaan painoa sijaiselle... En ennen kuin näin tämän. Professori Shiver oli kertakaikkiaan kuumin tapaus Tylypahkan opettajissa!
Niinpä otin selvää, että hänen ensimmäinen tuntinsa on kuudesluokkalaisten kanssa ja päätin hivuttautua joukkoon. Sain hankittua itselleni melkoisia kiertoteitä pitkin kuudennen luokan kurssikirjan. Muistin myös huolehtia noidankattilani hyvään kuntoon, sekä lopuksi tietysti vielä huolehtia itsestäni.

Kävelin luokkaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja huomasin professori Mockleyn. Minun täytyisi perustella äärimmäisen hyvin miksi olin paikalla, sillä minä ja Mockley emme olleet ylimpiä ystäviä edes opettaja ja oppilas- mielessä. Kenties päinvastoin.
Sain kummallisia katseita kun kävelin luokan etuosaan ja laskin tavarani huolellisesti pöydälle. Kutsuin itselleni tuolin. Minusta nämä pöydät oli mitoitettu aivan väärin!
Sitten pöytään kalahtaa laukku ja minä hymyilen tyytyväisenä.
Professori Shiver aloittaa puhumisen ja minä kuuntelen hyvin miellyttävää ääntä hartaasti, kunnes Mockley tulee väliin puhumaan. Minä niin vihaan sitä ämmää. Vihaan vihaan vihaan!

Professori Shiver (mistä olen kuullut sen nimen aikaisemmin?) aloittaa nimenhuudon enkä minä viitsi keskittyä siihen. Vaikka olisinkin käpälöinyt oppilaslistaa, Mockley nyt olisi kuitenkin tajunnut että olen kolme vuotta liian nuori.
Niinpä siis tyydyn kuulemaan kysymyksen siitä, olinko tullut vahingossa väärälle tunnille.
"Prudence Gray. Koulun säännöissä ei ole kielletty kehittämään itseään muiden oppilaiden tunneilla ja minä pidän kovasti taikajuomista", sanoin lopun mahdollisimman maireasti. Professori Mockley oli selvästikin eri mieltä, mutta minä pidin pääni, eikä professori Shiveriä häirinnyt paikalla oloni.
Tunsin voitonriemua kun sain jäädä tunnille.

Pian professori käskee avata sivun 69. Tämän täytyi selvästi olla kohtalo, kuin vihje. Sidley Shiver oli selvästi tarkoitettu minulle. Avaan sivun ja katson juomaa. No jaa, ei se ole sen vaikeampi kuin minun projektini, jota olen tehnyt salaa tyrmissä.
Minä katsoin taulua, jonne ilmestyivät ryhmät, joihin kuuluin. En tuntenut ryhmästä oikeastaan ketään, mutta päätin suunnistaa oman ryhmäni luokse. Kun lopulta löysin oman ryhmäni, otin kirjani käteen ja vilkaisin muita.
"Hiirehäntiä, kaksisarvisen sarvijauhetta, jauhettua kuukiveä, paloiteltua rohtokuirimoa... Hmm... Jouluruusu-uutetta", hymisin ja katselin ohjetta tarkemmin.

"No mitä, haetteko te ne ainesosat. Minä olen vain ja ainoastaan kolmasluokkalainen, enhän minä erota näitä toisistaan", ärähdin. Olisinhan minä toki erottanut, mutta ensiksikään en viitsinyt ja toisekseen, minä pidin ihmisten pompottamisesta.

[werty]

Drew Wood

Normaali torstaipäivä alkoi sängystä ylös nousemisella. Tällä kertaa tunsin itseni yllättävän pirteäksi. Kenties se johtui siitä, että aurinko valaisi jo siihen aikaan aamusta Rohkelikko poikien makuuhuoneen. Nopeat aamutoimet suoritettuani menin Suureen saliin. Vedin lasillisen appelsiinimehua kurkustani alas, mutta muuta en sitten ottanutkaan. Yleensä aamupala maistui minulle hyvin, mutta en ollut kovinkaan nälkäinen, eikä ruoka juuri sillä hetkellä oikein tahtonut maistua. Nopeasti Päivän Profeetan selattuani otin laukkuni ja lähdin kohti tyrmiä.

En pitänyt erityisemmin taikajuomista, mutta en minä ainetta vihannutkaan. Satuin vain olemaan välillä oikea sählä niiden juomien valmistuksessa. Professori Mockley oli kuitenkin hyvä opettamaan ja olin lähinnä sen ansiosta pysynyt kärryillä, vaikka aika paljon asioita minulta on mennytkin ohi korvien.

Astuttuani viileän oloiseen luokkaan, huomasin luokan edessä professori Mockleyn lisäksi jonkun miehen. Aivan! Professori Mockleyhän oli menossa äitiyslomalle ja tuo mustahiuksinen mies oli hänen sijaisensa. Asiasta oltiin taidettu mainita parikin kertaa aiemmin tuntien yhteydessä, mutten ollut vain tajunnut, että Mockley lähtisi lomailemaan jo nyt. Huomasin taululle kirjoitetun nimen. Sidley Shiver. Pysyisinkö hänen opetuksen alaisena enää yhtään niin hyvin mukana asioissa? Sidley vaikutti nuorelta, eikä hänellä varmaankaan ollut kamalasti kokemusta. Mutta kokemattomassa opettajassa oli hyvätkin puolensa.

Istahdin toiseksi viimeiselle pulpettiriville vasemmalle puolelle luokkaa. Sidley ilmoitti pitävänsä nimenhuudon. Nimeni sanottiin melko loppupäässä, sillä olin aakkosjärjestyksessä viimeisimpiä. Huomasin Prudence Grayn, Korpinkynnen varapelaajan eturivissä. Ihmettelin, että mitä tyttö teki täällä. Hänhän oli tietääkseni muutamaa vuotta meitä nuorempi. Professori Shiverkin näytti huomanneen tämän. Kuuntelin vielä hämmentyneempänä, kuinka Prudence selitti läsnäolonsa syytä. Vapaaehtoisena taikajuomatunnilla?

Professori pyysi avaamaan oppikirjasta sivun 69. Kaivoin kirjani esiin ja huomasin otsikon Totuusjuomat. Kuulosti yllättävän mielenkiintoiselta. Tästähän saattoi olla minulle hyötyäkin. Katsoin ohjeessa olevia ainesosia ja vilkaisin hieman valmistusohjetta. Helppoa tästä ei tulisi, mutta onneksi tämä tehtäisiin ryhmissä. Katsoin taululle ja huomasin, että tulisin tekemään juoman Prudencen ja Nathaniel Walkerin kanssa. Kumpaakaan heistä en tuntenut kovinkaan hyvin, vaikka olimmekin käyneet Nathanielin kanssa samoilla taikajuomatunneilla koko lukuvuoden ajan.

Ryhmämme kokoontui luokan takaosaan. Prudence ehdotti, että me vanhempina voisimme mennä hakemaan ainesosat, jotka tunnistaisimme häntä paremmin. En ollut siitä niinkään varma. ”Hyvä on, mutta ala sinä sitten valmistella noidankattilaa”, sanoin tummanruskeahiuksiselle tytölle ja lähdin varastolle avoin kirja kädessäni. Seurasin, mitä aineita muut ottivat ja otin sen mukaan samoja aineita käsiini. Suurimman osan aineista tunnistin oikeiksi. ”Mikä näistä on se paloiteltu rohtokuirimo?” sanoin ja vilkaisin Nathanieliin.

Rohtokuirimonkin viimein löydyttyä palasin ryhmämme pulpetin ääreen ja laskin ainesosat noidankattilan viereen. Katsoin Prudencea. Olisiko hän yhtä viisas miltä vaikutti? Olihan tuo sentään korpinkynsi.

[Bam]

Nathaniel Walker

Koulukirjani levisivät komeasti sängylleni ja osittain lattiallekin yrittäessäni löytää sitä oikeaa, nimittäin taikajuomien kirjaa, käteeni. Ja lopulta sen löysinkin, viiden minuutin etsinnän jälkeen, totta kai niiden kaikkien muiden yhtä turhien opusten alta eikä siinä vaiheessa totta vieköön voitu enää puhua hyvästä aamun aloituksesta. En lainkaan yllättynyt kun tunsin nälän vellovan vatsanpohjassani – totta kai juuri kaikista aamuista silloin kun en millään ehtisi aamupalalle. Olin herännyt komeasti puolituntia liian myöhään, tasan varttia vaille yhdeksän. Jos siihen olisin saanut vielä toisen mokoman neljännestuntisen niin olisin ehtinyt hyvinkin tehdä vielä lähes mitä tahansa ennen tunnin alkua, mutta nyt saatoin vain vetäistä huivin kiinnisidottujen hiusteni päälle ja napata typerän koulukaavun kainalooni harppoessani ulos poikien makuusalista ja pois Puuskupuhien tuvasta raivaten tieni läpi oppilaita kuhisevien käytävien.

Jokainen tuntui olevan juuri nyt menossa jonnekin tunnille, mikä ei tietenkään ollut yllätys, mutta joka tapauksessa hidasti matkan tekoani huomattavasti joskaan ei liikkumiseni muutenkaan varsin nopeaa tainnut olla – ainakaan mitä tuli tunneille menemiseen. Siitä huolimatta en voinut mitenkään olla viittäkään minuuttia myöhässä ja tulinkin luokkaan parahiksi juuri tummatukkaisen mieshenkilön aloittaessa puhumisensa. Pysähdyin hetkeksi, tuijotin hetken kyseistä miestä ja sitten silmäilin luokkaa kunnes huomasin tyhjän penkin totta kai aivan luokan etuosassa, minne väki tyypillisestikin meni aivan viimeisimpänä. Niimpä astelin kyseiselle paikalle antaen suurimman osan varsinaisen opettajamme puheenvuorosta mennä täysin ohi korvieni.
Tajusin kuitenkin jo, että oudon näköinen hemmo luokan edessä oli siis sijaisemme ja mitä muuta minun tarvitsisikaan tietää.

Vasta tässä vaiheessa vetäisin kaavun valkoisen kauluspaidan ja farkkujeni päälle, ja istuuduin kuuntelemaan mitä opettajalla, tai opettajilla, oli sanottavanaan. Syvällä huokauksella vastasin sijaisopettajamme mainintaan siitä, että nämä paikat pysyisivät jatkossakin, minä kun kerta kaikkiaan rakastin eturivissä istumista. Ja paskat. Pyyhkäisin silmille valahtaneita hiuksia korvan taakse ja nostin laiskasti kättäni kuullessani oman nimeni.
Suurin osa mokoman opettajantekeleen seuraavista sanoista menikin sitten melko lahjakkaasti ohi korvieni. Koko jorina alkoi lähinnä väsyttää eikä ”professori Shiver” itsekään oikein vakuuttanut opettajantaidoillaan, ei ainakaan minua. Tai ehkä se vain johtui siitä ettei mokoma miekkonen näyttänyt pätkän vertaa minkään sortin opettajalta. Asiahan ei tosin minua haitannut.

Enemmän tai vähemmän kiinnostuneesti seurasin ryhmien ilmestymistä taululle ja hain katseellani näitä henkilöitä jotka vain vaivoin arvelin tietäväni ulkonäöltä, joskin tämä nuorempi neitihenkilö olikin jo aikaisemmin nimenhuudossa saanut olemassaolonsa varsin hyvin esille. Niimpä hakeuduin ryhmäläisteni luokse ja heti tämä pikku neiti alkoi pomotella. Naurahdin ja soin tyttöselle hivenen halveksivanoloisen katseen, olimpa aikeissa jo sanoa vastaväitteenikin juuri kun tämä Drew niminen tyyppi sitten auliisti myöntyikin pikku nirppanokan tahtoon. Siispä vilkaistuani Prudence nimistä likkaa vielä kertaalleen, ainakin mielessäni tehden selväksi ettei tämä jäänyt tähän, seurasin Rohkelikko poikaa varastoille vain todetakseni tuon hallitsevan nämä typerät ainesosat vallan hyvin itsekin. Ja sitten tuo kuitenkin kysäisi jostakin rehusta joka etäisesti kuulosti nimenä tutulta, mutta luonnollisestikaan en saanut päähäni minkä näköinen kasvi oli kyseessä. Hymähdin ja vilkaisin Drewiä.
” En todellakaan tiedä..”, tokaisin ja käänsin sitten katseeni silmäilemään ainesosia joita poika osoitti. Nappasin sitten käteeni jotain joka ainakin omasta mielestäni näytti siltä, että sen nimi voisi olla rohtokuirimo ja näytin sitä Drewille. ”Ehkäpä tämä?”

Palasimme ainesosinemme pulpetin ääreen, mielenkiinnolla katsahtaen oliko Prudence saanut yhtikäs mitään aikaiseksi. Ei tosin sillä, että olisi taitojen puolesta häntä aliarvioinut – mikäli hän näinkin innokkaasti tunneilla kävi niin varmasti osasi ainakin tätä oppiainetta paremmin kuin minä itse. Oma motivaationi opiskelujen suhteen tahtoi aina lipsua laiskottelun puolelle. Nytkin vasta availin kirjaani ja vilkaisin Drewiltä mikä mahtoikaan olla tämänkertainen sivunnumero. Taas yksi turhantärkeä liemi valmistettavaksi? Voi jee.

[Braile]

Sidley Shiver

Nerissan puhe oppilaille kuulostaa vakuuttavalta, ja toivon että nämä todella uskovat naisen sanaan. En haluaisi joutua ottamaan Nerissaan yhteyttä mikäli oppilaat eivät käyttäytyisi kunnolla, sillä halusin vakuuttaa osaavani homman. Kyllä oppilaat minua varmasti kuuntelisivat, tähän mennessä kaikki ainakin oli mennyt mainiosti. Joskin, tuntia oli kulunut vasta vajaat kymmenisen minuuttia, enkä ollut ennättänyt edes nimenhuutoon, mutta oletukseni luokan tasosta olivat yhä korkealla vaikka minua yhä hieman hermostuttikin esiintyä heidän edessään.

Nimenhuuto tuntuu kuitenkin varmalta vedolta, sillä kuuluuhan se jokaisen tunnin alkuun. Vilkaisen kuitenkin vielä Nerissaan päin, ja näen tämän hymyilevän rohkaisevasti. En tiedä, kuinka tulen pärjäämään sitten kun luokassa ei ole Nerissaa antamassa hyväksyntää kaikelle mitä teen, mutta se on sitten sen ajan murhe. Nyt täytyy vaan pyrkiä mahdollisimman hyvään oppituntiin, jotta tiedän ensi kerrallakin mitä tehdä.
Nimenhuuto sujuu täysin ongelmitta, ja poissaolijoita on vaan muutama. Hätkähdän, kun listassani on Nathan Mockleyn jälkeen vielä Nicholas Mockley. En ollut tullut jostain syystä ajatelleeksi, että Nicholaskin tietty osallistuisi tälle tunnille, vaikka se olikin ilmiselvää kun he kaksi kuitenkin kaksoset olivat. Asia oli vaan unohtunut innostuksen ja jännityksen sekaisissa ajatuksissani.

Kun nimenhuuto on käyty läpi, jäljelle jää se tummatukkainen tyttö, jonka nimeä ei ole mainittu listassa laisinkaan. Katson tyttöä kysyvästi ja ihmettelen ääneen, onko tämä tullut vahingossa väärälle tunnille vai minkä hän vuoksi hän istuu täällä ainakin kolme vuotta vanhempien oppilaiden joukossa. Tyttö esittelee itseänsä Prudence Grayksi hymyillen vähän liiankin maireasti, ja ilmoittaa että koulun säännöissä ei ole kielletty vanhempien oppilaiden tunneille. Lisäksi hän myös toteaa pitävänsä kovasti taikajuomista. Katson vuoroin tyttöä, vuoroin Nerissaa hämmentyneenä. No, tuskinpa minulla on mitään syytä ajaa tyttöä tunnilta poiskaan, jos hänen läsnäolonsa kerta on sallittua..

"Okei sitten. Kyllähän tänne yksi innokas oppilas lisää mahtuu", sanon sitten, hymyillen hieman Prudencelle. En tiedä mitä Nerissa mahtaa ylimääräisestä oppilaasta ajatella, mutten ehdi hänen mielipidettään tarkastaa, kun huomioni kiinnittyy hetkeksi luokkaan pelmahtaneeseen poikaan, joka asettuu äreän näköisenä istumaan jonnekin luokan takaosaan. Kysyn pojan nimeä asiallisesti, vaikka tämä näyttääkin sellaiselta henkilöltä jonka kanssa en olisi mieluusti tekemisissä. Kun saan nimen selville, merkitsen myöhästymisen ylös. On parasta osoittaa saman tien, että haluan ihmisten tulevan ajoissa paikalle, sillä minua ärsyttää mikäli oppilaat ravaavat koko ajan ovesta sisään kesken oppitunnin. Toivon vain, etteivät oppilaat ärsyynny siitä että tälläiset keinot otetaan käyttöön saman tien.

Seuraavaksi annan oppitunnin ohjeet oppilaille, ja kun nämä alkavat toimia, käännyn Nerissan puoleen ja kysäisen miten tunti on osaltani mennyt. Yllätyksekseni Nerissa vastaa, että tunti on mennyt erinomaisesti ja että olen oikea mies tehtävään. Lopuksi nainen vielä iskee silmäänsä. Positiivinen palaute saa minut sekä ilahtumaan että hämmentymään hieman. Toivottavasti en sentään punastu näkyvästi, vaikka kasvoni äskeistä lämpimimmiltä tuntuvatkin. Tämä tunti on niin omituinen. En muista olleeni pitkiin aikoihin näin jännittynyt siitä, mitä minusta ajateltiin.

"Kiitos", sanon hymyillen Nerissalle, ja katsahdan sitten luokkaa kohti. Katseeni kiinnittyy kuitenkin nopeasti Nathaniin, joka puhuu jotakin sen vieressään istuvan pojan kanssa. Nathan näyttää mielestäni turhautuneelta, ja minua mietityttää olenko tehnyt jotakin väärää, kenties laittanut tämän väärään ryhmään tai jotakin. Ehkä hän olisi halunnut tehdä työn vaikka Nicholasin kanssa. Huomaan jo suunnittelevani että menisin kysymään Nathanilta, haluaisiko tämä vaihtaa ryhmää, kun yhtäkkiä tajuan että tämä on oppitunti, jossa minun on tarkoitus vaikuttaa siltä kuin suhtautuisin kaikkiin oppilaisiin samalla tavalla. Niinpä repäisen katseeni irti Nathaista ja luon pikaisen vilkauksen Nerissaan. En usko että tämä on huomannut mitään omituista pikkuveljensä ja minun välillä, ja niin haluan asian pysyvänkin.

"Luokka vaikuttaa ihan mukavalta. Onko täällä ketään ketä kannattaa pitää erityisesti silmällä?" Kysyn vielä Nerissalta. Luon hieman epäilevän katsauksen Prudence Grayhin, jonka kuulen käskyttävän ryhmäläisiään kovaan ääneen. Tämä ei tosin taida olla pahin tapaus luokassa, ei todellakaan, sillä jotkut oppilaat eivät ole edes ryhtyneet töihin vielä, vaan loikoilevat pöytiensä päällä tai jutustelevat kaveriensa kanssa.

Kun olen kuullut mitä Nerissalla on sanottavanaan, lähden kiertämään luokkaa nimilista käsissäni. Olen kirjoittanut nimilistaan ylös, missä kukin istuu, ja yritän samalla myös painaa oppilaiden nimiä mieleeni heidän joukossaan kulkiessani. Ensimmäisenä pysähdyn siihen pöytään, jossa on Prudence Grayn, Drew Woodin ja Nathaniel Walkerin ryhmä. Herrat Wood ja Walker lähtevät samassa varastolle, kun heidän pöytänsä saavutan. Neiti Gray taas näyttää valmistelevan noidankattilaa.

"Onnistuuko?" kysyn tytöltä ystävällisesti. En ole lainkaan varma, kuinka hyvin kolmasluokkalaiset osaavat käsitellä noidankattiloita, ja minua hieman pelottaa ettei neiti Gray välttämättä osaa sytyttää tulta turvallisesti. En halua mitään tulipaloa ensimmäiselle oppitunnilleni.
"Muista pyytää apua heti jos tuntuu että sitä tarvitset. Wood ja Walker osaavat varmasti auttaa. Olet kuitenkin vasta neljännellä, joten voit ihan rauhassa keskittyä vain tarkkailemaan, mitä ryhmäläisesi tekevät." En lainkaan muista, että neiti Gray taisikin olla kolmannella, ei neljännellä luokalla.
Pian myös Walker ja Wood palaavat pöydän ääreen ja laskevat keräämänsä ainesosat pöydälle. Lähden ripeästi jatkamaan matkaa siltä varalta, että pojat keksisivät kysyä, olivatko he valinneet oikeat ainesosat. En nimittäin ollut lainkaan varma siitä, mitä heidän oli tarkoitus liemiinsä sotkea.
Toivottavasti Nerissa kiinnittää tähän kolmikkoon enemmän huomiota kuin minä.

Kuljen pöytärivi kerrallaan luokan halki, pysähtyen vuorollaan joka ryhmän luo tarkastamaan miten näillä menee. Pyrin tosin lähinnä tarkastukseni aikana vain opetella oppilaiden nimiä, sillä sen parempaan minusta ei tällä hetkellä ole. En osaa jaella vinkkejä tai katsoa, tekevätkö oppilaat liemiään oikein. Onneksi Nerissa tekee sen luultavasti tällä tunnilla melko lailla puolestani, mutta tänä iltana minun on todellakin keskityttävä opiskelemaan itse, jotta pärjäisin ryhmän kanssa myös yksin.

Lähestyn pikkuhiljaa Nathanin ja sen hänen vieressään istuvan pojan, Danten, pöytää. Sitä ennen pysähdyn kuitenkin vielä heidän edessään istuvan kolmen Puuskupuhtytön luo. Kukaan heistä ei ole vielä aloittanutkaan työtä. Nimilistasta selvitän tyttöjen nimien olevan Katya, Shirley ja Nelly. Jostain syystä tytöt eivät näytä pystyvän lopettamaan tirskuntaa, jota olen kuullut tunnin alusta lähtien. Toivottavasti Nerissa osaisi tehdä jotakin asialle, sillä en tiedä yhtään mitä tytöille pitäisi sanoa. Sivuutan siis suosiolla tämän pöydän ja saavun Nathanin ja Danten luo.

Kumpikin poika on hiljainen, kun pysähdyn heidän pöytänsä luo. Kummankin katse on painettu keskittyneesti valmistumassa olevaan juomaan, mutta huomaan kyllä että liemi toimii tekosyynä olla katsomatta minuun päin. Tuntuu omituiselta kun Nathan käyttäytyy tuolla tavalla. Nojaudun heidän pöytäänsä vasten ja yritän tavoittaa edes jomman kumman katseen. Ensimmäisenä katseensa liemestä irrottaa mustahiuksinen poika, ja tämä vilkaisee minua ujosti.

"No niin, Nat.. herra Mockley, ja herra Spinner. Onko kaikki sujunut hyvin?" aloitan kömpelösti, yrittäen saada kummankin keskittymisen itseeni. Turhautti, kun kumpikaan ei näyttänyt haluavan ottaa edes katsekontaktia. Ymmärsin että tämä oli Nathanille vaikeaa, mutta sille ei nyt mahtanut mitään. Kyllä tähän joskus vielä tottuisi, ainakin toivoin niin. Alku oli aina pahin. Olin kuitenkin onnellisen tietämätön siitä, kuinka pahalta tämä alku todellisuudessa näytti Nathanin ajatusmaailmassa.
Tarkastelen poikien hakemia ainesosia hetken, kunnes huomaan jotain puuttuvan.
"Hei, teiltä puuttuu jouluruusu kokonaan. Sen huomaan jopa minä", huomautan naurahtaen vähän kuivasti. Usutan Spinnerin hakemaan puuttuvan ainesosan ja jään hetkeksi kahden Nathanin kanssa.
"Näytät tosi kalpealta", totean huolestuneella, ehkä vähän liian pehmeällä äänellä, "Täällä on ihan liian kylmä.. Sano heti jos tarvitset jotakin."

Pian Spinner palaa pöytään, ja kohta hänen perässään paikalle saapuu myös Nerissa. Minun on vaikea keksiä mitään sanottavaa, joten odotan, onko Nerissalla mitään kerrottavaa.


/ Sori että tässä kesti.. Niin ja Elen luvalla hittailen Katyaa tässä pelissä :D /

[Tikkukaramelli]

Nerissa Mockley

Kurtistin kulmiani, kun huomasin Prudence Grayn saapuneen myös tunnille. En sanonut hänelle mitään, sillä emme oikein tulleet juttuun. Kyllä tyttö pian kertoisi miksi oli täällä. Se hetki koitti heti kun nimenhuuto oli saatu loppuun ja Sidley jäi kummastelemaan, kuka Gray oikein oli. Hän sanoi, että oli tullut tänne harjoittamaan keittotaitojaan. Kasvoilleni levisi kyllästyneen näköinen ilme, kun Gray painotti sitä, että piti kovasti taikajuomatunneista. Täyttä paskaa olisin minä sanonut, mutta enpä sitä silti tehnyt, koska olisin menettänyt samalla työpaikkani. Parempi vain pitää suunsa kiinni ja hyväksyä se, että tuo pikkuvanha ipana tosiaan jäisi tälle tunnille.

Sidley oli kiitollinen, kun olin kehunut häntä. Miehellä taisi olla kovat paineet, kun tämä oli hänen ensimmäinen tuntinsa ja lisäksi minä olin katsomassa, joten virheisiin ei paljoa varaa ollut. Eipä sellaisia ollut vielä näkynytkään, eli jos tunti jatkuisi samaan malliin, olisin erittäin tyytyväinen sen päättyessä. Sidley kysyi minulta vielä, kannattaisiko hänen pitää jotakuta silmällä. Pyyhkäisin katseeni luokan yli ja kurkotin kaulaani lähemmäs Sidleyn korvaa, jotteivät muut kuulisi sanottavaani.

”Neiti Twist, tuo mustatukkainen tuolla takana, saattaa olla joskus erittäinkin hankala ja yrittää pompotella sinua. Hänelle pitää vain olla tiukka eikä huomioida hänen kiukutteluaan ja raivoamistaan, sillä tuo tyttö nauttii huomiosta. Prudence Gray, tämä hieno vierailijamme, on myös aika samanlainen; määräilee muita ja suuttuu pienestä. Hän tosin nauttii kehuista, joten kannattaa antaa hänelle positiivista palautetta pienistäkin asioista, niin saat varmasti hänet puolellesi. Myös tuota punatukkaista poikaa ja hänen kiharahiuksista ystäväänsä kannattaa pitää silmillä, ja tuo puuskupuhin tyttöjoukko on välillä kova hölöttämään kaikenlaista. He ovat kyllä mukavia tyttöjä, mutta välillä he rupeavat pitämään täällä todellisia marttakerhoja. Muut ovat kyllä yleensä mukavia eikä tämä ole mikään erityisen vaikea ryhmä. Onnea sitten vaan.”

Hymyillen katsoin vähän aikaa paikoillani, kun Sidley lähti kiertelemään oppilaiden joukossa. Kun katsoin tuntia näin sivusta, huomasin paljon sellaista, mitä en yleensä huomannut. Aina kun Sidleyn silmä vältti, lähes jokaisessa ryhmässä tehtiin jotain, mitä ei olisi kuulunut, mutta heti kun mies katsoi heitä, kaikki ylimääräinen touhuaminen loppui kuin seinään ja jokainen vaikutti siltä, kuin olisi koko ajan työskennellyt pelkästän taikajuoman parissa. Aika ovelia nuo oppilaat, se oli pakko myöntää.

Muutaman minuutin kuluttua päätin olla Sidleylle avuksi, nousin tuoliltani ja lähdin kiertelemään luokassa samaan tapaan kuin sijaisenikin. Työryhmät olivat mielestäni ihan hyvät, sillä jokaisessa oli henkilöitä, jotka tulivat toimeen keskenään. Mitään suurempaa hässäkkää ei näyttänyt olevan meneillään, ja vaikka huomasinkin muutamia epäkohtia oppilaiden työskentelyssä, en maininnut niistä mitään; sehän olisi nyt Sidleyn tehtävä, ei minun.

Tullessani Grayn, Walkerin ja Woodin kohdalle minun oli kuitenkin pakko avata suuni. Heillä oli nimittäin joitan täysin vääriä aineksia, ja jos niitä sekoittaisi kirjan ohjeen mukaan, lopputulos voisi olla suurikin katastrofi. Ihme, ettei Gray ollut huomannut tätä epäkohtaa, mutta ehkä hän ei vielä ollut ehtinyt edes katsoa aineksiin päin; tyttö kun näytti jo nyt juoksuttavan Woodia ja Walkeria.
”Hei kuulkaas pojat, oletteko ihan varmoja, että nämä ainekset ovat oikeat? Mielestäni listassa ei mainittu lihansyöjäkasvin rustoja. Katsokaapa muiden aineksia, niin saatte vähän käsitystä siitä, mitä teidän kuuluu sinne liemeen sotkea”, sanoin huvittuneena ja vinkkasin viereiseen pöytään, jonne oli onneksi valittu oikeat ainekset. Osoitin sanani lähinnä Walkerille ja Woodille, sillä Gray ei ollut hakenut aineksia, joten tämä ei tytölle kuulunut.

Hymyillen jatkoin matkaani eteenpäin pöytään, joka oli lähimpänä luokan ovea. Siinä istuvat kaksi tyttöä ja yksi poika valittivat jokainen siitä, miten kylmä luokassa oli. Tosiaan, täällä oli kyllä vähän vilpoisaa. Osoitin sauvallani huoneen nurkassa olevaa takkaa, jonne syttyi sillä samalla sekunnilla ritisevä liekki. Pian ei kyllä kukaan tulisi sanomaan mitään kylmyydestä, kunhan takka rupeaisi lämmittämään ja noidankattilat porisemaan.

Ja kuten olin Sidleyta varoittanutkin, puuskupuhin tyttöjengillä oli taas meno päällä ja olisin voinut lyödä vaikka miljoonista vetoa, etteivät he puhuneet taikajuomista. Toisaalta minä ymmärsin heitä, sillä olin itse ollut ihan samanlainen teininä eikä niistä ajoista ollut edes kovin kauaa aikaa, mutta tyttöjen marttakerho häiritsi silti tuntia; jos ei muita, niin ainakin heitä itseään. Niinpä astelin tyttöjen luokse, ja kun he huomasivat tuloni, puhe hiljeni mystisen nopeasti.

”Kyllä minä tiedän, että Sidley on teidän mielestänne hyvännäköinen, mutta ei siitä noin paljoa tarvitse hehkuttaa”, minä kiusoittelin ja virnistin huvittuneena. ”Jos keskittyisitte vähän enemmän tunnin aiheeseen ja puhuisitte sitten niistä muista jutuista tunnin jälkeen. Vapaa-aikaa teillä on kuitenkin enemmän kuin koulua, niin ette viitsisi tuhlata sitä pelkkään juoruiluun.”

Päätäni huvittuneena pudistellen jatkoin kierrostani ympäri luokkaa ja yritin olla mahdollisimman hiljaa, mutta ihan huomaamattani tulin neuvoneeksi muutamia oppilaista, jotka olivat tekemässä jotain täysin päinvastaista mitä ohjeissa luki. Kyllä se oli vaikeaa olla opettajana oman aineensa tunnilla, jos ei saanut puhua ja neuvoa oppilaita. Minä en siinä ainakaan onnistunut.

Menin viimeiseksi Nathanin ja Spinnerin pöydän luokse. Myös Sidley oli siellä, jutteli ilmeisesti poikien kanssa. Tai ainakin yritti, sillä kumpikaan heistä ei ollut millään tapaa erityisen sosiaalinen. Spinner oli muuten vain ujo, ja Nathan nyt oli Nathan; hänen olemuksensa tuntui kuin huutavan ”mene pois” aina, kun lähestyin häntä. Emme olleet koskaan tulleet juttuun tunneilla emmekä oikeastaan missään muuallakaan koulussa. Nathan tuntui häpeävän minua, sillä hän käyttyi seurassani aina niin kuin ei tuntisi minua sen paremmin kuin opettajaa kuuluukaan tuntea. Totta kai se sai minut ärsyyntymään, mutta ehkäpä juuri sitä Nathan tavoitteli.

”Hei, mitäs tänne kuuluu?” tervehdin ystävällisesti ja katsoin Spinneriä, josko hän suostuisi vastaamaan tervehdykseeni. Hän vaikutti mukavalta pojalta, ja ihmettelin joskus, miten he olivatkaan tutustuneet Nathanin kanssa. Veljeltäni en odottanut minkäänlaista vastausta, sillä en yleensä saanut sitä. Kun olin ollut kauempana heidän pöydästään, oli vaikuttanut siltä, kuin Sidley olisi puhunut Nathanille. Ilmeisesti kaikki olivat kuitenkin vaienneet, kun olin saapunut paikalle; oliko minussa oikeasti sellainen vaikutus ihmisiin? Toivoin, että ei.

Tarkkailin hetken poikien työskentelyä, mutta jatkoin melko nopeasti matkaani, sillä sekä Nathan että Spinner vaikuttivat molemmat jokseenkin kiusaantuneilta, kun olin paikalla. Jos minä pitäisin tällä tunnilla silmällä Grayta ja Puuskupuhin tyttöjä, Sidley voisi ottaa huolen muista. Tyytyväisenä tähän sisäiseen ratkaisuuni istuuduin takaisin tuolilleni ja katselin luokkaa hymyillen. Huoneeseen oli nyt jo tullut lämminkin, ja minä rupesin jostain syystä tuntemaan oloni aika mukavaksi.

[Ambra]

Nathan Mockley

Kun Sidley oli ilmoittanut ryhmäjaot, hänen katseensa juuttui hieman liian pitkäksi ajaksi minuun. En voinut kääntää katsettani siinä vaiheessa ja teeskennellä, etten huomannut hänen katsovan minua. Se oli äärettömän kiusallista ja tunsin ehdottomasti punastuvani. Onneksi Sidley kääntyi pian muualle, koska en itse olisi voinut rikkoa katsekontaktia. Käännyin kirjan pariin ja olin lukevinani totuusjuomien vaikutuksista, mutta oikeasti en sisäistä sanaakaan koko tekstistä. Toivottavasti Dante ei huomannut katseenvaihtoamme.
Kaikki oli niin omituista. En ollut edes kunnolla tottunut siihen, että olimme Sidleyn kanssa niin… läheisiä, tai jotain, sana poikaystävä kammotti minua yli kaiken, ja nyt hän oli yhtäkkiä opettamassa minulle taikajuomia eikä kukaan, edes Nerissa, jota Sidley sijaisti, tiennyt, että minä tiesin Sidleyn ennestään. Siinä se kai oli, tiivistettynä kaikessa karmeudessaan.

Kattilassa oleva vesi lähti porisemaan melko pian ja keskityimme Danten kanssa lisäämään hakemani ainesosat liemeen oikeassa järjestyksessä. Idea sinänsä ei ollut hankala, mutta kun joku helvetin aivovaurioinen liemifriikki oli keksinyt, että lientä pitää sekoittaa tietyssä rytmissä ensin myötä- ja sitten vastapäivään ja sitä ja tätä ainesosaa ei saanut laittaa ennen kuin pinnalta nousi tasaista, valkeaa höyryä, hommasta tuli hankalaa. En koskaan saanut liemiä onnistumaan täydellisesti, lähinnä siksi, että tein kaiken vähän sinne päin. Ei tällainen litkujen valmistaminen ollut mielestäni ollenkaan kiinnostavaa, saati sitten hyödyllistä, mutta pidin mielipiteeni itselläni kahdesta syystä, tai oikeastaan kolmesta nykyään. Ennen olin aina tiennyt, että Nerissa saisi siitä taas uuden valituksenaiheen ja sen lisäksi en aina jaksanut valittaa Dantelle, vaan yritin joskus keksiä oikeita keskustelunaiheita. Nykyään oli sekin hankaluus, että Sidley oli keksinyt tulla opettamaan taikajuomia, enkä halunnut hänen ajattelevan, että vihasin juuri hänen oppiainettaan.

Sillä kertaa minun oli kuitenkin pakko päästä purkamaan asioita pääni sisältä, joten valitin Dantelle siitä, että luokassa oli kaksi opettajaa samalla kertaa. Onneksi Dante vaikutti myötätuntoiselta, mutta sitten hän sanoi, että hänen mielestään sijainen näyttää melko avuttomalta. Hän oletti selvästikin, että tämän pitäisi saada minut tuntemaan oloni paremmaksi, mutta oli valitettavasti erittäin väärässä. Vilkaisin taas tyhmästi Sidleyn suuntaan ja yritin keksiä jotain vastattavaa. En halunnut antaa Dantelle sitä mielikuvaa, että hän oli sanonut jotain väärää, mutta toisaalta olisi hankalaa alkaa myötäillä hänen sanojaan, koska Sidley oli mielestäni kaukana avuttomasta. Oli toki outoa nähdä hänet täällä luokassa, mutta sen ulkopuolella… ei, ehdottomasti ei avuton.
”Niin kai”, heitin ympäripyöreästi ja huomasin, että Sidley oli lähtenyt kiertämään oppilaiden keskellä. Syvennyin lukemaan kirjan tekstiä ja ladoin nopeaan tahtiin kattilaan ainesosia, mikä sai liemen sihahtamaan hieman epäilyttävästi.

Olin niin keskittynyt liemen tekemiseen, etten oikeastaan huomannut, ettemme puhuneet Danten kanssa enää. Hätkähdin, kun hän avasi suunsa ja ensimmäinen reaktioni oli, että Sidley oli tullut katsomaan meidän työtämme, mutta onneksi hän oli vielä parin pöydän päässä.
"Näytät sairaalta. Onko kaikki hyvin?” Dante kysyi, enkä tiedä, miten suhtautuisin asiaan. Tavallaan oli edelleen omituista, kun joku kysyi tuollaisia asioita, koska en ollut tottunut siihen. Tiesin, ettei Dante yritä tunkeilla tai tahallaan ärsyttää minua, mutta silti. Huokaisin ja yritin näyttää hieman pirteämmältä, siinä kuitenkaan luultavasti onnistumatta.
”Kaikki on hyvin”, vastasin ja vilkaisin taas, missä Sidley kulki. Tällä kertaa hän oli jo edellisen pöydän luona ja yritin keksiä tekosyytä, jonka varjolla olisin voinut poistua paikalta siksi aikaa, kun hän tulisi katsomaan, miten me pärjäsimme.

En ehtinyt kuitenkaan keksiä mitään kunnollista syytä, kun Sidley jo tuli ja nojaa pöytäämme vasten. Tunsin selvästi, miten hän yritti tavoittaa katsettani, mutta se sai minut tuijottamaan vain entistä tiiviimmin kattilassa poreilevaa lientämme, joka oli ohjeissa mainittavan kuultavan vaaleanharmaan sijaan melko tummaa. Jos olisin sillä hetkellä jaksanut keskittyä, olisin yrittänyt keksiä syytä sille, mutta Sidleyn hyvin läheinen läsnäolo heikensi tehokkaasti aivojeni toimintaa.
Kuulin selvästi, miten hän aloitti puheensa ja melkein käytti minusta etunimeäni, mutta hän korjasi asian melko nopeasti. Toivottavasti Dante vain luulisi, että Sidley änkytti tai jotain vastaavaa.

Sitten Sidley päästi minut siitä vaivasta, että olisin joutunut vielä keksimään vastauksen hänen kysymykseensä, kun hän totesi, että meiltä puuttui jouluruusu. Olin jo melkein noussut tuoliltani, kun Sidley usutti Danten hakemaan sitä. Miten jalomielistä, ajattelin pisteliäästi ja lysähdin takaisin istumaan. En edes yrittänyt näyttää keskittyväni liemeen, Sidley näki varmasti sen läpi. Katsoin häntä suurella vaivalla silmiin, kun hän alkoi puhua.
"Näytät tosi kalpealta. Täällä on ihan liian kylmä... Sano heti jos tarvitset jotakin." Sidleyn äänestä kuuli, että hän oli oikeasti huolestunut, mikä sai minut raivostumaan itselleni. En halunnut, että Sidleyn pitäisi olla huolissaan. En olisi myöntänyt sitä, vaikka henkeni olisi ollut vaakalaudalla, mutta Sidleyn pehmeä ääni sai minussa aikaan omituisen reaktion. Pieni jännitys vatsanpohjassani tuntui etäisesti miellyttävältä, ja halusin vastata hänen kysymykseensä jotenkin muuten kuin tapani mukaan vittumaisesti, mutta ne sanat eivät tuntuneet sopivan suuhuni alkuunkaan.
Ja olihan Sidley jo toinen henkilö kymmenen minuutin sisään, joka oli kysynyt minulta vointiani, eli minulla oli täysi oikeus olla ärsyyntynyt.

”Täällä on aina näin kylmä, professori”, sanoin ja käänsin äkkiä katseeni pois. Tunsin kamalaa syyllisyyttä, kun vastasin Sidleylle niin ilkeästi, mutta mitä hän odotti, että alkaisin puhua pehmoisia keskellä tuntia? Tai yleensä koskaan?
Mieleeni palasi eräs kerta, kun Sidley oli ollut huolissaan, oliko jotain tapahtunut, ja hymähdin itsekseni. Se saatanan lehtileike, kaiken pahan – tai hyvän – alku ja juuri. Sidley ei nähnyt hymyä kasvoillani, kun kumarruin kattilan puoleen sillä verukkeella, että sekoitin sitä kevyesti.
”En vaan oo saanut mun päivän kofeiineja”, totesin ja katsoin sitten taas Sidleyyn, pyyhittyäni ensin varmasti hymyn kasvoiltani. Olisin myös voinut vaikuttaa syyttävältä, aivan kuin olisi ollut Sidleyn tehtävä hankkia minulle kahvini, mutta se olisi ollut jo liioittelua.

Dante palasi takaisin jouluruusun kanssa ja yritin kovasti vaikuttaa siltä, että olin vain keskustellut professorini kanssa siitä, miten tunnin liemi tulisi toteuttaa, mutta se oli yllättävän vaikeaa. Yritin jälleen vältellä Sidleyn katsetta ja etsin ohjeista, missä vaiheessa jouluruusu tulisi laittaa liemeen, ja totesin, että olimme ohittaneet sen kohdan jo aikoja sitten. Ei voinut mitään, tuskin liemi pilalle menisi, jos sen laittaisi hieman myöhemminkin.

”Hei, mitäs tänne kuuluu?” Hätkähdin, kun kuulin Nerissan äänen äkkiä ihan vierestäni. En ollut huomannut, että hänkin oli lähtenyt kiertämään oppilaiden keskuudessa. Tunsin hetken ajan suunnatonta halua valua lattian läpi jonnekin kiven sisään. Sekä Sidleyn että Nerissan katseet selässäni oli hieman liikaa, ja vaikka olin äsken saanut käännettyä asiat kutakuinkin positiiviseen suuntaan, kaikki se tuntui valuvan hukkaan. Onneksi Nerissa ei varmaankaan odottanut minulta minkäänlaista vastausta ja hän lähti paikalta nopeasti. Tunsin hänen kuitenkin tarkkailevan meitä luokan etuosasta ja tiesin, että tämän tunnin aikana en saisi enää jutella Sidleyn kanssa rauhassa.

Ohjeen kohdat olivat jo päässäni aivan sekaisin ja päätin olla tekemättä toistaiseksi mitään, joten käännyin katsomaan Sidleytä näyttäen mahdollisimman paljon siltä, että jos hänellä ei olisi enää mitään sanottavaa, hän voisi mennä seuraamaan muiden oppilaiden toimia. Olisi epäilyttävää, jos hän viipyisi meidän luonamme kovin pitkään.
Enkä halunnut tehdä itsestäni idioottia laittamalla liemeen väärän ainesosan Sidleyn edessä.

[Braile]

Dante Spinner

Nathan vakuutti olevansa kunnossa, huokaisten sen kuuloisena ettei häntä kiinnostanut vastailla kysymyksiini. Ynähdin jotakin epämääräistä peläten että olin mennyt suututtamaan Nathanin uteluillani. Halusin kuitenkin olla hänelle vain mieliksi, joten päätin ainakin hetkellisesti sulkea suuni ja katsoa, jos Nathanin mieliala tuosta nyt kohentuisi. Se ei kuitenkaan näyttänyt enää kovinkaan ilmeiseltä huomatessani sen sijaisen lähestyvän pöytäämme. Nathanhan oli juuri valitellut kahden opettajan läsnäoloa, joten häntä tuskin ilahduttaisi mikäli yksi opettajista tulisi nyt vieläpä tunkeilemaan pöytämme ääreen.
Yritin parhaani mukaan näyttää siltä, että liememme valmistui niin hyvin ettei sijaisen tarvitsisi pysähtyä kohdallamme, mutta yritykseni epäonnistui täydellisesti huomatessani että liemestä lähti kohoamaan täysin väärän väristä höyryä, eikä sijainen varmastikaan voisi olla tulematta huomauttamaan siitä.

Yllätyksekseni sijainen ei kuitenkaan alkanut valitella mitään liemestämme kohoavasta väärän värisestä höyrystä. No, saattoihan olla että minäkin olin vain erehtynyt, vaikka kirjassa kyllä selkeästi luki että höyryn olisi pitänyt olla jo alusta lähtien valkeaa eikä liilaa. Mutta kaipa sijainen tietäisi paremmin. Tuskin professori Mockley olisi häntä tänne sijaiseksi päästänyt, jos hän ei mitään osaisi. Eikä professori varmaan olisi suhtautunut Shiveriin yhtään noin lämpimästi, jos pitäisi tätä surkeana opettajana.

Shiver asettui nojailemaan rennosti pöytäämme vasten, kysäisee miten meillä menee, ja ilmoittaa melkein heti perään että liemestämme puuttuu jouluruusu. Vilkaisin Nathania kysyen katseellani, kumpi meistä menisi hakemaan sitä. Olisin itse mieluusti mennyt päästäkseni pois kärvistelemästä Shiverin katseen alta, mutta toisaalta minusta tuntui että jostain syystä Nathanilla oli vielä kurjemmat olot siinä Shiverin lähettyvillä. Se taas vahvistikin epäilyksiäni siitä, että Shiver oli Nathanille jotain muutakin kuin pelkkä sijainen, nimittäin hänen isosiskonsa poikaystävä tai jotain sen suuntaista.

Sijainen kuitenkin mitätöi aikomukseni olla jalomielinen käskemällä minut varastoille, joten nyökkäsin ja nousin ylös niin nopeasti, että tulin tönäisseeksi pöytää niin että jos kattilamme olisi ollut vähänkin enemmän täynnä, siinä oleva liemi olisi valahtanut reunan yli. Nolostuneena astelin nopeasti pois paikalta, jättäen Nathanin kaksin sen Shiverin kanssa.

Mokailuni ei kuitenkaan päättynyt siihen, sillä jotenkin onnistuin törmäämään siihen leveähartioiseen ja minua huomattavasti pidempään Luihuispoikaan, Nathaniel Walkeriin, astuttuani ainesosavaraston kynnyksen yli. Säikähdyksissäni en osannut edes pyytää anteeksi, riensin vain kasvot punertaen hänen ohitseen peremmälle varastoon etsimään sitä puuttuvaa jouluruusua.

Äskeisen hermoiluni takia olin onnistunut melkeinpä unohtamaan miltä jouluruusu näytti. Jouduin availemaan useammankin kaapin oven ennen kuin löysin lopulta purkin, joka jouluruusu-uutetta sisälsi. Siinä vaiheessa tietenkin tajusin unohtaneeni ottaa mitan mukaan, joten jouduin vielä etsimään varastosta uuden mitankin ennen kuin sain lopulta uutteen vietyä takaisin pöytäämme. Pahoittelin Nathanille kestoa ja istuuduin paikalleni. Minua häiritsi että se sijainen oli siinä vieläkin. Eikö hänen olisi pitänyt mennä jo katselemaan mitä muut oppilaat tekivät?

Yhtäkkiä vielä professori Mockleykin ilmestyi pöytämme luo, ja toivoin todella että he kumpikin lähtisivät pian, jottei Nathan ärtyisi enää yhtään enempää. Professori Mockley tervehti ystävällisesti ja kysäisi Shiverin tapaan, mitä tänne  kuului. Kun Nathan ei vastannut siskolleen mitään, kohotin katseeni ihan itse professori Mockleyta kohti ja vastasin vaimeahkosti hänen tervehdykseensä, hymyillen pienesti.

"Hyvin tämä sujuu, kyllä me pärjätään", jatkoin sitten vastaten professori Mockleyn kysymykseen. Olisin kyllä halunnut varmistaa, oliko liememme varmasti valmistumassa oikein, mutta taisi olla parasta että kumpikin opettajista nyt vain lähtisi pois ja mahdollisimman pian mielellään. Olihan tässä koko muukin luokka tarkkailtavana. Edessämme istuvat tytötkin näyttivät vain jatkavan juoruilua liemen teon sijaan. Shiver ja professori Mockley vaihtoivat onneksi kuitenkin enää vain pari sanaa vielä siinä meidän pöytämme ääressä, ja lähtivät sitten kumpikin pois. Professori Mockley palasi istumaan tuolilleen ja Shiver jatkoi luokassa kiertelyä.

"Minusta tässä on kyllä selvästi jotain vikaa", totesin lyhyen hiljaisuuden kuluttua lisättyäni osan jouluruusu-uutteesta liemeen, "Kirjassa sanotaan että pinnan pitäisi olla ihan tasainen, mutta tämä on kaukana sellaisesta. Ei tuo sijainen taida tietää paljon mistään mitään.. Tunnetko sinä häntä mistään entuudestaan?"
Jostain syystä kysymykseni näytti saavan Nathanin jollain tapaa yllättymään, joten kiirehdin tarkentamaan, "Tai siis.. ajattelin että voisitte tuntea siskosi kautta. Professori Mockley ja tuo Shiver kun näyttävät siltä että, tiedäthän, seurustelisivat tai jotain. Kun siskollasi on tuo lapsikin.."

Vasta siinä vaiheessa kun puheeni alkaa takellella pahasti, tajuan että olin mennyt liian henkilökohtaisiin kysymyksiin ottaen huomioon ettemme vielä tunteneet toisiamme erityisen hyvin Nathanin kanssa, joten hiljenin kuin seinään ja näyttelin olevani keskittynyt lukemaan oppikirjan ohjetta edessäni.

[Neifion]

Prudence Gray

Olin äärettömän tyytyväinen itseeni kun sain ne pojat hakemaan ainekset. Laitoin kattilan kuntoon.
Sitten se professori tuli lässyttämään että kysyisin pojilta. Hymyilin mahdollisimman aidosti ja kiitin, vaikka mieleni olisi tehnyt jysäyttää tätä päähän liemikirjallani.
Hassua miten niillä pojilla  saattoikin kestää. Olin tehnyt jo perusteellisesti aloituksen ja säätänyt lämpöä sopivaksi kun ne pojat tulivat ja ennen kuin ehdin etsimään rohtokuirimoa, professori Mockley oli jo siinä. Minun käteni puristuivat nyrkkiin.
"Ääliöt!" ärähdin, otin kaikki ainekset mukaani ja menin varastoon. Hain oikeat ainekset väärien sijalle ja katsoin tarkasti että kaikkea oli varmasti juuri oikea määrä.

Tulin takaisin äreänä. Ne olivat kuudesluokkalaisia! Niiden olisi pitänyt tietää mitä eroa on lihansyöjän rustoilla ja rohtokuirimolla!
"Te kuuluisitte ekaluokalle idiootit", sähisin kun aloin laittaa aineksia pataan, sekoittaen vastapäivään kuten kuuluikin. Luin tarkasti kirjan ohjeita.
"No mitä te seisotte? Puristakaa sopoforin pavut. Kirjassa lukee pilkkokaa, tiedetään, mutta ne puristetaan onko selvä?" minä puhuin töksähtävin lausein ja keskityn sekoittamiseen ja lisäämään jouluruusu-uutetta ohuena nauhana, kuten ohjeissa luki.
Minä olin huomannut että tarkkaavaisuus oli äärimmäisen hyvä asia jos aikoi saada onnistumaan nämä. Ei saanut hermoilla lainkaan. Piti vain... tehdä täysin ohjeiden mukaan.

Kuitenkin silloin kun minun ei pitänyt seurata lientä kovinkaan tarkasti, kiinnittyi huomioni professori Shiveriin erittäin tarkkaan. Tämän ulkomuotoon erityisesti. En kuitenkaan ollut erityisen varma tämän ammattimaisuudesta. Ainoastaan professori Mockley oli huomauttanut meille vääristä aineksista. Ja vaikken siitä ämmästä pitänytkään...
"Älä murjo sitä papua, vaan purista sen sisällöt siihen!" karjaisin. Jonkun typerän kuudesluokkalaisen vuoksi minun liemeni ei menisi pieleen. Vain kuolleen ruumiini ylitse.

... Niin, vaikken tosiaan Mockleystä pitänytkään, minä olin samassa ilmestynyt tämän eteen ja osoitin kirjassa kohtaa seitsemän,
"Mitä se tarkoittaa?" töksäytin sen enempää käytöstavoista välittämättä. Minä tahdoin vain tehdä tuon liemen valmiiksi. Se näytti vielä ihan oikealta, joten hätää ei ollut. Kunhan ne pojat eivät tekisi mitään kummallista, sillä olin tahtonut niiden esikäsittelevän kaikki ainesosat kuten kirja sanoi.

[werty]

Drew Wood

Professori Shiver oli ehtinyt jo käydä Prudencen luona, mutta lähti, kun me tulimme pulpettimme ääreen. Ehkä ainekset olivatkin valittu oikein? Nathaniel näytti olevan vielä enemmän pihalla kuin minä. Minä sentään tiesin, että millä sivulla mentiin. Vilkaisin tämän kirjaan ja aukaisin ystävällisesti puuskupuhille oikean sivun auki.

Hetken päästä professori Mockley tuli ryhmämme luokse ja hän huomautti meitä väärin valituista aineksista. Juuri kun luulin, että olimme onnistuneet ensimmäisessä, haastavassa tehtävässämme. Katsoin viereisen ryhmän aineksia, jotta voisimme mennä vaihtamaan ne oikeisiin, mutta samassa Prudence nimitteli minua ja Nathanielia ääliöiksi ja meni itse hakemaan oikeat ainekset. Tyhmä tyttö. Teki kaiken itse. Kyllähän minä ainakin olisin voinut mennä hakemaan väärien ainesten tilalle oikeat. Kyllä minä nyt olisin osannut.

Prudence näytti äreältä palattuaan takaisin noidankattilamme ääreen. Lisäksi hän ei näyttänyt haluavan lopettaa meidän määräilyämme ihan heti.
”Minä luulin, että haluat tehdä kaiken yksin”, sanoin muuttuen itsekin äreäksi. En pitänyt siitä, että minua kolme vuotta nuorempi, näsäviisas likka sanoi, että mitä minun tuli tehdä ja millä tavalla.

Vaikka minua ärsyttikin kovasti Prudencen käytös, jaoin pulpetilla olevat pavut minun ja Nathanielin kesken. Puristaessani veitsen leveällä puolella omaa osuuttani pavuista, seurailin noidankattilan ääressä ahertavaa tummahiuksista tyttöä. Tuo selvästi keskittyi siihen, mitä teki. Äskeinen pilkkaaminen oli saanut minut pikku hiljaa toivomaan, että liemi epäonnistuisi. Tietenkin niin, että se olisi tytön oma moka.

Prudence tivasi taas jotain. ”Jos sinä antaisit meidän vain tehdä oman osuutemme rauhassa, tämä onnistuisi varmasti myös meidän osaltamme. Pidä se suusi edes hetken hiljaa”, sanoin tytölle. En halunnut kuulla tytön suusta enää ainuttakaan valitusta. Tulin useimmiten toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, mutta Prudencen käskyttely meni jo vähän yli.

Olin hetken päästä, pienien alkuvaikeuksian jälkeen, puristanut oman osuuteni pavuista ja niiden sisältö kiehui nyt muiden ainesten kanssa noidankattilassa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin käsitellyt papuja, mutta hankalalta se tuntui edelleen.

Liemi näytti kieltämättä jo siinä vaiheessa todella onnistuneelta. En tiennyt, missä kohtaa Prudence oli menossa, joten otin kirjani ja luin ohjeita eteenpäin. Tyttöhän oli tehnyt jo monta vaihetta sillä aikaa, kun me olimme puristelleet sopoforin papuja. Miten hän oli onnistut olemaan niin nopea? Vilkaisin toisia ryhmiä ja olin sitä mieltä, että olimme liemen valmistuksessa pisimmällä.

Prudence oli mennyt kysymään jotain professori Mockleyltä. Mietin vain, että miksi hän ei kysynyt neuvoa Shiveriltä? Eikös Mockleyn pitänyt vain seurailla vierestä? Päätin sekoittaa lientä sillä aikaa, ettei liemi vain palaisi pohjaan. Jos liemi onnistuisi, olisi kiva päästä kokeilemaankin sitä. Sekoitin vaihtelevasti myötä- ja vastapäivään. Nyt Prudence ei ainakaan voisi valittaa, etten tehnyt mitään. Tosin olin vakuuttunut siitä, että saisin kuunnella hänen käskyttelyään vielä moneen kertaan tämän tunnin aikana.

Katsoin Nathanielia hermostuneesti. ”Kuuluisiko tämän olla tämän väristä?” kysyin häneltä katsoen samalla tummemmaksi muuttuneeseen liemeen. Enhän minä mitään väärin ollut tehnyt. Olimme lisänneet liemeen puristetut sopoforin pavut – aivan niin kuin Prudence oli käskenytkin. Sekoitin jännittyneenä lientä yhä voimakkaammin, toivoen, että se auttaisi.

Saatoin kuvitella jo mielessäni, kuinka Prudence syyttäisi minua sabotaasista. Kunhan hän vain palaisi noidankattilamme ääreen. Tyttö ei varmasti pitäisi näkemästään.

[Braile]

/ Bamin tunnus on poistettu, joten aloitamme uuden kierroksen mahdollisimman pian. Peli jatkuu ilman Nathanielia, sovitaan että tämä on vaikka lähtenyt sairaalsiipeen. /

[Braile]

/ Okei, tää peli on nyt seisonut paikallaan ikävän kauan. Yritetään siis olla erityisen ahkeria nyt, että saadaan tää pelattua joskus loppuunkin! : ) /


Sidley Shiver

Kun Nerissakaan ei näyttänyt saavan mitään puhetta irtoamaan Nathanista ja Dantesta, päätin suosiolla jättää heidät rauhaan ja lähteä kiertelemään ympäri luokkahuonetta. Näytti siltä, että suurin osa oli jo käynyt töihin, niin kuin oli pitänytkin. Ilmeisesti Nerissan kiertely luokassa oli saanut jotain aikaan, sillä vielä äsken moni oli istuskellut jutellen kavereilleen tai tehden ihan mitä tahansa mikä nyt ei vaan itse aiheeseen liittyisi. Hyvä näin, joskin minua hivenen epäilytti, millaiseksi meno täällä muuttuisi heti kun Nerissa ei enää ollut tukenani.
Ei minulla kuitenkaan mitään opettajan koulutusta ollut, en minä tiennyt mitä piti tehdä jos joku alkoi kapinoida. Sitten minun olisi vielä ollut tarkoitus opettaakin näille oppilaille jotakin.  Ensimmäisestä oppitunnista ei ollut kulunut vielä puoliakaan ja olin jo todennut, ettei minusta tainnut olla oikein opettajaksi. Mutta sopimus oli jo kirjoitettu, ja koska minua ei liiemmin tehnyt mieli hyppiä tämän koulun karmivan rehtorin nenille, minä kyllä pysyisin täällä yhtä kauan kuin Nerissakin lomallaan. Eihän se nyt kovin pitkä aika voinut olla.

Pysähdyin jälleen Woodin, Grayn ja Walkerin pöydän ääreen, sillä siellä ei näyttänyt olevan kaikki kunnossa. Gray moitti vanhempia työtovereitaan suu vaahdossa ja Walker näytti melkeinpä pahoinvoivalta. Ennen kuin ehdin avata edes suutani kehottaakseni Grayta kohtelemaan ryhmän herroja hieman ystävällisemmin, tyttö oli jo sännännyt Nerissan luo kirja käsissään. Minusta tämä oppitunti alkoi olla jo vähän liian levoton. Oli kamalaa, kun en pystynyt kontrolloimaan kaikkia niin kuin olisin halunnut. Jos kaikki olisivat istuneet paikoillaan ja olisin voinut käydä jokaisen luona yksitellen, tämä olisi ollut paljon rauhallisempaa. Vedin syvään henkeä. Hengittäminen oli stressaavissa tilanteissa erityisen tärkeää. Vasta kun olin saanut happea keuhkoihini, kohdistin katseeni Walkeriin.

"Kaikki kunnossa?" kysyin tältä otsa rypyssä, "Et kai ole mennyt maistamaan mitään ainesosista, herra Walker? Se on ehdottomasti kielletty oman turvallisuutenne vuoksi."
"Ei, minulla taitaa olla vain kuumetta", Walker vastasi. Voi, poikaparka. Eipä tuo tosin mikään ihmekään ollut, lämpötila tässä luokkahuoneessa ei ollut mikään ihanteellinen, ja kohta varmaan koko luokka olisi sairaalasiivessä.
Määräsin Walkerin lähtemään sairaanhoitajan juttusille. Herra Wood ja neiti Gray kyllä pärjäisivät kahdestaankin, joskin minua kävi hieman sääliksi jo muutenkin hermostuneen näköistä rohkelikkopoikaa.

Oppilaiden joukossa kuljeskellessani korviini kantautui jonkun suusta sana 'tupapisteet' joka sai minut muistamaan oikeuteni niin jakaa kuin vähentääkin tupapisteitä. Mahtaisivatko nämä oppilaat alkaa totella, mikäli rankaisisin huonosta käytöksestä pisteidenotolla, ja palkitsisin muutamalla lisäpisteellä? Jotenkin minusta tuntui että olin itse alkanut lakata huolehtimasta tupapistetilanteesta jo varhaisessa vaiheessa omina kouluaikoinani, mutta toisaalta, enhän minä koskaan ollut juurikaan kokenut elämää Tylypahkassa kovinkaan yhteisölliseksi, joten en tiennyt välittivätkö nämä muut tupapisteistä hieman enemmän. No, sitä sopisi yrittää.
Kun näin Prudence Grayn astelevan takaisin Woodin pöydän luo, pysäytin tämän matkalla. Kasvoillani koreili koko ajan ystävällinen hymy, vaikka tunsinkin itseni hieman ilkeäksi seuraavien sanojeni johdosta.
"Olet nyt kaksin herra Woodin kanssa, herra Walker lähti sairaalasiipeen. Kuulin äsken ettet puhunut työtovereillesi kovinkaan nättiin sävyyn, joten otan tuvaltasi viisi pistettä pois. Koitahan parantaa tapojasi nyt tai pääset vielä puhutteluun", sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman tiukalta.

Sen jälkeen jatkoin taas matkaa neiti Grayn ohi, toivoen että äskeinen oli ollut ihan oikeutettu teko. En nyt kuitenkaan halunnut oppilaiden alkavan vihata minua heti ensimmäisellä oppitunnilla joidenkin tupapisteiden takia, joten aloin tähytä luokkahuonetta sen toivossa, että näkisin jonkun tekevän jotakin ylitsepääsemättömän mahtavaa. Silmiini osui se joukko puuskupuhtyttöjä, jotka olivat jostain syystä vihdoin lopettaneet kikattamisen ja alkaneet jopa valmistaa itse lientä. Tämän vuoksi kävin kehaisemassa heidän työtään ja annoin säteilevästi hymyilevälle neiti Ayrille vielä kymmenen pistettä, kun hän ja hänen parinsa olivat niin ahkerasti ryhtyneet työntekoon.
Ihan yhtä hyvin ei kuitenkaan mennyt takarivissä istuvalla neiti Twistillä, jonka olin laittanut neiti Fraserin pariksi. Fraser kyllä näytti yrittävän keskittyä aiheeseen, mutta Twistiä ei näyttänyt vähempää kiinnostavan. Otin Luihuiselta viisi pistettä pois. Tämä pisteiden jakaminen ja vähentäminen olikin aika hauskaa, toivottavasti en kuitenkaan tehnyt sitä liikaa. Nerissa ei ollut tainnut vähentää eikä lisätä vielä ainuttakaan pistettä.. ehkä minun pitäisi vähän rajoittaa.

Tuntia oli kulunut jo ainakin neljäkymmentä minuuttia. Kylläpä aika kulkikin nopeasti, enää oli vähän yli puoli tuntia jäljellä. Vilkaisin oppikirjan ohjetta, ja kahdeksas rivi kiinnitti huomioni. '8. Testaa juomaa ensi kerran jo tässä vaiheessa. Testaaja nuuhkaisee kattilasta nousevaa höyryä, ja mikäli nuuhkaisun jälkeen testaaja vastaa hänelle esitettyyn kysymykseen todenmukaisesti, juoma on hyvää vauhtia onnistumassa.' Tämähän kuulosti varsin mielenkiintoiselta.
"Okei kaikki, voisitteko ystävällisesti hiljentyä hetkeksi", sanoin kovaan ääneen luokalle ja rykäisin, "Tämä voi kuulostaa hieman arveluttavalta, ainakin minusta se kuulostaa, mutta ei anneta sen häiritä. Nyt olisi aika hieman testata, missä vaiheessa liemenne oikein on. Lukekaa ohjeiden rivi 8 ja testatkaa juomaanne pareittain esittämällä toisillenne jokin kysymys, mihin parin tulee vastata totuudenmukaisesti."
Oppilaiden joukosta alkoi kuulua innostunutta puheensorinaa. Tuskinpa tälläisestä mitään hankaluuksia aiheutuisi.

"Pitäisikö meidänkin kysellä jotain? Kierrellään vähän oppilaiden joukossa ja kysellään heiltä kysymyksiä, niin nähdään itsekin kuinka he ovat onnistuneet", sanoin sitten Nerissalle. Kyllä, todellisuudessahan minä olin vain tavattoman utelias ja halusin päästä haastattelemaan oppilaita, erityisesti mikäli heidän liemensä olivat todella onnistuneet ja he jopa vastaisivat totuudenmukaisesti. Pakkohan tälläistä tilannetta oli käyttää hyväksi.


/ Korpinkynsi -5, Luihuinen -5, Puuskupuh +10

Ja siis, selvennykseksi:
Kumpikin työparista tekee tämän testin, niin että kumpikin sekä esittää kysymyksen että vastaa toisen kysymykseen. Esimerkiksi siis seuraavaksi vuorossa oleva Nathan kysyy kysymyksen pariltaan Dantelta, joka vastaa kysymyksen ja esittää sitten omansa, johon Nathan vastaa seuraavassa vuorossaan. Sama homma luonnollisesti Pruden ja Drewin kanssa. /