Slave to your soul and beat for all time

[jimmy]

/ Eli joo otsikko IAMX - Bring Me Back A Dog, tännenääin Andyneitinen sekä hänen uljas ja hassu uroksensa Davi, joka saa luvan muistaa tuoda herkkuperseensä tai Placid on hyvin pettynyt. ...Mitä?
Ja päivä nyt sori on 17. eikä 18. koska alotin kirjoittamaan sitä silleen että kuvittelin saavani sen ajoissa valmiiksi. /

Placid Day

"No niin, oot sä ihan varma että pärjäät?" Theo kysyi vielä. Sille oli jäänyt teekupit käteen, sen oli tarkoitus viedä ne taakse, muttei tietenkään, Theo kun on, onnistunut sitä vielä tekemään. Ei siinä mitään, se oli sympaattista ja hyvin theomaista pitää huolta tälla tavalla, mutta kun lähes joka ilta lähdin samaan aikaan hänen luotaan kävelemään kotiin oli kello kuinka paljon tahansa, se alkoi hieman häiritä. Tai siis eiköhän sitä nyt kuvittelisi että minä olisin jo 20-vuotiaana jotenkin oppinut pitämään huolen itsestäni, varsinkin kun en ollut edes minkäänlaisissa aineissa, ja kuka nyt olisi kiinnostunut minun kimppuuni hyökkäämisestäni?

Ensinnäkään minä en näyttänyt mitenkään rikkaalta, minulla ei selvästikään ollut mitään ryöstämisen arvoista. Näytin melkein pummilta mustan piponi ja jääkylmään ilmaan verrattuna liian ohuen takkini kanssa. Tai no se on vähän liioiteltua, takkini kun sattui olemaan noin 60 punnan ostos. Mutta liian ohut se oli, se oli selvä, ja vaikka minä olin vihdoinkin onnistunut ostamaan itselleni lapaset kylmien ilmojen varalle, ne eivät juurikaan suojanneet jäätymiseltä, jos ei tosiaan ollut varustautunut muulla kuin sellaisella takilla ja t-paidalla ja pipolla ja farkuilla... Olisi pitänyt olla koko talvivarasto kerrostettuna päälle jos aikoi pärjätä tuolla. Onneksi tosin minun tarvitsi vain kävellä bussipysäkille ja odottaa siinä sellaiset puoli tuntia bussia (koska olin varma että myöhästyisin juuri siitä oikeasta bussista, niinhän kävi aina), ei siinä ehtinyt jäätyä, sitten olisi bussin lämpö kymmenisen minuuttia ja sitten olisin melkein kotona, vain pari kadunväliä ja siitä löytyisi kerrostalo ja sen kuudennesta kerroksesta minun pieni ja surullinen asuntoni.

Toinen mahdollisuus oli tietenkin tulla raiskatuksi, mutta se nyt oli vähän kaukaa haettua ajatellen kasvojani ja oikeastaan koko olemustani, ei kukaan tällaiseen haluaisi kajota. Jos kyseessä olisi ollut vaikka Kelsi se olisi ollut ihan ymmärrettävää, mutta koska kyseessä olin  minä, asia nyt oli niin kuin oli. En tiennyt oikein pitikö siitä olla kiitollinen, katkera vai mitä, mutta eipä se tuntunut olevan kovin järkevää, että olisi turhan paljoa jollekin sen tapaiselle uhrannut ajatusta.

Sanoin Theolle ohimennen "joo" ennen kuin avasin oven, huitaisin Theolle moro ja astuin ulos sinne missä kylmyys pisteli minua takin läpi pienen pieninä miekkoina niin kuin ne olisivat päättäneet, että tänään Placid sanoisi hyvästi maailmalle. Oli jännittävää, miten se ajatus tuli siinä vaiheessa mieleen, ja miten jälkeenpäin se oli hyvinkin todenmukaista, vaikkei tietenkään liittynyt mitenkään siihen, mitä silloin olin ajatellut. Vaikkei se ollut niin kirjaimellista, se oli ollut paljon todempaa. Miten vain, heti kun pääsin ulos ajattelin ennen pitkää kuolevani kylmyyteen, tosin niin minä kuvittelin aina, ja laitoin kädet hyvin tiukasti puuskaan kiinni rintaani ja vatsaani niin kuin se muka lämmittäisi, sitä ennen olin varmistanut että piponi varmasti peittäsi korvani, tosin tiesin että kotiin päästyäni korvieni väri olisi lähes yhtä kirkas kuin hiusteni, mikä oli aina erittäin järkyttävää nähtävää.

Kadulla oli yllättävän paljon väkeä ajatellen, että kello oli yksitoista illalla, tai yöllä, tai miten sen nyt tahtoi ajatella. Itse asiassa tuntui, että kaikki olisi löytänyt juuri nyt sen oikean ajankohdan lähteä ulos. Ei täällä yleensä näin paljoa porukkaa ollut. Suurin osa meni tosin vastakkaiseen suuntaan ja olivat kovaäänisiä, puheliaita ja ilmiselvästi humalassa, joten täällä oli varmaan jokin aika sitten ollut jokin tapahtuma tai konsertti tai vastaava, ei noista muuten voisi lähteä noin paljoa ääntä. Tunsin itseni jotenkin kauhean pieneksi ja heiveröiseksi niiden kaikkien joukosta, ei tosin ihmekään, kun olin oikeasti niin paljon keskimääräistä miestä pienempi. Suurin osa oli jotain varmaan 30-vuotiaita, raskasrakenteisia, sen perusteella urheilufaneja. En tiedä. Minä yritin pysyttäytyä niin pienenä kuin vain voin, ja luikin jokaisen välistä, ja se tuntui jotenkin hirveän hektiseltä ja epätodelliselta, aivan kuin olisin irti koko maailmasta, aivan kuin olisin sienissä. Olin kuitenkin aika varma, etten tänään ollut ottanut yhtään. Äänet teki sen, valo, kaikki se mitä ympärillä oli. Ohikulkevat autot ja niiden valot, katulamput.

Minä yritin saada jotain josta pitää kiinni, siis ajatuksissani, joten kiinnitin katseeni jonkun edessä olevan selkään. Ihan vain jotta itse pysyisin täällä. Tuijotin sitä tiukasti, niin että pysyin mukana, että pysyin tässä maailmassa, ainakin niin hyvin kuin vain itse pystyin. Niin että askeleeni kulkivat automaattisesti ja minä pääsin pois ilman että sen pahempaa tapahtui kuin että pari tyrkkäsi minua puolivahingossa sinne tänne, niitä iskuja seurasi kuitenkin jonkin sortin ivallinen anteeksipyyntö, jonka aitoudesta minä en viitsinyt nipistää, koska se nyt oli selvää, etteivät tuollaiset jaksaisi välittää siitä kuinka monta alikasvuista ja säälittävän näköistä miestä sattuisivat tallomaan alleen kun olivat juuri päässeet jostain hirveän mullistavasta ja upeasta kokemuksesta, tapahtumasta, jonka jatkoille oli nyt kiire, ei muuten ehtisi saada tarpeeksi viinaa ennen kuin vaimo pakottaa kotiin.

Joten tuijotin siis jonkun tuntemattoman takinliepeitä ja jos se ei olisi ollut ratkaisevan tärkeää poispääsyn kannalta olisin varmaan sulkenut silmäni, jottei minun tarvitsisi ajatella. Se tungos oli uskomaton, se oli epätodellinen, se tuntui kuin se ei loppuisi ikinä, mietin olinko hereillä vai vain unessa. Tätä tapahtui aina joskus nykyään, en tiedä miksi, ehkä se on jotain jälkivaikutuksia sienien käytöstä tai johtuu siitä etten ole syönyt tarpeeksi, ehkä pääni on muuten vain sekaisin, aina joskus minä ja todellisuus kadotamme toisemme eikä löydetä ennen kuin vasta kun sitä ei pitäisi tapahtua, sydän hakkaa rintaa vasten aivan kuin saisin kohtauksen. Kaikki katseet valuvat minuun ja pois, mikään kukaan ei jää, minä olen huomaamaton, tiedän sen, olen tyhjä, olen poissa.

En aina tajua sitä, miksi olo on kuin toisesta maailmasta. Onhan se omalla tavallaan totta, mutta kun en minä sitä tarkoita, en tarkoita että pitäisi erotella taikamaailma ja jästimaailma enkä tarkoita sitä, että kuvittelisin kuuluvani ensinnä mainittuun jotenkin enemmän, päinvastoin, minä olen taikamaailmaan lukittu jästi ja tällä puolella on jotenkin todellisempaa, kaikki pelikoneet ja laitteet, ei sillä ole mitään tekemistä taikuuden kanssa. Mutta kun minusta tuntuu etten kuulu koko maailmaan, aina joskus, tai ihmislajiin, tuntuu kuin olisin jotenkin vangittu avaruudesta ehkä, ehkä olenkin. Ehkä isäni oli avaruusolento ja minä olen puoliksi jostain toisesta Universumista, ehken ole täältä päin ollenkaan, se selittäisi kaiken, se selittäisi miksi käyttäydyn näin, miksi tunnen vetoa irtautumiseen, siihen ettei tarvii tuntea olevansa ihan täällä, ettei aina tarvitse olla ihminen, olla tajuissaan järjissään jalat ollenkaan maan kamaralla, selittäisi miksi minä ylipäätään uskon siihen, että ulkomaailmassa on elämää.

Aika vähän siihen uskoo, aika harvat, melkein kaikilla tuntuu olevan jokin outo ajatus siitä, että on naurettavaa kuvitella tai uskoa alieneihin siihen että jossain muualla voisi olla jotakin, mutta ei siinä ole mitään järkeä, vai onko? Totta kai muualla on elämää, en minä tajua mitä me ihmiset (jos minut voi niihin nyt sitten ylipäätään laskea mukaan en tiedä, silloin minusta tuntui ainakin, etten tunne samalla tavalla ihminen, jotenkin kaikki mitä ajattelin ja mitä tunsin tuntui niin kaukaiselta, ei minulla ollut muuta kuin iloa ja pelkoa ja syrjäytymistä) muka saamme tässä maailmassa ylipäätään aikaan, mitä me muka tehdään niin että olisimme tarpeeksi merkittäviä yhtään minkään kannalta, minä sanon että ei mitään, ei mitään, ei mitään.

Kohta minä hengitin taas, en tiedä kuluiko siinä sekunteja vai minuutteja, mutta ihmiset olivat poissa, hälinä oli poissa, minun katse ei ollut karannut minnekään, minä tuijotin yhä, vaikka enää en voinut eksyäkään, kadut olivat niin tyhjiä. Tiesin että jos en saanut itse sitä irti, joku irrottaisi sen, huomaisi ja pistäisi sen loppumaan, sitten kaikki ei olisi hyvin enää, tai siis en pystyisi siihen vähään ajatukseen mitä sillä hetkellä pystyisin. Tässä maailmassa ei ole vieläkään okei että mies tuijottaa miestä, oli se kuinka viatonta tai tahatonta tahansa, minun ongelmani oli se, etten pystynyt lopettamaan ajoissa, ja tajutessani mitä tein katse laski tuuman verran jottei kukaan varmasti tulkitsisi väärin sitä mihin katsoin ja jotta minä varmasti saisin tuntea sen lievän itseinhon tunteen joka aina joskus salakavalasti minut vangitsi vaikka miten hyvin tahansa tiesinkin, ettei siinä ollut mitään järkeä.

/ Ei tässä mitään muuta kuin että: moi /

[Ambra]

Davi Cardozo

Työaikani päättyi viideltä. Siihen mennessä olin juonut nelisen kuppia teetä ja saanut ainoastaan yhden ylimääräisen tupakkatauon: pomoni oli ärsyttävä tiukkapipo, jonka mielestä mikään ei riittänyt, vaan aina piti raahata lisää laatikoita, lajitella ja järjestää varastoa ja ylipäätään tehdä vielä jotain. Olin kaiken kaikkiaan hyvin kyllästynyt, turhautunut ja vihainen ja ensimmäinen, joka poistui rakennuksesta tasan viideltä. Ei riittänyt, että hän oli melkein pakottanut minut ylitöihin, mutta että oli siirtänyt työpäiväni lauantaille ilmoittamatta siitä minulle ennen aamua. Kaipasin entistä työpaikkaani, jossa minulle oltiin vain määrätty tietyt työtehtävät, ja ne tehtyäni olin saanut lähteä kotiin. Paitsi että minä en oikeastaan koskaan lähtenyt töistä kotiin: en ymmärtänyt, miten joku pystyisi työpäivän jälkeen lähteä tuijottelemaan neljää seinää loppupäiväksi. Nytkään en todellakaan suunnannut askeleitani kohti kotia, vaan lähdin kaupungille. Ainoa paikka, jossa voin todella rentoutua.

Lopulta päädyin viettämään aikaani pelkästään kävellen ympäriinsä ja ajoittain jääden vain katselemaan ihmisten menoa. Kävin syömässä pikaruokaa, miten tahansa epäterveellistä se sitten olikaan, en välittänyt. Ulkona oli niin kylmä, että sisälämpötila tuntui tukahduttavan kuumalta. Kun taas lähdin kävelemään, minulla oli töitä saada takaisin päälleni villasukat ja kerrospukeutumista edustavat pitkähihaiseni. Pipoa en voinut pitää, koska se olisi pilannut hiukseni. Ne olivat, niin kuin yleensä, nostettu ylös – ravintolan tarjoilija ystävällisesti sanoi minua piikkipääksi, minkä jälkeen hän sai nahkean salaattinsa takaisin lennossa.
Ja siksi minulle siis tuli töitä, koska harvoin sitä pukee sellaista kasaa vaatetta päälle samalla, kun juoksee parhaansa mukaan putiikista ulos pakoon isokokoista pomoa, joka haluaa suojella alaistensa turvallisuutta. Naureskelin itsekseni heti päästyäni kuulomatkan päähän, koska tyypin naama näytti niin huvittavalta vääntyneenä sellaiseen irveeseen. Ja hänen takanaan se tarjoilija – niin selvä hintti – kurkki minuun päin salaatit edelleen puoliksi naamassaan.

Lähdin siis jälleen kävelemään, ja siihen mennessä kello oli jo lähempänä yhtätoista. Oli siis aika lähteä kohti sitä kaupunginosaa, jonne olin alunperinkin tarkoittanut meneväni. Olin kuullut monista hyvistä karaokebaareista, ja halusin ehdottomasti päästä katsastamaan ne. En ehkä mennyt sinne nimenomaan juuri sen karaoken takia, mutta mistäs sitä tietäisi, mitä sopivassa pienessä tulisi tehtyä. Toisaalta minua ei myöskään välttämättä huvittanut viettää koko viikonloppua kännissä, joten ehkä jättäisin sen juomapuolen vähemmälle… Jäisi myöskin enemmän aikaa katsoa paikkaa mahdollisen seuran varalta. Karaokea siis. En omistanut mitenkään erityistä lauluääntä, mutta jos ne ihmiset show’n halusivat, sen he myös saisivat. Helvetti, olin ollut koko viikon hyvin epäsosiaalinen, koska pomoni oli laittanut minut tekemään ylitöitä – ja niitä olin tehnyt pitääkseni työpaikkani vielä, koska se, että raha lakkaisi tulemasta, ei myöskään juuri houkuttanut.

Oli omituista, että tunsin oloni niin mukavaksi kaikkien niiden ihmisten keskellä. Heti varastoalueelta päästyäni minua kohtasivat lukemattomat ihmisvirrat, joiden keskelle ajauduin itsekin. Näytin eräälle idiootille keskisormea tämän tönäistyä minua niin, että melkein kaaduin, ja takkini hiha jäi kiinni hänen laukkuunsa. Jos takkini – vaikka se olikin jo melko kulunut, niin kuitenkin paras ja ainoani – olisi revennyt, se paskiainen olisi saanut turpiinsa. Mutta kuten yleensä, tälläkin miehen irvikuvalla oli niin kiire jonnekin, ettei hän edes kääntynyt katsomaan. Jatkoin matkaani ihmisjoukossa, ja koska tämän tapauksen jälkeen ei tapahtunut mitään vastaavaa, oloni parani heti. Joku poltti tupakkaa edessäni, mikä sai minut irvistämään. Adrianon oli pitänyt tuoda minulle lisää eilen, mutta se oli peruuntunut, ja olin tänään töissä polttanut viimeisetkin. Olin puoliksi iloinen ja puoliksi ärtynyt, kun hän kääntyi risteyksestä oikealle.

Ajan myötä suurin osa ihmisistä kuitenkin kaikkosi. Tunnolliset työihmiset lähtivät koteihinsa ja jäljelle jäi ainoastaan niitä, joilla oli joko sama päämäärä kuin minulla tai sitten he eivät tienneet, mitä he olivat tekemässä. Tätä reittiä meni useampikin bussi, mutten halunnut tuhlata vähäisiä rahojani siihen, kun kävelin muutenkin mieluummin. Kävelin eteenpäin kädet taskuissa ja määrätietoisesti. Pikkuhiljaa yksittäiset askeleet alkoivat kuulua, kun yleinen häly katosi. Pillifarkuistani ei juuri kuulunut minkäänlaista hankausääntä, joten joitain muita ihmisiä siis käveli kuitenkin vielä takanani. Avainketjuni heilui askelteni tahtiin, kun lähestyin ja lähestyin sitä aluetta, jonne olin menossa.

Samaan aikaan minusta alkoi tuntua, että eräs perässäni kulkevista ihmisistä oli kulkenut jo hyvin pitkän matkan perässäni. En tiedä, mistä se tuntemus tuli, koska en ollut nähnyt kenestäkään enempää kuin vilahduksen silmäkulmassa: minusta vain tuntui siltä. Virnistin itsekseni, johan minulla olikin ollut tylsää. Vihdoinkin jotain piristävää!
En tuhlannut aikaa, vaan miettimättä käännyin tielle, joka veisi samaan paikkaan kuin se, jolta olin juuri lähtenyt, mutta pidempää lenkkiä. Kukaan baareille menossa oleva ei lähtisi kävelemään täältä, eikä täällä edes juuri asunut ketään. Talot sivuillani kuuluivat pienille yrityksille ja siellä täällä oli joku pieni putiikki.

Askeleiden ääni kertoi, että tämä kuka ikinä olikaan, seurasi minua vielä tämänkin mutkan jälkeen. Olin erittäin tyytyväinen itseeni. Elättelin jo jos minkälaisia toiveita, mutta totuus oli, etten ollut nähnyt tätä tyyppiä melkein ollenkaan. Minun piti saada jonkinlainen katsaus ennen kuin tein yhtään mitään. Ja olisihan se turhan helppoa saada seuraa jo ennen kuin olin astunut yhdenkään baarin ovesta sisään. Kenties saisin pitää tämän tyypin kanssa enemmänkin hauskaa: entä jos hän tulisi perässäni sisälle asi?
Niin pitkälle en kyllä menisi ellen tietäisi, että tämä oli sen arvoinen.

Miettimisaikaa ei ollut kauaa, ja ensimmäisen baarin ovikyltti vilkkui jo melko lähellä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tekisin, mutta ei se yleensäkään kuulunut tapoihini. Elättelin jo mielessäni vaikka millaisia kuvia, ja jännitys laskeutui kovana möykkynä vatsanpohjaani. Adrenaliini. Helvetti, olin näin innoissani, enkä ollut edes nähnyt tyyppiä? Toivoin, ettei näky olisi niin karsea, että fiilis laskisi heti naamavärkin näkemisen jälkeen miinukselle. Sitten olinkin jo siinä pisteessä, että minun piti tehdä valinta: mennäkö suoraan sisään vai ottaako riskin ja jäädä odottamaan? Jos menisin sisälle, ainakin melutason perusteella saattaisin kadottaa koko tyypin.

Ovella mielessäni meni vaikka mitä, mutta sitten kaikki tyhjentyi ja käännyin ympäri. Minun oli pakko katsoa, en voinut itselleni mitään. Minulta meni hetki tajuta, mistä suunnasta olin tullut ja missä se tyyppi seisoi: tajusin samaan aikaan, etten edes varmasti tiennyt, oliko kyseessä mies vai nainen, ja seuraavassa sekunnissa ajattelin, että helvetti, se oli nainen. Juuri kun olin ehtinyt toivoa miestä: viimeaikoina olin suosinut miespuolisia seuralaisia. Olin kuitenkin väärässä: kun hän astui baarin luomaan valokeilaan, sain todeta hänen olevan mies. Oikeasti saatana, miksi ihmisillä oli niin paljon vaatetta päällä, eihän tässä nähnyt mitään tärkeitä seikkoja. Paitsi että sain hänestä jotenkin… en sanoisi naisellisen kuvan, mutta helvetti, ei sitä osaa selittää. Pieni kiristyvä tuntemus vatsassani ja kuohahdus adrenaliinia: ei epäilystäkään etten halunnut katsoa tilannetta vielä ainakin vähän pidemmälle.

Toivoin, että tämä huomaisi katseeni kiinnittyneen häneen. Hymyäni hän ei kenties nähnyt, mutta toivoin, että tein hienovaraisella kädenviittauksellani baarin suuntaan hyvin selväksi, että halusin hänet sinne. Uhkapeliähän se oli: jos hän ei jostain syystä ajattelisi samoilla linjoilla kanssani, jos hän ei tulisi, kaikki olisi täysin hukkaanheitettyä. Painuessani sisään ja läpi ihmismassan tiskille mietin syvästi, miten koskaan tulisin huomaamaan, jos se tyyppi kävelisi tänne sisään. Kello ei ollut paljoa, mutta ovelta tiskille olevan tilan oli valloittanut joukko villiintyneitä ihmisiä, jotka pitivät omakivaa jonkin minulle tuntemattoman teknokappaleen tahdissa. Ainakin näiltä korkeilta baarijakkaroilta näin ovelle asti, jos olisin jäänyt keskelle lattiaa, mahdollisuudet olisivat olleet nollassa.

Oli melko tavallista, että keskityin aina yhteen tyyppiin kerrallaan, ja jos ei tärpännyt, siirryin seuraavaan. Koskaan ennen en kyllä muistanut tuijottaneeni näin keskittyneenä yhtä ja samaa pistettä: minulta jäi melkein kuulematta tarjoilijan kysymys, haluaisinko juotavaa. Heitin vain, että vettä, ja kun se mies oli tuijottanut minua kuin kummajaista hetken aikaa, hän paiskasi eteeni jotain kraanavettä. Ihan vitun sama. Tätä en kyllä halunnut unohtaa alkoholisoituneena jossain krapulassa maantienojassa: vesikin maistui melko lailla vedeltä, joten mitä tässä oli valittamista.

Täällä oli ihan helvetin kuuma, joten heitin takkini ja pari päälimmäistä paitaani jollekin tyypille, joka ystävällisesti ryttäsi ne jonnekin ”säilöön”. Miten vain, kyllä ne sieltä tulisivat loppujen lopuksi.  Hörppäsin ihan vain jotain tehdäkseni hieman vettä ja vilkaisin inhoten jotain naista – näöstä päätellen kyllä melkein tyttöä – joka ohitti minut turhan läheltä. Minulla oli jotain ihan muuta mielessä.


// moimoi, täältä tulee herkkuperse Davi :''') //

[jimmy]

Placid Day

En tiedä kuinka pitkään kävelin niin, etten tiennyt mihin kuljin, että seurasin vain edelläni olevaa, että tuijotin ja tuijotin tajuamatta ollenkaan, miten kauas saatoin sillä menolla kotoani joutua, miten kauas Theosta, miten kauas turvasta ylipäätään, ei sitä koskaan tiedä minkälaisia ihmisiä kaduilla pysähtyy. Oikeastaan lopullisesti kaikki nuo ajatukset pääsivät mieleeni vasta sitten, kun se edessä oleva pysähtyi, ja minä tajusin että jos minä en pysähtyisi kävelisin suoraan päin, ja mietin että nyt se oli huomannut, että seurasin juuri sitä, ja siitä ei mitään hyvää seuraisi, eli minun olisi pitänyt jatkaa vain kävelyä. Mutta oloni oli niin heikko ja voimaton ja turha, tiesin että tänään se ei onnistuisi, en osaisi edes kävellä ja minun oli pakko pysähtyä. Minun oli pakko pysähtyä ja purra alahuuli rikki ja odottaa kauhulla, mitä tästä seurasi. Ei sitä koskaan tiennyt miten asiat kukakin tulkitsi, ehkä hän piti sitä ahdisteluna ja hyökkäisi kimppuuni, löisi minut mustelmille ja luuni rikki, niin että olisin pelkkiä siruja maassa pienessä kasassa, jotain sellaista, minkä tuuli helposti pyyhkäisi pois ja kadottaisi.

Vaikka eihän sitä koskaan voinut tietää milloin tuuli tarttuisi minuun ja kuljettaisi pois tästä elämästä. Tavallaan toivoin, että se tapahtuisi hyvinkin pian, sillä kyseisellä hetkellä en ollut liian varma itsestäni, olemassaolostani tai maailmastani, vähiten selviytymisestäni. Muistin, miten Theo oli sanonut minulle muutamaankin otteeseen, ”mä en ole varmaan koskaan tavannut ketään, joka osaa säikkyä ja stressata niin pienistä eleistä kuin sä.” Ei kai se sitten ollut normaalia, mutta oikeasti, ei sitä koskaan voinut tietää mitä minkäkin taakse piiloutui.

Se jätkä, kuka ikinä olikin, katsoi minuun, minä tunsin sen, ja tunsin miten yritin olla pienempi ja huomaamattomampi kuin oikeasti olinkaan. Pidin itseni niin tiukasti yhdessä, että tuntui, kuin musertuisin pelkästään omien heiveröisieni voimieni puristuksessa, ja silti en voinut harkitakaan ottavani käsivarsiani vartaloni ympäriltä. En tiedä oliko tarkoitukseni vain pitää itseni lämpimänä, vai hainko jotakin muuta, kuten turvaa itsestäni (mikä oli naurettavaa, sillä jos minulta kysyttäisiin, kehen voisi turvautua vastaavassa tilanteessa en ikimaailmassa sanoisi itseäni; vaikka toisaalta, minulla ei siinä tilanteessa ollut oikein ketään muutakaan, ja kaipa minä itse olin tavallaan parempi kuin ei mitään). Minulla oli jälleen kerran vaikeuksia katsoa häneen, syynä sekoitus typeryyteni aiheuttamaa pelkoa ja ylipäätään sitä, etten minä ollut koskaan oikein oppinut tuijottelemaan tuntemattomia, mutta minä tiesin että nyt oli pakko, nyt oli vain yksinkertaisesti pakko katsoa, eikä minun mielipidettäni kysytty, minun tahdollani ei ollut mitään väliä.

Nostin rintaani painetun leukani ylemmäs, pää nousi jotenkin säälittävän peuramaisella tavalla, sellaisella joka kertoi mailien päähän että minä olen eksynyt ja olen sekaisin ja olen ulkona kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Silmäni seurasivat perässä, siirtyivät jostain maasta jalkoja pitkin ylöspäin, lanteet, ylävartalo ja sitten silmät, enkä voinut sille mitään, että aloin täristä enemmän kun näin, minkälaiset piirteet sillä miehellä oli. Että en ollut seurannut pelkästään jotakuta satunnaista suunnilleen oikeaan suuntaan kävelevää miestä, vaan vielä kaiken lisäksi sellaista, joka ulkonäkönsä puolesta olisi hyvinkin voinut olla jokin malli tai näyttelijä tai muu sellainen, jossa vaatimukset olivat helvetin hyvä ruumiinrakenne ja kauniit kasvot. Jotain sellaista, mitä minä en ollut koskaan omistanut, minä olin vain naurettavan pieni ja laiha vähintäänkin yhtä naurettavien kasvojen kanssa. Ei minun naamastani voinut sanoa mitään hyvää, ellei sitten sattunut olemaan jollakin erikoisella tavalla eläinrakas ja pitämään hiiristä.

Siinä vaiheessa se mies viittasi baariin päin, viittasi tavalla jonka jopa minä, joka olin niin huono ymmärtämään vihjauksia kuin vain voi olla, tajusin, että hän oletti minun tulevan mukaan. En tiennyt mistä se johtui, en tiennyt halusiko hän vain saada yleisön sille, kun hän haukkuisi tai hakkaisi minut, miten vain hänen luonteensa salli, vai oliko hän joku satunnainen hyväntekijä joka tajusi, että olen kylmissäni, vähissä varoissa ja nälissäni, ja keksi että täyttäisi minut ruoalla ja juomalla, kunnes olisin sekaisin ensimmäisestä kunnollisesta ateriasta pitkään aikaan, minkä jälkeen sitten käyttäisi minua hyväkseen parhaalla näkemällään tavalla, kun minä olisin liian juovuksissa (joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti, ei sillä ollut väliä lopputuloksen kannalta) tajuamaan mitä tapahtui ja/tai pistämään vastaan. En uskonut, että tästä voisi seurata oikeastaan mitään hyvää, miten siitä voisikaan? Ja samalla kun minä mietin tyypin motiiveja, jotain sellaista mitä minä tein aina, jos kyseessä ei ollut Theo, se jätkä ehti jo kadota, ja baarin ovi heilahti silmäkulmassani, jotta ehdin tajuta, mihin hän oli mennyt – ettei minun tarvinnut ainakaan miettiä sitä mahdollisuutta, että hän olisi vain halunnut nähdä reaktioni ja sitten juossut nauruaan pidätellen tiehensä, koska olin niin huvittava.

Minä seisoin siinä paikallani yllättävän vähän aikaa miettien mahdollisuuksia ja purren yhä alahuultani (niin kuin se ei olisi jo valmiiksi täysin rikki), ainakin verrattuna siihen, miten yleensä. Periaatteessa olisi ollut erittäin järkevää vain häipyä paikalta, mennä bussipysäkille ja odottaa, että se bussi joskus ilmestyisi ja siinä sivussa jäätyä, mutta minä olin jollain kieroutuneella tavalla utelias saamaan tietää, mitä asiaa tuolla oli, miksi se halusi, että minä tulisin tuonne baariin. Itsesuojeluvaistoni oli kai ehtinyt varata jo lomamatkan jonnekin muualle niissä muutamissa minuuteissa, kun minä olin jatkanut sen miehen seuraamista tajuamatta, ettei siihen ollut mitään syytä enää. Lisäksi olin hyvin kylmissäni, ja jotenkin sain itseni vakuutettua, että pieni baarikäynti ei voinut olla kovin pahasta.

Niin minä sitten seurasin perässä, kuuliaisesti kuin pieni katukoira, joka kaipasi ruokaa, lämpöä, makupalaa, edes pientä taputusta päälaelle, mitä tahansa, mikä saisi sen elämän edes hetkeksi suuntaan, jota saattoi harkita jollain tasolla positiiviseksi. Olin liian yllättynyt siitä, miten täynnä paikka oli, liian yllättynyt ajatellen, että kello oli paljon ja oli viikonloppu, lauantai, jokaisen perusbritin rentoutumispäivä, se päivä, milloin tosiaankin oli aikaa juoda, olla sosiaalinen, juoda, tavata uusia ihmisiä ja yrittää iskeä naisia, juoda, paikan perusteella ilmeisesti laulaa karaokea ja juoda. Ihmismassa oli lähes yhtä epätodellinen mielessäni kuin aiemmin kadun täyttänyt juoppokulkue, eikä näiden ihmisten mielentila juurikaan heistä poikennut.

Heidän kaikkien läpi oli vaikea, lähes mahdoton nähdä, ja tunsin itseni todella typeräksi yritellen kuikuilla siellä kaikkien niiden päiden ylitse nähdäkseni mihin se mies oli jo ehtinyt mennä. En tiedä, oliko se helpotuksen vai jonkinlaisen kasvavan pelon häivähdys, kun luultuani hänen sittenkin kadonneen onnistuin näkemään hänet baaritiskillä yhdellä jakkaroista, mutta jotain minä kuitenkin tunsin siellä jossakin kaikkien niiden sekavien tunteideni seassa. Seuraava tehtävä oli vain yrittää luovia niiden ihmisten läpi, löytää tie tuon mahdottoman mysteerisen henkilön luokse, tämä tuntui jo jonkinlaiselta aarteenetsintäleikiltä. Toivoin, että palkinto oli ainakin vaivan arvoinen, sillä niin pieneltä tehtävältä kuin ihmisten läpi tunkeminen kuulostikin, minulle se oli aina ollut turhan vaikeaa. Olin nimittäin tosiaan hyvin pieni ja heiveröinen, voimaton ja huomaamaton, että minuun oli helppo kohdistaa tahattomia iskuja, joita sitten pyydeltiin jälkeenpäin anteeksi, mikä ei kovin paljoa auttanut siinä vaiheessa, kun yksikin osuma oli saanut minun pääni totaalisen sekaisin. Ja joskus, huonojen päivien koittaessa, sekin tuntui jotakuinkin maailmanlopulta.

Niin että näillä eväin minä sitten menin hänen luokseen. Ihan kuin en pelkäisi tarpeeksi jo sitä, että hän ampuisi minut pelkästään seuraamisen takia, ja sitten piti vielä pelätä sitä, että joku aiheuttaisi minulle (toivottavasti) tahattomasti aivotärähdyksen. Enkä ehtinyt päästä kuin hiukan eteenpäin, ja ensimmäinen riehaantunut tanssipari onnistui tyrkkäämään minua aivan liian kivuliaasti kyynärpäällä leukaan. Huomasin horjahtavani taaksepäin, minun oli vaikea kestää minkäänlaisia iskuja jo muutenkin, ja sitten oli vielä se seikka, että olin ollut nälässä nyt monia viikkoja, kun töistä ei saanut tarpeeksi palkkaa päivittäiseen luksukseen nimeltä ruoka (ja myönnettäköön, että välillä käytin niitä niihin ”turhempiin” hankintoihin, kuten merkkivaatteisiin, joita lähes samanlaisia sai halvemmalla joistakin tavarataloketjuista), mikä ei tosiaankaan saanut minun aivojani toimimaan yhtään sen paremmin. Kaipa se oli kiinni lähinnä siitä, että mielessäni liioittelin iskun paljon pahemmaksi, minkä takia se tuntui pyörryttävältä.

”Voi ei, anteeksi kauheasti”, sanoi se tyttö – tyttö, joka oli ehkä minun ikäiseni tai jopa vuotta nuorempi, mikä teki asiasta entistäkin nöyryyttävämpää, jos mahdollista. Ja vieressä oleva poikaystävä, joka oli muuten selvästi kumpaakin meitä vanhempi, ikäeroa oli luultavasti ainakin kymmenen vuotta, en tiedä oliko se huomio huvittava vai huolestuttava, virnuili tyytyväisenä. Hän oli niin paljon minua pidempi, että minun oli pakko nostaa päätäni nähdäkseni hänet, ja huomasin, miten hän vertaili meitä keskenään. Se oli sitä samaa mitä minäkin aina tein, ainoana poikkeuksena vain se, että hän teki sitä ilmiselvästi pönkittääkseen jo valmiiksi suhteellisen suurta egoaan, kun minä taas tein sitä vain tavan vuoksi ja siksi, että huomaisin vertailunkohteista enemmän tarpeellisia (olettaen, että tuntemattomien tarkkailussa saattoi olla mitään tarpeellista muutenkaan) piirteitä. Kyllä sen huomasi, miten kovin paljon minua tärkeämpänä ja parempana hän itseään piti. Näytti suhteellisen varakkaaltakin, ja hyvin syöneeltä kaiken lisäksi. Ei minulla ollut sen enempää vaikeuksia huomata, mikä hänessä oli niin paljon viehättävämpää kuin minussa. Tytössä silti ei tuntunut olevan yhtä paljon itserakkautta kuin siinä miehessä, hän nimittäin jatkoi anteeksipyytelyään enemmän kuin oli välttämättä edes tarpeen, vaikka tokihan se toi hyvän mielen. Että jotakuta edes kiinnosti, vaikka kiinnostus juontuikin vain syyllisyydentunteesta ja monista jo tyhjennetyistä lasillisista.

”Hei, oletko sä kunnossa?” tyttö kysyi varmaan sadannen anteeksipyyntönsä jälkeen minulta, kun en ollut vieläkään tajunnut vastata. Minä olin vain jäänyt odottamaan sitä, kun tuo mies alkaisi nauraa minulle ääneen. Ei se olisi ensimmäinen kerta kun niin tapahtuisi.

”Kyllä mä pärjään”, sanoin tytölle, ja mutisin sitten perään, ”siinä missä rotat ja torakat.” Niinhän se aina meni. Samalla, kun kaikilla muilla meni hyvin, minä toimin ikään kuin sinä takkina, joka asetettiin lätäköiden päälle jotta seuralainen ei kastelisi arvokkaita jalkojaan (koska lätäkköähän ei voinut kiertää). Minä todistin muille miten hyvin heillä meni, ja jäin itse jalkoihin. Vaikka en hirveästi jaksanut siitä enää valittaa, olin niin tottunut siihen, ei se koskaan tuntunut hyvältä. Ehkä sieltä löytyi toinen syy siihen, miksi minua niin kiinnosti tämän tuntemattoman miehen seura. Joku huomioi minut ilman, että katseellaan (tosin minä en ollut edes nähnyt hänen silmiensä ilmettä kunnolla, joten mistä minä saatoin tietää?) arvioi minut heti kastemadon tasolle, ilman, että hän oli jotenkin saanut minun raajani sijoiltaan tai muuten epäkuntoon. Siinä oli jotain uutta ja kiinnostavaa. Yhtäkkiä minä vain näin siinä tuntemattomassa miehessä, niin naurettavaa kuin se ikinä olikin, uuden mahdollisuuden minulle. Ehkä tällä kertaa kävisi toisin.

Niin minä sitten onnistuin tunkemaan hauskaa pitävien ihmisten läpi hyvinkin nopeasti sen ensimmäisen pikku takaiskun jälkeen, ja pystyin lähes hymyilemään. Olin oikeasti tyytyväinen itseeni, suunnilleen siihen tapaan, miten yleensä kaikki kokeet reputtava nuori saikin kokeesta numeroksi kutosen. Kävin vielä läpi katseellani baaritiskin, joka sekin oli lähes täynnä, mutta siellä se oli. Suuren osan kylmää vastaan taistelevista vaatteistaan pois kuorineena ja liian hyvän vartalon (edelleen) paidan alla paljastavana se mies istui yhden tyhjän ja tuhannen täytetyn paikan vieressä, enkä voinut kuin tuntea jonkinlaista ylemmyyttä ajatellessani, että tuo paikka oli minun. Ihan kuin minulla olisi joku henkivartija. Se oli niin typerää, sillä saatoinhan minä saada ihan pian turpaani tältä suojelijalta, ja siinä olisi sekin turva. Mutta oli minulla ainakin hetken jotakin. Kuten istumapaikka baarissa, joka oli muuten tyhjä, vaikken uskonut, että tuo edes yritti mitenkään sitä minulle säästellä. Miksipä olisikaan?

Nousin siihen tuolille hänen viereensä, ja hermostuminen alkoi tunkeutua mieleeni. Mitä minä nyt tekisin? Pitäisikö minun vain istua hiljaa siinä paikoillani ja odottaa, että hän sanoisi jotain, alkaisi kertoa oikeustoimenpiteistä joita nyt käytäisiin siksi, että minä olin harjoittanut seksuaalista ahdistelua ja latoa tiskille minun eteeni täytettäviä papereita? Nähtävästi olin juossut suoraan ansaan. Ei tässä ollut mitään järkeä. En uskaltanut ottaa edes pipoani pois, vaikka baarin varmaan tuhannen plusasteen puolella oleva lämpötila alkoi vaikuttaa minuunkin, joka olin muuten lähes poikkeuksetta kylmissäni. Minkäänasteinen riisuutuminen olisi saanut vain minut vaikuttamaan suuremmalta perverssiltä kuin miltä taisin jo nyt näyttää, eikä tietenkään räikeän punaisen pystytukkani paljastaminen olisi sekään auttanut asiaa, vaikka joitakin satunnaisia karanneita hiussuortuvia näkyi luonnollisesti piponi reunan alta. Ja paljasti, mikä minä muka olin miehiäni. Jos minua nyt saattoi enää mieheksi kutsua. Niin että minä jäin vain odottamaan, suun avaaminen olisi vain pahentanut tilannetta, vaikken tiennytkään oikein, mikä se niin sanottu tilanne tässä oli.

/ jes olen ihan vitun ylpeä itsestäni nyt, sain aikaan oikeasti kunnon tekstiä! en kirjoita enää koskaan infected mushroomin kanssa placidvuoroja (tai toivottavasti mitään), ne saa pään liian sekaisin. tää oli kyllä vähän pointiton vuoro, mutta kerrankin olen tyytyväinen :D muws pikkuiset<3 /

[Ambra]

Davi Cardozo

Siinä baaritiskillä oli yllättävän vaikeaa istua hetkeäkään paikoillaan. Jouduin jatkuvasti taivuttamaan itseäni eteen tai taakse nähdäkseni kunnolla ovelle, kun tanssivat ja muuten heiluvat ihmiset tulivat tielle. Tarjoilija tiskin takana loi minuun muutamia erittäin uteliaita katseita, kunnes totesin napakasti hänelle, että hoitaisi omat asiansa ja kokeilisi seuraavalla kerralla etsiä asiakkailleen vettä, joka maistui vähemmän lehmänpaskalta. Todellisuudessa vedessä ei tietenkään ollut mitään vikaa, mutta hermostuksissani join sen nopeasti ja tilasin huokaisten jotain hieman alkoholipitoisempaa. Parempi.

Siitä huolimatta, että en ollut käynyt kotona töiden jälkeen, päälläni ei tosiaankaan ollut mitään roudareiden haalareita ja kumisaappaita. Minulle pitäisi maksaa, että laittaisin jotain sellaista päälle. Olimme riidelleet asiasta pomoni kanssa, kunnes olin saanut tahtoni läpi ja pitää juuri niitä vaatteita mitä halusin. Enkä ollut kertaakaan sotkenut vaatteitani, mitä usein ihmeteltiin työpaikallani. Mustat pillifarkkuni olivat siis tahrattomat, ja kaiken sen vaatetukseni alta löytyi ohut kauluspaita, jonka hihat käärin kyynärpäihini asti ja ylinpiä nappeja pidin auki kahdesta syystä, joista toinen oli ympäröivä kuumuus ja toinen täysin ulkonäöllinen seikka.

Ulkona näkemäni mies ilmestyi heti sen jälkeen ovensuuhun ja katselin, kun hän haravoi katseellaan baaria, ja ajattelin, että nyt hän yritti etsiä minua. Olin oikeassa, koska hänen katseensa kiinnittyi minuun jopa sen salin läpi, ja myös pysyi minussa jonkin aikaa. Virnistys hiipi kasvoilleni huomaamattani: se oli sekoitus mielihyvää ja odotusta. Hän oli tullut, hän oli huomannut eleeni ja seurannut minua tänne. Helvetti, se teki hyvää itsetunnolleni. Olisin mielelläni pitänyt hänet siinä ja säilyttänyt sen herkullisen katsekontaktin, mutta vatsanpohjassani kiertynyt painava tunne ei päässyt juuri kasvamaan, koska kadotin hänet sillä sekunnilla, kun hän lähti etenemään väkijoukkoon. Rauhoittelin itseäni sillä, että joskushan hänen pitäisi ehtiä tänne asti. Se olisi niin saatanan paljon parempaa kuin pelkkä huoneen poikki tuijottelu.

Oli tuskallista yrittää paikantaa häntä väkijoukosta. Monta kertaa luulin nähneeni hänen piponsa, mutta heti, kun katsoin tarkemmin, se oli kadonnut. Uusi biisi alkoi ja ihmiset villiintyivät: ilmeisesti tämä oli joku melko suosittu kappale. Oma jalkani oli huomaamattani alkanut naputtaa tahdissa ja oli omituista, miten paljon yksi vaivainen kappale sai aikaan ihmisessä. Sydämeni sykki bassojen tahtiin ja vereni kiehui: jos en olisi ollut niin päättäväinen siitä, että odotin juuri sitä tiettyä henkilöä, olisin mennyt ihmisten keskelle ja helvetti tanssinut itselleni partnerin sillä sekunnilla. Virnistys ei haihtunut kasvoiltani minnekään, ja kun kolautin lasini tiskille, baarimikko ymmärsi olla viivyttelemättä sen täyttämisessä.

Monet ihmiset olivat tunkemassa istumaan viereeni, kahdelle näytin keskisormea ja kolmatta mulkaisin terävästi. Hän ei kuullut solvaustani, joka kohdistui hänen äitiinsä, mutta paikka vieressäni oli ja pysyi vapaana. Näiden yrittäjien jälkeen kukaan ei lähestynytkään minua. Joskus tosiaan hämmästelin, miten nopeasti tällaiset asiat hoksataan. Minä olin varattu tälle illalle, eikä ollut epäilystäkään, että olin saamassa juuri sen, mitä halusinkin. Nuolaisin huuliani ja jalkani jatkoi rummuttamistaan musiikin tahtiin. Minun ei tarvinnut miettiä, mitä kenties sanoisin, kun hän tulisi: tiesin, että kaikki sellainen olisi turhaa ja tulisi minulta itsestään.

Väkijoukosta läheltäni erottui sillä diskovalojen välähdyksellä juuri se henkilö, jota olin odottanut. Jos olin luullut, että sydämeni oli kenties hakannut lujaa, se ei ollut mitään verrattuna tähän. Jos katseiden välillä olisi oikeasti voinut lentää kipinöitä, niitä olisi sinkoillut sinne tänne. Katseeni pysyi hänessä tiiviisti, kun hän käveli luokseni ja istui sille tuolille, jota olin pitänyt vapaana juuri häntä varten. Tutkin katseellani kaikki piirteet, jotka suinkin olivat näkyvillä hänen vieläkin pitämissään ulkovaatteissaan ja baarin hieman hämyisessä valossa. Se oli jumalaton täydellisyys: siinä, missä olin itse valmis alistamaan hänet ja laittamaan hänet anomaan nimeäni, hän näytti enemmän kuin valmiilta tekemään juuri niin. Minuun edelleen kiinnittynyt katse oli kenties pelokas, peuramainen, mutta siellä alla oli joku pilkahdus, jota hain omallani nousemaan pinnalle.

Hänen piponsa alta näkyi muutama hiussuortuva, ja jos en ollut aivan väärässä, ne olivat punaiset. Saatana, yrittikö hän tosiaan tappaa minut sisäiseen verenvuotoon ennen kuin pääsimme mihinkään? Miksi hänellä oli edelleen pipo päässään, takki päällään, miksei hän tehnyt elettäkään poistaakseen niitä? Ajatteliko, että olin niin pahassa jamassa, että lähtisimme heti panemaan jonnekin nurkantaakse? Itse asiassa viimeisin olisi ollut melkein oikein, mutta olin sen verran masokisti, että halusin leikkiä vielä ainakin hetken.
Jos hän ei uskaltanut, ajattelin, jos hän ei ollut vakuuttunut siitä, mitä halusin? Käytännössähän emme olleet vielä vaihtaneet sanaakaan, ja hän pysyi hyvin hiljaa siinä edessäni. Ehkä minun oli aika katkaista hiljaisuus – vaikka karaokebaarissa sellaista asiaa kuin hiljaisuus ei todellisuudessa ole.

Olin onnekas ja päätin sillä hetkellä kiittää sitä henkilöä, joka oli keksinyt, että mitä enemmän baarijakkaroita olisi, sitä enemmän asiakkaita sinne mahtuisi, koska niiden välissä ei ollut suuremmin tilaa. Se tarkoitti sitä, että nojautumalla vain hieman eteenpäin, olin samalla tasolla ja vain senttien päässä hänen kasvoistaan. Käteni hivuttautui hänen takkinsa pintaa, kättä pitkin ja kaulaa hipaisten ottamaan hänen piponsa pois. Laskin sen katsomatta hänen syliinsä ja nojauduin vielä hieman eteenpäin.
”Miksei jäätäisi tänne vielä hetkeksi, bebê?” sanoin hänen korvaansa ennen kuin nojasin taaksepäin ihailemaan näkymää. Portugali ei ollut kadonnut puhumastani kielestä vieläkään, se ikään kuin tuli automaattisesti. Erityisesti työpaikallani sitä oli hauskaa puhua yksikseni, koska kukaan muu ei ymmärtänyt mitään. Olin kuitenkin myös huomannut, että portugali astui suurempaan rooliin aina, kun olin joko suuttunut tai – no, kiihottunut.

Punaiset pystyhiukset tosiaan sopivat hänelle. Ei mitään muuta sanottavaa. Nuolaisin huuliani, pienesti, näkyvästi, jotta hän varmasti huomaisi – mutta ei missään tapauksessa luulisi sitä tahattomaksi teoksi. En aikonut peitellä tarkoitusperiäni mitenkään, mitä hyötyä sellaisesta olisi? En usko, että vaikka hän näyttikin niin viattomalta, hän ei olisi jo tajunnut, mitä ajoin takaa. Tietysti pelasin edelleen sitä samaa uhkapeliä, jonka olin aloittanut siitä asti, kun olin viittonut hänet seuraamaan minua. Se oli kuitenkin tähän mennessä tuottanut tulosta, ja katsoin nyt täysin avoimesti häntä. Olin ohittanut jo aikoja sitten sen vaiheen, kun mittailtiin toista, toisen ulkonäköä: nyt ainoastaan söin häntä silmilläni ja yritin painaa joka ikisen vartalon kaarteen ja kasvonpiirteen mieleeni.

Hänellä oli päällään musta takki, jonka olisin mieluusti nähnyt naulakossa enkä siinä peittämässä sen alta avautuvaa näkymää. Se, että hän oli selvästi minua lyhyempi ja kaikin puolin vetävännäköinen ja helvetin hauras sai minut toivomaan, että olisimme jossain paljon, paljon yksityisemmässä paikassa. Siihen yhdistettynä räväkämpi pukeutumistyyli – punaiset pillifarkut, luoja – olinko tosiaan näin onnekas? Luulen, että hänen silmänsä olivat siniset, mutten tosiasiassa laittanut niiden väriä suuremmin merkille. Minulla oli liikaa tekemistä ylipäätään siinä, että sain pidettyä ajatukseni kasassa.

Liu’uin tuoliltani alas ja otin ne pari askelta, jotka tarvitsin päästäkseni hänen taakseen. Toimin täysin vaistonvaraisesti, en juuri ajatellut, mitä olin tekemässä tai mihin se saattaisi johtaa. Seisoin aivan hänen selässään kiinni ja käteni laskeutuivat ensin varovasti hänen kyljilleen, annoin hänen tietää, että olin siellä. Sieltä ne vaelsivat hänen takkinsa vetoketjulle ja vetivät sen alas: mieleni olisi tehnyt viivytellä käsiäni siellä alhaalla, mutta ehkä se olisi ollut jo hieman liikaa. En halunnut säikyttää tätä ihanuutta pois. Tällä hetkellä halusin vain ottaa hänen takkinsa pois, kertoa, että hän oli tervetullut jäämään, että halusin hänen jäävän tänne. Käteni viivyttelivät hänen kaulallaan ja kun lähdin vetämään hänen takkiaan pois, puhalsin kevyesti hänen niskaansa. Punaiset hiussuortuvat kutittelivat ja siirryin sivummalle: takki oli jo melkein pois. Saatoin antaa kieleni maistaa hänen ihoaan, mutta siinä samassa vetäydyin jo pois hänen takkinsa kädessäni. Astuin hänen eteensä ja heitin takin sille samalle tyypille, joka oli heittänyt omani säilöön.

”Oon Davi”, sanoin ilkikurisesti, kuin en olisi huomannutkaan käsieni äskeisiä tekosia. Halusin kuulla hänen nimensä – ja että hän kuulisi omani. Halusin kuulla hänen puhuvan, halusin kuulla hänen sanovan nimeni… Mutta siihen menisi vielä aikaa. Olin valmis odottamaan, kenties kauemmin kuin yleensä, koska hänessä oli jotain erityistä.
Takin alta paljastui, yllättäen, punainen kauluspaita. Katseeni viivytteli sen muutamassa avatussa napissa, jotka paljastivat kaistaleen kalpeaa ihoa. Minun oli pakko käyttää hetki pelkästään siksi, että halusin ajatella, mitä kaikkea voisinkaan tehdä sille iholle.

Joku sammutti musiikin ja kaikui kuulutus karaoken alkamisesta. Helvetin täydellistä, ajattelin. Katseeni käväisi lavalla. Näytöltä näkyi mahdollisuuksia biisivalinnoista. Yksi todellakin hyppäsi silmilleni ja minun oli pakko virnistää leveästi.

// en kirjottanu tätä en kirjottanu tätä en kirjottanu tätä o/ //

[jimmy]

Placid Day

Heti ensimmäisestä hetkestä, kun aloin hiljaa mutta varmasti tajuta, mihin tuo jätkä tähtäsi, entistäkin epämääräisemmät tunteet alkoivat vallata koko mieltäni. Mitä ihmettä se oli? Olin vähällä pyörtyä siihen paikkaan, ja vaikka se saattaa jonkun ajatuksissa kuulostaa romanttiselta, siitä ei ollut kyse. Pyörrytys ei johtunut (ainakaan yksinomaan) siitä, että hän oli helvetin seksikäs, vaan siitä, että minulle ei ikinä voinut tapahtua tällaista. Lisäksi sydämeni oli alkanut juosta hamsterinpyörässä sisälläni, niin että se sai minulle ongelmia hengitykseni ja kaikkien muidenkin normaalien elintärkeiden elintoimintojen kanssa. Tunsin sen miten koko pääni täyttyi verellä ja toivoin todella, ettei se veri päättäisi tulla ulos nenästäni. Se olisi erittäin nöyryyttävää. Eipä minulla ollut sinänsä oikein oikeutta ajatella sitä, mikä oli nöyryyttävää ja mikä ei, sillä olin kaiken kaikkiaan kovin nolo ihminen, eikä minun tekoni koskaan olleet oikein kaikessa järjessään. Tekoni tai ajatukseni tai tunteeni tai reaktioni.

Minä en yhtään tiennyt, mitä siinä olisi pitänyt tehdä. Tuijotin vain johonkin hänen suuntaansa, kun hän mittaili minua katseellaan arvioivasti, silmät palaen halusta tehdä minulle jotain muuta kuin joulukortteja. Jossain määrin minun mieleni halusi ulos, huusi että juokse pois et sinä pysty tähän, mutta toisaalta taas halusin nähdä, kuinka kauan hän jaksoi minulla leikkiä. Oli surullista, mutta totta, että minä olin täysin vakuuttunut siitä, että jossain vaiheessa hän kyllä kyllästyisi. Joko siksi, että olin niin hirveän alentuva tai siksi, että saatoin olla ainakin vieraiden seurassa hirveän tylsä jos en ollut vetänyt mitään ylimääräistä (ja aiemmista tuntemuksistani huolimatta en tosiaan ollut vetänyt mitään). Ei hän varmasti jaksanut tehdä kanssani paljoa mitään kovin kauaa. Niin paljon kuin sitä omaksi häpeäkseni toivoinkin.

Kun hän oli selvästikin katsellut tarpeeksi kauan, olin varma, että hän sanoisi erehtyneensä henkilöstä ja hyppäisi tuoliltaan pois. Mutta ei, hän läheni minua niin, että tunsin hänen lämpimän hengitykseni kasvoillani, ja se lämpö valtasi kasvoni niin, että tunsin punehtuvani. Onnekseni tiesin, ettei sellaista tapahtunut juuri koskaan - olisi ollut entistäkin nolompaa, jos olisin muiden vaatteideni lisäksi ollut kasvoistanikin punainen. Hänen kätensä seikkaili jossain minun takkini päällä, en ollut varma, halusinko edes tietää missä se tarkalleen liikkuen - joko siksi, että olisin pettynyt tai siksi, että olisin saanut sydänkohtauksen - ja pian tunsin sen ihollani, kaulallani, sitten se veti minulta pipon pois. Oloni oli heti jotenkin paljas, enkä ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia.

Jotain sanojakin hän minulle kuiskasi, suoraan korvaani, mutta en millään saanut selvää mitä se oli. Olin vain melko varma siitä, että pyysipä tuo mitä tahansa, minä suostuisin, koska en osannut muutakaan tehdä. En sillä hetkellä. En tiennyt, mitä muuta mahdollisuutta minulla olisi. Enkä oikeastaan mitään muuta halunnutkaan tehdä. Varsinkaan sen jälkeen, kun näin hänen selkeästi, kuin hidastettuna, nuolaisevan huuliaan. En voinut käsittää, mikä minussa oli sellaista, että häntä voisi innostaa noin paljoa, mutta en toisaalta tahtonut ajatella sitä liikaa. Se olisi vain kadottanut kaiken mielenkiinnon hetkestä. Minulla ei ollut aikaa vähätellä itseäni, minun oli pistettävä kaikki keskittymiseni sekä häneen että oman sydämeni ja hengitykseni kohtuulliseen aisoissa pitämiseen.

Nähtävästi hän ei ollut saanut aivan tarpeekseen minun strippaamisestani, ja sen jälkeen, kun tunsin hänet selkääni vasten (jotenkin kummasti kaikki kylmä oli kadonnut, ja pelkäsin alkavani hikoilla), ei ollut minkäänlaista epäilystä siitä, mitä hän tahtoi. Olin aika varma, että se johtui siitä, että hän oli puutteessa ja käsittänyt minun olevan hyvin helppo kohde, missä olikin sinänsä oikeassa. Minulla ei ollut liikaa kokemusta mistään tällaisesta, joten en osannut tehdä oikein mitään asian hyväksi, mutta olin valmis antautumaan kaikkeen siihen, mitä hän tahtoi minulle tehdä. Ja niin se meni aina. Kuka tahansa minua olisi yrittänyt iskeäkin, jos sen olisi tehnyt tarpeeksi määrätietoisesti ja/tai tarpeeksi pelottavasti, minä olisin tahdoton nukke heidän edessään.

Koko juttu tuntui niin kamalan epätodelliselta. Siinä vaiheessa, kun niskaani oli puhallettu, olin täysin kananlihalla sen lisäksi, että kämmeneni olivat kuumuudesta nihkeät, minä aloin miettiä, että mihin tämä oikein johtaisi. Tietysti se ensimmäinen piste oli selvä, mutta jos se menisi johonkin vielä eteenpäin, mitä sitten? En uskonut osaavani olla suhteessa. En osannut kokata. Enkä pystynyt kuvitella sen latinomiehen, joka esitteli itsensä Daviksi, sanovan minulle ikinä mitään perinteisen suhteen alkuvaiheisiin (tai ainakin siihen käsitykseen, mitä olin niistä saanut eri tv-sarjoja ja säälittäviä, juonettomia romanttisia novelleja ja kirjoja joskus lukiessani) kuuluvaa ah-niin-romanttista repliikkiä kuten "ja tänään meillä on ruokana perunamuusia Davin salaisella reseptillä salaisella nakkikastikkeella, ja jälkiruoaksi luumukiisseliä ja jalkahierontaa." Saati sitten itseäni. (Siinä vaiheessa, kun tasan tuo repliikki mieleeni putkahti, mietin, että mitä helvetin vikaa oli sillä ihmisellä päässä, joka pisti minut ajattelemaan tällaisia asioita. Mutta pointti tuli selväksi kumminkin.) Ei siitä tulisi mitään.

Mutta tuskinpa kukaan tuollainen mitään pysyvämpää halusikaan, joten se oli täysin turha asia miettiä.

"Day", sanoin selvästi hengästyneenä, ja lisäsin typerästi "Placid Day", perään. Kuulostin todella huonolta James Bond -impersonaattorilta, ja häpesin niitä sanojani heti, kun ne olin päästänyt suustani. Mutta siinä nyt ei ollutkaan yhtään mitään uutta. Odotin kauhulla hetkeä, jona hän varmasti häipyisi, nyt tuntui todella vakuuttavalta hetkeltä tehdä niin.

[Ambra]

Davi Cardozo

Olin ehkä odottanut suurempaa reaktiota tekemisiini, mutta ainakin nyt selvisi uusia asioita tilanteesta. Miten minun kannattaisi edetä, mitä odottaa, mitä olla odottamatta. Olisiko muka mahdollista, että hän olisi kokematon tässä? Tuolla ulkonäöllä en osannut tai halunnut uskoa sen olevan mahdollista. Olin tullut tänne kokeilemaan onneani, kenties etsimään jotain helppoa ja nopeaa, mutta hän oli saanut minut muuttamaan mieltäni. Aika-ajoin sitä halusi haasteita, ja haastetta minä näin hänessä. Takin mentyä ja minun istuttuani paikoilleni katselin häntä rennon näköisesti, mutta oikeasti tarkkailin häntä, odottaen jotain vinkkejä, mitä voisin tehdä seuraavaksi. Mitä hän halusi? Toisaalta, vaikka hän ei olisikaan tullut tänne tätä tarkoitusta varten, en ollut aikeissa antaa hänen lähteä.

Hän oli kuin olikin reagoinut, en vain ollut huomannut hänen punehtumistaan tai kiivaampaa hengitystään aikaisemmin. Hyvä, olin siis onnistunut. Se, että sain hänessä aikaan tuollaisia muutoksia, sai minut innostumaan tästä vielä enemmän. Tämä oli kuin peli, mutta ei kuitenkaan, koska tässä ei ollut häviäjiä ja voittajia – loppujen lopuksi molemmat osapuolet yleensä voittivat. Halusin pitää huolen siitä, että tämäkin päättyisi voittoon. En tarkalleen tiennyt, mihin olin ensimmäisenä hänessä kiinnittänyt huomioni, ja nyt oli yhtä vaikeaa sanoa, mikä hänessä kiinnosti eniten. Ehkä se oli hiukset, ehkä silmät, ehkä kaikki.

Ja sitten sain lisätä listaani vielä hänen äänensä. Hän esitteli itsensä Placidiksi. Hassua, nyt en osannut enää kuvitella, että hänellä olisi voinut olla jokin muu nimi. Se oli ainoa oikea. Taisin olla tulossa jotenkin hulluksi. Lisäksi jostain syystä kuvittelin, että olin nähnyt hänet jossain aikaisemmin, mutta tuskin olisin päästänyt häntä noin vain menemään, joten ehkä mielikuvitukseni teki minulle tepposet.
Placid kuulosti hermostuneelta, ehkä vaivaantuneelta. Mitä hän mahtoi ajatella? Joskus olisin maksanut siitä, että tietäisin ihmisten ajatukset. Epäilin, että ne olivat hyvin harvoin samoilla linjoilla omieni kanssa. Nytkin olin melko varma, ettei Placid juuri osannut arvata omia ajatuksiani. Kenties sen takia hän oli vaivaantunut, jos tilanne oli hänelle outo. Toisaalta ihmiset tapasivat vaivaantumaan myös siitä, että kerroin ääneen, mitä ajattelin heistä, varsinkin tällaisissa tilanteissa. En ollut tavannut montaa ihmistä, jotka pystyivät puhumaan kanssani avoimesti, no, tuhmia.

Siihen tilanteeseen tarvittiin jotain, joka saisi Placidin rentoutumaan. Olisi ikävää, jos kaikki menisi pieleen, koska hän ei uskoisi, että olen tosissani tai ei uskaltaisi ryhtyä leikkiin mukaan. Tähän tarkoitukseen sopi paremmin kuin hyvin aikaisemmin kuulutettu ilmoitus karaokesta. Mahtoiko hän olla karaokemiehiä, vai tekisikö se asioista entistä mutkikkaampia? Ja vittu, mistäköhän lähtien minäkin olin ajatellut asioita näin pitkälle. Suorastaan pelottavaa.
Ja jos Placidia ei lanteen keikuttaminen lavalla kiinnostanut, ainahan minä voisin mennä sinne ja hoitaa homman kotiin.

Mutta miten saada hänet kiinnostumaan siitä? Placid ei ollut ainakaan nähtävästi kiinnittänyt huomiota kuulutukseen, ja nyt kun musiikkikin oli palannut rytmikkäänä jytinänä takaisin, kukaan muu paitsi hartaat karaokeharrastajat eivät enää muistaneet koko asiaa. Niin, ja tietysti minä muistin myös. Pohdiskellessani nojasin baaritiskiin ja aloitin täysin ajattelematta ne vaivattomat pienet liikkeet, jotka olin opetellut aikoja sitten auttamaan seuralaisten hakemista. Jalan hipaisu toisen jalkaa vasten, lyhyt katse, vaikka mitä pientä ja päällisin puolin turhaa. En edes ajatellut niitä. Sen sijaan aivoni työskentelivät edelleen keksiäkseen keinon, jolla saisin Placidin kiipeämään karaokelavalle kanssani.
Idea tuli kuin salamana taivaalta.

Huomasin, että Placidin katse oli lähtenyt vaeltamaan, ja odotin katsekontaktia ennen kuin nojasin taas häneen päin. Tiesin olevani nero.
”Tiedätkö… mä voisin nostaa jotain häiriköintisyytteitä, koska sä seurasit mua. Joo, mä tiedän, että seurasit. Joten…” vilkaisin jälleen lavalle päin tarkistaakseni, ettei tässä tulisi kiire, ”hierotaanko diili?” Tässä vaiheessa Placid varmaan ajatteli, että ehdottaisin takahuonetta, shamppanjaa ja käsirautoja, joten kiirehdin jatkamaan puhettani ennen kuin hän pinkoisi pakoon.
”Haluisitko tulla mun kanssa vetämään jonkun biisin?” Katsoin häntä toinen kulma koholla ja osoitin karaokelavaa kohden, jolla ylipainoiset työntekijät rahtasivat edestakaisin johtoja ja kaiuttimia. Tunsin vahingoniloa, koska tuota minä jouduin tekemään kahdeksan tuntia päivässä – tai enemmän, ihan pomoni mielialan mukaan.

Halusin saada Placidin mukaan vapaaehtoisesti, en pakottaa häntä mihinkään – sehän antaisi minusta ihan vääränlaisen mielikuvan. Minusta kaikki ihmiset saivat tehdä juuri niin kuin he halusivat. Muutenhan en voisi edes turvautua iänikuiseen ”vapaa maa” –tekosyyhyni, joka päti aina, kun olin vetämässä kännejä, polttamassa tupakkaa tai tekemässä jotain muuta muiden ihmisten mielestä rikollista tai väärää. Placid saisi kieltäytyä, hän saisi vain varautua elämänsä upeimpaan näytökseen, jonka päätähtenä olisin minä, luultavasti jonkin pornahtavan biisin kanssa. Ei sille voinut mitään, että sellainen musiikki iski parhaiten, jossa oli jykevä basso ja eroottiset sanoitukset. Edelleen, vapaa maa.

Kun Placid sitten myöntyi ideaan, lähdin raivaamaan meille tietä kohti karaokejuontajaa – tai ainakin olin melko varma, että se oli hän – ilmoittamaan osallistumisestamme. Otin luontevasti Placidin kädestä kiinni, yrittäen vaikuttaa siltä, että se oli täysin käytännöllisistä syistä tehty valinta, ettemme eksyisi toisistamme. Hänen kämmenselkäänsä silittävä peukaloni saattoi viestiä jotain muuta, mutta kävelin meistä kahdesta edellä eikä minulla ollut juuri tilaisuutta katsoa vihjailevasti taakseni, joten ehkä hän ei ryhtyisi luulemaan turhia. Tai mistä sitä koskaan tiesi. Itse asiassa en ihan osannut päättää, olisiko se hyvä vai huono asia…

Huolimatta ihmisjoukon tönimisestä pääsimme lavan eteen, jossa viitoin karaokejuontajan huomiota puoleeni. Hän tuli eteemme ja kysyi tylsistyneen oloisena, haluaisimmeko katsoa itsellemme biisin.
”Siltähän se vähän vaikuttaa”, vastasin ja yritin vaikuttaa mahdollisimman piilovittuilevalta. Juontaja ärsytti minua suunnattomasti, ensi sekunnista lähtien, enkä tiennyt, mikä siinä oikein oli. Sitten hänellä oli pokkaa iskeä silmää hieman takanani seisovalle Placidille. Siinä vaiheessa olin menettää hermoni, enkä edes tajunnut, että käyttäydyin helvetin omistushaluisesti, en vielä silloinkaan, kun kiedoin merkitsevästi käteni Placidin vyötärön ympärille ja katsoin juontajaa alentuvasti. Tämä ei ollut kilpailu, en halunnut haastaa häntä mihinkään. Jossain mieleni syvyyksissä ajattelin Placidin olevan jo minun… tälle illalle.

”Palataanko siihen biisiin?” Sanoin sitten ja vilkaisin Placidia. Hymyilin, yritin rauhoitella häntä, kaikki tämä mahtoi olla omituista hänelle.
”Onko sulla ehdotuksia?” Kysyin Placidilta. Minä tiesin kyllä, minkä biisin tarkalleen halusin, mutta halusin kysyä. Ottaa hänet huomioon. Koska, loppujen lopuksi, siitähän tässä vain oli kyse. Halusin antaa hänelle kaiken huomioni, hetkeksi, koko yöksi, ihan sama. Jotkut ajattelivat sitä sydämettömänä käytöksenä. Minulle tämä oli erityistä. Jotenkin vielä tärkeämpää kuin yleensä. Mikäköhän helvetti tässä Placidissa oikein oli, sen minä haluaisin saada selville. Rehellisesti sanottuna olin melko varma, että saisin siihen vielä tilaisuuden.

Emme olleet ehtineet ensimmäisinä paikalle, joten vuoromme ei myöskään ollut ihan alkupäässä. Ensimmäisenä lavalle kiipesivät yleensä ne, joilla oli menossa joko pahin nousu- tai laskuhumala, sitten alan vaatimattomat ammattilaiset ja lopuksi ne, jotka yrittivät yksinkertaisesti pitää hauskaa, esimerkiksi me. Tai minä ainakin yritin parhaani mukaan pitää hauskaa, en kyllä sitten tiennyt Placidista. Halusin, että hänelläkin olisi mukavaa, jotta meillä sitten voisi yhdessä olla vähintäänkin yhtä kivaa. Saisinko hänet rentoutumaan tunnelmaan? Hän vaikutti kummallisen pidättyväiseltä, mutta se seikka, ettei hän ollut vielä yrittänyt lähteä, puhui puolestaan. Ainakin hän oli utelias, ja utaliaisuus oli hyvästä. Tietysti herättelin toiveita muustakin kuin vain uteliaisuudesta.

Muiden esitysten – tai yritysten pysyä pystyssä ja mongertaa jotain mikkiin – mennessä seisoimme hieman sivummalla, lähempänä baaritiskejä, mutta tarpeeksi lähellä lavaa mennäksemme sinne tarpeen tullen. En muistanut, miten päädyimme siihen tilanteeseen, mutta joka tapauksessa seisoin Placidin takana ja olin kietonut käteni hänen ympärilleen. Oli naurettava ajatus, että minä pystyisin jollakin tavalla suojelemaan ketään, koska en itsestänikään todellisuudessa osannut pitää huolta, mutta jos saisin sillä tavalla Placidin tuntemaan itsensä turvalliseksi, mikäs siinä. Eikä se ollut ollenkaan huono paikka seistä, tuntea Placidin selkä ja takapuoli itseäni vasten. Se puoli ajatuksistani oli taas sellainen, jota Placidin ei välttämättä tarvitsisi tietää, siis ainakaan nyt. Sitten myöhemmin.


// tän vuoron ainoa tarkotus on yrittää saada placid kuolemaan sydänkohtaukseen... :'''''D //

// HUOM: jäädytetty toistaiseksi //