Muutosta ilmassa

[Braile]

/ Eli, vain ja ainoastaan moderaattorimme hahmoineen tänne. Pelisuunnitelma on lähetetty kaikille yksäreillä ja tavoitteena on tosiaan saada peli valmiiksi suunnilleen 17. päivä. Siihen tähdätään siis ;D
Tää aloitus jäi vähän vajaaksi, mutta toivottavasti ei haittane.. /


Ashley Redd

17. joulukuuta 2009


Viimeinen päivä ennen joululoman alkua oli koittanut. Vuosi oli jo lopuillaan. Aika oli kulunut uskomattoman nopeasti, enkä ollut vielä lainkaan joulutuulella. Asiaa ei auttanut edes se, että yön aikana maa oli vihdoin ja viimein saanut paksun lumikuorrutteen päällensä, edelliset lumet kun olivat sulaneet ehkä viikko tai pari sitten. Tämä päivä oli kuitenkin kirpeän talvinen, mikä oli varmasti iloinen yllätys monille, erityisesti niille, jotka jäivät huomenna alkavaa lomaansa koululle viettämään. En nimittäin ollut lainkaan varma, oliko esimerkiksi etelämpänä lunta lainkaan.

Itse aioin tietenkin viettää lomani koululla, kuten aina tähänkin jouluun mennessä. Koulu kun sijaitsi tosiaankin sen verran pohjoisessa, että maa oli ollut valkea muistaakseni jokaisena täällä viettämänäni talvena. Minusta lumettomassa joulussa ei vain ollut ideaa. Oikeastaan minä suorastaan kammoksuin ideaa mustasta joulusta. Eihän koko juhlassa olisi minkäänlaista tunnelmaa ilman kunnollista talvea!
No, lumen lisäksi täällä oli tietenkin paljon muutakin, mitä ei Belfastista löytynyt. Koulussa olevia kavereita eivät nimittäin orpokodin hyvänpäiväntutut voittaneet vaikka mikä olisi. Katyakin oli sitä paitsi sanonut viettävänsä loman koululla, joten ei ollut mikään, mikä olisi saanut minua lähtemään huomenna pois koulujunalla kotia kohti matkaavien oppilaiden kanssa. Onneksi kukaan ei pakottanutkaan. Olin kuullut jonkun puhuvan, ettei lomia pian saisi enää viettää koululla turvallisuusriskien takia - kaikkihan muistivat vielä viime vuonna tapahtuneen kuolonsyöjien hyökkäyksen Tylyahon kylään joulupyhien alla - mutta kaikeksi onneksi moinen päähänpisto olikin sitten jäänyt kuin jäänytkin pelkäksi kuulopuheeksi.

Lumettomuus ei ollut myöskään hyväksi ajantajuni kannalta.  Kun sää oli ollut pitkään täysin syksyinen, ajantajuni oli täysin kadonnut, ja olisin varmasti ollut täysin hukassa ilman jotakuta, joka jaksoi aina ystävällisesti ilmoittaa minulle mikä päivämäärä oikein oli juuri tänäänkin kyseessä.
Aamulla olinkin herännyt täysin normaalisti oppitunteja varten aikaisin aamulla, lähtenyt kävelemään ympäri autiota linnaa ihmetellen missä kaikki oikein olivat. Olin jopa ehtinyt jo valmistella teorioita siitä, kuinka kuolonsyöjät olisivat nukkuessani hyökänneet ja kidnapanneet koko linnan väen.
Totuus oli kuitenkin valjennut minulla päädyttyäni hätääntyneenä takaisin makuusaleihin ja huomattuani kaikkien muiden kuorsaavan sikeästi pylvässänkyjensä verhojen takana.
Aivan. Tosiaankin. Olihan joku tainnutkin jo mainita, että loman aloittavaa päivää edeltävänä torstaina pidettäisiin yksi ylimääräinen Tylyahon vierailupäivä. Juuri tälläiset tilanteet saivat minut miettimään, olinko oikeasti vain huonomuistinen vai oliko pääni muistiosuudessa todellakin jotain vakavampaa vikaa.

Olin siis saattanut vajota sängyn pohjalle nukkumaan vielä muutamaksi tunniksi, ennen kuin kova viereisen sängyn suunnalta kuuluva kolaus herätti minut unestani. Olin noussut hätkähtäen ylös ja onnistunut lyömään pääni kivuliaasti ylempänä olevaan sänkyyn; tämän seurauksena myös yläsängyssä nukkunut oli herännyt hätkähtäen ylös ja lyönyt päänsä kattoon.
 
Kyllä, tämä oli selvästikin mahtavan päivän alku.

En ollut aivan varma, moneltako Tylyahoon lähtevien olisi pitänyt kokoontua ala-aulaan, mutta onneksi yksi luokkatovereistani oli paremmin asiasta perillä. Lähtö olisi kuulemma kahdeltatoista.
Olin siis kiirehtinyt pukeutumaan ja suunnilleen kahdenkymmenen minuutin kuluttua olinkin jo löytänyt itseni istuskelemasta eteishallin marmoriportailta. Ylläni oli lämmin talvitakki, jossa oli paksuja mustia, keltaisia, punaisia ja vihreitä raitoja ja tummansiniset farkut. Kaulaani olin kietonut pehmeän neulotun kaulahuivin. Parantelin päähän asettaman mustan, hieman liian ison ja tupsulla varustetun pipon asentoa siinä odotellessani. En tiennyt oikeastaan paljonko kello oli, mutta eipä siinä mikään, ei minulla ollut kiire minnekään. Hallissa kun riitti katselemista, siihen ei hetkessä kyllästynyt.

Eteishalli oli koristeltu joulukuntoon jo muutamisen viikkoa sitten, mutta sen katselemiseen ei vaan koskaan kyllästynyt. Kaksi joulukuusta oli kannettu hallin kumpaankin ovien viereiseen nurkkaan, siihen, missä valtavat tupapisteitä laskevat tiimalasit olivat ennen olleet. Ilmassa leijui punertavaa valoa hohtavia lyhtyjä ja katosta putoili hiljakseen jonkinlaista lumottua lunta, joka kuitenkin katosi aina ennen kuin kosketti lattiaa tai hallissa parveilevien oppilaiden päitä.
Aula alkoikin olla jo melkoisen täynnä. Pian näkyviin ilmestyi myös tavallisesti Tylyahon reissuja valvova vahtimestari Voro, joka tervehti minua iloisesti ärjäisemällä, että tukin koko portaikon siinä istuskellessani.

Nousin kuitenkin kiltisti ylös ja kohosin hieman varpailleni nähdäkseni paremmin ihmisten joukkoon. Olin sopinut tapaavani Katyan jossakin täällä, ainakin sellainen muistikuva päässäni oli. Toivottavasti muistin tällä kertaa oikein.
Pian punertavahiuksinen tyttö kuitenkin ilmestyi näkyviini suurien tammisten ovien läheisyydessä. Astelin portaat nopeasti alas ja raivasin itselleni tien oppilaiden sankan joukon läpi tytön luo. Moikkasin tätä pirteästi ja ehdimme vaihtaa muutaman sanan ennen kuin vahtimestarin megafonin vahvistama ääni kajahti eteisessä ja ilmoitti meidän olevan nyt lähdössä.

Päätimme jättäytyä suosiolla viimeisiksi jonossa, sillä tungos oli jo ovien kohdalla kamala. Kaikilla näytti olevan kova kiire hauskaa pitämään. Kun kaikki sitten olivat vihdoin muodostaneet jonkinlaisen jonoksi luokiteltavan muodostelman pihalle, astelimme Katyan kanssa sen jatkoksi ja lähdimme hitaasti astelemaan kohti koulun portteja pihamaan halki.
Lumi narskui ruskeiden kangastennarieni alla ja paksu hanki kasteli ne välittömästi, eiväthän ne kuitenkaan mihinkään talvikäyttöön oltu suunniteltu. Tähyilin ympärilleni siltä varalta että näkisin tuttuja jossakin. Ei kuitenkaan tärpännyt, ei ainakaan vielä. Tai sitten näköni oli vain huonontunut sitten viime tarkastuksen.

Juttelimme niitä näitä siinä kylää kohti kävellessämme. Olisin mieluusti voinut matkata niillä thestralien vetämillä vaunuilla, mutta hevoset oli kuulemma laitettu lepäämään huomista varten. Jalkojani palelsi ja matka tuntui hyvin pitkältä, mutta onneksi mielialani oli muuten sen verran korkealla, ettei moiset pikkuseikat sitä onnistuneet varjostamaan. Puheenaihe kääntyikin seuraavaksi joululahjoihin, joita Katya kertoi ostelleensa jo jonkin verran. Jokin sykähti sisälläni. Olin itse jättänyt joululahjojen ostamisen viime tippaan. Tänään täytyisi hoitaa sekin homma, tai muuten koko juttu jäisi hoitamatta kokonaan.

"Mitäs ostit Boydille?" kysäisin muka viattomasti, varautuen jo valmiiksi saavani kiitokseksi kysymyksen esittämisestä kourallisen lunta niskaani. Naurahdin kevyesti ja astuin hieman kauemmas tytöstä, ihan vain varmuuden vuoksi. Boydista huomautteleminen oli jäänyt minulle pahasti päälle, vaikka olin tainnut pojan tavata Katyan seurassa viimeksi jo melko monta viikkoa sitten, ja sekin tapaaminen oli ollut vain satunnainen yhteentörmäys käytävällä.
Tällä mielentilalla sain kyllä muutenkin väännettyä mistä tahansa vitsin, oli aihe sitten mikä tahansa. Ja vaikka saattaisinkin seuraavaksi saada kylmän lastin lunta päälleni, olin aivan varma että tästä päivästä tulisi vielä jotakin todella mieleenpainuvaa.

[Ele]

Katya Ayr

Havahduin hereille kello seitsemän aikoihin kun jonkun samassa makuusalissa nukkuvan tytön puhpallura kutitteli kasvojani. Se oli erikoista, koska ne olivat usein kovin ujoja olentoja jotka vain harvoin poistuivat omistajansa lähettyviltä. Tämä otus oli kuitenkin vanha tuttu, sillä se tuppasi kävellä unissaan ja ajautua ihan väärien ihmisten sängyille aina yöaikaan. Nousin ylös hiljaisesti ja sieppasin uneliaan puhpalluran käsieni väliin. Hiivin sen jälkeen vihreäkarvaisen otuksen oikean omistajan pylvässängyn luokse ja laskin pehmeän pallon pedin jalkopäähän. Puhpallura pyöri hetken aikaa ja muodosti itselleen sopivan kolon lämpimän untuvapeitteen päälle ja palasi syvään uneen kuin ei olisi muka koskaan käynytkään vieraassa sängyssä. Silitin varovaisesti sen pehmeää karvaa ja pohdin, missä Cinder oli mahtanut oman yönsä viettää. Minun kollini onnistui aina löytämään tien pois oleskeluhuoneen lämpöisen takan luota jonnekin koulun sokkeloihin. Toisinaan ajattelin, että se oli liian viisas kissaksi. En ihmettelisi jos se paljastuisikin animaagiksi joka oli kyllästynyt velhoelämäänsä ja jäänyt eläinmuotoonsa.

Suunnittelin palaavani takaisin vällyjen väliin, kunnes vilkaisin ulos ikkunasta. Taivaalta putoili hiljalleen valkoisia hiutaleita, jotka kirkastivat ystävineen muuten niin tummaa maisemaa. sain vaivoin pidäteltyä itseni hihkaisulta. Joulu oli täällä, tai ainakin ihan nurkan takana. En saisi enää unta. Olin varma siitä.
Hiippailin oman sänkyni jalkopäähän, jonka arkun aukaisin ja kaivoin esille kaikkein salaisimmat joululahjani ja heitin ne sängylleni. Seuraavaksi kaivoin varovaisesti arkun pohjalta joululahja pakettien tekemiseen varatut välineet, jonka jälkeen löin arkun varovaisesti kiinni. Se naksahti ikävästi, kuten vanhat arkut yleensä, mutta ei onneksi herättänyt viereisissä sängyissä nukkuvia. En halunnut herättää etenkään oikeanpuoleisessa sängyssä nukkuvaa Ronitia. Tämä oli ainoa mahdollisuus saada tytön lahja pakettiin ilman, että hän huomaisi sitä.
Nostin siepin muotoisen kultaisen kaulakorun silmieni eteen ja vilkaisin viereisellä sängyllä tuhisevaa tyttöä. Oli ollut tuuria, että olin eksynyt siihen yhteen Tylyahon kauppaan juuri ennen kuin se oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi.. Ikävä kyllä kaikkien lahjojen hankinta ei ollut yhtä helppoa. Veralle en ollut vielä löytänyt mitään ja hän lähtisi huomenna perheensä luokse jouluksi. Tämänpäiväinen Tylyaho reissu olisi siis viimeinen oljenkorteni. Jos sekään ei onnistuisi, antaisin Ronitille sen kaulahuivini, jota hän oli aina ihaillut. Ainakin hän pitäisi lahjastaan varmasti.

Pakkailin siis koko aamun jo valmiiksi ostamiani lahjoja ja jäin siksi pois aamupalalta. Muistin onneksi, että lähtö Tylyahoon oli kahdelta toista, joten tiesin jättää sopivasti aikaa valmistautumiseen. Olin luvannut mennä sinne Ashleyn kanssa (hänenkin lahjansa oli vielä ostamatta!), joten minulla ei ollut kiirettä. Poika oli harvoin täsmällinen tapaamisissamme. Yhdentoista aikoihin pakkasin paketoidut lahjat takaisin arkkuun ja siivosin sänkyni taikasauvan näpäytyksellä. Jäin hampaidenpesun aikana suustani kiinni yhden makuusalin tytön kanssa, joten pukemisen kanssa tuli hieman kiire. Kun sitten lopulta katsoin peilikuvaani, olin tyytyväinen. Kiitos kesäisen pituuskasvuni, olin vihdoin päässyt eroon kuluneesta mokkanahkatakistani ja saanut tilalle kirkkaan keltaisen villakangastakin, johon olin tuvan mukaan yhdistellyt mustan kaulahuivin sekä pipon. En ollut takkia ostaessani tullut ajatelleeksi sen väristä muuta kuin, että se oli ihanan pirteä, mutta olin myöhemmin tajunnut sen sopivan täydellisesti puuskupuhille. Jouduin juoksemaan matkan eteisaulaan, mikä ei onneksi ollut pitkä puuskupuheilla. Joillekin rohkelikoille saattaisi olla hankala juosta seitsemännestä kerroksesta eteisaulaan viimeminuuteilla.

Oli helppo huomata, etten ollut myöhässä, koska koko aula oli täynnä ihmisiä jotka arvatenkin halusivat löytää viimehetken lahjat ystävilleen ja perheelleen. Tervehdin tuttuja kasvoja väkijoukossa samalla, kun koetin etsiä katseellani Ashleytä. Kunpa poika olisi tällä kertaa muistanut sopimuksemme. Ashley löysi minut ennemmin, joten en voinut edes valittaa hänelle. Pahoittelin olevani myöhässä, mutta ennen kuin poika kerkesi vastata, kajahti Voron elämäänkyllästynyt ääni megafonin voimistamana koulun seinille. Oli aika lähteä.
Päätimme jäädä jonon hännille ja antaa kiireisimpien mennä edeltä. Minulla ei ollut mikään kiire Tylyahoon, koska saisimme olla siellä koko päivän. Koska olin jättänyt aamupalan väliin, nousi kiusaus Hunajaherttuan herkkutarjonnasta mieleeni. Ehkäpä ostaisinkin Ashleylle jotain syötävää. Se ei menisi hukkaan. Tai ehkä kunnon talvikengät. Ystäväni kangastennarit kastuivat jo ensimmäisten askelten aikana. Minulla tuskin olisi sydäntä erottaa Ashleytä tennareistaan. Joskus olin uskonut, että ne olivat varmasti juurtuneet pojan jalkoihin. Ash ilman tennareita olisi kuin riisipuuro ilman kanelia.

Juttelimme siinä niitä näitä, iloisia asioita. Olin helpottunut, että Ashley oli niitä henkilöitä, jotka eivät kyselleet kotitilanteesta jonka vuoksi olin päättänyt jäädä koululle tänä jouluna. En halunnut puhua siitä, joten Ashleykään ei kysellyt mitään. Kunpa olisin päässyt yhtä helpolla kaikkien kanssa. Puheenaiheet siirtyivät lomasuunnitelmistamme joululahjoihin, ja annoin pojalle varsin komean listan siitä, keille kaikille olin jo löytänyt lahjan. Ystäväni ei osannut pitää ilmeitään kurissa. Oli selvää, että Ashley oli jättänyt kaiken taas viimetinkaan. Naurahdin pojan ilmeelle.
”Aina yhtä ajoissa? Älä huoli, etköhän sinä tänään löydä jotain”, jatkoin kävelemistä muistellen keille kaikille minä vielä tarvitsisin joululahjan.

Ashley ei ollut aivan selväjärkisellä tuulella (johtuikohan se lumesta), koska seuraavaksi hän alkoi taas naljailla Boydista. En ymmärtänyt mistä tämä päähänpinttymä siitä yhdestä korpinkynnestä oli ystävälleni tullut. Tai no, tiesinhän minä että se kaikki oli alkanut pokaalipiilottamisesta, mutta siitäkin oli jo miltei vuosi! Turhautumisen puna nousi kasvoilleni. Mitä se asia edes Ashleylle kuului?
”Miksi minä muka hänelle mitään ostaisin?”, tuhahdin terävästi ja jättäydyin hieman jälkeen. ”Kasvaisit jo sinäkin aikuiseksi. Tuo vitsi vanhentui jo monta kuukautta sitten..” Kumarruin maahan tuoreen lumen äärelle. Ashley ansaitsisi opetuksen. Kääräisin lumesta ison pallon mustien lapasteni väliin ja kohotin sen ilmaan tähdäten pahaa-aavistelevaan Reddiin, mutta ääni takaani keskeytti aikeeni:
”Oletan, että tuo lumipallo on hyvin ansaittu, neiti Ayr.”

Käännyin hitaasti ympäri, koska olin varma, etten ollut voinut kuulla oikein. Silmäni varmistivat harhan todeksi. Edessäni seisoi professori Dumbledore joka tuijotti minua ja Ashleytä puolikuunmuotoisten silmälasiensa takaa.
”Pro-professori Dumbledore!” huudahdin ihmeissäni ja katsahdin käsissäni olevaan palloon. ”En minä.. tai siis.. Ashley kerjäsi sitä..” Tunsin oloni pikkulapseksi joka oli yllätetty pahanteosta.
”Minä kyllä kuulin, että hän vain kysyi olitteko ostaneet lahjan jollekin nuorukaiselle. Ei sen pitäisi olla rangaistava teko, eihän?”, vanhan velhon katse kääntyi Ashleytä kohti samalla kun minä mutisin ei:n keskeltä punaistakin punaisempaa naamaani.
”Suosittelen, että vastaisuudessa varotte kiusaamasta nuoria neitejä, herra Redd. Lumisuihkut ovat kovin epämukavia.” Sen sanottuaan professori käveli meidän ohitsemme ja jatkoi matkaansa muiden oppilaiden perään liittyen. Jostain syystä minun ei enää tehnyt mieli heittää lumipalloa, joten heitin sen takaisin maahan. Ehkä joku muu keksisi sille käyttöä.

Kävelin varovaisesti Ashleyn vierelle ja tuijottelin uteliaana Tylypahkan rehtorin selkää.
”Mitä professori tekee täällä?” kysyin uteliaana puoliääneen. Odotin pojan vastausta, mutta se oli aivan yhtä hämmentynyt kuin omani. Kohautin olkiani. Ehkäpä rehtorikin halusi ostaa viimehetken joululahjoja.
”Meidän kannattaisi ehkä jatkaa matkaa, ettemme jää jälkeen..”, totesin lopulta ja tökkäsin Ashleytä kylkeen. ”Ensikerralla sinulla ei ole yhtä hyvä tuuri..” Aloin kuitenkin miettiä hänen ehdotustaan. Ehkäpä Boyd tarvitsi lahjan piristämään hänen jouluaan. Minulla ainakin oli huono omatunto hänen käsiensä puolesta. Ne olivat vieläkin kääreiden peittämät. Näistä ajatuksista en kuitenkaan mainitsisi Ashleylle sanallakaan. Hän vain alkaisi kuvitella liikoja. Ostinhan minä hänellekin joka vuosi joululahjan. Ei se ollut mitään muuta kuin ystävällinen ele!

[kiitos hyvästä aloituksesta, oli helppo kirjoittaa jatko! :D]

[Neifion]

//sori, tulee lyhyt mutta jatkan nyt//

Delfine Lotter

Joululoma alkaisi kohta. Olin odottanut sitä. Voisin viettää aikaa äidin ja isän kanssa. Olin pukenut kaavun ja sen alla oli valkoiset farkut ja vaaleansininen villapaita. Jalkaani olin työntänyt vaaleanruskeat nahkasaapikkaat. Olin valmistautunut Tylyahopäivää varten. Ensimmäinen vapaapäivä koko lukukautena. Muuten olin vapaa-ajallani harjoitellut huispausta ja lukenut siitä. Sivussa tehnyt läksyt miten parhaiten taisin.

Kävelin pitkin tietä joka oli valkea lumesta. Samassa huomasin edessäni Ashleyn ja Katyan. Olin tutustunut näihin päästessäni huispausjoukkueeseen. Jos sitä pääsemiseksi saattoi kutsua. Otin ripeämpiä askelia kohti näitä.
Samassa kuulin rehtorin äänen. Havahduin. Professori Dumbledore kulki edellämme.

"Hei", sanoin kun pääsin kaksikon kohdalle. Hymyilin vähäsen ujosti. Ei ollut minun tapaustani tuppautua toisten seuraan.
"Ashley, kiitos siitä kirjavinkistä, se selvensi huispauksen sääntöjä huomattavasti", sanoin ennen kuin ehtisin saada ujouskohtaukseen.
Vilkaisin Dumbledorea edellämme ja käänsin katseeni nopeasti pois. Minusta tuntui että rehtorilla oli silmät selässäkin

[Britannia]

Ronit Lynch

Kello näytti jotakin vaille puoli kahdentoista, kun ensimmäisen kerran heräsin lämpimän peiton suojista. En kuitenkaan avannut vielä silmiäni, siihen meni hetki jos toinenkin ennen kuin sain raotettua ne auki. Ensimmäisenä katseeni osui tietenkin sänkyyn omani vieressä, siihen missä Katya nukkui. Sänky oli tyhjillään ja päättelin tytön jo sitten lähteneen. Ihmettelin tosin, mihin ystävälläni oli ollut kiire kun Tylyahoon oli ollut määrä lähteä puolen päivän aikoihin. Osa tytöistä nukkui vielä autuaasti mutta huomasin myös ettei Katya ollut ainoa joka oli jo lähtenyt. Sitten vasta tajusin että minulla tosiaan olikin hiukan yli puoli tuntia aikaa.
Venyttelin ja nousin istumaan sänkyni reunalle pompaten sitten oitis ylös kun satuin hiukan näkemään ikkunasta ulos. Kiiruhdin hiukan huurteisen ikkunalasin taakse. Olimme viimeinkin saaneet lunta Tylypahkankin tiluksille, ja minä pidin lumesta hyvin paljon. En ollut joka vuosi viettänyt joululomaani koulussa, niin kuin tein tänä vuonna, ja siksi luminen joulu oli harvinaista herkkua, Irlannissa kun sellaisesta ei aina päässyt nauttimaan.

Vilkaisin nopeasti sänkyni alle jossa oli iso pussillinen joululahjoja. Olin aina niiden kanssa ajoissa, tälläkin hetkellä olin jo ostanut kaikille lahjat ja myös paketoinut ne.
Tiesin että Katya rakasti suklaata, joten olin itse pari päivää sitten valmistanut tuolle suklaakonvehteja ja asetellut ne sydämen muotoiseen rasiaan. Tiesin etteivät suklaani vetäisi vertoja esimerkiksi Tylyahosta ostetuille, mutta olin ylpeä siitä että olin tehnyt ne itse. Lisäksi tuon pakettiin kuului keltainen t-paita, jonka rinnuksessa luki hopeisin kirjaimin ’captain’. Selässä puolestaan komeili Puuskupuhin mäyrä.
Veralle puolestaan olin leiponut yhdessä Monatin kanssa pikkuleipiä, siskolta kun niiden teko onnistui huomattavasti paremmin. Veran paketista löytyi myös muutama kaunis kynttilä sekä talvipäivinä lämmittävät villasukat.

Vedin omatkin punaiset villasukkani jalkoihini, samoin ne tutut siniset pillifarkut. Tuolin selkänojalta kiskoin ylleni harmaan duffelitakin ja kaulaani kiersin paksun, valkoisen kaulahuivin. Pipokin kävi käsissäni mutta päätin jättää sen tältä reissula pois ja sen sijaan annoin luonnonkiharoiden vapaina laskeutua yli olkapäiden.
Samalla kun viimeisetkin tytöt alkoivat herätä ja näyttivät olevan kauhuissaan kun huomasivat että heillä oli jo kiire, käväisin itse vielä peilin edessä ennen kuin lähdin ripein askelin laskeutumaan makuuhuoneen rappuset alas tyhjillään olevaan oleskeluhuoneeseen. Olin sopinut näkeväni Monatin koulun aulassa mutta veikkasin että siskon luonteeseen kuuluen, kun minua ei ollut oitis paikalla näkynyt, tuo oli jo löytänyt muut kaverit seurakseen. Pikkusisko sattui vaan joskus olemaan niin kärsimätön tyyppi ja ainakin näissä Tylyahon asioissa kun tuo rakasti sitä kyseistä paikkaa niin paljon. Ja sitä paitsi, joulu kavereiden kanssa mieluummin kuin siskon kanssa, jonka kanssa sai olla aina vain ne joulut kun piti lähteä kotiin linnasta.
Hymähdin huvittuneena ja huomasin tulleeni jo aulaan.

Jo kaukaa erotin Katyan punaisine hiuksineen eikä keltainen takkikaan tehnyt tunnistusta yhtään vaikeammaksi. Tytöllä oli lumipallo kädessä ja tuo oli tähdännyt sen... Ashleytä kohti. Sisälläni muljahti joku johonkin suuntaan, mutta ei pojan näkeminen pahaa tehnyt. Vaikka meillä nyt omat asiamme olikin, niin ei se ollut, toivottavasti, häirinnyt meitä kumpaakaan enää vähään aikaan. Koko hommahan oli ollut vain yhtä säätämistä eikä kumpikaan ollut tiennyt tai ollut varma mistään. Joten se siitä, meistä tulisi vielä joku päivä varmasti ystävät. Hiljaa, mutta varmasti.

Pyyhin ihmissuhdeajatukset mielestäni kun näin Dumbledoren ilmestyneen Katyan taakse. Rehtori sai Katyan heittämään lumipallon Ashleyn sijasta maahan ja tänne asti erotin kuinka tytön kasvot olivat muuttaneet kiitettävästi väriään. Naurahdin pienesti ja olin lähdössä astelemaan jo ystäväni suuntaan, kun joku hyppäsi vierelleni. Monat.
”Haittaako, jos-”
”Ei.”
Monat katsoi minua silmät suurina ja kulmat hiukan koholla. Tuon peukalo oli jäänyt osoittamaan selkänsä taakse kohti kaveriporukkaansa. Tiesin mitä sisko oli aikonut sanoa ja hymyilin tuolle. Monat hymyili hiukan hölmistyneenä takaisin, mutta muistutti sitten että meidän pitäisi nähdä vielä ennen joulua ja suunnitella muutama lahja vanhemmille sekä Neassalle. Nyökkäilin vain ja katsoin välillä taakseni huomaten että olin kadottanut Katyan ja Ashleyn näkyvistä.
”Pidä hauskaa”, hymyilin vielä pikkusiskolleni tarkoittaen Tylyahoa. Tuo sanoi samaa ja katosi sitten kavereidensa kanssa väenpaljouteen. Minä sen sijaan lähdin etsimään niitä kahta.
Välillä kurottauduin varpailleni nähdäkseni hiukan paremmin, mutta siitä ei ollut mitenkään kehuttavasti apua kun olin muutenkin aika lyhyt. Mutta Ashley ja Katya olivat molemmat pitkiä, joten heidän löytämiseensä ei ehkä olisi tarvittu niinkään paljon. Kuljin jonkun massan mukana vähän aikaa, katsellen edelleen ympärilleni. Välillä tuli pari tuttua moikkaamaan, mutten lyöttäytynyt kenenkään seuraan pyynnöistä huolimatta.
Viimein silmiini osuivat ne kaksi, ei kun näköjään kolmaskin, mutta arvuuttelematta kuka se kolmas oli, lähdin ihmisten välistä pujottelemaan Katyan, Ashleyn ja sen toistaiseksi tuntemattoman luo.

Olin sen verran hyvässä paikassa, Katyan selän takana, niin että saatoin kevyesti hypätä tuon reppuselkään. Katya oli sen verran pidempi, ettei minun kokoiseni hyppääminen voinut tehdä kovinkaan pahaa tai tiukkaa. Mutta yhtä nopeasti kuin olin nauraen tuon reppuselkään hypännyt, hyppäsin myös takaisin alas.
”Moi vain”, sanoin sitten hymyillen ja saatoin katsoa jopa Ashleytäkin kasvoni peruslukemilla.
Se kolmas, vaaleahiuksinen tyttö osoittautukuin Delfine Lotteriksi, joka oli ollut meidän huispaustreeneissäkin. Hymyilin tuollekin, en ollut nähnyt häntä vähään aikaan.
”Vihdoinkin saatiin lunta”, sanoin sitten kun jatkoimme kävelyä joukon hännillä, Dumbledore asteli edessämme. Olin kuullut Katyan puhuvan rehtorista, joten annoin tuon jatkaa juttuaan.

Matka jatkui tasaisen varmana kohti Tylyahoa. Lumi narskui kenkien alla ja kun hengitti ulos, höyryä ilmestyi ilmaan. Kaappasin käsiini hiukan lunta läheisestä penkasta, pyöritellen siitä palloa muttei minulla ollut aikomustakaan heittää sitä mihinkään tai ketään päin. Sitä paitsi, en halunnut tulla yhtä punaiseksi edessä astelevan Dumbledoren takia niin kuin Katyalle oli käynyt.

[Braile]

Ashley Redd

Katya turhautui heitostani enemmän kuin mitä olin osannut aavistaa. Yleensä tyttö vain tyytyi punastumaan rajusti, mutta nyt sen lisäksi hänen äänensä kuulosti oikeasti turhautuneelta. Ei tosin sillä, että se olisi aiheetonta ollut; olihan hän tosiaankin joutunut kuulemaan piikittelyäni tästä samasta vanhasta asiasta sen verran kauan, että pitkäpinnaisempikin olisi varmasti menettänyt malttinsa ennen pitkää. Tyttö jopa pysähtyi jättäytyen hieman minusta jälkeen, ja tämän äänikin kuulosti tavallista terävämmältä.
Okei, olihan tuo juttu jo hieman vanha, se oli pakko myöntää. Mutta sen jälkeen kun olin tämän Boyd-jutun toistelun aloittanut, minusta oli alkanut tuntua, että Kat tuskin enää mainitsikaan ketään miespuolisia tuttaviaan seurassani. Ehkä hän ajatteli sen saavan minut lopettamaan naljailuni, mutta sen takia minun piti myös takertua vanhoihin vitsinaiheisiin entistä tiukemmin, kun ei ollut muutakaan tarjolla. Ei se siis minun vikani ollut, että toistelin papukaijan tapaan muutaman kuukauden vanhaa juttua!
Tai sitten minun olisi vain pitänyt keksiä jokin muu vitsailun aihe, kuin Katyan kausittaiset ihastuksen kohteet, jotka eivät useimmiten itse asiassa edes olleet ihastuksen kohteita, mutta minä vain mielelläni asian niin mielsin. Mutta ehkä tämäntyyppinen naljailu vain oli pakollista meidän kahden kaltaisten ystävysten kesken..

Osasin varautua lumipalloon, joka pian lentäisi suoraan niskaani, sillä näin sivusilmällä Katyan kumartuman nappaamaan lunta maasta käteensä. Näyttelin kuitenkin etten olisi huomannut tätä lainkaan ja lähdin muka pahaa-aavistelemattomana jatkamaan matkaa, ehtien jo suunnitella hienon väistöliikkeen, minkä suorittaisin lumipallon lentäessä minua kohti.
Jälkeenpäin ajateltuna suunnitelmassani oli melko suuri aukko, en nimittäin tiennyt että miten olisin muka voinut tietää milloin pallo minua kohti lensi kun kerran selin Katyaan olin, mutta onneksi siitä ei ollut minulle haittaa. Lumipallo ei nimittäin koskaan päässyt sinkoamaan Katyan kättä pidemmälle minua kohti. Ja kuulemani äänen perusteella tiesin varsin hyvin, mistä tuo hyökkäysyrityksen keskeytyminen oli johtunut.

Käännähdin kannoillani liukkaan suojalumen peittämällä maalla niin nopeasti että lähes kaaduin, mutta onnistuin jotenkin säilyttämään tasapainoni. Kuulemastani äänestä ei voinut erehtyä, ei vaikka olisi kuullut tuon äänen vain kerran elämässään, sen tuntisi varmasti koko lopun elämänsä. Rehtori Dumbledorehan se todellakin oli, tuijotti minua ja Katyaa toruvasti, mutta silti jotenkin niin ystävällisesti, kuten aina. Tämä oli pukeutunut paksuun ja todella lämpimän näköiseen violettiin turkisviittaan, ja tämän päässään oli samaa materiaalia oleva hattu.
Oli jotenkin outoa nähdä tämä täällä, samalla reitillä kylää kohti kuin oppilaatkin. Tai ainakaan minä en ollut tätä ennen täällä nähnyt. Olin aina luullut rehtorin kulkevan kylään eri aikaan kuin oppilaat.. ja eikö hänen olisi pitänyt olla valvomassa koululla järjestettäviä joulujuhlia? Muistaakseni joku opettaja oli maininnut eilen, että meidän pitäisi olla kunnolla kylällä, sillä mukaan lähtisi vain Voro muiden opettajien ollessa kiireisiä koulujärjestelyjen takia. Mutta ehkä rehtorille oli ilmentynyt jotain muuta menoa kylällä päin..

Katya näytti todella säikähtäneeltä enkä minä voinut muuta kuin virnistää, joskin piilotin ilmeeni keltamustaraidallisen lapaseni taakse. Olin kiusannut Katyaa jo ihan tarpeeksi lyhyellä aikavälillä, ja sitä paitsi kyllähän jo tytön punaistakin punaisempien kasvojen väristä jopa minä osasin lukea, ettei nyt ollut aika aiheuttaa tälle minkäänlaista muuta ärsykettä. Ja kuten Kat professori Dumbledorelle sanoikin, olin tosiaankin kerjännyt lumipesua, mutta olinkin siltä säästynyt. Parempi näin.
Virneeni kuitenkin hyytyi hieman rehtorin kääntäessä katseensa minua kohti. Laskin nopeasti lapasen suuni edestä ja yritin taiteilla kasvoni mahdollisimman neutraaleiksi. Rehtorin katse oli ikävän läpitunkeva. Tämän vaaleansiniset silmät kohtasivat hetkeksi omani ja yllättäen tunsin minäkin oloni hieman vaivaantuneiksi. Rehtori varmasti tajusi, ettei tuo heitto koskien "lahjan ostamista jollekin nuorukaiselle" ollut tarkoitettu täysin viattomaksi ja sellaiseksi teoksi, josta ei kuuluisi saada palkkioksi lumipalloa takaraivoonsa.

Tunsinkin saavani melkeinpä ansioni mukaan professori Dumbledoren suostutteli minua olemaan "kiusaamatta nuoria neitejä vastaisuudessa", jotta säästyisin lumisuihkuilta, ja sen jälkeen yhä sen saman ystävällisen hymyn kasvoillaan pitänyt rehtori jatkoi matkaansa ja käveli rauhallisesti minun ja Katyan ohi.
Käännyin vilkaisemaan Katyaa ja näin tämän pudottavan kuuliaisesti lumipallon maahan. Ilmeisesti tämä oli unohtanut tyystin, että tällä oli jotakin kostettavaa minulle, sillä seuraavaksi tyttö asteli takaisin rinnalleni ja kysyi uteliaisen kuuloisena, mitäköhän rehtori oikein täällä teki.

Kohautin hajamielisenä olkiani.
"En tiedä.. ehkä se liittyy jotenkin huomisten juhlien järjestelyyn", arvuuttelin, "Hakee lisää hehkusimaa tai jotakin. Sitähän ei voi koskaan olla liikaa.."
Tosin, olisihan sitä luullut, että jos rehtori aikoi kuljettaa monta painavaa tynnyriä kylästä koululle asti, hän olisi ehkä ottanut mukaan thestralien vetämät vaunut tai jotakin. Rehtori leijuttelemassa tusinaa tai useampaakin hehkusimalla täytettyä tynnyriä kirkkaana talvipäivänä kun olisi saattanut olla melkoisen huvittava näky. Mutta eihän sitä koskaan rehtoristamme tiennyt.

Kavahdin hieman sivummas Katyan tökätessä minua kylkeen ja hajamielisille kasvoilleni ilmestyi taas hymy. Vastasin myöntävästi ja lähdimme jatkamaan matkaa rauhallisesti kädet selän takana astelevan Dumbledoren perässä.

Kovin pitkälle emme kuitenkaan päässeet ennen kuin pysähdyimme jo hetkeksi uudestaan Delfine Lotterin ilmestyessä jostain takaamme. Olin hieman yllättynyt ujonpuoleisen tytön liityttyä seuraamme tuolla tavalla, mutta ei se minua tietenkään haitannutkaan. Olin kuitenkin oppinut tuntemaan tytön lukuisissa treeneissämme, hän oli mukava, erityisesti päästessään esiin sen ujon kuorensa alta.

"Ai joo, eipä kestä, minullehan se vain eduksi on kun joukkueen jäsenet osaavat säännöt", vastasin hymyillen tytölle. Samassa huomasin kuitenkin toisenkin takaa lähestyvän tytön, jonka tunnistin kyllä kaukaakin. Harmaaseen takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin pukeutunut Ronithan se meitä sieltä lähestyi. Sisuksissani muljahti oudosti, ja käänsin katseeni nopeasti takaisin Delfineen. En tosin sen takia, etten olisi halunnut katsoa Ronitia kohti, vaan siksi että Ronit näytti siltä että halusi yllättää Katyan. Ei yllätyksiä sovinnut pilata tuijottelemalla Katyan selän taakse niin että tyttö varmasti toisen huomaisi.

Luoksemme päästessään Ronit sitten hyppäsi kuin hyppäsikin Katyan reppuselkään ja tervehti meitä hymyillen. Huomasin tytön luovan katseen myös minua kohti. En muistanutkaan, milloin olin katsonut tyttöä silmiin, vaikka äskeinenkin katsekontakti varsin lyhyt oli ollut. Tervehdin myös tyttöä takaisin ja päätin, ettei nyt ollut aika alkaa vaitonaiseksi vaikka tämä meidän seurassa olikin. Kyllä tästä varmasti voisi jotain hyvääkin seurata. Ehkä välimme vaikka palaisivat ennalleensa, sellaisiksi kuin ne olivat olleet vielä kesän viimeisissä huispaustreeneissä ja vielä koulujunassa lähtiessämme kesäloman viettoon. Olinhan minä tyttöä ja tämän seuraa kuitenkin kaivannut.

Olimme jälleen pysähtyneet lyhyeksi hetkeksi, ja muut oppilaat olivat jo kaukana, itse asiassa suurin osa oli jo kadonnut kokonaan näkyvistä pienen kukkulan taakse. Tylyahoon ei olisi enää kovin pitkä matka. Hitaasti asteleva rehtori Dumbledorekin oli päässyt jo melko kauas, lähes mäen juurelle. Miksiköhän hän näytti astelevan niin hitaasti?

Tyttöjen keskittyessä juttelemaan kävelin itse hieman edempänä, huomioni oli kiinnittynyt rehtoriin. Tämä oli pysähtynyt hetkeksi kokonaan paikoilleen ja hän näytti tähyilevän ympärilleen. Kun rehtori näytti kääntyvän katsomaan myös taakseen, meitä kohti, käännähdin itse nopeasti ympäri tyttöihin päin ja pysäytin näiden kävelyn, ikään kuin esittäin että olisimme varta vasten pysähtyneet rupattelemaan emmekä kiinnittäisi mitään huomiota rehtoriin. Vilkaisin varovasti olkani yli ja näin rehtorin kääntävän juuri samaan aikaan päänsä pois meistä päin.

"Ihan kuin hän olisi juuri tarkastanut, katsommeko me häneen päin. Kuin hän aikoisi tehdä jotain salaista", töksäytin tytöille sitten, välittämättä siitä mistä nämä olivat äsken keskustelleet, kääntyen sitten takaisin menosuuntaan. Rehtorin katse oli kiinnittynyt lumen peittämään metsikköön tien oikealla puolella ja sitten, täysin yllättäen, vanha rehtori säntäsi paksun lumihangen läpi metsikköä kohti sulattaen eteenpäin ojennetulla taikasauvalla lunta pois edestään.
Katsoin hetken verran rehtorin menoa ja käännyin sitten kasvot niin oikeaan osuneen veikkaukseni johdosta voitonriemuisuutta kuin suunnatonta uteliaisuuttakin loimuten.

"Mitähän ihmettä rehtori metsässä oikein aikoo?" kysyin kolmelta hieman hämmentyneen näköiseltä tytöltä, ikään kuin nämä muka olisivat tienneet asiasta yhtään sen paremmin kuin minä. Mieleni suorastaan pursusi kaikenlaisia mahdollisuuksia, joiden vuoksi rehtori ehkä metsään oli saattanut poiketa. Liittyikö tämä jotenkin huomiseen? Oliko metsässä kenties jokin taikaolento, jonka rehtori oli pyydystänyt ja aikoisi huomenna tuoda sen juhlien maskotiksi? Vai mitä muuta tuossa viattoman näköisessä metsikössä häntä olisi voinut kiinnostaa?

Rehtori oli jo saavuttanut metsän rajan, mutta metsän reunassa puut kasvoivat vielä sen verran harvassa, ettei katsekontakti häneen vielä kaikonnut kokonaan. Pian emme kuitenkaan enää voisi nähdä, mihin hän oikein oli menossa, emme ainakaan jos tässä seisoskelisimme..

Katsoin ensimmäisenä Katyaan ilmeellä, jonka tyttö varmasti tunsi entuudestaan. Minulla ei ainakaan ollut vaihtoehtoja. Tämä uteliaisuuden tunne lähes tappoi minut. En tiennyt kolmesta muusta, mutta minua se kuitenkin poltteli aivan liian sietämättömästi. Olin kuitenkin jo perusluonteeltani ehkä liian utelias, mutta lisäksi tämä tilanne oli sellainen, jota olisi luullut kenen tahansa olevan vaikea vastustaa.
"Minä ainakin menen", sanoin yksinkertaisesti. Enempää sanoja ei tarvittu, ei ainakaan Katyan suhteen, sillä tämä oli varmasti arvannut minun haluavan seurata rehtoria siitä hetkestä lähtien kun olin häneen päin kääntynyt.

Ja sen enempää pohdiskelematta astuin tieltä syvään lumeen, lähtien tarpomaan sen läpi metsää kohti osaamatta sulattaakaan lunta pois edestäni. Osasin jo melko varmasti odottaa ainakin yhden jalkaparin seuraavan minua pian. Delfinestä ja Ronitista en tiennyt, mutta juuri kyseisellä sekunnilla he eivät pahemmin päähäni edes mahtuneet. Minä vain halusin nähdä, mitä vanhalla rehtorilla oikein oli mielessään. Sille ei vain mahtanut mitään.

[Ele]

Katya Ayr

Tiesin, ettei Ashley ollut tosissaan näiden pienten vihjailujensa kanssa. Ehkä minä en vain ollut tajunnut sitä tarpeeksi syvällisesti. Minun mielessäni mitkään vanhat sananlaskut eivät riittäneet selittämään Ashleyn ihmeellistä kiinnostusta parittaa minua erään korpinkynnen kanssa jolla oli fiksaatio knalliinsa. Joka tapauksessa jopa se ajatus, että Boyd pitäisi mainita kiusoittelumielessä, kuulosti väärältä. Miksi se poika nousi Ashleyn silmissä kaikkien muiden salskeiden nuorien velhojen yli? Pystyin nimeämään yhden paremman näköisen henkilön jokaiselle sormelle, mutta Ashleytähän ei mieskauneus ollut koskaan kiinnostanut siinä mielessä. Vain ne henkilöt jotka herättivät minussa suurimman reaktion, saivat jäädä Ashleyn puujalkavitsilajitelmaan. En vain ollut koskaan pysähtynyt miettimään, miksi juuri Boydista naljailu sai minut suunnittelemaan ystäväni vahingoittamista. Semmosilla asioilla ei ollut merkitystä kun annoin tunteilleni vallan.

Juuri satanut, viaton ja valkoinen lumi olisi ollut täydellinen rangaistus, jos siis kunnianarvoisa rehtori ei olisi sattunut paikalle ja pilannut koko ajatuksen. Professorin lävistävä katse oli syyllistävä, vaikkei se syyllistänytkään ketään suoraan. Tunsin itseni pikkulapseksi joka oli yllätetty syömästä ylähyllylle piilotettua tuliviskikakkua keskellä yötä. Naamalleni nousi punainen väri, joka peitti kaikki pisamani alleen. Lumisota ei yhtäkkiä kuulostanut enää yhtä hehkeältä ajatukselta, kuin hetki sitten. Suuni ei kuitenkaan suostunut tyytymään tappioon vaan yritti yhä selittää aiottua tekoaan.
Olin varma, että professori oli parantanut omaa havainnointikykyään loitsuilla tai kirouksilla. Miten kukaan muka voisi nähdä näkymättömät henkilöt ja joka ikisen lumisodan alun ilman apuvoimia? Minun sodanjulistukseni Ashleytä kohtaan ei ollut peitelty, vaan oikeastaan aika häpeilemättömän selvä ele. Varpaideni kärjet olivat muuttuneet yhtäkkiä hyvin kiinnostaviksi, mutta uskalsin kohottaa niitä sen verran, että saatoin nähdä Ashleyn yhtä syyllisen ilmeen kun professori pyysi häntäkin varomaan sanojaan. Virnistin pienoisesti ja näytin pojalle kieltä. Minä en ollut ainoa syypää. Jopa professorit tiesivät sen.

Takaisin vierelleni uskaltanut poika oli yhtä hämmentynyt rehtorin näkemisestä kuin minäkin, mutta tarjosi syyksi hehkusimavarastojen täydennystä. Niinkin suurena hehkusimanystävänä kuin professori tunnettiin, en uskonut että hän olisi itse lähtenyt hakemaan vain muutamaa hehkusimapulloa koko koulun tarpeisiin. Sellaiset asiat hoidettiin yleensä kotitonttujen toimesta. Niiden siirtotaiat olivat niin näpsäköitä. En kommentoinut Ashleyn teoriaa sen kummemmin. Miksi minun olisi pitänyt, kun omat arvaukseni olisivat olleet aivan yhtä huonoja? Seurasin kuitenkin vaivihkaa professorin kulkua violetissa turkisviitassaan.
’Olen viettänyt aivan liikaa aikaa Ashleyn kanssa..’, pieni ääni pääni sisällä sanoi ja koetti keskittyä johonkin muuhun, kuten meidän luoksemme kävelleeseen Delfineen joka oli jo itsessään varsin mielenkiintoinen tapaus.

Ensikosketukseni tyttöön oli tapahtunut taploidilehtien sivuilla, joissa BranShanin tyttären elämää seurattiin suurennuslasin alla. Tytön tultua kouluun olisin halunnut tehdä hänen kanssaan enemmän tuttavuutta, mutta koska Delfine oli Delfine Lotter, olin päättänyt antaa enemmän tilaa innokkaimmille tutustujille. Kauempaa katsottuna Dollie oli aina vaikuttanut mukavalta, vaikkakin ehkä vähän syrjään vetäytyneemmältä. Olin ollut innoissani kun huispausjoukkue oli saanut viimekevään harkoissa hänestä uuden pelaajan. Se oli kohottanut Ashleynkin itsevarmuutta kapteenina. Minun luudalle asettamiseni ei sen sijaan ollut kovin hyvä idea..
Tervehdin Delfineä ja tarkkailin hänen ujoa hymyään kun hän kääntyi Ashleytä kohti. Kapteeni vieressäni jotain sopivaa, mutta minun sisälmyksiäni poltteli asia, joka halusi päästä ilmoille niin paljon, että tunkeutui ulos suustani kun Ashley oli lopettanut oman kommenttinsa.
”Minä katsoin viime kesänä elokuvan jossa sinä näyttelit!” tunsin oloni tyhmäksi välittömästi kun ne sanat olivat päässeet ulos suustani. Kiirehdin selittämään perään: ”Siis.. Minusta se oli hyvä elokuva. Sinä olit hyvä… ja öh.. Tarkoitan ett--ÄÄÄK!” Jokin tai joku yllätti minut kesken lauseen hyppäämällä selkääni.

Sydämentykytyksestä huolimatta tajusin onneksi nopeasti, että selkääni hypännyt olento nauroi tutulla tavalla. En siis ollut hengenvaarassa.
”Ronit”, huokaisin helpottuneena, ”Älä ikinä säikäytä minua noin..” En pystynyt torumaan ystävääni kovin kauaa. Kasvoilleni nousi perushymyni joka vain harvoin katosi kokonaan. ”Mitäköhän Dumbledorekin sanoisi jos yksi oppilaista kuolisi sydänkohtaukseen aivan hänen takaraivonsa edessä?” tokaisin leikkimielisesti virnistellen. Muistin pitää äänensävyni matalana, jottei professori voinut vahingossakaan kuulla että mainitsin hänet nimeltä. Toisaalta, kyseessä oli Dumbledore joka kuuli kaiken mitä Tylypahkan oppilaat puhuivat. Joskus ajattelin, että professori tiesi minun ja Ashleyn piilottaneen pokaalin viime keväänä, muttei vain ollut koskaan tuntenut tarvetta mainita sitä kenellekään.
”Olin juuri kertomassa siitä elokuvasta, jonka sinä lainasit minulle.. siitä jossa Delfine näytteli. Mikä sen nimi olikaan?”

Kun minä, Delfine ja Ronit syvennyimme keskustelun saloihin samalla kun kuljimme eteenpäin, vetäytyi Ashley keskustelusta kokonaan, kunne päätti pysäyttää meidät äkkiarvaamatta käännähtämällä ympäri. Kurtistin kulmiani kysyvästi, mutta minun ei tarvinnut avata omaa suutani.
"Ihan kuin hän olisi juuri tarkastanut, katsommeko me häneen päin. Kuin hän aikoisi tehdä jotain salaista." Vilkaisin professoria kohti. Hän tuijotteli metsää päin ihan normaalin näköisenä. Vilkaisin tyttöjä kohti merkitsevästi. Etenkin sen jälkeen kun olin nähnyt sen innostuneen ilmeen Ashleyn kasvoilla.
"Mitähän ihmettä rehtori metsässä oikein aikoo?" Ashley jatkoi inttämistään.
”Varmaan metsästää kentaureja.. Ashley, anna olla jooko?” Ensimmäinen lauseeni oli selvästikin sarkastinen, mutta toinen oli jo aneleva. Minä tunnistin Ashleyn ilmeen ja hänen äänensävynsä. Ne eivät koskaan luvanneet hyvää.

”Ashley..” totesin varautuneeni vain hetki ennen kuin poika kertoi lähtevänsä seuraamaan professoria. Minä olin arvannut sen jo siinä vaiheessa kun hän oli pysäyttänyt meidät kesken keskustelun. Katsoin häntä toiveikkaana, mutta turhaan. Hyvin nopeasti Redd oli kääntänyt selkänsä sen enempää pohtimatta ja lähtenyt kahlaamaan keskelle lumihankea.
Huokaisin hyvin syvään ja vilkaisin sitten tyttöjä kohti. Jos joku ei seuraisi Ashleytä, tapattaisi hän itsensä luultavasti viidessä minuutissa. Toisaalta, minua myös kiinnostivat rehtorin hämärät puuhat keskellä metsää. Pohdintani saattoi näkyä tyttöjen ja Ashleyn välillä poukkoilevasta katseestani. Lopulta sain tehtyä valintani.

Kohautin olkiani tytöille ja säntäsin Ashleyn perään. Seurailin pojan jalanjälkiä lumihangessa ja kuroin välillämme olevaa välimatkaa kiinni.
”Ash, hidasta! Odota meitä”, huutelin pojan perään. Ikävät takaumat pokaalin piilotuksesta iskeytyivät päähäni. En halunnut päästää häntä yksin keskelle metsää. Välillä näin lumisten hankien keskellä vilauksia violetista turkisviitasta joka erottui valkeudesta helposti. Vilkaisin taakseni josko Ronit ja Delfine olivat lähteneet peräämme.

[dun dun dun duuuun sori et kesti]

[Neifion]

Delfine Lotter

Olin iloinen kun sain viimein kiitettyä Ashleyta, joka oli muutenkin auttanut minua kovasti valmentautumaan, jotta saatoin harjoitella itsekseni. Samassa Katya puhui.
Minä katsoin tätä hetken. Elokuva? Mikäköhän niistä? Ainut elokuva jossa näytin edes jotenkuten näyttelijältä oli viitisen vuotta sitten julkaistu Vauvakuume.
Sekin johtui siitä että olin pitänyt roolista. Hankala teini-ikäinen. Tosin yleensä jätin katsomatta elokuvat joissa edes vähänkin vilahdin.
Oli turhaa vaivata päätään niillä.
Tosin sitten ihmiset kirjoittelivat kaikenlaista ja sitä paitsi, olin typerä ja etsimällä etsin niitä juttuja.
"Ai... Kiitos", sanoin hämmentyneenä.
Koska Katya kuitenkin sanoi näyttelleeni, oli puhe joko Vauvakuumeesta tai Tarjoilija, tuokaa vettä! -komediasta jossa oli koko meidän perhe.
Miksi mietin edes koko asiaa?

Ashley kiinnitti huomiota Dumbledoreen.
"Tai metsästää koululle jänispaistia", minä sanoin Katyan perään. Kuitenkin Ashleyn lähtiessä, minusta tuntui että voisin itsekin lähteä selvittämään mitä Dumbledore tosiaan teki metsässä.
Katyan katse kertoi paljon. Pyrähdin juoksuun tämän perässä. Ashleylla oli etumatka.

Tosiaan, mitä Dumbledore teki metsässä, tuskin tämä todella metsästi kentaureja saati jäniksiä.

[Britannia]

/sori tosson kait jotain hittailun tapasta. ja ööö toivottavasti ei menny liian pitkälle ja tohon kai tulee se yks taistelukierros lissää?/

Ronit Maureen Darina Lynch

Kun astelin hiljaa Katyan takana, vein sormen huulilleni ilmaisten Ashleylle ettei antaisi Katyan huomata suunnitelmaani, sillä hetken jo luulin pojan paljastavan koko juoneni. Ashley kuitenkin käänsi katseensa pois ja minä sain Katyan yllätettyä, juuri niin kuin oli ollut tarkoituskin, tosin kesken tuon lauseen joka päättyi kiljumisen ja huudon välimaastoon.
Nauroin ja sipaisin otsahiuksiani sivulle pois silmieni edestä, Katya kuulosti helpottuneelta ja hymyilin tuolle, ja ystäväni kommentin jälkeen minun oli pakko virnistää tuolle.
”Eiköhän rehtori ole jo torunut tätä porukkaa ihan tarpeeksi tänään”, iskin silmää kiusoittelevasti ja sitten jäin kuuntelemaan muiden keskustelua ja astelemaan Katyan vierellä, vilkaisten välillä tuota ja välillä Delfine Lotteria joka myös oli mukana.

Juttelun kääntyessä elokuviin ja niihin missä Delfine näyteli, kohotin kulmiani ja nostin katseeni Katyaan pohtiva ilme kasvoillani. Kun olin hetken ajan kelaillut kaikkia lainaamiani tavaroita, jotka eivät tosin kaikki läheskään olleet Katyalla, sain ystäväni tarkoittaman elokuvan päähäni
”Jaa niin se elokuva joka on ollut sinulla lainassa jo ties kuinka kauan, ainakin puoli vuotta”, nauroin ja tökkäsin Katyaa hellästi kädelläni tuon olkapäähän.
”Vauvakuumetta taidat tarkoittaa?” esitin epäsuoran kysymyksen koska olin varma asiasta ja siirsin sitten katseeni Katyasta vierelläni kulkevaan Delfineen.
”Se on hyvä elokuva”, hymyilin tuolle ja todella tarkoitin sitä.

Dumbledore kulki edelleen edellämme ja puheenaihe vaihtuikin melko nopeasti häneen. Itselläni oli ollut tarkoitus sanoa jotakin sen jälkeen kun kulmani olivat hiukan kurtistuneet rehtorin kiihdyttäessä vauhtiaan ja sitten hänen pysähtyessään täysin paikalleen. Katya oli selittänyt minulle vielä jotain mutta vilkaisin tätä nopeasti ja minun oli pakko myöntää ainakin itselleni, etten juuri sillä hetkellä ollut kuunnellut.
Ashley harppasi siinä sekunnilla eteemme ja melkein jo kävelin häntä päin, mutta sain askeleeni kuitenkin pysähtymään ja katsoin tuota kysyvä ilme kasvoillani. Ashleyn kommentin jälkeen kurottauduin sen verran tuon ohi, että saatoin nähdä kuinka Dumbledore lähti sauva ojossa juoksemaan metsään päin. Silmäni laajenivat ja katsoin rehtorin menoa kummastunut ilme kasvoillani, vilkaisten sitten ystäviäni.
Olin aikeissa ohtia ääneen samaa asiaa kuin Ashleykin, tuo sai vain ensimmäisenä sanottua ääneen.
”Varmaan hakee joulukuusta”, heitin kahden muun tytön tapaan ja virnistin vaikka tiesin vallan hyvin että asia häiritsi minua yhtä paljon kuin Ashleytäkin.
Ennen kuin ehdin kuitenkaan sanoa tilanteeseen muuta, Ashley sanoi päättäväisenä lähtevänsä perään ja niin tuo tekikin Katyan aneluista huolimatta.
”Ashley!” sain kuitenkin itsekin yllättyneenä huudettua pojan loittonevan selän perään. Olin aikeissa lähteä saman tien itsekin mukaan, mutta jalkani jäivät paikoilleen ja vilkaisin Delfineä ja Katyaa kuin kysyäkseni että mitäs nyt tehtiin, vaikka toki tiesin senkin vastauksen kysymättäkin. Sitä paitsi, Katya vastasi kysymykseeni teoilla, tytön sännätessä nopeasti Ashleyn perään.

”Mennään sitten”, sanoin nopeasti Delfinelle, vilkaisin muutaman kerran ympärilleni ja nyökkäsin kohti metsää jonne edelliset henkilöt olivat juosseet.
Lähdimme Delfinen kanssa juoksemaan kinoksiin joissa näkyivät kahden ystävämme jalanjäljet. Juokseminen kinoksissa ei ollut kovinkaan helppoa, mutta pääsimme onneksi pian Dumbledoren raivaamalle tielle. Nostaessani katseeni maasta, näin puiden lomasta Katyan punaiset hiukset, tavoitteeni oli vain seurata niitä.
Aloin kaivaa taikasauvaa takkini yhdestä sisätaskusta. Se oli melko vaikeaa ja kun tulimme tiheähköön kuusikkoon, minulla ei ollut käsiä vapaina joilla olisin voinut sohia oksia pois tieltä, vaan sain tuntea ne kasvoillani ja pian poskipäälläni olikin pienehkö haava joka vuosi verta. Irvistin pienesti mutta jatkoin juoksemista.
Saatuani taikasauvani esiin, olimme jo saapuneet pysähtyneiden Ashleyn ja Katyan luo. Olimme turvallisesti parin kinoksen ja kuusen takana. Olin hengästynyt ja huohotin, ilma oli täynnä höyryä. Nojasin hetken polviini kunnes suoristauduin, pyyhkien sitten veren poskeltani lapaseen ja katsoin ympärilleni nähdäkseni, olivatko nuo pysähtyneet löydettyään Dumbledoren. Kyllä olivat.
”Hienoa”, sanoin hengästyneenä.

Astuin pari askelta edemmäs Ashleyn viereen nähdäkseni paremmin. Dumbledore seisoi metsään muodostuneella aukiolla, mutta tuo ei suinkaan ollut yksin. Silmäni laajenivat ja vatsassani ja sisälläni kävi outo muljadus, kun katseeni osui joukkoon maskipäisiä, mustiin kaapuihin pukeutuneita velhoja. Puristin vauvaa kädessäni ja vilkaisin ystäviä vierelläni, sitten taas aukiota ja Dumbledorea.
Ennen kuin taaskaan ehdin edes avata suutani, kuulin jonkun lausuvan loitsun ja siinä samassa jostakin sauvan kärjestä lähti punaista valosuihketta, ensin kohti Dumbledorea. Seuraavaksi kuulin rehtorin karjaisevan loitsun kovaan ääneen ja valosuihku löysi tiensä kohti kuolonsyöjiä. Suuni oli kai huomaamattani loksahtanut auki. Suljin sen kuitenkin nopeasti muutaman sekunnin jälkeen ja vilkaisin vielä nopeasti Ashleytä, Delfineä ja Katyaa.
”Kuusi vastaan yksi, ei ole reilua.”

Ajattelematta sen enempiä hyppäsin kinoksen yli aukiolle, ja ihmettelin todella miten polveni ja jalkani vielä kantoivat. Toivoin hartaasi, etten unohtaisi juuri tällä hetkellä ja nyt kaikkia niitä asioita joita olin Tylypahkassa ehtinyt oppia, sillä nyt niitä todellakin varmasti tarvittaisiin.
Hengitin syvään huomatessani, että sekä kuolonsyöjät että Dumbledore kääntyivät katsomaan minua. En kuitenkaan pysähtynyt, jatkoin tasaisen varmaa kävelyäni kohti sitä joukkoa.
Toivoin että saisin ystävät vierelleni. Sillä, nyt kun näin ensimmäisten valosuihkujen tulevan minua kohti, tiesin etten tulisi selviämään niistä yksin.

/ps. aika kökkö mut vähän kiire/

[Braile]

/ Ääh, kiire oli = huonoa tekstiä :') /


Ashley Redd

Olin positiivisesti yllättynyt huomatessani kaikkien kolmen tytön juoksevan pian perässäni. Minulla oli kuitenkin huomattava etumatka, joten aivan harkitsematta eivät he olleet perääni lähteneet. En tosin voinut siitä heitä toruakaan. Professori Dumbledore oli muutenkin saanut jo Katyan nolostumaan, joten Kat ainakaan ei välttämättä olisi ihan heti halunnut lähteä säntäämään professorin perään. Vaikka hän muuten olikin alkanut omaksua tapani lähteä mukaan joihinkin asioihin hetken mielijohteesta. Tyttö oli itse sanonut syyksi sen, että oli viettänyt liikaa aikaa seurassani viime aikoina..
Miten vain, olin tyytyväinen etten minä ainakaan olisi nyt ainoa, jota rehtori Dumbledore saattaisi moittia hänen seuraamisestaan, en nyt kun tytötkin olivat mukana. Tyttöjen läsnäolo usein lievensi rangaistusta jostain kumman syystä.. Ehkä opettajat automaattisesti ajattelivat, että olin suostutellut puolipakolla heidät mukaan milloin mihinkin, ja ettei tasapuolisuuden takia kellekään sopinut sitten antaa kovin pahaa rangaistusta. Ei niiden päähänpistoista koskaan tiennyt. Ei etenkään itse rehtorin.

En tosin ollut tullut lainkaan ajatelleeksi, että olisi erittäin epätodennäköistä ettei rehtori tulisi huomaamaan meidän seuraavan häntä missään vaiheessa. Minä kun en pahemmin varonut askeleitani, ja jos rehtori itse pysähtyisi hetkeksi, en varmasti ehtisi reagoida yhtä nopeasti ja pysähtyä itsekin, niin etteivät askeleeni enää kuuluisi.
Mitä minä muka selittäisin, jos hän kysyisi miksi olimme lähteneet seuraamaan häntä? Tilannehan olisi siinä tapauksessa monta kertaa kiusallisempi kuin se äskeinen, jopa minun kohdallani, vaikka minut sai harvemmin mikään nolostumaan. Kat varmaankin vihoittelisi minulle vielä pitkään sen jälkeen, kun olin saattanut hänet noloon tilanteeseen täysin turhaan. Puhumattakaan sitten ujosta Delfinestä, joka ei varmastikaan olisi mielissään mikäli hänkin saisi nuhteet Dumbledorelta luvattomasta polulta poikkemisesta ja vielä kaiken lisäksi tämän seuraamisesta.

Rehtori Dumbledorella näytti kuitenkin olevan jotakin muuta, mihin keskittyä, vaikkei minulla ollutkaan aavistustakaan mikä tuo häntä niin kovasti kiinnostava asia oli. Dumbledore se kuitenkin vain jatkoi juoksemistaan pysähtymättä lainkaan. Oli uskomatonta, miten vanhus pitkässä turkisviitassaan saattoikaan juosta niin nopeaan tahtiin.. Minulla oli todellakin täysi työ pysyä mukana vauhdissa, vaikka kokemusta lumihangessa juoksentelusta minulla olikin.
Jostain kumman syystä mieleeni nousi erittäin selkeä muistikuva viime talvesta, jolloin olimme Katyan ja Boydin kanssa juoksennelleet pimeässä talvisessa metsässä kuolonsyöjät kintereillämme todellisessa hengenvaarassa vain sen takia, että minä olin saanut päähäni piilottaa koulun arvokkaan huispauspokaalin. Vaikka olimme jälkeenpäin vain nauraneet tapahtumalle, metsässä juoksentelu erityisesti Katyan seurassa palautti tilanteen epämiellyttävästi mieleen.
 
Tällä kertaa mukana ei tosin ollut kuolonsyöjiä tai mahdollisuutta kuolemanvaarasta. Kaikeksi onneksi. Tai niin minun olisi varmaan pitänyt ajatella, mikäli olisin ollut muutaman asteen verran fiksumpi ja osannut ottaa opikseni kaikesta aiemmasta kokemastani. Mutta ei, mielessäni pyörivät vain tyttöjen ehdotukset siitä, että ehkä Dumbledore oli lähtenyt metsästämään kentaureja tai jäniksiä, tai mennyt ehkä hakemaan joulukuusta. Ne olivat olleet niin huvittavia, etten olisi millään voinut kuvitellakaan, että kyseessä olisi saattanut olla jokin vaaratilanne.
Myöhemmin se oli tietysti tuntunut päivänselvältä. Miksi ihmeessä rehtori olisi sännännyt metsään niinkin kiihtyneenä, vaivautumatta edes varmistamaan huolella, ettemme olisi nähneet hänen katoavan metsään? Meistä neljästähän vain yksi oli kuitenkin ollut selin rehtoriin ennen kuin hän oli polulta poikennut. Olimme kaikki aliarvioineet viisaan rehtorimme melko pahasti. Ei tämä varmastikaan huvin vuoksi olisi metsään juossut. Kyseessä kun ei tosiaankaan ollut kentaurien tai jänisten metsästys, eikä myöskään joulukuusen noutoreissu. Kyseessä oli jotain paljon vakavampaa, mutta minä typerys en vain ollut sitä tajunnut.

Katyan huudon kuullessani hidastin kuitenkin juoksuvauhtiani sen verran, että tyttö sai minut kiinni. Pian myös Delfine ja Ronit tupsahtivat esiin takaamme. Me kaikki olimme hengästyneitä ja hetkeen kukaan ei sanonutkaan mitään, keskittyi vaan hengittämiseen. No, ainakaan kukaan ei enää palellut, se oli selvää.
Hymähdin Ronitin kommentille ja huomasin pienen naarmun tämän kasvoilla. Tyttö oli juuri pyyhkäissyt veren haavalta, mutta se muuttui jälleen punaiseksi. Olin taas onnistunut aiheuttamaan melkoisen näytöksen hetken mielijohteellani. Saisipa nähdä, mitä tästä kaikesta vielä kehkeytyisi..

"Muistakaa, että mä en sitten pakottanut teitä mukaan tänne", kuiskasin ja olin lähellä naurahtaa, joskin sain kuin sainkin pidettyä naurahduksen sisälläni ja tyydyin vain leveään virnistykseen, joka luultavasti ajoi saman asian. En oikeastaan tiennyt, oliko sopivaa virnistellä tässä tilanteessa, kun en tiennyt lainkaan olivatko tytöt ärtyneitä minuun ja ainaisiin päähänpistoksiini. Mutta todellakin, en minä heitä ollut mukaan pyytänyt, se oli yksinkertainen totuus. Tai no, en ainakaan Delfineä ja Ronitia. Katyasta nyt olin tiennyt, että tämä tulisi perässäni vaikka mikä olisi, sillä ystäväni oli sen verran vastuuntajuinen ja huolehtivainen, että tiesi minun hankkiutuvan hankaluuksiin ilman häntä. Se nyt vain oli totuus joka päti tilanteessa kuin tilanteessa, eikä minulla tainnut olla Katyaa syyttämistä.

Ronit ja Delfine taas.. no, minä en periaatteessa voinut tietää miksi he olivat siinä. Mutta, joukossahan tyhmyys todellakin vain tiivistyi, kaipa se vain oli sitten jälleen kerran todettava. Ilmeisesti erityisesti minun tyhmyyteni oli erittäin tarttuvaa lajia. Tämä kun oli luultavasti jo noin tuhannes kerta, kun sain ihmisiä mukaani ties minne. Minä vain toivoin, ettei mitään kamalaa tulisi tapahtumaan. Muuten mukaani ei pian lähtisi enää yhtään kukaan. Vaikka suunnitelmani useimmiten onnistuivatkin, onnistumiset tapahtuivat usein todella monien mutkien takaa. Oli siis hyvin oletettavaa, että Dumbledoren puuhien selvittäminenkään ei tulisi onnistumaan ilman jonkinlaisia menetyksiä ja vastoinkäymisiä..

Vasta siinä vaiheessa sitten tajusinkin, ettei Dumbledoren viitan helmojen kahina enää kantautunut korviimme. Käännyin katsomaan siihen suuntaan, mihin rehtorin jalanjäljet johtivat, mutta en nähnyt muuta kuin tiheään kasvavia puita. Dumbledoren täytyi kuitenkin olla jossakin lähellä, eikä hänen löytämisensä varmastikaan kävisi vaikeaksi, kiitos helposti metsässä erottuvan violetin viitan.
Kohautin siis olkiani tytöille ja nyökkäsin päälläni siihen suuntaan, mihin Dumbledore oli astellut. Otin muutaman todella varovaisen askeleen kulkien rehtorin jättämissä jalanjäljissä muiden seuratessa minua. Edetessäni olin huomaavinani violetin värin häivähdyksen puiden raosta. Edessä näytti olevan metsäaukea, jolle rehtori Dumbledore oli jostain syystä pysähtynyt.

"Kolme sirppiä vetoa, ettei hän ole ainakaan joulukuusta etsimässä", kuiskasin tytöille, joskin kasvoilleni noussut hymy jäi jostakin syystä hieman kylmähköksi. Jokin ei nyt ollut oikein. Tilanteessa oli jotain outoa uhan tuntua, mikä ei varmastikaan johtunut siitä pelosta, että Dumbledore mahdollisesti huomaisi vakoilumme. Liikkeellä oli jotain hyvin outoa. Aivan kuin minä, Katya, Ronit, Delfine ja Dumbledore emme olisikaan olleet ainoat tässä metsässä. Tuntui kuin olisimme olleet yhtäkkiä jossakin hyvin kaukana muusta sivistyksestä, paikassa missä ilmassa leijuvan pakkasen saattoi yhtäkkiä huomata taas hyvin selkeästi ja missä ei saanut loihdittua hymyä kasvoilleen edes väkisin. Mitä oli tapahtunut? Kaikista pahinta oli, että tämä tunne ei ollut minulle millään tavalla vieras..
Vilkaisin Katyaa avuttomana, melkeinpä anteeksipyytävänä, ennen kuin siirsin sivuun muutaman näkymän peittävän risun.

Jostain syystä olin osannut odottaa sitä. En tiennyt oliko se ollut vain kuvitelmaa, mutta olin tuntenut kuolonsyöjien läsnäolon jo ennen kuin olin nämä maskipäät aukiolla rehtoria piirittämässä nähnyt. Ikään kuin jo näiden olemassaolo toimisi samalla tavalla kuin ankeuttajien, eli veisi kaiken toivon mennessään ja saisi pelkäämään pahinta, oli sitten kuinka optimistinen luonteeltansa tahansa. Minä kaduin jo syvästi sitä, kuinka olin vetänyt ystäväni mukaa tähän vaaraan. Mutta virhe oli jo tehty. Sille ei enää voinut mitään. Minulla ei ollut mitään tarvetta alkaa syyllistämään itseäni, sillä tämä tilanne oli nyt totta, ainoa mitä me kaikki voisimme tehdä oli toimia.

"Kuusi vastaan yksi, ei ole reilua”, Ronit henkäisi, ja kaiken tämän ahdingonkin keskellä onnistui antamaan minulle edes hieman toivoa. Ainakin tiesin, etten olisi ainoa, joka aikoi taistella rehtorin puolesta. Sen enempää odottelematta Ronit jo sitten hyppäsikin aukiolle valmiina puolustukseen. Huomasin rehtori Dumbledoren vilkaisevan suuntaamme hyvin pikaisesti, ja hänen katseensa näytti suoraan sanottuna kauhistuneelta. Hän kai pelkäsi puolestamme, vaikka kätkikin hyvin nopeasti kasvonsa ja jatkoi taisteluaan kuolonsyöjiä vastaan. Jostakin kuului räsähdys, ja uusi kuolonsyöjä hyppäsi yhden korkean lumikinoksen takaa, liittyen taisteluun Albus Dumbledorea vastaan.
Mutta eihän heillä olisi mitään mahdollisuuksia, kun rehtori, maailman mahtavin velho, oli heitä vastassaan.. eihän?

"Kat, me olemme tehneet tämän jo aiemminkin ja vielä ilman taikasauvojakin, eikös?" huokaisin enempää aikaa tuhlaamatta. Vilkaisin rohkaisevasti myös Delfineä. En vaatinut kumpaakaan taisteluun, mutta näistä tytöistä osasin kyllä olla melko varma, ettei kumpikaan tulisi jäämään seuraamaan taistoa sivusta.
"Me pystymme tähän."
Jostain syystä minusta tuntui siltä, kuin olisin lähtemässä johtamaan yksinkertaisesti joukkuettani huispausotteluun. Kunpa asiat olisivatkin olleet niin yksinkertaisia. Näin alkuun se ajatustapa kuitenkin auttoi edes hieman. Tämä oli vain matsi, voisin ajatella asian niin. Minä olin valmis tähän, olin rohkea, aivan kuten kaksi muuta joukkuetoverianikin sekä paras ystäväni, kannustusjoukkueen johtaja.

Vedin siis itsekin risut sivuun, nykäisin taikasauvan esiin laukustani ja ennen kuin hypähdin esiin aukiolle, lähetin yhden tainnutuskirouksen vasta ilmestynyttä kuolonsyöjää kohti. Ohi meni.
Huomasin yhden hopeiseen maskiin sonnustautuneen naisen suuntavan taikasauvansa kohti Ronitia ja sinkoavan tätä kohti kirkkaita valkoisia valosuihkuja. Minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tehdä jotain puolustaakseni, mutta yllättäen pääni oli täysin tyhjä kaikinlaisista suojataioista. Kasvoni valahtivat luultavasti vieläkin valkoisemmiksi, mikäli se vain mahdollista oli. Saatoin vain seistä hölmönä paikoillani ja seurata tilannetta typeränä sivusta.

Onneksi muut aukiolla taistelevat eivät olleet aivan yhtä surkeita taistelijoita kuin minä. Sivusilmällä näin kultaisen valosuihkun, joka purkautui Dumbledoren taikasauvasta ja ennätti valkoisia valoja ennen Ronitin luo, luoden suojan tytön ympärille. Mitään ei ollut sattunut, mutta läheltä oli pitänyt.
Havahduin kuitenkin onneksi itsekin hereille ja lähetin muutaman tainnutustaian Ronitia kohti hyökännyttä kuolonsyöjää kohti. Yksi niistä lähes osui tämän olkapäähän, muttei kuitenkaan tarpeeksi voimakkaasti. Kuolonsyöjä nauroi yritykselleni, muttei edes yrittänyt minun vaientamistani, vaan jatkoi kirousten sinkomista Dumbledorea kohti, aivan kuin minä olisin ollut niinkin surkea ja huomaamaton vastus.

Minusta ei tainnut paljon apua olla. Jälleen kerran jostakin kuului räsähdys, ja taas uusi kuolonsyöjä ilmestyi lähes suoraan nenäni eteen. Katseemme kohtasivat, ja tuo vinonenäinen kuolonsyöjä näytti olevan jopa minuakin hämmentyneempi. Eipä tosin ihmekään, tuskin hän olisi osannut kuvitellakaan törmäävänsä heti ilmiintymismatkan koulupoikaan keskellä tätä kirousten ilotulitusta. Ja kerrankin minunkin pääni otti toimiakseen ajoissa.
Ennen kuin tuo maskiton kuolonsyöjä ehti tehdä elettäkään taikasauvansa kohottaakseen, minä yksinkertaisesti menin ja tökkäsin tätä omallani hänen silmäänsä. Kuolonsyöjä karjahti hoiperrelen taaksepäin, ja minä nappasin sauvan pois hänen kädestään. Siinä samassa tapahtui myös jotakin hyvin outoa ja tilanteeseen kuulumatonta - minä nimittäin tunnistin tuon miehen siksi samaksi, jolle olin antanut kirjaimellisesti turpiin sinä yönä kun varastimme pokaalin Katyan ja Boydin kanssa. Onneksi en kuitenkaan jäänyt ihmettelemään havaintoani sen pidemmäksi aikaa, ja tajusin potkaista miehen kumoon.
No, olin onnistunut edes yhden kampittamisessa, mutta vielä oli useita jäljellä. En oikeastaan tiennyt, mitä olisin tehnyt tällä ylimääräisellä sauvalla, mutta päädyin lopulta käyttämään sitä oman etuni ajamiseen. Kun en kuitenkaan onnistunut osumaan kehenkään loitsuin, voisi olla hyvä idea käyttää kahta sauvaa yhden sijaan. Kasvaisihan osumisprosentti siinä samassa puolella!

Siinä vaiheessa en tosiaankaan tainnut vielä ottaa tilannetta tarpeeksi tosissani. Mutta jo hyvin pian minä sain tajuta puolestani, että tästä oli leikki kaukana.

[Ele]

Katya Ayr

Dollie näytti hieman hämmentyneeltä kehujeni vuoksi, muttei ainakaan päällepäin näyttänyt olevansa kyllästynyt kuulemaan elokuvistaan. Hän oli varmasti jo kyllästynyt kuulemaan asioita itsestään. Jouduin nojaamaan Ronitin muistiin kun koetin keksiä katsomani elokuvan nimen. Minun nimimuistini ei ollut parhaimmasta päästä ja Ronitiltahan minä sen elokuvan olin alun perinkin lainannut. Olin tosin lainaillut Ronitilta jo useita elokuvia joista vain muutaman olin onnistunut palauttamaan ajoissa. Minun lainojeni oli tapana vähän pitkittyä.. Aina kun pääsin kotiin, keksin paljon muutakin tekemistä kuin elokuvien katsominen enkä halunnut palauttaa niitä katsomattomina takaisin.
”Se se oli! Vauvakuume!”, huokaisin helpottuneena kun Ronit lopulta keksi mitä lainatavaraa olin tällä kertaa tarkoittanut. Taputin tummahiuksista tyttöä olalle rohkaisevasti. ”Älä huoli, saat sen kyllä takaisin hyvässä kunnossa.. Kunhan vain muistan minne minä sen jätin.”

Olin puoliksi helpottunut siitä, että Delfine ja Ronit lähtivät kaikki sarkastiseen kommenttiini mukaan. Virnistin heidän suuntaansa hetken aikaa, ennen kuin käännyin anelemaan Ashleytä jättämään asian sikseen. Jos pelkästään professori Dumbledoren katse sai minut tuntemaan oloni epämukavaksi, joten pelkäsin mitä rehtorin ”hoidelkaa omat asianne”-saarna saisi aikaan. En kuitenkaan kieltänyt, ettei minunkin uteliaisuuteni olisi herännyt professorin hämäristä toimista. Hän oli aina ollut salaperäinen velho, eikä asiaa lainkaan helpottanut se mystinen kuudennen kerroksen käytävä, joka oli kiellettyä aluetta oppilailta, sekä henkilökunnalta. Ashleytä ei kielletty ollut aiemmin estänyt, mutta olin pojan puheista päätellyt, että edes hän ei ollut keksinyt keinoa päästä sille kyseiselle kuudennen kerroksen käytävälle. Ashley oli näissä asioissa (siis ongelmiin hankkiutumisessa) mestari. Ilmestyminen keskelle professorin hyvästä syystä sulkemaa käytävää olisi ollut melkein yhtä suora opiskelu-uraitsemurha kuin huispauspokaalin ryöstäminen ja piilottaminen.

Ei ollut erikoista, että lähdin ystäväni perään keskelle metsää sen kummempia miettimättä. Takaumat viime maaliskuun talvisesta metsästä olivat vielä liian vahvoina mielessäni, jotta olisin voinut Ashleyn vain mennä menojaan. Onnekseni huomasin kuitenkin, että Delfine ja Ronit olivat lähteneet seuraamaan poikaa minun perässäni. Ehkä me saisimme kolmestaan taivuteltua uhkarohkean antisankarin takaisin Tylyahoon. Emme ehkä saisi selville, mitä Dumbledore oli tekemässä, mutta ainakin pääsisimme kaikki Tylyahoon ostamaan joululahjoja ilman, että kukaan loukkaantuisi. Ashley onnistuisi varmasti palelluttamaan itsensä niiden ohuiden tennareidensa kanssa.

Matka metsän halki ei ollut helppo, huolimatta siitä että sain juosta jo valmiiksi tallattua polkua. Tiheähkö kuusikko, joka oli varmasti yksi niistä Ashleyn surullisenkuuluisista oikotiepäätelmistä, hankaloitti juoksua sen verran, että jouduin huutelemaan edellä juoksevaa poikaa hidastamaan, jotta emme eksyisi hänestä. Suojasin kasvot käsilläni ja juoksin hieman kumarassa etsien lapasten suojaamilla silmilläni jalanjälkiä puhtaasta hangesta.
Ashley onneksi pysähtyi melko nopeasti sen sankan kuusirykelmän jälkeen. En olisi varmaankaan jaksanut juosta hänen perässään enää kovin pitkään. Naamani punoitti ja hengitykseni kohosi vaaleana höyrynä ilmaan samalla kun nojailin johonkin puunrunkoon haukatakseni happea. En vilkaissutkaan Ashleytä päin, vaan tuijottelin Dumbledoren suuntaan sen aikaa, kunnes tytöt saavuttivat meidät. Rehtorin turkin violetti väri erottui jostain oksien lomasta. En uskaltanut hengittää ääneen. Se tuntui jotenkin kovin väärältä. Sydämeni laukkasi yhä juoksun voimasta, ja veri kohisi korvissani. Minun pitäisi urheilla enemmän. Huutosakin johtajan kunto ei saisi olla näin huono.
”Sanohan, mikä tässä muka on hienoa..”, tokaisin Ronitin kommenttiin. Vilkaisin Ashleytä merkitsevällä sivusilmällä. Huomasin Ronitin poskessa olevan pintanaarmun. Tuntisipa vieressämme virnuileva poika edes pienen syyllisyyden piston. Ihan pienen vain. Sellaisen joka opettaisi häntä olemaan ryntäilemättä keskelle metsää. Delfine näytti selvinneen ilman verta vuotavia naarmuja. Hänen hiuksensa olivat vain menneet hieman sekaisin juoksun lomassa. En tohtisi vilkaista itseäni peilistä minäkään. Tunsin piponi olevan vinossa, joten suoristin sitä vähän.

Minun mielestäni vedonlyöntiletkautus ei ollut lainkaan hauska tähän väliin. Jokin oli pielessä. Sydämeni oli jo palautunut tavalliseen lyöntirytmiinsä, mutta silti jokin sai minut kiihtyneeksi hiljaisessa metsässä. Oli kuin koko maailma olisi seisahtunut paikoilleen. Minä en pitänyt siitä tunteesta. Vilkaisin jokaista paikallaolijaa vuoronperään, mutta Ashleyn anteeksiantoa anova katse kertoi, etten voinut olla kovin väärässä.
”Ei..”, sanoin hiljaisesti pudistellen päätäni, vaikka ääneni tuskin kantoi vierelläni olevan Delfinen korviin, ”Ei taas. Ei nyt.” Juuri sillä hetkellä en jaksanut välittää siitä, että Ronit saattaisi ihmetellä milloin olin muka törmännyt kuolonsyöjiin. Olisin varmasti kertonut siitä hänelle, jos huispauspokaali ei olisi liittynyt tarinaan.
Tämä oli epätodellista. Miksi juuri minulla oli näin huono tuuri, että onnistuin eksymään aina tilanteisiin jossa joutuisin keskelle taistelua? Tämä oli varmasti vain pahaa unta. Astuin muutaman askeleen taaksepäin epäuskoisena katsellessani aukiolle avautuvaa näkymää.

”Ronit!”, huudahdin tytön perään tämän hypättyä kuolonsyöjien tulilinjalle. Ei mennyt kauaa, kun ensimmäinen kuolonsyöjien loitsu lensi häntä kohti valosuihkuna, jonka onneksi Dumbledore kerkesi torjua kaikessa kiireessään. Katselin sivusta Ashleyn ja Delfinen kanssa kun valosuihkuja vaihettiin puolin jos toisin Ronitin seisoessa siinä kaiken tuoksinan keskellä. Joskus ihmettelin, miksei tyttöä oltu lajiteltu rohkelikkoon. Miten tahansa epäreilua taistelu, jossa kuusi, ei seitsemän, taisteli yhtä vastaan, en olisi halunnut koskaan joutua keskelle mitään sellaista.
"Kat, me olemme tehneet tämän jo aiemminkin ja vielä ilman taikasauvojakin, eikös?" Ashley sanoi rohkaisevasti. Hän oli väärässä. Minulla oli ollut taikasauva. Hän oli ollut se, joka oli iskenyt yhden kuolonsyöjän kanveesiin käsivoimin. Minulle tuli paha olo. Viimeinen taistelukaan ei ollut päättynyt hyvin. Yksi meistä oli onnistunut kärventämään kätensä. Mitä Tylypahkan ja Tylyahon turvatoimille oli tapahtunut?
Pudistelin pienoisesti päätäni Ashleyn todetessa meidän pystyvän tähän. Tämä ei voinut olla totta. En uskonut sitä. Huolimatta viime kerran lupauksestani kuunnella pimeydenvoimiltasuojautumisen tunneilla, en ollut jaksanut keskittyä oppiaineeseen sen kummemmin. En tiennyt hyökkäysloitsuja, enkä edelleenkään halunnut satuttaa vastustajia. Tajusin tilanteen olevan nyt vakavampi. Taisteluun oli hypännyt jo mukaan kaksi läheisintä ystävääni, joista toinen näytti hankkineen itselleen jo toisen sauvan.

En tohtinut katsoa Delfineä päin. Minua hävetti. Jalkani eivät suostuneet liikkumaan. Halusiko hän lähteä taistelemaan, niin kuin Ronit ja Ashley?
”Ehkä meidän pitäisi hakea apua”, takeltelin Delfinelle saaden hänen huomionsa kiinnittymään itseeni. ”Me emme pärjää yksin, vaikka Dumbledore olisikin puolellamme. Me tarvitsemme..” Siinä samassa joku kirkkaan punaisena hohtava valosuihku lennähti meitä kohden. Hyppäsin maahan ja vedin Delfinen mukanani. Valokehä osui läheisen puun kaarnaan ja aiheutti ikävän räsähdyksen. Oli myöhäistä paeta.
”Oletko kunnossa, Delfine?” varmistin katseeni pomppiessa delfinen ja kuolonsyöjien välillä. Riisuin hampaallani oikean käden lapasen jonka heitin maahan tavoittaakseni taikasauvan helpommin. Minä voin pahoin. Halusin olla missä tahansa muualla kuin täällä.

Nousin seisomaan täyteen pituuteeni. Oksat eivät enää suojelleet meitä. Oli oikeastaan ihmeellistä, kuinka kirkkaan keltainen talvitakkini ei ollut erottunut kenenkään kuolonsyöjän silmiin jo aiemmin. Kasvoillani oli vakava ilme, jossa oli puolet pelkoa. Minun pitäisi torjua joka ikinen loitsu. En osaisi hyökätä lainkaan. Kaksi reunimmaista kuolonsyöjää näki minun nousevan ja ainakin toinen heistä lähetti jonkun loitsun minua kohti. Kohotin sauvani hitaasti ja koetin muistaa miten olin toiminun maaliskuussa.
”Ajoitus, muista ajoitus..”, hoin mielessäni samalla kun huuleni muodostivat sanat: varjelum tyystilus. Kilpiloitsu tehosi, joten saatoin huokaista helpotuksesta. Tällä kertaa en myöskään lentänyt ilmassa väärin ajoitetun torjumisen vuoksi. Lähdin etenemään Ronitia kohti hitaasti kävellen. Yksi loitsu, jota en kerinnyt havaita lensi vain muutaman sentin pääni yläpuolelta napaten piponi mennessään. Purin huultani ja koetin terästäytyä. En saisi panikoida.

[nyyh. Katya ei osaa olla eeppinen taistelija (vai enkö mie osaa pelata sillä?)]

[Neifion]

//sori en tiedä miten tässä näin kävi, son Dollien vika, se vaan alkoi elää yhtäkkiä//

Delfine Lotter

Juoksimme Ashleyn perässä. Lumi narskui nahkasaapikkaitteni alla. Pysähdyimme kuusirykelmän taa. Rehtori Dumbledoren violetti turkis näkyi puiden oksien välistä. Minusta tuntui että jokin oli käymässä toteen. Jokin jota en muistanut.
Yritin ravistaa asian mielestäni.
Kuolonsyöjien maskit. Vilunväre kävi lävitseni. Minun pitäisi osata. Minun olisi pakko nyt osata. Tämä ei enää ollut leikkiä.
Samassa Ronit oli hypännyt kuolonsyöjien tielle. Dumbledore oli kuitenkin nopea. Minä otin sauvan taskustani. Samassa Katya kaatoi minut maahan. Paljaita sormia nipisteli kun kylmä lumi kosketti niitä.
Hymyilin Katyalle hämilläni.

Tämä ei voinut olla totta!?

Otin taikasauvan käteeni. Riisuin mustan kaapuni. Varovasti lähdin konttaamaan kuusien alle, lähemmäs tapahtumia. Lähemmäs keskipistettä. Näin kuolonsyljiä. Niitä oli monta. En ehtinyt laskemaan, vaan kohotin sauvani. En olisi saanut tietää sitä loitsua, tiesin sen kyllä itsekin, mutta olin nähnyt jonkun tekevän sen.
"Sektumsempra", sihahdin. Samassa kuului ulvahdus. Muistelin loitsuja joita olin oppinut lyhyen elämäni aikana. Kirouksia lähinnä. Minun täytyisi muistaa jotakin. Pääni vain tuntui tyhjenneen juuri.
"Estous", kuiskasin ja osoitin jotakuta kuolonsyöjää. En ollut varma olinko osunut. En pystynyt nyt keskittymään siihen. Minusta tuntui että olin surkea tässä.
Mieleeni muistui loitsu, josta äiti oli kertonut. Se oli ollut hauska tarina ja tässä kohtaa se olisi hyvin yllättävä mutta...

Samassa punainen valosuihku lensi kohti kuusta jonka alla piileskelin. Kierähdin. Kylkeni osui kiveen ja purin huuleeni. Suussa maistui veri kun päädyin toisen kuusen runkoa vasten.
"Hammasiso", sanoin. Kuolonsyöjä joka oli tullut lähemmäs ei ollut valmistautunut siihen. Tämän hampaat kasvoivat. Tuijotin silmät suurina tapahtumaa. Ja äidinkö mielestä tuo loitsu oli ollut hauska. Näytti karmaisevalta. Maski putosi. En kuitenkaan ehtinyt kunnolla nähdä kasvoja, sillä muutama kirous lensi kohti minua.
Yritin estää niitä ja kierähtää pois alta. Samassa joku muu esti ne. En tiennyt kuka, mutta joku esti ne. Eikä se ollut Dumbledore vaan joku meistä.
Luojan kiitos kuka olikaan, oli ehtinyt ajoissa.
Piilopaikkani oli kuitenkin jo paljastunut. Nousin ylös ja etsin katseellani Ashleyta, Katyaa ja Ronitia. Pinkaisin juoksuun ja potkaisin paria kuolonsyöjää matkalla.

Kunnes joku kaatoi minut.
"Matka päättyi tähän", miehen ääni sanoi ja minä pyristelin vastaan. Taikasauvani oli lentänyt kauemmas. Miksen ollut mennyt sille itsepuolustuskurssille kuten isä oli ehdottanut. Nyt siitä olisi ollut hyötyä.

Samassa muistin mistä tämä tilanne oli tuttu.
Näin Dumbledoren. Kuolonsyöjät.
Uni. Minun uneni.
Neljä hahmoa, yksi hahmo keskellä ja enemmän hahmoja toisella puolella. Yksi hahmo keskellä. Se oli Dumbledore. Minä olin nähnyt tämän aikaisemmin. Unessa joka oli toistunut useasti. Mutta miten se jatkui? Mitä sitten piti tehdä?
Miksi me olimme täällä? Ja eritoten, miksi minä, eikä kukaan muu.

Tuntui ettei aikaa ollut kulunut lainkaan. Kuolonsyöjä nosti minut. Näin kasvoilla voitonriemun.
"Luovuta Dumbledore, sinä olet aina ollut liian kiltti, et kai tahdo että tyttö kuolee?"
Kuolee? Minäkö? Tämä ei ollut lainkaan hyvä. Dumbledore katsoi minua. Minä näin tämän vaaleansiniset, läpitunkemattomat silmät. Minä olin nähnyt kaiken, mutta miksi en ollut kertonut siitä kellekään? Miksi en?
Yritin rimpuilla irti, turhaan. Etsin katseellani Ashleyta tai ketä muuta tahansa. Jonkun pitäisi rikkoa tämä tilanne. Nyt olisi kai mahdollisuus yllättävää.

"Niin, olisihan se kamalaa jos elokuvatähtien tytär kuolisi näinkin traagisesti", sanoin yhtäkkiä, täynnä itsevarmuutta. Päässäni hämmästyin omaa rohkeuttani. Minua pelotti. Minua todella pelotti, enkä ollut varma mihin tämä johtaisi.
"Äitini varmasti surisi minua kovasti. Ja isä, mitenhän hän siitä selviäisi... Ja entäs sitten isoisä ja isoäiti, he kuolisivat suruun. Ja koko maailma olisi varmasti Tiedät-Kai-Kenen- vastainen ja..."
Jatkoin puhumista. Jonkun pitäisi nyt leikkiä sankaria.
Minä leikin pelastettavaa prinsessaa, kuka uskaltaisi ottaa ritarin roolin.

Jos kukaan ei ottaisi, me olisimme pulassa.
(Ja minä sitten jaksoin, aloin puhua jo omista hautajaisistani, olin seonnut. Totaalisesti)

[Britannia]

Ronit Maureen Darina Lynch

Kuulin Katyan kutsuvan huudon takanani, tuo huusi minua nimeltä mutta en kääntynyt katsomaan. Vaikka minua pelotti suunnattomasti, jalkani olivat ilmeisesti täynnä rohkeutta ja halusivat mennä eteen päin koska sisimmässäni tiesin että tämä olin oikein, näin oli tarkoituskin tehdä. Käteni nosti taikasauvani hiljaa eteeni niin että kuolonsyöjät olivat suoraan sen tähtäimessä. Käteni täirisi, hiukan, mutta se ei haitannut keskittymistäni. Huokaisin nopeasti mutta syvään ja suljin muutamaksi sekunniksi silmäni ja avatessani ne uudelleen, minusta tuntui että olin valmis tähän pyörremyrskyyn.
Dumbledoren kauhistunut katsekaan ei saanut minua pysähtymään ja olin melko varma siitä että olin valmis torjumaan tuon yhden kuolonsyöjän lähettämän loitsun. Mutta minä olin vain melko varma ja oikeasti vain joku korkeampi viisas taivaissa tiesi että en oikeasti olisi ollut...

Dumbldore pelasti nyt henkeni ensimmäisen kerran. Nähtyäni punaisen valosuihkun tulevan minua kohden, olin ollut aikovinani sanoa jotakin turhaa ja heilauttaa sauvaani suojaksi, mutta kun näin vielä valkoistenkin kipinöiden tulevan minua kohti ja sivuuttavan punaiset, käänsin nopeasti kasvoni pois niiden suunasta koska ne kohtuullisen pamahduksen säestämänä törmäsivät ja loivat lentäviä, kirkkaita ja kuumia kipinöitä ympärilleen.
Takaani kuulin jonkun lähettävän tainnutustaikoja kohti kuolonsyöjiä ja käännyin katsomaan. Ashley. Kuin joku olisi kaatanut sisääni lisää rohkeutta ja itsevarmuutta, se lisääntyi ainakin kymmenkertaiseksi ja sain jopa luotua pienen hymyn kasvoilleni kun katsoin kolmea ystävää takanani.
Sen enempää hymyilyt eivät kuitenkaan tilannetta auttaisi, sillä me olisimme kuolonsyöjille vain pieni este jos emme nyt alkaisi taistelemaan oikeasti rehtorimme puolesta. Suoristin siis itseni ja vilkaistuania vielä ystäviäni, lähdin nyt pienesti hölkäten ja satunnaisia loitsujen kipinöitä varoen lähemmäs taistelevaa sakkia.

Kuulin jonkin sortin rääkäisyn jostain sivulta päin ja käännyin nopeasti katsomaan. Ilmeeni oli hämmästynyt kun näin Ashleyn seisomassa siinä kaksi taikasauvaa kädessään. En ehtinyt edes ajatella mistä poika oli sen toisen saanut, sillä katseeni osui hoipertelevaan kuolonsyöjään Ashleyn edessä, jota poika oli ilmeisesti juuri ojentanut.
”Hyvä, Ashley”, henkäisin puoliksi kuiskaten, niin ettei kukaan muu sitä kuullut.
Kääntäessäni katseeni taas edessä olevaan Dumbledoreen ja kuolonsyöjiin, tajusin että näkökenttääni esti ja vielä pahemmin –pääsyäni Dumbledoren luo esti- mustaan viittaan pukeutunut kuolonsyöjä joka seisoi noin viiden metrin päässä minusta. Suoristin itseni sillä olin yrittänyt kulkea melko kumarassa varoen valosuihkuja ja kipinöitä.

Ennen kuin ehdin edes ajatella, tuo loitsi sauvastaan punaisen valosuihkun. Ehdin nähdä sen sen muutaman sekunnin ajan ennen kuin hyppäsin sivuun niin että lensin kyljelleni lumiselle maalle. Seurasin loitsun rataa katseellani ja melkein kiljaisin kun huomasin sen menevän suoraan kohti Katyaa ja Delfineä jotka juuri ja juuri ehtivät mataliksi valosuihkun tieltä, joka sitten osui takana olevaan puuhun.
Hengitin raskaasti ja minun piti todellakin kerätä ajatuksiani kun tajusin, miten lähellä loitsu oli ollut ystävistäni. Onnekseni nuo nousivat kuitenkin ehjinnahoin ylös. Huokaisin nopeasti helpotuksesta. Katya astui hangen yli ja lähti kävelemään minua kohti.
”Oletko kunnossa?” huudahdin tuolle ja vilkaisin myös Delfineä. Tyttö oli riisunut kaapunsa ja oli tuokin valmis taistelemaan muiden mukana.

Olin siinä samalla saanut kerättyä itseni lumesta takaisin pystyyn seisomaan, ja käännyin Katyasta kuolonsyöjään päin uudelleen, mutta ehdin nähdä vain hänen loitsimansa punaisen valon joka sitten minuun osui. Tunsin otteeni irtoavan taikasauvasta, ja kaaduin tajuttomana selälleni lumeen, keskelle taistelua, ja keskelle punaista lunta jonka oma vereni oli lopputuloksena maalannut.
Minulla ei todellakaan ollut mitään käsitystä siitä, missä sillä hetkellä olin sillä näin silmissäni vain mustaa ja saatoin tuntea kipua ympäri kehoani. En kuullut ääniä enkä tuntenut fyysisiä kosketuksia. Olin vain siinä, liikkumattomana ja autuaan tietämättömänä kaikesta, aika helppona vastustajana loppujen lopuksi.

Siinä juuri ennen kuin olin tajunnut kuolonsyöjän loitsun osuvan minuun, olin ollut melko varma että en enää selviäisi tästä koitoksesta hengissä. Se että minut oli kerran lyöty tajuttomaksi, oli mielestäni tehnyt kuolonsyöjän tehtävän liiankin helpoksi; osoittaa nyt minua vain sauvalla ja lausua tappokirous, joka tehoaisi jättämättä jälkiä, sillä eihän tajuttomana siihenkään olisi voinut reagoida.
Toisin kuin olin kuitenkin olettanut, minuun ei varmaan sittenkään oltu langetettu tappokirouksia tai mitään muitakaan sen vakavampia kirouksia kuin tainnutustaika. Pikku hiljaa nimittäin korviini alkoi kantautua tuttu ääni, joka yritti herätellä mieltäni kutsumalla minua nimelläni. Päässäkin alkoi tuntumaan outoa jomotusta, ja pian tuntokin alkoi palautua sillä joku ravisteli minua hellästi olkapäästä. Puristin silmäni hetkeksi tiukemmin kiinni, ennen kuin avasin ne hiljaa ja varovasti.
Ashleyn kasvot olivat siinä lähellä omiani ja poika edelleen pyrki herättelemään minua tilanteeseen kunnolla. Hieroin päätäni kädellä ja avasin silmäni kunnolla. En olisi osannut odottaa tällaista tilannetta missään vaiheessa. Se että olin jo luullut kuolevani, olisi ollut mielestäni suurin todennäköisyys, mutta se että nyt kun olinkin hengissä ja heräsin vielä Ashley eikä kuolonsyöjä vierelläni, tuntui mahdottomuudelta.

Kun olin katsellut hetken hämmästyneenä ympärilleni, katseeni osui Ashleyn silmiin ja jonkun onnellisen, pienen hihkaisun jälkeen minun oli vain pakko yksinkertaisesti halata tuota. En tiennyt mitä Ashley tilanteesta mietti, mutta minä olin varma että en sillä hetkellä olisi halunnut olla missään muualla. Olin pojalle kiitollisuuden velassa varmasti koko loppuelämäni. Irrottauduin tuosta, mutta jätin käteni lepäämään tuon olkapäille ja katsoin tuota hymyillen.
”Kiitos, Ashley”, en vain osannut sanoa siihen tilanteeseen muuta.
Ennen kuin olin ehtinyt tajuta mitään, kasvomme olivat hyvin lähellä toisiaan. Annoin katseeni käväistä Ashleyn huulilla mutta pidin ne silti lähes silmiäni räpäyttämättä pojan kirkkaansinisiä silmiä. Tilanne tuntui niin tutulta, mutta sillä hetkellä en ehtinyt ajattelemaan kesäloman tapahtumia Lontoossa.

Olimme kai olleet sen pienen hetken jossain ihan muussa maailmassa kuin tässä metsässä ja taistelussa kuolonsyöjiä vastaan, sillä Delfinen tuttu ääni sai ainakin minut heräämään todellisuudeen. Räpyttelin pari kertaa silmiäni ja laskin sitten käteni Ashleyn olkapäiltä, hieroen taas hiukan päätäni jostain ohimon kohdalta. Siihen se loitsu oli kai suunnilleen osunut, koska se vuosi verta, sitä verta joka oli maalannut lumenkin keskellä aukiota.
Selvittelin kurkkuani ja tajusin sitten katsoa mitä kiven toisella puolen, keskellä taistoa oikein oli meneillään. Näin jonkun kuolonsyöjän joka oli saanut Delfinen vaarallisen näköiseen tilanteeseen. Olin jo etsimässä taikasauvaani kun tajusin että minulla ei enää ollut sitä. Katselin hätääntyneenä ympärilleni, sitten Ashleytä. Hetkinen, pojallahan oli kaksi sauvaa joista toisen tuo oli taistelun alussa saanut kahmaistua itselleen. Ojensin käteni kohti toista sauvaa.
”Delfine tarvitsee meitä”, sanoin ja nyökkäsin tyttöä ja kuolonsyöjää kohti.

Tulin enemmän esiin sen kiven takaa ja näin nyt Katyankin taistelemassa kuolonsyöjiä vastaan. Ystäväni pärjäsi hienosti mutta pelkäsin koko ajan meidän kaikkien puolesta, vaikken olisi saanut myöntää sitä edes itselleni.
Kun sain Katyaan katsekontaktin, toivoin tuon osavan lukea huulilta.
”Harhauta”, sanoin melkein äänettömästi liikuttaen huuliani mahdollisimman selvästi, ja nyökkäsin sitten kohti Delfineä pitelevää kuolonsyöjää ja toivoin Katyan ymmärtävän, mitä tarkoitin.
”Mennäänkö?” kysyin sitten Ashleyltä ja ainakin minä olin valmis.

/joooooo hittailuun kysytty Brailelta lupa, seuraavassa vuorossani lopettelen omalta osaltani taistelua ja alotan suremisen :>
kaikki ryntää delfinen avuks/

[Braile]

Ashley Redd

Kieltämättä oma itseluottamukseni laski monta astetta Katyan kasvot nähdessäni. Olin odottanut tytön nyökkäävän, ehkä epävarman näköisenä, mutta silmät loistaen kuitenkin jonkinlaista toivoa. Kat oli näyttänyt suorastaan pahoinvoivalta, sen olisi huomannut kuka tahansa. Joku sellainenkin, joka ei häntä pahemmin tuntenut. Usein se oli juuri Katya, jolta hain viime hetken "hyväksynnän" ennen kuin lähdin toteuttamaan suunnitelmiani, koska luotin tyttöön niin paljon ja olin kantapään kautta alkanut oppimaan, että pärjäsin usein paremmin mikäli kuulisin ensin Katyaa ennen kuin lähtisin mihinkään päättömään. Joskus tyttö tietenkin tyrmäsi ajatukseni, ja jos en ottaisi hänen huomioitaan kuuleviin korviini, saisin varsin usein todeta loppujen lopuksi katuvani, miksen ollut kuunnellut tytön mielipiteitä edes vähän. Ei hän tietty aina ollut oikeassa, mutta joka tapauksessa huomattavasti useammin kuin minä.
Ja nyt minusta tuntui, että tässä tapauksessa Kat oli se, joka oli oikeassa. Ei todellakaan pitänyt kuvitella, että tämä homma hoituisi niin yksinkertaisesti kuin mitä olisin mielelläni halunnut ajatella. Tähän liittyi niin paljon riskejä. Nyt en asettanut ystäviäni vaaraan menettää tupapisteitä tai saada jälki-istuntoa - voisin asettaa heidät kuolemanvaaraan, mikäli en olisi tarkkana. Tai oikeastaan, sekään ei välttämättä riittäisi. Vastassamme oli ihmisiä, joille tappaminen oli työ. Ja Ronit oli jo juossut taistelemaan.

Olin itsekin jo keskellä taistelukenttää. Tappavat kiroukset suhahtelivat korvieni ohi ja omat kykyni voisivat olla hyödyksi tässä hyvin pienen osan verran. Lähes kaikki oli kiinni tuurista. Saattaisin onnistua väistämään kirouksen, mutta oli melko kaukaa haettua, että onnistuisin sen tekemään täysin suunnitellusti. Mitä minun päässäni oikein oli liikkunut? Miksen ollut napannut Ronitista kiinni ajoissa kun tämä oli ollut lähdössä taisteluun, miksen ollut sitten ajatellut kuin Katya ja tajunnut, että tämä taistelu oli rehtorin, eikä meidän. Minä olin meidät tänne johtanutkin, minun olisi pitänyt tarttua kaikista kiinni ja viedä heidät takaisin tielle! Rehtori Dumbledore pärjäisi vallan mainiosti itsekin, eivät kuolonsyöjät häntä kaataisi. Eiväthän?
Me emme kuitenkaan olisi avuksi. Rehtorin itsensäkin kasvot olivat olleet kauhistuneet hänen nähdessä meidät. Hän tiesi, että olimme avuttomia kuolonsyöjiä vastaan.

Niin lamaantunut kuin sitten olinkin, onnistuin kuitenkin huomaamaan lähestyvän vihreän valosuihkun ja heittäydyin täpärästi pois tieltä. Viimeistään kylmän lumen koskiessa kasvojani tunsin havahtuvani tilanteeseen. Kauhistuin todellakin sitä tilaa, johon olin ajautunut. Olin osannut kuvitella kuolemani niin selvästi. En ollut todellakaan ajatellut selviäväni hengissä, kuten en myöskään kolmen muunkaan. Olin jopa pysähtynyt miettimään kaikkea sitä, mitä olin elämässäni saavuttanut. Kaikki oli tuntunut aivan liian riittämättömältä verrattuna siihen, mitä minä vielä elämältä janosin. Tämä ei ollut oikea paikka luovuttaa!
Olin minä syyllinen kaikkeen tai sitten en, ei kukaan ollut minulle kuitenkaan lopullista kohtaloani sanellut. Äskeinen paikoilleen lamautunut minä olisi hyvin saattanut saada kuolemantuomion osakseen, mutta siitä hetkestä lähtien, kun olin sivuun tappokiroukselta hypännyt, tulevaisuuteni oli jälleen muuttunut. Kaikki vaikutti kaikkeen. Oli turhaa jäädä pohdiskelemaan asioita niinkään syvällisesti, kun ainoa, mitä tässä nyt saattaisi tehdä, olisi yrittää selviytyä.

Mutta liikoja ei meiltä saisi pyytää. Olimme saapuneet paikalle vahingossa. Ei kukaan olisi voinut kuvitellakaan kuolonsyöjiä paikalle. Me saisimme lähteä, jos haluaisimme. Minä vain haluaisin ottaa vastuun, vaikka tässä pelkästä vahingosta puhuttiinkin. Uteliaisuus oli ollut kuitenkin minun paheeni. Olimme ehkä menneet ja sotkeneet rehtorin kuvioita tänne tunkeillessamme, mutta ainakaan tytöt eivät saisi siitä kuulla jälkeenpäin.. Kunhan rehtori tapauksen jälkeen koululle palaisi, lupaisin kyllä tunnustaa lähteneeni itse juoksemaan metsää kohti uteliaisuuden takia. Kunhan tästä selviäisimme, ei pieni jälki-istunto missään tuntuisi. Rehtori Dumbledorella ei sitä paitsi ollut edes tapana jaella kovinkaan ankaria rangaistuksia. Hän oli kuitenkin sen verran hyväsydäminen, ettei luultavasti oikeastaan halunnut pahaa edes noille kuolonsyöjille. Eihän hän käyttänyt tappokiroustakaan, kuten he.

Kompuroin siis ylös lumesta ja vilkaisin metsikön suuntaan, sinne mistä olin juuri tullutkin. Näin Katyan hahmon rajalla, mutta Delfineä ei näkynyt missään. Samassa huomasin tytön hieman sivummalla, tämäkin oli tullut kokonaan aukiolle. Sydämeni sykähti. Minä halusin kaikki pois täältä, pois vaaravyöhykkeeltä. He olivat suoraan tulilinjalla, Delfinekin oli mennyt ja seurannut typerää esimerkkiäni. Katya näytti onneksi etenevän hitaasti, ja suojautuvan kirousten lennättelyn sijaan.
Delfine taas.. näytti haluavan taistella. Minun oli vaikea uskoa sitä tytöstä. Ei, taistelutahtoa minun ei ollut vaikea uskoa. Mutta kirous, mitä tyttö oli käyttänyt, meni täysin niin yli ymmärrys- kuin sietokykynikin. Septumsempra. Silmäni laajenivat kauhusta, kun maskikasvoisen miehen rintakehän peittävä kaapu repesi ja iholle ilmestyi syvä haava, ja veri värjäsi lähistön punaiseksi. Mitä Delfinellä oikein liikkui päässään? Pakotin itseni repäisemään katseeni irti verinäkymästä, mutta jäljet pysyivät päässäni vielä pitkään. Ne olivat kuin haamujäljet, jotka häiritsivät näkökenttääni. Tunsin juoksevani osittain kuin puoliksi harhassa. Tarvitsin jotakin, mistä ottaa tukea.

En pystynyt hetkeen vilkaisemaankaan Delfinen suuntaan. Pelkäsin näkeväni jotakin samankaltaista. Jo noissa määrin vertavuotava kuolonsyöjä oli minulle aivan liikaa. Mitä jos kuolonsyöjät lähtisivät kostamaan ja käyttäisivät kirousta ystäviini tai minuun? Minun pitäisi pysäyttää Delfine ennen kuin tämä pelleilisi tuon enempää, mutta raajani olivat heikot ja päätäni huimasi, oli tämä sitten kuinka huono tilanne tahansa sellaiselle.
Näin Katyan samassa edessäni ja huusin tytön nimen voipuneena, ääni turtana ja huomattavasti heikompana kuin tavallisesti. Katya oli varmasti nähnyt mitä Delfine oli tehnyt, ja tiesi siis mistä heikko tilani johtui. Mutta tässä taistellessa tyttö ei voisi minua auttaa. Vaatisi hetken rauhoittelua, ennen kuin pystyisin toipumaan. Se ei tässä onnistuisi. Mutta jo Katyan, tai vaikka Ronitin, henkinen läsnäolo voisi auttaa. Kunhan saisin jotain muuta ajateltavaa.

Tunsin ikävästi kuinka veri kohisi päässäni. Sivusilmällä huomasin kuitenkin tutun hahmon kaatuvan selälleen lumihankeen, ja käännähdin nopeasti tuota kohti. Ronit oli saanut osuman tainnutustaiasta, eikä ahdinkoni helpottunut lainkaan. Jos kuolonsyöjä haluaisi hoitaa homman loppuun, tämä voisi yksinkertaisesti tehdä sen. Se oli nopeaa, se oli vain taikasauvanheilautus ja pari sanoja. Mitään ajattelematta syöksähdin kuitenkin tytön luo, ikään kuin kuvitellen että pystyisin käsin torjumaan kirouksen aivan kuten olin äsken tyrmännyt kuolonsyöjänkin. Tiesin kuitenkin varsin hyvin, että tätä kirousta vastaan ei tehonnut kunnolla edes suojaavat loitsut. Osasin jo odottaa vihreän valon välkähdystä, odottaa kirouksen osuvan joko minuun tai Ronitiin.

Mutta pelkoni oli turha. Mitään kirousta ei tullut. Kuolonsyöjät olivat ilmeisesti ajatelleet, että kun yksi meistä oli maassa, heidän olisi helpompi selättää Dumbledore. En tiennyt missä Delfine meni, Katyan uskoin olevan jossain lähettyvillä, mutta tärkeintä sillä hetkellä oli saada tajuton Ronit pois pahimmasta vaarasta. Tytön nimeä pariin kertaan toistettuani tiesin, etten saisi häntä näin hereille, ja tartuin päättäväisesti tyttöä kainaloista selkäpuolelta ja lähdin raahaamaan tätä kohti sitä pientä suojaa, jotka aukiota reunustavat kuuset tarjosivat. Yritin viittoa myös Katyaa seuraamaan, ja etsin samalla Delfineä katseellani. Ja jälleen jokin sisälläni muljahti ikävästi huomatessani Delfinen joutuneen kuolonsyöjän otteeseen.

Asiat oli kuitenkin hoidettava yksi kerrallaan, joten vedin Ronitin loppuun asti suojaan aukiolta jättäen peräämme pitkän vanan lumeen. Lumi onneksi pehmensi maata sen verran, että tyttö tuskin oli saanut pahoja naarmuja hänet tänne siirtäessäni. Katya olisi ollut tässä tilanteessa kyllä pätevämpi, sillä hän se taisi ensiavun, en minä. Yritin ankarasti muistella, mitä tyttö oli tehnyt sille yhdelle tytölle, joka oli saanut tainnutustaiasta osakseen eksyttyään vahingossa liian lähelle äkäisten vanhempien Puuskupuhien kaksintaistelua. Katya oli varmasti käyttänyt jotain loitsua, eikä se ollut näyttänyt vaikealta hänelle..
Oli kuitenkin otettava huomioon, että tyttö oli kiinnostunut parantajan urasta, ja että hänellä oli huomattavasti enemmän kokemusta asiasta. Minun olisi luultavasti parempi olla yrittämättä taikoa yhtään mitään. En ollut koskaan kokeillut ihmisten parantamista loitsuilla. Minulta tuskin onnistui edes yksinkertainen entistus-loitsu, kun oli kyseessä kirjoja suuremmat esineet. Tämä ei ollut sopiva hetki alkaa leikkiä ammattitaitoista parantajaa.

Päädyin siis hyvin yksinkertaiseen menetelmään ja ravistin tyttöä tämän olkapäistä, toistaen jo hieman epätoivoisena tämän nimeä. Olin jo täysin unohtanut äskeisen sektumsempra-esityksen, vaikka uskoinkin sen palaavan kummittelemaan vielä myöhemmin. Minussa oli tosiaan nyt sen verran voimaa jäljellä, että sain kuin sainkin Ronitin availemaan silmiään. Pieni hämmentynyt hymy kaartui huulilleni tälläisessäkin tilanteessa. Jokin olisi vetänyt minua nousemaan ylös saman tien ja palaamaan aukiolle hakemaan Katyaa ja Delfineä, mutta Ronit oli nopeampi. Tyttö pysäytti liikkeeni täysin kiertämällä käsivartensa ympärille, ja minulla kesti muutama sekunti ennen kuin tajusin kiertää vapaan käteni myös tämän ympärille. Aika tuntui hidastuvan hetkeksi.
Ronit kiitti minua, ja vastasin yksinkertaisesti pudistamalla päätäni tarkoittaen, että se oli vähintä mitä olin saattanut tehdä. Minulle ei ollut tavallista, etten keksinyt sanoja vastatakseni, mutta joskus niinkin kävi. Jos kasvoni eivät olisi olleet jo valmiiksi punertavat silkasta juoksemisesta, pakkasesta ja muusta tunnekuohusta, ne olisivat varmasti punertuneet viimeistään siinä paikassa.

Oli luultavasti vain hyvä asia, että aukiolta kuuluva Delfinen huudahdus herätti meidät kummatkin todellisuuteen. Pudistin päätäni ja aloin saman tien nousta ylös lumisesta maasta, tarjoten myös luultavasti vielä hieman tokkuraiselle Ronitille apua kädelläni.
Vaikka olin kuvitellutkin olevan aika lähteä, ettei mitään tämän pahempaa enää sattuisi, minä nyökkäsin Ronitin todetessa Delfinen tarvitsevan apua. Me emme saisi häntä tuolta pois ilman että auttaisimme. Olimme - tai siis, minä olin -  todellakin sotkeneet professori Dumbledoren entistäkin pahempaan tilanteeseen. Kuolonsyöjä kun näytti kiristävän rehtoria Delfinen henkeä käyttäen.

Ojensin kuitenkin kuolonsyöjältä viemäni tummapuisen sauvan Ronitille. Huomasin vasta siinä vaiheessa tytön ohimon olevan veren tahrima ja puraisin huultani. Noissa määrin toisen kasvoilla se ei vielä pahasti minua kohauttanut, vaikka se jossakin tuntuikin. Hieman vastentahtoisesti kohotin kuitenkin lapasen peittämän käteni ja pyyhkäisin enimmät tahrat tytön ohimolta siihen. Soin hyvin pienen, toivottavasti jonkinlaista toivoa antavan hymyn Ronitille. Tyttö taas näytti sitten lähettävän jonkilaisen sanattoman merkin Katyalle. Minua hermostutti. Delfine oli pahassa tilanteessa, ja kelle tahansa meistä voisi käydä vaikka vielä pahemminkin jos emme pian pääsisi pois täältä.

Huomasin kuinka paniikki meinasi taas saada vallan itsestäni ja käänsin katseeni takaisin Ronitiin.
"Haetaan meidän jahtaaja takaisin", virkoin sitten tytölle ja lähdimme yhdessä kohti kuolonsyöjää, joka piteli Delfineä.
Vilkaisin Katyaa sivusilmällä. Mitä tyttö aikoisi? Olimme sen verran kaukana toisistamme, että suunnitelman teko olisi mahdotonta. Mutta meidän täytyisi onnistua yllättämään Delfineä pitelevä kuolonsyöjä niin ettei tämä ehtisi tehdä mitään vangilleen. Ja lisäksi meillä oli kiire. Professori Dumbledore ei saisi antautua. Täytyi olla jokin toinen mahdollisuus..
Kuulin hieman lähemmäs tullessamme Delfinen puhuvan. Tyttöparka mahtoi olla täysin paniikissa. Mutta joka puolella oli kuolonsyöjiä, he varoittaisivat toveriaan, jos yrittäisimme hyökätä Delfineä pitelevän kimppuun hänen huomaamattaan! Useimmalla kuolonsyöjällä oli sitä paitsi tarkat refleksit, se jonka olin onnistunut selättämään jo kahdesti pelkällä tuurilla, ei varmasti olisi kuten nämä muut.

Ne, jotka olivat yhä taistelemassa, olivat varmasti taitavia taistelijoita, sillä he eivät muuten olisi kestäneet Dumbledorea vastaan näinkään kauaa. Nyt katsoessani huomasin kuolonsyöjien määrän olevan yllättävän suuri. Mutta minä uskoin yhä vakaasti rehtori Dumbledoren selviävän. Tällä oli vain kova työ kun hänen piti lisäksi katsoa meidänkin peräämme. Ylivoima häntä vastaan oli suuri, ja taistelu tulisi olemaan pitkä. Tai niin minä ainakin olin kuvitellut.

Rehtori oli selin siihen tummat kiharat omaavaan, naamionsa pois heittäneen naiseen. Rehtorin katse oli kiinnittynyt Delfineen. Hän olisi halunnut tehdä mitä tahansa turvatakseen oppilaansa turvallisuuden. Mutta se ei vain riittänyt. Minä huusin, mutta varoitukseni ei kantautunut rehtori Dumbledoren korviin tarpeeksi ajoissa. En tuntenut fysiikan lakeja, mutta ainakin tässä tapauksessa vihreä valosuihku oli monta kertaa nopeampi kuin ääneni.

[Ele]

Katya Ayr

Delfine ei yhtynyt ajatukseeni avun noutamisesta, tai sitten hän ei vain kerinnyt vastaamaan ehdotukseeni ennen kuin loitsu lensi meitä kahta kohti. Onnistuin vetämään tytön mukanani vasten kylmää lunta, ennen kuin kirkas valo saavutti meidät. Meidät oli nähty.
Vierelleni kaadettu tyttö hymyili minulle myöntävästi kun kysyin, oliko hän kunnossa. Se helpotti oloani hieman. Ainakaan minä en ollut onnistunut loukkaamaan tyttöä. Se tosin taisi olla laihalohtu, kun vastassamme oli iso joukko kuolonsyöjiä. Revin hampaillani lapaset pois käsistäni. Kylmä ilma pureutui niihin heti. Hengitykseni höyrysi. Ashley ja Ronit taistelivat Dumbledoren kanssa rintarinnan. He olivat sankareita. Minä olin vain yksi pelokas noita joka ei ollut vaivautunut opettelemaan mitään muuta kuin suojausloitsuja.
”Sinä olet idiootti, Katya Ayr, ja vieläpä pelkuri”, ääni sisälläni sanoi kun tavoitin taikasauvan taskuni pohjalta.

En tiedä, mitä minä oikein ajattelin astuessani siihen aukiolle. Se oli useasta syystä hyvin huono idea: olin nyt helpompi kohde kuolonsyöjille, koska minulla ei ollut kuusia suojanani ja keltainen takkini tuskin teki minusta vaikeasti huomattavan, lisäksi suurin osa kuolonsyöjistäkin tuntui piileskelevän turvassa puiden takana josta he lähettivät kirouksiaan Dumbledorea ja ystäviäni kohti. Minä osasin vain puolustautua, mikä oli hyvä asia sillä hetkellä kun suorastaan heittäydyin kuolonsyöjien armoille. En tiedä miksi, mutta minun oli pakko päästä Ronitin luokse. Minun oli saatava vierelleni varma ystävä, joka kertoisi kaiken olevan hyvin. Joku joka sanoisi että me selviäisimme. Kyllähän Delfinekin olisi voinut kertoa sen, mutten tuntenut häntä kovin hyvin. Ashley taas oli poika, eikä hän ymmärtänyt näitä asioita. Hänelle kaikki oli hyvin. Aina.
Ronit huusi jotain, mutten kuullut mitä. Minun oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin ilmassa lentelevien loitsujen seuraamiseen.

Torjuin yhden epäilyttävän vihreänä palaneen loitsun kilpiloitsulla ja pelkäsin kuollakseni joutuneeni jo tappokirousten kohteeksi (tosiasiassa se saattoi olla joku paljon lievempikin, mutta minulla oli tapana liioitella asioita mielikuvituksellani), kun kuulin Delfinenkin alkavan loitsia jossain sopivan matkan päässä. Käännyin juuri parahiksi katsomaan, kuinka tytön loitsima Sektussemra saavutti yhden kuolonsyöjän ja värjäsi ympäristön punaiseen vereen.
Veri ei ollut minulle mitään uutta, koska olin parantajanammattiin kouliintuakseni koettanut katsella verisiä kuvia, mutta vain harvoin olin nähnyt sitä näinkin elävässä tilanteessa. Jokin pääni takaraivossa koetti muistuttaa minua jostain vereen liittyvästä asiasta, mutta sen sijaan ajatukset siitä, mistä Delfine oli oppinut noin kamalan loitsun, täyttivät aivoni. Opetettiinko se opiskelijoille? Miksi Dumbledore haluaisi opettaa sen oppilailleen? Professori itsehän torjui parhaillaan loitsuja mallikkaasti ja tyytyi tainnuttelemaan kuolonsyöjiä. Kuinka kukaan haluaisi tällaista.

Veri, ajatus täytti taas pääni kun näin punaisen loitsun lähenevän heilautin sauvan eteeni ja huudahdin jälleen ”Varjelum Tyystilus”. Onnistuin tälläkin kertaa, mikä sai mukavan tunteen vatsani pohjalle. Ehkä me emme olisi ongelmissa. Meillä oli mukanamme koko Englannin mahtavin velho. Kuinka kukaan voisi päihittää Dumbledorea, kun edes Tiedät-Kyllä-Kuka ei ollut pystynyt siihen?
Veri, toistui jälleen päässäni. Ihmettelin sitä. Miksi se häiritsi minua niin paljon? Olisiko minun pitänyt muistaa jotain? Siinä samassa ilmaa halkoi voipunut ääni joka kutsui minua. Käännyin ympäri paikallani ja näin Ashleyn, joka oli kalpeampi kuin tavallisesti. Minusta tuntui kuin joku olisi kuristanut minua kaulasta. Hemofobia. Ashleyn Hemofobia.

Suustani ei lähtenyt ääntäkään, mutta lähdin juoksemaan pojan suuntaan välittömästi, kunnes tunsin jonkin iskeytyvän jalkaani. Oli liian myöhäistä. Tunsin kuinka tasapainoni horjui ja rojahdin maahan sille puolelle, josta jalkani petti.
En ollut varma mikä minuun oli osunut, mutta kyseessä oli ilmeisesti juuri jalkaani kohdistettu loitsu, koska se ei tuntunut vaikuttavan mihinkään muuhun kehonosaani. Tökkäsin jalkaa, siinä oli yhä tuntoa, mutta se oli mennyt mutkalle, ja minä todellakin tarkoitin mutkalle. Se muodosti sievän silmukan joka näytti karmaisevalta vain siitä syystä, että tiesin sen olevan jalkani joka ei normaalisti pystyisi tekemään sellaista. Kesti hetken aikaa tajuta, mitä oli tapahtunut; Joku oli poistanut kaikki luut jalastani.
Se oli mielestäni epäreilua. Minun pitäisi olla auttamassa Ashleytä ja Ronitia ja Delfineä ja Dumbledorea, mutta minun luuni haihdutettiin savuna ilmaan. Ainoa positiivinen asia, jonka sain päähäni tästä tilanteesta, oli, että minun ei nähty enää olevan kovin suuri uhka jalkapuolena, joten aggressiivisimmat loitsujen heittäjät olivat jättäneet minut rauhaan. Se oikeastaan kismitti minua enemmän. Miten niin en rampana olisi yhtä suuri vaara kuin ystäväni? Minä näyttäisin heille. Etsin katseellani ystäviäni, jotka voisivat auttaa minut ylös. Ensimmäisenä huomasin Delfinen, jolle sattui juuri parahiksi kiperä paikka. Sain viimehetkellä kohdistettua häneen kilpiloitsun, joka torjui pari lähintä loitsua ja onnistui kääntämään viimeisen suunnan. Huokaisin helpotuksesta, mutta kun käänsin pääni etsiäkseni Ronitia, tuntuivat tapahtumat taas hidastuvan.
 
Tyttö oli kääntynyt minua kohti joten hän ei huomannut lähestyvää loitsua joka osuessaan sai hänet kaatumaan maahan elottomana. Silmäni laajenivat kauhuissaan. Kukaan ei olisi saanut osua Ronitiin. Ei kukaan. Huudahdin hädissäni tytön nimeä ja koetin nostaa itseni pystyyn käsieni avulla. Se osoittautui hankalaksi tehtäväksi, etenkin kun silmiini kohosi koko ajan suolaisia kyyneleitä. Ei Ronit saanut olla kuollut.
Ihmiset sanovat, että kuolinhetkellä oma elämä vilisee silmien läpi. Kävin nousuprojektini aikana läpi Ronitin elämän, tai oikeastaan sen osan jossa minä olin ollut mukana. Lajitteluseremonia, yölliset karkuretket, Veran kanssa vietetyt lomat. Minun oli hyvin ikävä tyttöä jo nyt. Minun olisi päästävä hänen luokseen. Ryömimällä olisin ehkä ollut nopeampi.

Ylös päästyäni, käännähdin taas Ronitia päin. Ashley oli hänen luonaan. Silmäkulmastani näin punaisen välähdyksen, jonka jouduin torjumaan kääntymällä vaivalloisesti toiseen suuntaan vain yhden jalan toimiessa tukipuuna. Ilmeisesti seisomaan päästyäni olin taas uhka. Toinen jalkani roikkui kiinni lantiostani kuin se olisi ollut vain tyhjä housunlahje. Kenkänikin oli irronnut. En jaksanut ajatella pieniä asioita kuten se. Minä halusin päästä Ronitin luokse.
Kun käännyin takaisin parhaiden ystävieni suuntaan, olivat he kadonneet. Vilkuilin hätääntyneenä ympärilleni. Huomasin, että professori Dumbledore oli miltei vierelläni torjumassa kaksi samanaikaisesti minua kohti lentävää loitsua. Siinä samassa kuulin kuolonsyöjien päästävän voitokkaan naurahduksen. Minä ja professori käänsimme katseemme yhtäaikaisesti äänen suuntaan.

Yksi kuolonsyöjistä oli kohottanut Delfinen meidän nähtävillemme ja osoitti tyttöä taikasauvansa kärjellä. Kyyneleet täyttivät jälleen silmäni. Vilkaisin professoria päin. Hänen katseensa oli kivettynyt Delfineen. Kaikki kuolonsyöjät olivat lopettaneet taistelun ja keskittyneet seuraamaan tilannetta.
"Luovuta Dumbledore, sinä olet aina ollut liian kiltti, et kai tahdo että tyttö kuolee?" kuolonsyöjä uhkasi ylimielisesti. Kyyneltulva täytti taas silmäni. Puristin taikasauvaani tiukemmin.  Dumbledore ei hievahtanutkaan. Hänen olemuksensa oli edelleen tyynenrauhallinen. Delfine sen sijaan alkoi puhua sekavia omasta kuolemastaan.
”Ole hiljaa, Delfine!”, kivahdin kovaan ääneen kyyneleet silmissäni. ”Sinä et kuole! Et tänään!” Tunsin täriseväni. Nyyhkytykseni yltyi. Ei Delfine saanut kuolla. Ei kukaan saanut kuolla. Minäkään en halunnut kuolla.
”Neiti Ayr on oikeassa..”, viereltäni kuului varmalla äänellä, ”kukaan ei kuole tänään minun takiani.”

Käännyin taas professoria kohti hämmentyneenä. Tämän siniset silmät olivat kääntyneet minua kohti. Hänen suupielissään oli pieni hymy johon hänen silmiensä tuike vastasi. Pudistin päätäni ja nielin kyyneleitä. Tiesin, mitä hän tarkoitti.
”Ei. Professori. Ei”, hoin värisevällä äänensävylläni.
En ollut koskaan tuntenut professoria henkilökohtaisesti, mutta hän tunsi koko koulun. Hän tiesi meidän jokaisen nimet ja oli aina ollut se hahmo joka piti Tylypahkan pystyssä jopa sota aikana. Hän oli se professori jonka puheista ei koskaan saanut selville milloin hän oli vakavissaan, milloin taas vitsaili. En tahtonut rehtorin antautuvan. Hän oli Albus Dumbledore, kuolonsyöjät tappaisivat hänet silmiään räpäyttämättä.
”Minkälainen rehtori minä olisin, jos en uhrautuisi oppilaani puolesta?” mies kysyi puolikuulasiensa takaa ja kääntyi taas Delfineen. Minun oli hankala väittää vastaan. Nenäni vuosi samaa vauhtia kuin silmäni. Pudistin yhä päätäni professorille.
”Älkää surko minua, mikään ei ole lopullista. Elämässä on oltava valmis tekemään uhrauksia.”, Dumbledore jatkoi hyvästien merkeissä hymyn kohotessa hänen huulilleen viimeisen lauseen kohdalla, ”Viimeisenä toiveenani tahdon vain sanoa, että olisi mukavaa jos huispauspokaali eksyisi takaisin paikalleen. Se merkitsee paljon oppilaille.” Niiskaisin pienesti. Rehtori oli tiennyt koko tämän ajan ketkä olivat piilottaneet pokaalin.
 
Pyyhin silmiäni sauvattomalla kädelläni ja katseeni osui violettiturkishatun ohitse metsään, jossa näin kaksi tuttua hahmoa. Ronit nosti sormen huuliensa eteen merkiksi siitä, että minun pitäisi olla hiljaa. Sen jälkeen hän muodosti painokkaasti huulillaan sanan, jota en ymmärtänyt. He kuitenkin jatkoivat Ashleyn kanssa hiippailua kohti Delfineä pitelevää kuolonsyöjää. Vatsassani muljahti. He aikoisivat pelastaa Delfinen. Professorin ei tarvitsisi uhrautua. Kaikki selviäisi. Me pelastuisimme. Minun täytyisi vain harhauttaa kuolonsyöjiä. Tuhannen punnan kysymys olikin: miten se onnistuisi?

Dumbledore astui muutaman askeleen edemmäs ja saatoin kuvitella, kuinka kuolonsyöjien virneet kohosivat heidän huulilleen naamioiden takana (itse asiassa erään naamiottoman kuolonsyöjän virneen saatoin huomata jopa valtavien hampaiden takaa). Rehtori kohotti kätensä sivuilleen, muttei päästänyt irti taikasauvastaan. Tämä oli minun tilaisuuteni. Jos harhauttaisin kuolonsyöjät nyt, rehtori selväisi. Kohotin taikasauvani hitaasti kohti sitä kuolonsyöjää joka piti Delfineä itseään vasten.
Oli totta, etten osannut mitään ”kunnon” loitsuja joilla olisin voinut satuttaa kuolonsyöjiä, mutta harhautuksen osasin. Teini-ikäisten noitien ja velhojen keskuudessa opiskellessaan oppii, mikä aiheuttaa hämmennystä paremmin kuin veriteot tai kiroukset: ällöttävä lika. Pian sauvastani roiskusikin kultainen valosuihku, joka kohosi uhkaavimman kuolonsyöjän ylle ja muodosti nopeasti seitsemän lepakon parven, joka alkoi räkiä kuolonsyöjän päälle kuin yhdestä suusta. Lepakonräkäherja ei ollut vielä koskaan pettänyt. Ainakin se sai hämättyä sitä yhtä kuolonsyöjää niin paljon, että hänen otteensa Delfinestä herkesi. Se oli kuitenkin liian myöhäistä.

Jostain sivulta, oli aukion keskelle ilmestynyt kiharahiuksinen nainen joka oli kohottanut taikasauvansa Dumbledorea kohti vain sekunteja myöhemmin kuin minä oli luonut herjani. Vihreä valosuihku lensi rehtorin selkään minun ja Ashleyn huutojen saattelemana. Odotin näkeväni räjähdyksen, tai suuren vihreän leimahduksen, mutta professori vain katosi.
Kuin hidastettuna hänen kasvonsa ja kätensä, sekä taikasauvansa katosivat ilmaan samalla, kun hänen violetti turkiskaapunsa ja hattunsa putosivat maahan ilman omistajansa antamaa tukea. Tuijotin näkyä silmät kyynelistä pyöreinä. Dumbledore oli poissa. Kadonnut. Lopullisesti.
Ainokainen jalkani petti ja kaaduin maahan.

Minulle tuli yhtäkkiä hyvin kylmä.


[R.I.P.]

[Neifion]

Delfine Lotter

Minä en ollut enää mukana oikein missään. Minä vapisin kuolonsyöjän pitäessä minusta kiinni. Minä näin vain rehtori Dumbledoren. Minua pelotti.
Katyan huuto kaikui korviini ja minä hiljenin aivan yhtäkkiä. Käänsin katseeni Katyaan. Tajusin missä olin. Kuin olisin herännyt jonkinlaisesta horroksesta.
Dumbledore puhui. Minä katsoin miestä. Miten kukaan saattoi olla noin... noin mahtava. Katsoin miestä pitkän aikaa. Tuijotin vain.
Mitä oli tapahtumassa. Ei rehtori voinut antautua tällä tavalla.
"Minun olisi pitänyt luottaa itseeni..." kuiskasin itselleni ja kyyneleitä putosi poskilleni. Dumbledoren sanat kaikuivat päässäni. Mikään ei ollut lopullista. Uhrauksia. Minunkin pitäisi pystyä tekemään uhrauksia. Pitäisi.

Samassa Katyan lepakonräkäherja iski. Minä huomasin istuvani maassa. Ja samaan aikaan vihreä valosuihku lähestyi rehtoria ja minä tuijotin sitä järkyttyneenä. En ollut koskaan nähnyt anteeksiantamatonta kirousta näin läheltä.
Ja yhtäkkiä professori Dumbledore oli vain poissa. Minä tuijotin kohtaa, jossa rehtori oli hetki sitten seissyt. Vain turkis ja hattu jäivät. Lumihangelle. Tuijotin näkyä saamatta henkeä. Tuijotin vain kauhuissani.
Yhtäkkiä katosivat myös kuolonsyöjät. Minun oli vaikea hengittää. Oli huono olo.
Toivoin että kaikki olisi unta. Ehkä heräisin kohta makuusalista. Ehkä.
Mutta oloni tuntui liian todelliselta, jotta olisin voinut olla unessa. Tavallaan kaikki oli minun vikaani. Minä se olin sooloillut. Minä en edes osannut taikoa erityisemmin. Kaikki muut olivat minua ylemmällä luokka-asteella ja osasivat paremmin. Olisi pitänyt jättää taisteleminen heille.
Mutta entä ne uhraukset? Ehkä minun pitäisi uhrata mielenrauhani. Minä olin sentään yrittänyt. Tosissani yrittänyt.

Minne Dumbledoren ruumin oli kadonnut. Kyyneleitä tulvi silmistäni. En tiennyt miten näin oli päässyt käymään. Miksi me edes olimme lähteneet seuraamaan professoria. Minä tahdoin kotiin, omaan sänkyyn. Minä tahdoin pois täältä. Käperryin mahdollisimman pieneksi hangella, tuijottaen turkista.
"Miksi minä olen niin typerä", sanoin ääneen, mutta niin etteivät toiset kuulisi. Minä en tahtonut kenenkään kuulevan. Minä tahdoin vain pois tästä paikasta. Mahdollisimman kauas. Ja unohtaa mitä olin nähnyt tai tehnyt. En minä edes ollut koskaan tehnyt taikoja joita olin tehnyt, ainakaan osaa niistä. Mistä minä olin oppinut ne? Minä en tiennyt. Minä en muistanut edes mitä kaikkea olin tehnyt. Kaikki tuntui kovin sumealta juuri nyt.

Nousin vavisten ylös hangesta. Palelsi. En katsonut muita. Etsin takkiani. Löysin sen sieltä missä olimme aluksi olleet. Jalkani pettivät ja olin kontallani maassa.
Huomasin kakovani. Vatsahapot nousivat siinä samassa kurkkuun.

Mitä olikaan tapahtunut? Tämähän oli vain pelkkää painajaista. Eikö niin? Ainakin olo alkoi vähäsen helpottaa.
Kurkussa kirveli oksennus.