I'M FLYING HIIIIIIGH! (Luudallalennon oppitunti, ykkösluokkalaiset)

[Pakkasherra]

Fergie Islay

Koulun piha 16. lokakuuta klo 11.00
Ensimmäinen luokka-aste

Astelin pihaa kohti oma luutani toisessa kädessä. Paksu, metallilla kyllästetty perä varmasti kiinnitti huomiota. Nostalginen puuvarsi näkyi jotakuinkin istumapaikalta, siitä alkaen aina nokkaa asti; joku saatto tunnistaa Nimbus 2000 -luudan aerodynaamisen pehmeet muodot. Katoin taivaalle. Oli pilvistä, mutta peite ei ollut tarpeeksi paksu jotta alkas tihkumaa. Ilma oli selkeä ja hieman kostea. Kyl tänää pääsee hyvään alkuu, vakuuttelin itelleni. Saatto olla, että alkais satamaa. Tää on eka oppituntini, jonka opetan. Saa nähä, lintsaako kukaan.
Kävelin rauhallisen olosesti eteenpäi. Oletin että oppilaat ois paikalla etukätee, jos tuliskaa paikalle. Poltin mallun punasta, imin ahnaasti röökiä, joka oli vasta puolessavälissä. Muutaman syvän henkosen jälkee pysähyin, tumppasin röökin lähimpänä olevaa kiviseinämää vasten, katoin lähimpänä olevan roskiksen ja nakkasin rutinoidusti tumpin sinne minne lie viiden metrin päähän. Ilokseni näin heittämäni tumpin kimpoavan roskakorin ylälaidasta sisälle koriin. Soin itelleni virneen ja kuvittelin päässäni, kuinka pehmeä ventti kolahti metallia vasten sen osuessa sisään.

Astuin aukealle, jossa mun oli määrä opettaa. Vilasin ympärilleni, enkä nähny ketää. Vilasin kelloa ja katoinki olevani reippaasti etuajassa. Pari oppilasta vietti aikaa tuol aukeal, mut todennäkösesti vain muutama jäis mun opetettavaksi. Näin vaa pari ekaluokkalaista. Saa nähä mitä tästäkin nyt tullee...

Jätin luutani leijumaa viereeni ja jäin seisoskelemaa lähes tyhjälle aukealle. Mikäs täsä odotellesa... Kattelin kelloa ja luutaani ja itteäni kuin tarkistaen, ettei mitään puutu. Suljin nahkatakkini poikkeuksellisesti. Oli hiukan viileetä näi syksystä.

/Sähläsin vähän kaiken kanssa, joten vastaan uudelleen Brailen jälkeen, joka lupautui liittymään tähän peliin/

/Osallistujat päätetty/

[Cinnamonhusky]

April Allen

Olin kuullut lentämisestä Sadielta junassa, suoraansanoen, minua pelotti. En tiennyt mitä minun pitäisi odottaa, sen satuin tietämään että opettajana olisi se sama opettaja jonka olin tavannut junassa. Se teki mieleni vielä hermostuneemmaksi, halusin osata hänen vuokseen, hän kun oli jotenkin niin rohkea ja avoimen tuntoinen persoona. Käteni hikosivat, en tiennyt ollenkaan miten minun pitäisi suhtautua tähän. Lentäminen pelotti, mutta minun olisi pakko tehdä vaikutus tuohon opettajaan, jostain kumman syystä halusin niin kovasti. En edes tiennyt miten sillä luudalla lennettiin, entä jos se ei vaikka toimisi kohdallani. En muutenkaan tiennyt luudista muuten kuin saduista, joissa noidat lensivät niillä kyöpelinvuorelle. Osasivatkohan luudatkin puhua kuin se hattu, entä jos luuta sanoisi minulle ettei minusta ole siihen, tai entä jos luuta kertoisi kaikille että halusin tehdä vaikutuksen opettajaan. Tämä muistuttikin mieleeni, että oikeastaan vaikutuksen tekeminen oli mahdotonta, joukossahan oli oppilaita jotka olivat tehneet sitä pennusta asti.. Astelin kohti pihaa, opettaja seisoi siellä, olin kävellyt jo niin pitkälle etten voinut juosta nurkantaakse odottamaan muita oppilaita. Kävelin siis urholliseesti eteenpäin hymyillen opettajalle varovasti, toivoen etten nolaisi itseäni taas.

[Neifion]

Sadie Farraday

Olin odottanut lentotuntia innolla. Olin salaa lentänyt omalla luudallani kun kukaan ei ollut nähnyt. Ottanut selvää huispausjoukkueiden harjoituksista, jotten jäisi kiinni. Minua harmitti, etten ollut voinut ottaa omaa luutaani. Olin kuitenkin ottanut mukaan mustat lentämiseen tarkoitetut hansikkaani. Huispaukseen tarkoitetut eivät välttämättä olisi sopineet tuntiin, jolloin opeteltiin lentämistä. Koulukaavun helma kosketti maata kävellessäni. Oli jo melko viileää ja minulla oli villapaita kauluspaidan päällä. Korpinkynnen tunnus kaavussani paljasti heti tupani.
Kaikki ympärilläni kiiruhtivat tunneilleen, kun minä kävelin kohti pihaa ja näytin hyvin tyytyväiseltä itseeni. Edellinen Pimeyden Voimilta Suojautumisen tunti oli ollut melko mielenkiintoinen, vaikkakin opettaja oli melko inhottava. Tosin olin yrittänyt kysellä Professori Kovacevichilta kovasti tappokirouksesta. Äiti puhui joskus siitä, enkä minä vieläkään ymmärtänyt miten kukaan pystyi tekemään sitä loitsua ja miten se toimi. Ei, en ikinä voisi tehdä sellaista, mutta se olisi mielenkiintoista tietää.

Huomasin junassa tapaamani opettajan jo pihalla ja sitten näin Aprilin, joka oli ollut sen Grayn suvun Yvonnen kanssa samassa vaunuosastossa.
Katsoin opettajaa arvioivasti samalla kun kävelin tämän eteen.
"Päivää professori, pääsemmekö me tänään lentämään?" esitin heti tervehdittyäni kysymyksen. Käännyin katsomaan Aprilia, jonka olin ohittanut ja hymyilin. Melko itsevarmasti. kaulassani roikkui kaulakoru joka esitti Henkipään Harpyijoiden tunnusta, kultaista pedonkynttä.
Se oli minun onnenkoruni. Äiti oli ostanut sen minulle Harpyijoiden ottelussa joskus kun olin ollut pienempi.

Katselin ympärilleni. Muutama muukin ensiluokkalainen oli saapunut paikalle minun jäljessäni ja osa näytti kovin jännittyneeltä.
Miksi ihmeessä?
Käännyin katsomaan Aprilia.
"Jännittääkö sinua? Ei kannata, se on ihan helppoa. Äiti sanoo aina ettei sillä ole väliä koska lentää ensimmäisen kerran. Suurin osa Harpyijoidenkin pelaajista on lentänyt ensimmäisen kerran vasta Tylypahkassa."
Toivoin, että olin sanonut fiksusti Aprilille sillä tästä näki että tätä jännitti. En voinut ymmärtää sitä, mutta minä edes yritin olla mukava. Kovasti yritin. Vaikka äiti sanoikin, että silloin jos yritin, ei mistään tullut mitään.

[Ambra]

Jeremiah Farraday

En saanut nukuttua yöllä. En normaalistikaan nukkunut kovin hyvin, mutta nyt vielä vähemmän. Puhuimme koko eilisen päivän Jaredin ja Happyn kanssa vain ja ainoastaan tästä päivästä, tarkemmin ensimmäisestä lento-oppitunnista. Varsinkin iltaa kohden keskustelu kävi kiihkeämmäksi, eikä kukaan tehnyt elettäkään siirtyäkseen omiin tupiinsa, kun sen aika virallisesti tuli. Piileskelimme ties missä katkaisematta puhetta hetkeksikään. Pikkuhiljaa aiheet alkoivat toistaa itseään, mutta ne piti siitä huolimatta käydä aina läpi.

Ehkä kulunein valituksenaihe oli se, miten ensiluokkalaiset eivät saaneet tuoda omia luutiaan kouluun. Huhuja koulun luutien laadusta ja kunnosta lensi ympäriinsä ja ne olivat lähes kaikki negatiivisia: osa luudista puolsi johonkin suuntaan, toiset eivät nousseet tarpeeksi korkealle tai lähtivät kulkeutumaan tuulen mukana. En käsittänyt, miten Tylypahkalla ei ollut varaa ostaa uusia luutia. Miten kukaan voisi nauttia lentämisestä sellaisilla karahkoilla? Meillä ei tietenkään tulisi olemaan mitään ongelmia niiden kanssa, mutta olisi rasittavaa väistellä luudiltaan putoilevia ja päättömästi sinkoilevia idiootteja, jotka eivät olleet koskaan istuneet luudan selässä.

Kävelimme yhdessä nurmialueen poikki kohti lentoaluetta. Siellä seisoi jo muutamia ihmisiä, joista yksi selvästi lennonopettajamme Islay. Kun tunnistin erään häntä ympäröivistä hahmoista, tökkäsin Jaredia kylkeen.
”Sadie on jo siellä”, sanoin. Happy oli varmasti huomannut sen myös. Muita ensiluokkalaisia en tunnistanut.

Kävellessämme kohti heitä tarkastelin lento-olosuhteita. Ilma oli viileä eikä aurinko päässyt paistamaan kiinteän pilviverhon takaa ollenkaan. Se oli hyvä, koska silloin silmiin ei sattuisi heijastuksia eikä näkyvyys rajottuisi. Ruoho jalkojen alla oli kosteaa: jos joku tippuisi, alastulo olisi märkä.
Saavuimme muiden luokse ja silloin tunnistin läsnäolijoista muutaman ulkonäön perusteella, heidän nimiään en tiennyt. Oppitunti ei ollut alkamassa ilmeisesti ihan vielä, koska ainakaan opettajamme ei näyttänyt siltä. Toisaalta nahkatakissa vieressämme seisova Islay ei kyllä näyttänyt opettajalta alkuunkaan, joten kai tässä voisi periaatteessa odottaa mitä vain.

Silloin mieleeni muistui eräs toinen puheenaiheistamme eiliseltä, nimittäin mitä tunneilla opetettaisiin. Olisi äärettömän tylsää kuunnella opetusta luudalle nousemisesta, laskeutumisesta ja kääntymisestä tai sellaisesta. Olimme kuitenkin lentäneet kotona pihallamme täysin rutiinilla jo ihan pienestä asti, pelanneet huispausta ja sellaista. Meille ei tarvitsisi opettaa näitä asioita uudestaan. Sen sijaan olin varma, että tästäkin joukosta löytyisi niitä, jotka eivät edes halunneet koko luudan selkään. Ajatus oli mielestäni omituinen. Lentäminen oli parasta, mitä olen koskaan tiennyt. Parhaimmillaan se oli Jaredin ja Happyn kanssa, niin kuin nyt.

Yritin keksiä syytä olla huomaamatta Sadieta, mutta se olisi oikeastaan ollut mahdotonta, joten nyökkäsin jäykästi häneen päin ja toivoin, että asia jäisi siihen. Kaikista parasta olisi, jos pääsisimme jo pian aloittamaan: koko tämä aika koulussa ilman lentämistä tuntui suunnattoman pitkältä. En malttanut odottaa, että pääsisin taas ilmaan.


// voi elämä auttakaa mua kirjottamaan Jerryllä jotain muuta ku täyttä paskaa
edit. no järkkyä tii :'''D olin jo ihan järkyttyny et ihan tosissas otit ne mun heitot sieltä että hyvin se menee o/ //

[Braile]

/ Feilasin, mun piti toteuttaa toi Ambran antama pelihaaste tässä mutta sain mahdutettua vain yhden lauseen koko vuoroon :'D Sori, tuli liian kiire, en ehtinyt kirjoittaa enempää. Mutta tässä tää nyt kuitenkin on. /


Jared Farraday

Vaikka tätä päivää oltiinkin odotettu jo kauan ja kuumeisesti, se ei kuitenkaan taannut, että kaikki olisi mennyt aivan loistokkaasti. Olin tietty innoissani siitä seikasta, että ensimmäinen lentotunti pidettäisiin tänään. Pääsisin vihdoinkin esittelemään jotain, missä olin oikeasti hyvä, vaikka koulun luutien käyttäminen hieman epäilyttikin. Vanhemmat sisarukset kun olivat kertoneet aivan kylliksi kauhutarinoita niiden surkeudesta. En ollut ikinä lentänyt huonolla luudalla. Isä oli aina ostanut parhaimmat mahdolliset. Meille kolmellehan ne sopivatkin hyvin, minulle, Jerrylle ja Happylle siis.
Me olimme hyviä lentäjiä, taatusti parhaimpia vuosikurssilla. Vieläkin varmemmin parempia kuin Grayn kakarat. Jo sen paremmuuden osoittaminen tuntui vaikealta; olinkin tavannut jo Yvonnen oppitunneilla, ja tämä vastasi täysin sitä kuvaa, mitä meille oli kerrottu ennen kouluun lähettämistä. Isä oli aina sanonut, etteivät omenat kauas puusta pudonneet. Grayt olivat ihan sekaisin päästään. Se Yvonne ainakin oli, joten mikseivät sitten muutkaan.

Paremmuudeni osoittaminen ei ollut toteutunut vielä tähän mennessä kovin mallikkaasti. Koulu ei ollut sujunut ehkä aivan niin kuin olin odottanut itseltäni, jos rehellisiä oltiin. Olin ajatellut pärjääväni loistavasti, mutta Jerry ja Happy olivat saaneet opettajien suosion puolelleen saman tien. Ihan niin kuin äidin ja isänkin. Aina kahta muuta suosittiin. Mutta olin varma päihittäväni kaikki lentämisessä. Olin käynyt kerran harjoittelemassa, ilman lupaa tietenkin, mutta minä oikeasti halusin voittaa.

Sisarukseni tuskin sitä tiesivät, mutta puhuessaan heidän kanssa innoissani huispausharjoituksista, suurin osa siitä innostuksesta oli kummunnut vain ja ainoastaan kilpailunhaluisuudestani. En tiennyt miksi, mutta minulla oli outo tunne siitä, että oikeastaan halusin olla mieluummin jopa heitä parempi kuin vaikkapa Yvonnea parempi. Olin hävinnyt jo monessa muussa asiassa. Huispauksessa minun tulisi olla paras. Ja sen aioin myös tunnilla osoittaa.

Joku sisaruksista oli joskus sanonut, että parhaaseen lopputulokseen ei päässyt pyrkimällä siihen pelkästään oman voitonhalunsa kautta, sillä olisi kuulemma pitänyt muistaa ettei itseltään tulisi vaatia liikoja eikä omia rajojaan pitäisi yrittääkään ylittää. Mutta se oli vain aikuisten puhetta, jolla he yrittivät pitää luumme ehjinä jotta eivät joutuisi näkemään vaivaa niiden korjaamiseen. Minä itse tiesin paremmin, mitä voisin tehdä jos vain halusin.

Aamulla en kuitenkaan voinut sanoa olevani enää kovinkaan voittajatuulella. Jos piti mainita joitakin niistä monista asioista, joista en pitänyt, se oli perjantaiaamu. Päivä oli pitkä ja jostain syystä aika tuntui kulkevan hirveän hitaasti juuri niinä päivinä. Vanhemmat oppilaat olivat sanoneet sen olevan normaalia, mutta minusta se ei ollut reilua.
Ensimmäinen oppiaineemme tänään aamulla oli ollut Pimeyden voimilta suojautumista, se oli tietty ollut yhtä typerää kuin aina ääliön opettajamme takia. Lisäksi Sadie oli onnistunut antamaan typerän kuvan itsestään tunnin jälkeen jäätyään kyselemään professorilta kuolemaan liittyviä kysymyksiä. Minusta Sadie oli joskus lähes yhtä kummallinen kuin se Grayn nuorimmainen, Yvonne. Oli vaikea uskoa, että me oikeasti olimme täysin sukua toisillemme. Sadie oli ärsyttävä, kun kyseli koko ajan. Erityisesti siitä iänikuisesta kuolema-aiheestaan. Miksi hänen täytyi olla samalla luokka-asteella? Sekään ei ollut reilua, eikä se reiluksi siitä missään vaiheessa muuttuisi.

Aamiainenkin oli ollut huono. Happy ja Jerry olivat käskeneet minua lopettamaan valittamisen hetkeksi ja ajattelemaan tulevaa lentotuntia, mutta se oli mahdotonta. Jopa kotona aamiainen oli parempi, ainakin parempi kuin tänään. Joskus todella halusin päästä kotiin, pois koulusta.
Oli koulussa omat hauskat puolensa, mutta oppitunnit eivät lukeutuneet niihin. Eivät etenkään, kun ne eivät minulta vaan sujuneet sitten millään. Miksei koulussa saanut tehdä mitä vain olisi halunnut? Miksei voinut tehdä läksyjä vain jos huvitti, miksei voinut syödä kunnolla aamiaista? Olihan täällä joskus ihan hyvääkin ruokaa, ja ainakin sitä riitti kaikille, kotona kun oli liikaa ahneita suita viemässä oman osuutensa aamiaispöydän antimista. Mutta esimerkiksi koulun vohveleiden kanssa piti kuitenkin syödä hilloa, vaikka ei, halusin vohvelini siirapilla, en millään muulla. Olisi sitä nyt luullut, että taikakoulussa kaikki sellainen olisi mahdollista, mutta meille vain opetettiin suurimmilta osin kaikkea turhuuksia. Ei mitään sellaista, jota velhot oikeasti käyttivät.

Astellessamme sitten Happyn ja Jerryn kanssa kohti koulun pihamaiden sitä osaa, jolla huispaustuntimme pidettäisiin, juttelimme jälleen kerran huispauksesta. Minä vain pysyin nyt hiljempaa. Jostain syystä oli alkanut tuntua siltä, että perhoset olisivat lennelleet vatsani pohjalla, ja tunne vain vahvistui sitä mukaan mitä lähemmäs kenttää pääsimme. Näinkin jo opettajamme ja muutamien oppilaiden hahmot siellä. Kuinkahan moni heistä oli kuraverisiä? Kuraveriset eivät olleet koskaan koskeneetkaan luutiin, tuskin edes tiesivät että niillä saattoi tehdä jotain muutakin kuin lakaista portaita. Heistä ei ainakaan ollut vastusta, siitä saattoi olla varma. Mutta kuraveristen päihittäminen olisi laiha lohtu, jos muut olisivatkin yhtä hyviä kuin minä.

Vielä lähemmäs opettajaa ja muita oppilaita tullessamme Jerry tökkäsi minua kylkeen ja huomautti, että Sadiekin oli siellä. Nyökkäsin päätäni yksinkertaisesti. Sadien näkeminen ei päivääni pelastanut. Mutta mitä paremmin muiden oppilaiden kasvot näin, sitä paremmalta minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua. Kyllä minä noita parempi olisin.
Vilkaisin myös arvioivasti opettajan suuntaan. Oli vaikea uskoa, että tämä oikeasti voisi olla pätevä, sillä hänen ulkomuotonsa ei vaikuttanut mitenkään samanlaiselta kuin muiden opettajien. Mutta ehkä se sitten oli vain hyvä asia. En pitänyt juurikaan kenestäkään opettajasta. Ehkä tämä lento-opettaja tekisi sitten poikkeuksen sääntöön, mikäli hän vain näkisi että minä oikeasti osasin ja kaipasin kiitosta ihan aiheellisestikin.

Toivoin pääsevämme luutien selkään mahdollisimman pian. Paikoillaan seisoskelu sai minut hyvin levottomaksi. Halusin jo päästä osoittamaan, etten tarvitsisi alkeiskurssia! Ehkä jos olisin tarpeeksi hyvä, voisin vaikka päästä huispausjoukkueeseenkin. Sitä tapahtui kyllä todella harvoin, kuulemma oikeastaan vain yksi oppilas oli koskaan päässyt joukkueeseen niin nuorena ja tämäkin oli ollut joku julkisuuden henkilö myöhemmin. Mutta ei sitä koskaan tiennyt. Itse asiassa, saatoin jo nähdä itseni mielessäni luihuisen vihreä kaapu ylläni ja kimalteleva huispauspokaali käsissäni. Miksei sitten vaikka julkisuuden henkilönäkin. Kunnianhimoni se vain kasvoi kasvamistaan. Olisimmepa jo aloittaneet!

[Ele]

Yvonne Gray

Olin nähnyt ikkunasta, kuinka tummat pilvet olivat nousseet horisonttiin aamun aikana. Näytti siltä, että sadekin olisi mahdollinen. Kun katsahdin hieman alemmas ikkunankarmien alalaitaan, saatoin myös nähdä kuinka tällipajun lehdet kuiskailivat toisilleen tuulen tahdissa. En halunnut vilustua, joten päätin käydä hakemassa kaulahuivin ennen kuin lähtisin lentotunnilleni. Minulla oli siihen hyvin aikaa, kunhan vain en antaisi Jamesin häiritä itseäni. Makuusaliin päästyäni sain kuitenkin ikäväkseni todeta, että matka-arkkuni sisältö oli sotkettu ihan sekaisin. Vilkaisin takanani olevia luokkatovereitani vaivihkaa, he käänsivät nopeasti katseensa takaisin lattiaan, sillä toinen heistä oli kadottanut oman sormuksensa. Saatoin kuulla takaani kuiskauksia, mutten välittänyt niistä. He ihmettelivät varmasti kuka oli sotkenut arkkuni. Minä tiesin, että se oli James, joten en saanut sanoa siitä mitään kenellekään.
Alkaessani järjestelmään matka-arkkuani takaisin alkuperäiseen kuntoonsa, en voinut olla ajattelematta kuinka veljeni oli muuttunut paljon aggressiivisemmaksi Tylypahkaan päästyämme. Vaikkei James ollut koskaan jättänyt minua ilman ongelmia, niin koulussa kaikki hänen pilansa tuntuivat todellisimmilta. Enää hän ei vain kampannut minua tyhjillä käytävillä, vaan sekoitteli matka-arkkuani, piilotti koulukirjojani ja kadotti pieniä tavaroita, joita jätin yöpöydälle. Se ei ollut enää edes hauskaa. Minä olin pitänyt violetista muistipallostani! Jamesin räkätys kantautui korviini jopa unissa. Ehkä hän oli loukkaantunut kun en enää leikkinyt hänen kanssaan.

Kun sain arkkuni näyttämään taas tarpeeksi siistiltä, rupesin käärimään kaulaliinaa kaulalleni. Olin niin lyhyt, että tupani väreissä loistava kaulahuivi näytti ylipitkältä vaikka kääräisin sen kahteen kertaan kaulani ympäri. Matka-arkkuni siivousoperaatio oli ikävä kyllä vienyt niin kauan aikaa, että tiesin luultavasti myöhästyväni. Nappasin yhden värikkäistä hiuslenkeistäni, tämä oli limevihreäturkoosi johon oli kiinnitetty mustia lepakoita pienillä vietereillä, asettelin sen ranteeseeni ja lähdin kävelemään rauhallisella kävelyvauhdillani luutavaraston kautta aukiolle, jossa tunti oli määrä pitää. James koetti houkutella minua lintsaamaan koko tunnin. Ei, niin en saisi tehdä. Isä oli käskenyt minua tulemaan paremmaksi koulussa kuin yksikään Farradayn lapsista, eikä se onnistuisi jos jättäisin menemättä tunneille.

Jo moni oppilas oli saapunut aukealle ja kokoontunut professorin ympärille. Kun pääsin lähemmäksi saatoin jo tunnistaa joitain heistä. Näin Aprilin seisovan kauempana ja olin suuntaamassa hänen luokseen, kunnes tajusin että hänen vierellään seisoi Sadie. He juttelivat keskenään. Sadie oli vaikuttanut mukavalta junamatkan aikana, mutta kun professori Dumbledore oli huutanut häntä esiin Farradayn sukunimellä, oli kaikki muuttunut. Isä oli sanonut, että minun pitäisi vältellä heitä. Etenkin sen yhden välikohtauksen jälkeen. Laskin siis katseeni maahan etteivät tytöt olisi huomanneet minun katsettani.
Koetin kääntyillä ympäriinsä, mutten tuntenut juuri ketään ryhmästänikään. Ne kolmoset olivat tulleet edelläni, joten yritin jättäytyä heidänkin jälkeen. Kun lopulta saavuin muiden luokkalaisten luokse, jotka olivat kerääntyneet professori Islayn luokse, vetäydyin kaikkein kauimmaisimmaksi opettajasta. En professorin vuoksi, vaan välttääkseni muiden oppilaiden, sekä erityisesti Farradayn lasten, huomion.

Koetin ensin kurkistella muiden oppilaiden takaa, jotta näkisin mitä professori aikoi, mutta kyllästyttyäni varpailla seisomiseen tyydyin katsomaan eteeni ja aloin letittää pitkää tukkaani, joka ulottui siltikin miltei vyötärölleni saakka. Solmin sen sitten kiinni hiuslenkilläni ja vedin sen kaapuni etupuolelle. Nyt se ei olisi tiellä, jos pääsisimme lentämään. Minkälaisia koulun luudat olivat? Pääsisimmeköhän lentämään jo ensimmäisellä kerralla. James näytti kieltä Farradayn jälkeläisille. Minulle tuli siitä hieman parempi mieli.

[tein nyt tässä ennen Britanniaa, mutta hän liittyy mukaan seuraavaksi. :)]

[Britannia]

Robena-Britannia Farraday

Rakastin sitä, että olin yksi kolmosista. Se sai olon aina varmaksi siitä, ettei koskaan joutuisi olemaan täysin yksin. Ja sitten kaikki heti innostuivat kuuntelemaan minua ja minun elämästäni tarinoita, kun kertoi että synnyin vanhimpana kolmosista. Kolmoset kun eivät olleet niinkään yleisiä kuin esimerkiksi kaksoset käsitykseni mukaan. Eli siis se, että Jerry ja Jared olivat vierelläni, toi mahdottoman paljon hyvää ja kivaa tullessaan. Oli siinä kuitenkin myös varjopuolensa, jotka eivät tosin periaatteessa liittyneet mitenkään veljiini joihin oli kiintynyt. En ainakaan kokenut sen olevan veljieni syy enkä siitä koskaan heitä syyttänyt, ei se ollut kenenkään vika.
Nimittäin se, että seura teki kaltaisekseen, otti joskus päähän ja rajusti.

Vaikka eilinen päivä oli ollut täynnä intoa, jännitystä ja kiihkoilua lentotuntien takia ja olimme jopa liian myöhään keikkuneet käytävillä vain miettimässä, miten seuraavan päivän lentotunnista tulisi upeaa, nyt tuntui että perhoset vatsassa saivat kaikki jotenkin hermostuneiksi. Varsinkin Jaredin hermot tuntuivat olevan viittä vaille repeämässä aina välillä, ja toisinaan käskimme Jerryn kanssa häntä rauhoittumaan.
Aamiaispöydässä olin saanut puristaa lusikkaa kädessäni rystyset valkoisina, etten olisi alkanut valittamaan ja narisemaan pienimmästäkin asiasta. Mutta se nyt ei kuulunut kuvaan, kun minulla ei yleensäkään ollut tapana tuoda esille huonoja päiviäni, vaikka veljeni tietenkin huomasivat sellaiset katsomattakin, joka muuten toisinaan oli todella ärsyttävää.
Ensimmäisestä lentotunnista puhuminenkin alkoi jo kulua pikku hiljaa puhki, kun haukuimme vielä aamullakin koulun huonoja luutia, joka johti siihen että aloimme taas puimaan sitä kuinka ensiluokkalaiset eivät saaneet tuoda omia luutiaan, joka johti puolestaan siihen, että koko koulu alkoi pala palalta tuntua tyhmältä.

Meillä oli ollut Pimeyden voimilta suojautumisen tunti heti aamutuimaan, ja koska olimme melkein myöhästyneet koko tunnilta, olimme joutuneet epätoivottuihin etupenkkeihin istumaan. Koska kyseisen oppiaineen opettaja ei ollut miellyttänyt meidän kenenkään mieltä, emme juurikaan olleet pystyneet sielläkään keskittymään ja opettajan ankaria uhkauksia ja vihaisia katseita oli sadellut joka toinen minuutti.
Ja varsinkin kun olimme yhteen ääneen pyytäneet Sadieta olemaan edes joskus hiljaa siitä iän ikuisesta kuolemastaan, oli opettaja moittinut meitä pahasti. Lopulta siellä luokassa sitten kuiskailtuamme keskenämme olimme tulleet tulokseen, että Sadiessa olisi ainesta Grayn kakaraksi. Mutta vaikka Sadie olikin aika ärsyttävä pikkusiskonakin, se sai minut ärsyyntyneeksi vielä enemmän, että tuo oli samalla luokka-asteella vaikka oli meitä vuoden nuorempi. Oli hän onneksi mennyt eri tupaan kuin minä ja Jared, mutta Jerry sen sijaan oli Korpinkynnessä niin kuin Sadiekin.
Lajitteluhatun päätöksetkin olivat varjostaneet ilmapiiriämme kiitettävästi heti koulun alusta lähtien.

Vaikka huispausasioista oli keskusteltu jo monien mielestä ihan tarpeeksi, meidän oli kolmisin pakko puhua niistä edelleen astellessamme pihamaalla kohti lentopaikkaa, jossa tuntimme pidettäisiin. Sidoin siinä samalla hiuksiani kahdelle letille, kun kuunteli veljieni keskustelua. Jerry kuitenkin tuntui olevan vaisumpi kuin tavallisesti ja välillä vilkaisin tuota salavihkaa kuin nähdäkseni tuon läpi, oliko kaikki hyvin. Tuon luonteeseen ei nimittäin kuulunut ainakaan oitis kertoa, mikä oli vinossa jos joku nyt edes oli. Ehkä tuo oli vain vähän väsynyt.

Keskustelut tällä kertaa huispausliigan peleistä jäivät kuitenkin kohtalaisen lyhyeen, kun tulimme paikalle jossa jo muutamia oppilaita oli ennen meitä paikalla. Katselin ympärilleni, jotkut olivat tuttuja kasvoja mutten todellakaan muistanut kenenkään nimeä. No, Sadie siellä oli tietenkin. Huokaisin hiljaa jaravistelin sitten hiukan käsiäni, kun ne olivat ehtineet jo hiukan puutua lettejä tehdessäni.
”Hän oli täällä jo varmasti ensimmäisenä”, sanoin hiljaisella ja matalalla äänellä niin ettei Sadie voinut metrien päästä sitä kuulla. Vilkaisin tuohon nopeasti ja katselin sitten muita läsnäolijoita.
Monet oppilaat tutkailivat meitä innoissaan mutta toisaalta taas yrittivät peittää tuijotuksensa. Suurin osa tiesi jo tässä vaiheessa, että olimme kolmosia ja siksi keräsimme useinkin huomiota olemisellamme. Minua ei tosin tällä hetkellä yhtään huvittanut vastata kenenkään kysymyksiin siitä, että kuka meistä oli vanhin ja kuka nuorin ja oliko kivaa olla kolmonen ja niin edelleen.

Opettaja ei näyttänyt opettajalta, tai näytti mutta ei sellaiselta mitä olin odottanut. Ilmeisesti opettajan oma luuta leijui tuon vierellä ja katselin sitä enemmän arvioivasti kuin opettajaa. Kai tuolla ihan hyvä keppi oli, mutta ei se varmasti vetäisi vertoja niille jotka meillä kolmella oli –kotona. Niinpä, minusta tuntui että koulun luudat toteuttaisivat kaikki painajaiseni, eikä lentämisestä tulisi yhtään mitään.

Kiristin kaulahuiviani kun syystuuli tuntui purevan paljaaseen ihoon kiinni ja jäin odottelemaan siinä seisten paikallani veljieni välissä.

[Pakkasherra]

Fergie Islay

Seisoskelin keskellä pihaa ja katoin kelloa. Oppilaita alko ilmestyä enemmän ja enemmän, kunnes niitä oli puolisentoistakymmentä tai jotain sinne päin. Hui apuva. Mitenköhä tämän sais järjestettyä?
Oppilaita ilmestyi yksi-kaks kerrallaa. Junassa tapaamani oppilaat, joiden kaa olin porissu, olivat siel myös. Tämä oli joko mukava tai huano yllätys ja sehä tulis ilmi vasta oppitunnin aikana - mulle jälkikätee.

Jästisyntyseksi muistamani oppilas näytti jännittyneeltä ja huispausintoolijaki oli siel, näytti ettei pysyny pyrstöllää. Jästisyntyne sen sijaa jopa hymyyli mulle, mitä en ollu oottanu. Katoin tätä takasi enkä voinu olla hymyilemättä yhtä lailla. Kyl mää ymmärsin, jos teki mieli olla kohtelias ja kiva opelle mut ei kuitenkaa ollu kanttia avata suutaan. Lisäksi muutki junasta tuli paikal. Oli kain se iha mukavaa ku ees jolleki ties ja pysty sanomaa suurin piirtee, mitä tehä ja mitennä piti suhtautuu. Päätin seistä kuitenni paikallani ja oottaa vaa, että kello löis. Vähä auktoriteetinni rakentamista. Tosin en tahtonu missään nimes olla se ope, jolla oli kyrpä otassa, vaa opettaja, joka osas sannoo asiansa ja hankkia kunnioituksem muun ku epäonnistumisen pelon kautta. Nii ku tais tolla jästisyntyselläki olla. Pitäs saada se turha peleko poies. Sei ois mun työ mut voisim mää auttaa siinä. Että mä vihasin niitä opettajia...

Se huispaustyyppi alko selittää jästisyntyselle mite suhtautua. En kyl tienny, auttoko jästisyntyselle, ku rinnastetaa taas vaihtelun vuoks kaikkea taikamaailman juttuihi, mut toivottavasti se ymmärs mistä oli kyse. Jotahi nyö oppilaat - ainahi jotkut - juttelivat keskennää. Toiset olivat hilijaa. Jästisyntyne ainaki oli tähännä asti.

Yks syy siihen etten sanonu mihtää oli, etten välttis muistannu kuka oli kukahki niistä joitten pärstät olin nähny etukähtee.

Katoin kelloa ja se iski tasan. Nostin katseeni suoraa eteenpäi siitä alaviistoo tiiraamisesta ja huusin:
"Tämä on ensimmääne lentotunti ykkösluokkalaisille. Josset kuulu tähä poppoosee ni ala vipittää! Jos kuulut, ni ole reipas, anna itestäs meikälle hyvä kuva ja muodosta muitten kanssa rivi! Ny alotehtaa!"
Otin sauvani essii. Osotin - vilkasin että minne - kohti päärakennusta, laskin sauvan ja ootin. Pian alko lentää kaukasuudesta luutia tänne päi.

Muistin jutteluni reksin kans. "Tää ei oo vuosi satakaheksanysi vaa kakstuhattaysi! Nää uusit kaikki luudat! Muistaakseni Nimbus 2000 on vuoden -nollakaks mallia ja sehä alkaa olla jo hyvän hintasna koululleki! Jos uusit luudat nii mä ostan yllätyksen oppilaille."

Siinä ne oli - kaikki nimenommaa Nimbus kakstonnisia. Ja yks oli uusinta mallia. Otin sen käteeni ja katoin oppilaita päi.
"Työ näytätte tietävän että olit kadun kasvatti tai kunnon kroisos, täällä lennetään koulun luudilla. Te ootte onnekkaita, sillä koko luutavaranto on uusittu - meikän varoilla suurin osa - tämän vuosituhannen mallistoon. Ja tää, mitä mää pijän kädesä, on tämän vuoden uusin malli. Se, joka yllättää mut positiivisesti, saa lentää tällä tunnin lopuksi. Tässä ei mitata taitoa, vaan asennetta. Eli vaikket oliskaa syntyny luuvan päälle, saat mahollisuuden tähän mun valvonnan alla. Tai saat luovuttaa mahollisuutes toiselle, josset valinnastani huolimatta usko haluavas lentää tällä." Vilasin tässä välissä jästisyntystä päi. Sitte huispausintoolijaa. Sitte nopsasee muita päi, ennen ku muut aattelis et syrjin niitä tai pikemminni koitin pyyhkiä sitä tunnetta, että tuntisin ylipäätää yhtää ketää etukätee. "Ny nimenhuuto! Jatkoin tätä avaustani.

Ku oppilaat oli rivisä, aloin kulkemaa ja ootin aina huutoa takasi "Täällä!" Pysähyin listassa April Allenin kohalla, vilasin jästisyntystä. "Nää oot neiti Allen?" sanoin kysyvästi jästisyntystä päi. Sitten kuljettuani listalla taas hetken pysähyin uudestaan.
"JoitakihassujanimiäMattiaLiisaasunmuita... Ootteko te kolmoset?" katoin kolmea oppilasta, joista olin vissii tavannu yhen junassa. Jatkoin nimilistan rauhassa loppuun. Sitten aloin jakaa luutia oppilaitten kesken - kaikki sai käyttöön Nimbus 2000:n.

Muistelin nähneeni jonkun muunki junassa nähneeni oppilaan tääl...

[Cinnamonhusky]

April Allen

Opettaja hymyili minulle takaisin, pysyttelin sopivasti taka-alalla, minua jännitti niin. Yhtäkkiä näin jo tuttuja. Sadie ensimmäisten joukossa. Muistan Sadien oikein hyvin, hän piti huispauksesta, ja hän oli innoissaan. Hän osasi lentää, hän tykkäsi siitä, ja hän kannatti joitain Harpyjoita. Tai enhän minä millään ollut muistaa tuota nimeä, päänvaivaa vain sain ajatuksesta että oli olemassa paljon huispausjoukkueita, joiden nimet minun piti tietää ollakseni hyvä muille. Voi miksi taikamaailmaan sopeutuminen oli näin vaikeaa, päivästä toiseen kaikki todistivat ylivoimaisen tietävinä että olin tyhmä. Minun oli ehdottomasti mentävä useammin kirjastoon, luettava kaikki mahdollinen. Halusin tietää, halusin osata ja tulla hyväksytyksi. Muistan Sadiesta myös sen, että hän oli kiinnostunut tappokirouksesta. Kuulin sen kun muutama oppilas puhui hänestä vähän halveksuvaan sävyyn, mainitsi vielä ikävästi Yvonne-neidistä. Minä en pitänyt siitä että kavereitani haukuttiin..

Sadie tuli lähemmäs, ensin hän puhui opettajalle, ihan tuosta vain. Miksen minäkin ollut rohkea kuin Sadie, sellainen hymyilevä ja itsevarma. Odotetun vastauksen jälkeen hän kääntyi minuunpäin, jättäen opettajan ulos keskustelusta, mutta niin että hän pystyi kuulemaan meidät. "Jännittääkö sinua? Ei kannata, se on ihan helppoa. Äiti sanoo aina ettei sillä ole väliä koska lentää ensimmäisen kerran. Suurin osa Harpyijoidenkin pelaajista on lentänyt ensimmäisen kerran vasta Tylypahkassa." Sadie kertoi minulle, voih, olin niin tietämätön. Olin yhä edelleen pelottavan varma että luudilla oli jotain erikoiskykyjä mitä en voinut aavistaa. Tietämättäni minä nolaisin itseni. "Tuota, Sadie. Olen ai..ka hermostunut. Minä.. ..mitä luudat osaavat tehdä?" Vastasin hänelle, paljastaen tyhmyyteni kuin taidemaalauksen juhlavasti peitteensä alta. Paitsi että tämän mitättömän taulun kehyksien sisältä löytyi ammottava tietämättömyys. Minua niin nolotti, voikun isä olisi kertonut enemmän.

Käänsin katsettani, huomasin, että Yvonne-neitikin oli tulossa. Hymyilin hänen suuntaansa, hän katsahti minuun, näki sitten Sadien vierelläni ja katseli maahan. En pitänyt tästä yhtään, miksi he eivät tykänneet toisistaan.. Olin kyllä nähnyt Sadien niiden kolmen kanssa ketkä aina puhuivat pahaa Yvonne-neidistä, mutta jotenkin Sadie vaikutti olevan ulkopuolella kaikesta. Hän oli muutenkin niin mukava etten voinut uskoa hänen liittyneen tuohon ilkeään käytökseen. Mikä edes sai heidät vihaamaan Yvonne-neitiä niin kovin, eihän hän edes ollut tehnyt mitään pahaa, päinvastoin. Minua ahdisti tilanne, halusin jutella Sadielle, mutta niin halusin myös Yvonnelle, miksi tämä oli tehty näin vaikeaksi.. Halusin varmistaa asioita, jos minun oli vaikka valittava puoleni tässä tyhmässä riidassa heidän välillään, vaikka tiesin että jos minun oli valittava, olisin Yvonne-neidin kanssa, koska hän oli kaverini. Mutta kyllähän Sadiekin oli minulle melkein kuin kaveri, mutta en tiennyt siitä niin. Pitiköhän hän edes minusta.. "Sadie, minä tuota.. ..voidaanko me olla kavereita ..vaikka minä ja Yvonne ollaan kavereita?" Vastaus hieman pelotti minua, en halunnut joutua tällaiseen ikävään tilanteeseen. Kuka keksi riidat, voi jos tietäisin noituisin hänelle trumpetin nenän paikalle, ja laittaisin torvesta melonin sisään. Hmmn, tilanne sai minussa niin idioottimaisia ajatuksia että ihan hävetti.

Opettaja alkoi puhua, hän käski meitä riviin. Aistin ilmasta innokkuutta, mutta minulla oloni vain paheni. Nyt minua ei pelkästään pelottanut, vaan myös ahdisti kovasti tuon kaiken Sadie-Yvonne-ongelman vuoksi. Pelkäsin että oksennan, asetuin kiltisti riviin siinä missä muutkin. Olin rivissä Sadien vieressä, kauemapana nuo muut hänen seuralaisensa, kolme muuta ikäistämme jotka jättivät häntäkin hieman ulkopuolelle. Minulle myös Sadie oli tyttö ketä hyljeksittiin, nuo nimittäin. Sain kaikesta pohtimisesta päänvaivaa, minua suorastaan itketti. En silti halunnut alkaa itkeä täällä, en missään nimessä. Pelkäsin nimittäin, pelkäsin nöyryytetyksi tulemista. Juuri niinkuin olin pelännyt jästikoulussakin.

Opettaja puhui, meillä oli kait hienot luudat, ainakin ymmärsin niin. Sen lisäksi opettajan kädessä oli yksi niin komea luuta, että minunkin silmäni kiiluivat, vaikken niistä mitään ymmärtänytkään. Rivissä kuiskittiin, tiesin että moni halusi sen, mutta minä en erityisemmin. Tai siis tarkoitan että kyllä halusin, halusin oikein kovasti että opettaja näkisi minun onnistuneen tunnilla ja saisin palkkioksi lentää tuolla luudalla, mutta tiesin ettei se ollut mahdollista. Joukossa oli niin innokkaita lentäjiä, etten voinut kuin haaveilla moisesta kunniasta.

Nimenhuuto alkoi, muutama A:lla alkava sukunimi vilahti, ja sitten minä. Opettaja kääntyi katsottuaan listaansa minuun päin, siis ihan tarkalleen. Ja kysyi olinko minä se Allen kenestä puhuttiin, yritin vastata myöntävästi, mutta siitä ei oikein tullut mitään, joten vain nyökkäsin ja hymyilin hieman. Perhosia sinkoili pitkin vatsaani, käteni taisivat hiota ja kasvoni olivat kalpeat. Lentäminen pelotti niin ylivoimaisesti, että olin varma siitä, etten tulisi pääsemään luudan kyytiin. Halusin pois täältä..

[Neifion]

Sadie Farraday

Huomasin kolmoset. Olin ruokasodan jälkeen jostain syystä pysytellyt kaukana näistä. Sitä paitsi, äiti oli sanonut että Tylypahkassa piti hankkia omia ystäviä.
Aprilin kysymys sai silmäni suurentumaan. Luudat tekivät?
"Ne lentävät ja me ohjaamme niitä. Ei se ole vaikeaa", kerroin ja hymyilin sitten.
Aprilin kysyessä Yvonnesta, minä vilkaisin kolmosia ja katsoin että nämä olivat tarpeeksi kaukana.
"Voidaan. Ja voisin olla Yvonnenkin kanssa kaveri, ellei kolmoset olisi täällä..." selitin puhuen hyvin hiljaa.

Siirryin riviin, kun opettaja käski ja huudahdin olevani paikalla kun nimeni sanottiin heti kolmosten jälkeen. Kun luudat vihdoin lensivät paikalle, innostus minussa kasvoi. Ne olivat kakstonnisia! Oikeita kakstonnisia! Vihdoin uudet luudat!

Sain oman luutani käteeni ja kokeilin sitä. Se oli aivan uusi. Huomasin Aprilia jännittävän.
"Ei sitä tarvitse pelätä." Sanoin. Himoitsit Professori Islayn luutaa. Vaikka minulla itselläni olikin oma 2008-mallin luuta, tahdoin silti näyttää osaavani jotakin. Minusta tulisi isona huispaaja.
Toisaalta olisin tahtonut antaa Aprilille mahdollisuuden, sillä yritin kovasti kuvitella miltä tästä tuntui. Mieleeni putkahti ajatus siitä että olisin joutunut lentämään lohikäärmeellä ja samassa ymmärsin täysin. Meidän pelkomme vain olivat vähäsen erilaiset.
"Kyllä sinä osaat, ihan varmasti", sanoin ja etsin katseellani Yvonnea. Jos Jared ja Britannia eivät olisi olleet koulussa olisin voinut hyvällä omatunnolla pyytää Yvonnea liittymään minun ja Aprilin seuraan, mutta kaksi kolmosista, vaikka olihan Jerryssäkin riski, kertoisivat ainakin isälle kenen kanssa olin tekemisissä. Jostakin syystä äiti ei niin kovasti asiasta välittänytkään.

Toivoin että pääsisin pian luudan selkään. Olin odottanut jo niin kauan. Tämän tunnin jälkeen, joka olisi lapsellisen helppo, aioin livahtaa myöhemmin illalla oman luutani kanssa. Kukaan ei huomaisi, varmistaisin asian.
Minun oli vain pakko päästä lentämään!

//ai ai sadie suunnittelee jo ilkeyksiä myöhempää varten :D//

[Ambra]

Jeremiah Farraday

Vaikka seisoin Jaredin ja Happyn kanssa, tunsin itseni kumman irtonaiseksi koko siitä tilanteesta. Oli niitä, jotka eivät pysyneet aloillaan joko pelosta tai innostuksesta, niitä, jotka juttelivat kaverinsa kanssa ja niitä, jotka vain yksinkertaisesti olivat, mutta minä en tuntunut kuuluvan mihinkään niistä luokista. Olin tunnilla, koska se oli pakollinen. Ajattelin näin, koska en uskonut, että tekisimme mitään suurenmoisen mielenkiintoista. Se mielikuva oli kuitenkin hieman horjunut, kun tarkastelin opettajaamme. Hän ei vaikuttanut turhan tiukkapipoiselta, mutten ollut varma, mitä tuli hänen opettajanlahjoihinsa. Islay ei oikeastaan näyttänyt siltä perinteiseltä professorilta.

Sain kuitenkin lohtua siitä, että kun me, Jared, Happy ja minä, pääsisimme lentämään, ei mistään muusta tarvinnut juuri huolehtia. Se oli kuitenkin meidän yhteinen juttumme, kenties se tärkein yksittäinen asia, joka sitoi meidät yhteen. Kenties siksi oli niin omituista olla täällä, koska en ollut koskaan lentänyt kenenkään muun kuin heidän kanssaan. Tuntui väärältä jakaa sellainen kokemus kaikkien näiden tuntemattomien ihmisten kanssa.

Ainakin opettaja kuitenkin aloitti jämäkästi kellon lyödessä tasan. Laitoin huvittuneena merkille hänen puhetapansa, ilmeisesti ulkonäkö ei ollut ainoa hieman erikoinen asia hänessä. Minusta tuntui, että minun olisi pitänyt tökätä Jaredia, jotta hän ei huomauttaisi asiasta mitään, mutta jostain syystä en kuitenkaan tehnyt sitä. Sen kuitenkin tiesin, että muutkin olivat panneet saman asian merkille yhtä nopeasti kuin minäkin.
Tuntui tyhmältä mennä seisomaan riviin, ihan kuin olisimme jotenkin vähäjärkisiä ja meitä voisi puhutella vain, kun seisoimme sillä tavalla kasvot opettajaa kohden. Siinä joka tapauksessa seisoin ja kuuntelin, kun opettaja jatkoi puhettaan.

Olin jo ehtinyt tuhahtaa, kun opettaja totesi, että lennämme koulun luudilla, mutta sitten suuni oli loksahtaa auki. Ei voinut olla totta. Koulu oli uusinut luutansa! Mieleni teki hihkua, mutta sen sijaan tökkäsin tällä kertaa vieläkin tarpeettomammin sekä Happya että Jaredia. Katsahdin heitä molempia ja tarkastelin sitten tarkemmin sitä luutaa, joka oli opettajan kädessä. Se oli erilainen kuin muut, selvästi paljon hienompi ja kalliimpi. Mietin, aikoiko hän kenties lentää sillä itse. Se olisi niin tyypillistä, opettaja laittaa oppilaat huonommille luudille ja pitää itse parhaan. Vaikka Nimbus kaksitonniset eivät toki olleet huonoja luutia ollenkaan, päinvastoin suuren luokan menestyksiä – ja suorastaan huippuluutia verrattuna koulun vanhoihin rotiskoihin.

Opettajan haaste oli mielenkiintoinen ja otin sen epäröimättä vastaan. Ajattelin, että oli täysin selvää, että joku meistä saisi luudan käyttöönsä tunnin lopuksi. Ei sellaista luutaa voinut kelle tahansa antaa, jollekin, joka ei ole koskaan luutaa nähnytkään.
Nimenhuudossa oli ensin muutama aakkosissa meitä ennen oleva oppilas. En yllättynyt, kun opettaja kysyi, olimmeko kolmosia, mutta kurtistin silti kulmiani ärsyyntyneesti. En vaivautunut vastaamaan. Eikö sen pitäisi olla ilmiselvää? Joka kerta tuntui riittävän joku, joka jaksoi ihmetellä asiaa. Lisäksi keskimmäisenä kolmosena minulla oli kaikista vähiten kiinnostava asema, ainakin muiden ihmisten mielestä, joten onneksi yleensä sain katsoa vierestä, kun Happylta ja Jaredilta kysyttiin kysymyksiä.

Otin saamani luudan käteeni varmasti. Sen kahva tuntui hyvin erilaiselta, kun vertasin sitä omaan luutaani. Kädensija oli isompi, kenties standardikoko kouluille. Materiaali oli kovempaa ja pinta liukkaampi. Kutakuinkin luuta tuntui silti melko mukavalta.
Muutkin saivat luudat ja jäimme odottamaan opettajan käskyjä tehdä jotain. Olisi jo aikakin.


// sainpas jatkettua etten jää jumittamaan ^^'' //

[Braile]

Jared Farraday

Professori ei ollut esitellyt itseään. En tiennyt miksi tätä oli pitänyt kutsua. Arvioin opettajaa päästä varpaisiin. Tämä näytti melko täsmällisesti sellaiselta henkilöltä, joka ei oikeasti välittänyt mistään muusta kuin huispauksesta. Muistelin joitakin kuvia lukemieni huispauslehtien kansissa. Huispaajilla oli usein joitakin vammoja kasvoissaan; olin melko varma, että professori käytti silmälappuakin mentyään ruhjomaan kasvonsa huispatessa. Opettajalta tämä ei kyllä näyttänyt sitten lainkaan. Pistävä naisesta lähtöisin oleva savunhajukin kieli siitä. Minä olin luullut, etteivät opettajat saisi polttaa, mutta ilmeisesti kukaan ei vahtinut asiaa kovin tarkkaan. Tai sitten rehtori oli vain niin vanhus, ettei tämän hajuaistikaan enää toiminut lainkaan.

Seuraavaksi kiinnitin huomiota professorin luutaan, joka ei näyttänyt olevan kovinkaan uutta mallia. En ollut koskaan nähnyt samanlaista, sillä meille oli aina ostettu kaikki uusimmat mallit mitä oli mahdollista saada. Opettajan luuta kun oli selvästikin Nimbus-sarjaa, mutta se ei muistuttanut sitten lainkaan niitä luutia, mitä meillä oli kotona. Oma Nimbukseni oli paljon sulavampi ja väriltäänkin erilainen.

Minua alkoi pikkuhiljaa pelottaa koulun luutien näkeminen aina vaan enemmän ja enemmän. Jos opettajankin luuta oli muutaman vuotta vanha, kuinka vanhoja olisivatkaan koulun omat luudat? En minä osaisi millään kuistiharjoilla lentää, enkä haluaisikaan. Oli ihan tyhmää, etteivät ensiluokkalaiset saaneet tuoda omia luutiaan. Halusin lentää omalla luudallani, koska siihen olin tottunut. Koulun luudat kuulemma oikkuilivat hirvittävästi. En halunnut päätyä murtamaan luitani ja menettämään kasvoni koko ykkösluokkalaisten edessä. Eiväthän he sitten uskoisi, kuinka hyvä lentäjä olisin.

Hätäännykseltäni osasin tuskin kiinnittää huomiota professorin puheisiin. Kun korviini kuitenkin kantautui sana "onnekkaita", havahduin kuitenkin ajatuksistani ja siinä samassa suuni loksahti auki: professori oli juuri ilmoittanut, että koulun luutavarastot oli uusittu, ja että tunnin lopuksi paras lentäjä saisi kokeilla opettajan luutaa. Ja paras lentäjä, sehän tulisin olemaan minä! Siitä ei tulisi olemaan epäilystäkään.
Kunhan nyt vain pääsisimme lentämään, ja pian. Kaikenlaiset epäilykset epäonnistumisia kohtaan olivat haihtuneet kuin savuna ilmaan.

Vilkaisin sivusilmällä Happya ja Jerryä. Kumpikin näyttivät innostuneilta, aivan kuten minäkin. Emme voineet voittaa kaikki kolme yhdessä, vain yksi voisi. Isä olisi varmaan sanonut, että pääasia olisi, että joku meistä neljästä (Sadie mukaanluettuna) voittaisi, emmekä antaisi voittonimikettä Grayn kakaralle, mutta minulle se ei vain riittäisi.
Halusin olla ehdottomasti paras. Halusin, että saisin kerrankin ansaitsemaani kunniaa, jota en muista aineista ikinä saanut. En ollut koskaan saanut edes ainuttakaan tupapistettä. Jerry ja Happy kyllä olivat. Minä olin vain ja ainoastaan menettänyt niitä. Olisin halunnut olla parempi, mutta koulu olikin paljon typerämpää kuin mitä olin luullut. Olin ajatellut pärjääväni hyvin, mutta typerät opettajat halusivat vain, että kaikki lukisivat tyhmät kirjat läpi ja tekisivät teoreettiset läksyt pergamenttirullilleen. Mitä hyötyä siitä muka oli?

Seuraavaksi katsahdin Sadieta. Tämäkin näytti kovin innokkaalta. Pikkusiskosta ei kuitenkaan olisi vastusta. Ei saisi olla. Sitä paitsi huomasin tämän vilkuilevan sen hullun Grayn lapsen suuntaan. Olin kuullut, että tämä oli viettänyt aikaa junassa tämän kanssa. En ollut varma kuitenkaan, eikä Sadie ollut suostunut myöntämään mitään. Mutta minä kyllä aikoisin vahtia silmä tarkkana, ettei Sadie menisi tekemään mitään typerää. Isä suuttuisi, jos olisimme missään tekemisissä niiden lasten kanssa. Sadie oli liian tyhmä tajutakseen.

Ennen kuin pääsimme käsiksi luutiin, professori halusi kuitenkin pitää nimenhuudon. En meinannut pysyä nahoissani. Mieleni teki joku singota luudan selässä taivasta kohti ja päästä tekemään kaikenlaisia nopeita syöksähdyksiä ilmassa. Olin hyvä niissä. Olin harjoitellut, katsonut mallia Rapakon palloseuran pitäjästä Woodista, joka teki jopa pyörähdyksiä ilmassa väliajoilla. Lisäksi olin opetellut hyödyntämään niitä pelatessakin.
Piti vain toivoa, että koulun luudat pysyisivät mukana vauhdissa. Pyörähdykset ja syöksähdykset perustuivat kuitenkin melko lailla nopeuteen ja sukkeluuteen. Jos luuta olisi liian hidas, voisin pudota armottomasti selästä. Mutta ainakin olisi joku, jota syyttää. Se luuta siis.

"Ootteko te kolmoset?" professori kysyi minun, Jerryn ja Happyn kohdalle tullessaan. Aina joku jaksoi ihmetellä. Se oli kyllä ihan hauskaa, paitsi silloin, jos joku erehtyi luulemaan, että olimmekin neloset ja Sadie oli yksi meistä.
"Ollaan", vastasin professorille Happyn ja Jerryn puolesta, selvittäen samalla tälle minun olevan Jared ja Jerryn Jerry, jotteivat nimet menisi sekaisin. Emme onneksi olleet kovin samannäköisiä keskenämme. Professori kyllä oppisi nimet yhtä helposti kuin muidenkin, etenkin kun pääsisi näkemään lentokykymme.

Professori pääsi nimenhuudossa G-kirjaimen kohdalle ja mainitsi Yvonne Grayn. Tämä oli aiemmin tuijotellut maahan, mutta joutui kohottamaan nimenhuudon kohdalla katseensa ja vastaamaan opettajalle olevansa paikalla. Loin pistävän katseen tyttöön ja toivoin tämän huomaavan sen.
Vielä rivissä ollessamme oli paha tehdä mitään sen enempää, mutta kunhan pääsisimme ilmaan, en kyllä aikoisi jättää sitä rauhaan. Isä olisi varmasti ylpeä, jos kertoisi kuinka olin suhtautunut Grayn lapsiin heti koulun alettua. Erityisesti, jos vihjaisin tälle vielä Sadien mahdollisesta ystävyydestä tämän kanssa. Piti vain olla varovainen, ettei opettaja huomaisi mitään.

Saatuani luudan käteeni jäin hypistelemään sen kahvaa levottomana. En voinut muuta tehdä kuin odottaa nimenhuudon päättymistä, jotta pääsisin ponkaisemaan ilmaan saman tien, kunhan professori siihen luvan antaisi. Ei sillä, että säännöillä tavallisesti olisi ollut paljon väliä - halusin vain tehdä hyvän vaikutuksen. Mitä tahansa voiton vuoksi.

[Ele]

Yvonne Gray

Vilkuilin Aprilia ja Sadieta kohti vähän väliä kun odotimme, että kello lyö tasan. He keskustelivat. Olin utelias tietämään, mitä kaikkea he puhuivat. James sanoi, että he varmasti juoruilivat minusta. En kommentoinut veljeäni mitenkään. Isä oli kieltänyt sen tunneilla. Minun oli käsketty istua hiljaa ja vastata kysymyksiin. Jo nyt huomasin, että isän logiikka oli rakoillut: lentotunneilla ei jouduttaisi istumaan. Saisinko minä siis puhua Jamesille tai Aprilille, jos Sadie ei olisi lähellä? En pitänyt veljeni vihjailuista. Ne saivat minutkin levottomaksi. Sadiekin katsoi minun suuntaani. Keskityin taas kenkieni kärkiin.

Yhtäkkiä opettajan erikoinen aksentti kaikui korviini ja käski meitä muodostamaan rivin. Olin niin hämmentynyt aluksi, että en tajunnut kuinka ympärilläni oleva joukko oppilaita alkoi nopeasti rynniä riviin päästäkseen kavereidensa viereen. Jäin hetkeksi toisten kiirehtijöiden jalkoihin ja heittelehdin muutaman tönäisyn mukana puolelta toiselle, kunnes tajusin itsekin seurata muiden esimerkkiä. Asettauduin jonnekin rivin keskivälin paikkeille ja odotin innoissani, mitä tuleman piti. Ensimmäinen lentotunti oli erilaista, kuin mikään toinen tunti jolla olin ollut. Täällä ei tarvinnut viitata tai istua hiljaa. Niin, oli se lentäminenkin odottamisen arvoista.

Professori Islayn punertavanruskea taikasauva vilahti ilman läpi ja jäi osoittamaan koulua kohti, josta pian lähti lentoon suuri luutien parvi. Se näytti minun mielessäni ihan elävältä parvelta. Huvituin ajatuksesta, että koulun luudat laskettaisiin laitumille aina kesän ajaksi. Koetin pitää naamani peruslukemilla ajatuksesta huolimatta. Damian oli kertonut, että koulussa käytettiin tosi vanhoja luutia, mutten ollut koskaan ajatellut sen olevan huono asia. Kotitontutkin muuttuivat koko ajan paremmiksi vuosien aikana, kun saivat kokemusta. Ja kirjojakin kunnioitettiin sitä enemmän, mitä vanhempia ne olivat. Eivätkö vanhat luudat olisi siis olleet varmempia? Yksi luudista lensi aivan minun eteeni. Sen sileä pinta ainakin näytti uudelta.

”-- Ja tää, mitä mää pijän kädesä, on tämän vuoden uusin malli. Se, joka yllättää mut positiivisesti, saa lentää tällä tunnin lopuksi. --”, professorilla oli kädessään vieläkin uudempi luuta. Jota vertasin ulkonäöllisesti siihen kädessäni olevaan. Ne näyttivät melkein samalta, mutta rouva Islayn sanottua, että luuta oli uudempi, muuttui se myös minun silmissäni paljon hienommaksi. Enhän minä oikeasti luudista mitään tiennyt. Isä pitäisi siitä, että minä saisin lentää professorin luudalla, mutten ymmärtänyt minkälaista asennetta professori oikein haki. Enhän minä ollut lentänyt kuin muutaman kerran, lähellä maata ja tiukan valvonnan alla. Isä ei ollut antanut minun lentää kovin korkealle. Tuijottelin kengän kärkiäni ja koetin työntää Jamesin puheet pois ajatuksistani. Olisi kyllä mielenkiintoista kokeilla, miten professorin luuta eroaisi omastani.

Aloin leikkiä letilläni, samalla kun professori kävi läpi nimenhuutoa. April oli melko alkupäässä. Koetin olla katsomatta hänen suuntaansa kun professori kysyin, oliko April Allen. Kyllä minä tiesin, että April tietäisi olevansa Allen. Myös Farradayn kohdalla professori pysähtyi. Keskityin vieterilepakkoihin hiuslenkissäni. Minä tiesin jo liian hyvin, miltä Farradayn näyttivät.. Kolmoset ja Sadie. Ei minun tarvinnut heistäkään välittää.
”Yvonne Gray!” jouduin väkisinkin kohottamaan katseeni professoria päin, mutten saanut minkäänlaista ääntä aikaiseksi. Kohotin siis käteni ylös, merkiksi siitä, että olin paikalla. Uskoin professorin huomanneen sen, koska hän katsoi minua hetken aikaa ennen kuin siirtyi seuraaviin.
Vilkaisin taas vaivihkaa rivin toiseen päähän, Aprilin ja Sadien suuntaan, mutta tajusin että yksi Farradayn kolmosista tuijotti minua. En oikein ymmärtänyt, mitä hän tuijotti, vilkaisin jopa taakseni varmistaakseni, olinko minä hänen kohteensa. Vastasin hänen katseeseen omalla tuijotuksellani, jota häiritsi vain muutama hidastempoinen silmän räpäytys. Olikohan minun lettini mennyt vinoon?

Parantelin sinipronssisen kaulahuivini asentoa kun professori jakoi meille luutia. Kiitin niiauksella ja hiljaisella kiitoksella luudasta ja tunnustelin luudan puupintaa sormieni alla. Se tuntui yhtä sileältä, kuin oli näyttänytkin. Rapsutin luudan merkkiä kynnelläni: Nimbus 2000. Se ei lähtenyt irti. Mitähän taikaa siihen oli käytetty?

[Britannia]

/hypätkää vaan mun yli, Happy vaan säätää siinä ja pohtii ja ottaa kans luudan käteensä/

[Pakkasherra]

Fergie Islay


Kun olin maininnu tosta luutajutusta, osa näkyi olevan innoissaa uusista luudista, osa ei ollu moksiskaa ja toisaalta jotku näytti hypännee ilmaa ja ois voinu jäädä siihe innosta. On se mukava että oma työ kantaa hetelmää. Olin iteki iha täpinöissä! Mut pitäs ottaa vakavampi asenne. Mitäs niihi opettajan velvollisuuksii kuuluu... Nyt mun pitäs alkaa oppitunnin kunnolla alkaes kattoo oppilaiden käyttäytymisen perää samal ku ohjaisin niit lentämää ekaa kertaa. Pitäisköhän sitä järkätä samanlaine tunti ku Huiski aikoinaa? Olihan tää mun eka tunti... No jaa. Mikä ettei, mitä menetettävääkää siinä muka ois. Sitä paitsi en jaksanu ny keksiä paljoo omiani. En tykänny yleensäkää sooloilla missää muualla ku luudan pääl. Tapanani oli olla tomerana ku siihe iski inspis, ei ruoska kädessä nautinnosta, vaa ku siihe oli omasta mielestäni aihetta, ku keksin pätevää ja tomeraa ja terävää sanottavaa, joka kajahtais korvasta sisään ja jäis sinne, eikä valahtas vahingossakaa toisesta ulos. Inhosin niitä oppilaita. Muistin omilta ajoiltani moisia luihuisia. En saanu suosia tupia mut luihuiset vaa tuntuu olevan perseestä! Oli niitä kai mukaviaki luihuisia... Kai se on se ryhmähenki, samaistuminen. Ihmisil on tapana muokkautuu helposti omiks laumoikseen ja välil se lauma ei kunnioita laumansa ulkopuolisii säädöksiä ja/tai auktoriteetteja...

Nimenhuudon aikana jästisyntynen oli nyökänny vaitonaisesti ja pian joku tän vieressä oli alkanu pölistä tälle. Tiiä mitä se pölisi. Kolmosista yksi oli varmistanu sukunimien pätevyyden ja samaan perheeseen kuulumisen.
Yks oppilaista - Yvonne Grayn kohal tais olla - oli vaa menny jäykäksi ku huusin nimen. Samoin teki pari muutakin tonttua. Mikäs siinä, en tiiä mistä johtu moinen, mut antipa olla.

Jotkut oppilaat puhu vaitonaisesti, toiset kovempaa, vaikka olin ilmottanu tunnin alkaneeksi. Kohta sanosin että turvat tukkoon. Kohta. Annoin ensin kaikkien totutella haasteeseeni ja koulun uusii luutii näi näppituntumalta. Kävelin siinä ees taas hetken, annoin oppilaiden katella luutiaan, muaki sai töllätä jos uskalti, supista tai mölistä keskenää, tehä mitä ekaluokkalaiset kulloinki tekkeekää.
Ei herrakiesuspentele, mähän oon viel anonyymi suurimman osan etessä! No, teen sen ku alotetaa. Sillee viekkahasti. Hymähin pääni sisällä. En jaksa pitää housuja kireinä ja naamaa sitruunana. Kyl tää tästä. Onnistuisin täsä ku tähän lähinki.

"Nonnih!" huudahin kunnol, ikään ku avasin ääntä. Oppilaat sais tottua siihen. Yskäsin takinhihaan ja jatkoin.
"Ny loppuu ne löpinät! Ilmotin oppitunnin alkaneeksi jo jokin aika sitten! Jokainen asettaa kauniisti luutansa sen käden puolelle, jota käyttää enemmän - oikeakätiset oikealle, vasenkätiset vasemmalle. Molempikätiset voivat pitää viisastelut vatsassaan!" Vilasin tässä vaiheessa varoittavasti ympärilleni. Kerro ny nimes!
"Mää oon Fergie Islay, teille siis professori Islay, matami Islay, neiti Islay, mihki ikinä tahotte kuttua! Pelkkä Islaykin riittäis."

Seisoin hetken hiljaa ja ootin, että jokanen oppilas kiltisti asetti luutansa toiselle puolellee. Tässä välisä vein nii sanotun palkintoluudan sivummal. Jatkoin puhetta, tällä kertaa rennommin, mut yhä artikulooden ja normaalia kovempaa jotta ääneni kuulus ulkoilmassa jokasen korvaan.
"Oppitunti alko jo, kute sanoin. Kuunteletta nyt neuvojani, nii kaikki sujuu hyvin." Uskoin, että jos toimin kute matami Huiski sillo joskus muinoin, pärjääsin. "Katotte luutaanne, viette käden sen yläpuolelle ja käskette sitä ylös. Tosissaa. Sanotte sille 'ylös!' Kaiken tunteen saa tuua mukaan. Oppikaa tuntemaa luutanne. Tietäkää, mikä teillä toimii luutanne kans."

Vedin syvää henkeä sieraimien kautta - ois näyttäny varmaa kummalliselta jos oisin näyttäny itteni rauhottelua oppilaille. Jännitti nii maan pirusti. Tää menee hyvin, tää menee hyvin, tää menee hyvin... No saa se mennä vähä metsäänki kunhan tulos on hyvä.