I want candy!

[Ele]

[peli tulee vielä siirtymään Tylyahon alueelle, sen takia tänne siirretty. Tervetuloa mukaan, Cin Aprilin kanssa. :)]

Yvonne Gray

Koulu oli alkanut sujua minulla jo rutiinilla. Tunnit soljuivat ohitseni päivittäin ja kaikki opettajat vaikuttivat kivoilta. Kukaan heistä ei haukkunut minua typeräksi, kuten isä. Saatoin sanoa, että koulunkäynti oli kivaa. Oli koulussakin vaikeita asioita. Sellaisia, joita jouduin kohtaamaan päivittäin. Ensimmäinen ongelmani oli nousta aina ajoissa aamiaiselle, jotta ehtisin ensimmäisille tunneille jotka alkoivat aamu kahdeksalta. Toiseksi ongelmakseni olivat muodostuneet Farradayt joita oli minun luokka-asteellani neljä. Tunneilla minun oli hankala vältellä heidän tapaamistaan, mutta tuntien ulkopuolella se oli muodostunut hankalaksi. Kolmas hankala tehtävä oli vältellä Jamesin kanssa puhumista. Veljeni oli tehnyt siitä vielä hankalampaa alkamalla herättämään huomiota jos minkälaisilla tempuilla. Löysin vaatteitani eri paikoista minne ne olin jättänyt, hiuspinnini katosivat aina jonnekin muistiinpanopergamenttien kanssa. Juuri James oli johdattanut minut tänäänkin kirjastoon, aivan perimmäisten hyllyjen luokse etsimään tietoa viisikoipisten luomishistoriasta, koska taikaeläintiedonoppikirja oli kadonnut teille tietämättömille.

Kirjaston hyllyt olivat isoja ja jouduin kulkemaan niska takakenossa etsiessäni viitteitä siitä mistä tarvitsemiani kirjoja pitäisi löytyä. Onneksi hyllyjen päälle oli ripustettu kylttejä, jotka paljastivat missä kirjaimessa kyseinen hylly oli aakkosissa. Vilkaisin kädessäni olevaa pergamentinpalaa jolle olin kirjoittanut etsimäni opuksen sijainnin: Äitein viha – kuinka velhosta tehdään viisikoipinen, kokoelma osasto, Äi. Mitä enemmän kävelin pitkin kirjaston käytäviä, sitä selvemmäksi minulle kävi, että joutuisin kävelemään ihan viimeiselle hyllyriville keskellä kirjaston julkista osastoa. Viimeisestä kulmasta kääntyessäni saatoin nähdä vilaukselta kiellettyjen kirjojen osaston sisäänkäynnin. Jamesin ihailevat hihkaisut saivat minunkin uteliaisuuteni heräämään. Tuntui, kuin se osasto olisi ollut pimeämpi kuin koko muu kirjasto.

”Ei, me emme mene sinne James”, totesin hiljaisella äänellä kirjastonhoitajaa kunnioittaen. Hän oli painottanut kirjaston ensimmäisellä käynnillä, kuinka tärkeää hiljaisuus oli tässä kirjojen säilytyspaikassa. Huiskin pois päästäni ajatukset salaperäisen osaston tutkimisesta omin päin. James ei pitänyt siitä.
Kävelin viimeisen hyllyn takimmaiseen nurkkaan. Tiesin, että se oli ainoa este minun ja kiellettyjen kirjojen osaston välillä. Koetin olla huomaamatta varvistelevaa veljeäni joka yritti kurkotella nähdäkseen paremmin näkymän, joka hyllyjen takaa avautui.
”Käyttäytyisit nyt James..”, mutisin veljelleni. Kirjaston tämä osa vaikutti kovin tyhjältä. Täällä saisin siis kommentoida Jamesin edesottamuksia kaikessa rauhassa. Poika jatkoi kärttämistä, mutta minä en jaksanut kuunnella. Polvistuin alimmalle hyllylle ja siirtelin koulukaapuni helmoja syrjemmäksi, etteivät ne tulisi tielleni. Hiukset minä olin jättänyt tänään auki. Kiharapilven päät hipoivat lattiaa ja lanteita kumartuessani ottamaan alimmalta kirjahyllyltä kirjan jonka tunnistin teokseksi, jota olin hakemassa.

Tartuin teokseen vetääkseni sen paikaltaan, mutta ilmeisesi ”Äitien viha” ei aikonut liikahtaakaan paikoiltaan. Muutaman yrityksen jälkeen tartuin teokseen kaksin käsin ja kiskoin sitä varovaisesti. Kirja liikahti hieman. Pojan ääni korvani vieressä käski käyttämään kovempia otteita. Tartuin kirjaan molemmilla käsilläni ja kiskoin kaikella voimallani kirjaa joka muutaman sekunnin kestäneestä vastustuksesta huolimatta irtosi lopulta ja sai minut lennähtämään hieman taaksepäin. Kun koetin kerätä itseni takaisin huomasin, että kiskottuani oikeaa teosta, olin onnistunut irrottamaan myös useita muita kirjoja sen mukana jotka lojuivat nyt maassa. Tunsin oloni syylliseksi tuijotellessani tyhjää kirjahyllyä ja maassa makaavia kirjoja. James nauroi korvani juuressa saaden ärsytykseni nousemaan entistä enemmän.
Sitten tapahtui se kaikista huonoin tilanne. Näin varjon ilmestyvän kirjojen päälle. Käänsin pääni tulijaa kohden. Olinko minä pulassa?

[Cinnamonhusky]

April Allen:

Liemet olivat ehdottomasti inhokkiaineeni. Niiden loogisuus oli vain harhapuhetta ja niiden valmistamiseen tarvittiin liikaa keskittymistä. Liikaa sellaista mitä minulla ei tunneille löytynyt, vaikka toisinaan opiskelin todella innolla. Liemet, ne vain eivät inspiroineet minua. Ja niistä puheen, hukkasin auttamattoman usein oppikirjani, näin kävi myös nyt, enkä ollut enää varma löytäisinkö sitä tälläkertaa lainkaan. Minulla oli vielä koulukamppeeni päällä, tarkoitukseni oli tehdä läksyt ajoissa tällä kertaa, mutta ei. Kirjani oli autuaan tietämätön omistajansa kaipuusta, suuntasinkin kirjastoon etsimään moista. Siellä olin käynyt tänään liemitunnin jälkeen, etsimässä jästikirjallisuutta.

Kirjasto avautui eteeni suurena ja kiehtovana, kuin aina ennenkin. Kirjahirmuna tämä oli yksi lempipaikoistani Tylypahkassa, vaikka olihan tuo täynnä kaikkea muutakin kiehtovaa. Niinkuin kummituksia, niitä pelottavia hirmuja. Nähdessäni ensimmäisen kerran Melkeinpäättömän Nickin olin juossut kirkuen vessaan, jonka jälkeen olin törmännyt talon toiseen kammottavaan kummitukseen, siihen kirkuvaan joka loikki vessanpöntöstä toiseen. Myöhemmin minulle kerrottiin että nuo kaksi olivat suhteellisen mukavia, verrattuna Veriseen Paroniin. Häntä en ollut vielä tavannut, mutta olin aivan varma että ensikohtaamista en kaipaisikaan. Ajatuksiini kadottuani en ollut aluksi huomata tuttavuuttani, mutta kun kuulin Yvonnen puhuvan jollekin hämärällä osastolla, oli minun pakko juosta hänen luokseen ja tervehtiä. Loikin kulman takaa hänen luokseen, hihkaisin tervehdyksen ja katselin ympärilleni. Ei ristin sieluakaan, en voinut olla miettimättä, puhuiko hän itsekseen. Ei tuo tuntunut huomaavan minua, kovasti repi kirjaa hyllystä, enkä voinut olla huomaamatta hänen hiuksiensa todellista pituutta. Sitten Yvonne kaatui taaksepäin, joten koin olevani ehkä tarpeellinen.

"Tarvitsetko apua?" kysäisin häneltä ojentaen kättäni eteenpäin.

[Ele]

Yvonne Gray

En ollut tottunut viettämään aikaani kirjastossa. Farradayn perheenjäsenten välttelystä olisi tullut heti vaikeampaa, jos olisin viihtynyt julkisilla paikoilla. Kirjasto kiehtoi minua jollain kummallisella tavalla. Ehkä se oli kiellettyjen kirjojen osasto, tai se vanhojen kirjojen haju joka palautti mieleeni isän työhuoneen ennen kuin Ranjit oli muuttanut meille. Isä oli joutunut siirtämään kaikki vanhat kirjansa työpaikalleen. Sen jälkeen eivät vanhat kirjat olleet enää tuoksuneet meillä. Oli epäreilua, etten saanut viettää paljon aikaa kirjastossa. Kiellettyjen kirjojen osasto taas sai Jamesin hihkumaan. Veljeni kiinnostus oli tarttunut minuunkin. Miksi jotkut kirjat olivat kiellettyjä? Tietysti oli olemassa kirjoja jotka kirosivat lukijansa pelkästään avaamisen voimalla, mutta eihän niitäkään voinut olla niin paljon, että niistä tulisi kokonainen kirjasto-osasto. En ymmärtänyt mikä muu tieto muka voisi olla sellaista, ettei sitä saisi lukea. Olin päätynyt siihen tulokseen, että kiellettyjen kirjojen osaston olemassaolo oli yhtä tärkeää kuin isän lukemattomat säännöt. Noudatin kumpiakin orjallisesti. James ei pitänyt siitä.

Kirjasto ei ilmeisesti ollut antamassa Äitien vihaa täysin tuntemattomalle noidalle. Sain käyttää kunnolla voimaa ennen kuin sain kirjan lopulta irtoamaan tiukasta välistään ja kiskomaan mukanaan muutamia lajitovereitaan. Pyllähdin maahan hölmistyneen näköisenä kädessäni kirja, joka olisi varmasti virnuillut omahyväisesti, jos sillä olisi ollut suu. James ainakin purskahti makeaan nauruun. En ollut itse aivan yhtä innostunut kömmähdyksestäni vaan vetelin kaapuni ylipitkiä hihoja pois tieltäni. Siinä vaiheessa tajusin, että joku oli huhuillut minua jo aiemmin. Käännyin katsomaan käytävän päähän ja näin junassa tapaamani tytön lähestyvän minua ja tarjoavan kättään avuksi. April.

Tuijotin hämmentyneenä Aprilin ojennettua kättä. Mielessäni poukkoili monta asiaa: Kuinka kauan tyttö oli ollut lähettyvillä? Oliko hän kuullut minun puhuvan Jamesille? Oliko hän nähnyt minun repivän kirjaa irti hyllystä turhankin voimakkaalla otteella? Kertoisiko hän matami Baxterille, miten kaltoin kohtelin hänen vastuullaan olevia kirjojaan?
Hetken kättä tuijoteltuani muistin kuitenkin, että April oli ollut mukava tyttö jolla oli ollut mielenkiintoinen matka-arkku, joten tartuin hänen tarjoukseensa vetää minut ylös. Pienen avun kanssa ylös nouseminen ei ollut lainkaan hankalaa, vaikka James väittikin että työllistin Aprilia ihan turhaan. Yritin pidätellä kieltäni. En saisi sanoa mitään Jamesille nyt, kun minulla oli seuraa.

”Kiitos”, totesin yksinkertaisesti siistiessäni kaavulta olematonta pölyä. Katseeni siirtyi maassa makaaviin kirjoihin, jotka olisivat tuijottaneet minua vaativan tuomitsevasti, jos niillä olisi ollut silmät. ”Minulle sattui pieni vahinko..”, lisäsin hiljaisuuteen.
En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa Aprilille. Oliko hän kuullut minun puhuvan Jamesille? Se olisi ollut ikävää, koska silloin April olisi luultavasti pelästynyt. Minä en halunnut pelästyttää Aprilia. Hän oli minua pidempi. Huomasin sen nyt siinä seistessäni.

”Minä pidän kirjastoista”, totesin hiljaisesti ja katselin ympärillä olevia hyllyjä. ”Ne tuntuvat turvallisilta. Mitään omituista ei koskaan pääse tapahtumaan täällä. Pidätkö sinä kirjastoista?” Puheenaloitukseni ei ollut parhaimmasta päästä, mutta minun mielestäni se oli parempi kuin hiljaisuus. Hiljaisuudessa minä saatoin tuntea Jamesin tuijotuksen. Hän ei pitänyt minun hiljaisuudestani.

”Ehkä minun pitäisi siivota tämä sotku..”, mutisin itsekseni ja polvistuin taas maahan varoen kaavun helmoja ja hiuksiani. Noukin pari kirjaa käteeni ja ojentauduin asettelemaan niitä hyllylle, kunnes tajusin, ettei tällä kyseisellä hyllyllä ollut seinäpaneelia takanaan. Jäin tuijottamaan olematonta hyllyn takaseinää suurilla silmilläni niin intensiivisesti, että minun oli pakko kertoa vieressäni olevalle toverillenikin löydöstäni.
”April… pääseeköhän tästä kiellettyjen kirjojen osastolle?”

[Cinnamonhusky]

April:

Hän tarttui käteeni, noin mittaiseni tyttö näytti pitkissä auki leijuvissa hiuksissaan nätiltä. Minun kävi kateeksi hieman, en tosin sanonut sitä ääneen vaan työnsin asian väkisin mielestäni. Sain olla kiitollinen että hänen kaltaisensa tyttö edes puhui minulle. ”Minulle sattui pieni vahinko..” hän sanoi katsahtaen kirjakasaa hieman häveten. "No mitäpä tuosta" sanoin ja hymyilin hieman ujosti. Mietin hetken mitä minun pitäisi sanoa, tyttö oli puhunut jollekulle, muttei hänen seurassaan ollut ketään. Ja kun tarkemmin ajattelin, lähistöllä ei ollut siis ihan ketään. Ajatus siitä että Yvonne-neiti puhui itsekseen ei tuntunut ollenkaan hassulta, minäkin saatoin tehdä niin miettiessäni jotain kovasti.

Yvonne-neiti kysyy minulta jotain kirjastoista, katson häntä pää hieman kallellaan ja vastaan: "Jästimaailmassa rakastin lukea jästien satukirjoja, ja kun en minä muutenkaan koskaan leikkinyt kenenkään muun kuin koirani Fujin kanssa niin tulihan kirjastoissa käytyä hyvinkin usein. Oletko sinä lukenut satukirjoja?" Kysyin häneltä lopuksi. Oletin että velhojenkin maailmassa oli satukirjoja, mitä lasten elämä muuten oikein olisikaan. Minua ainakin kylmäsi ajatella lapsuutta ilman satuja Ruususista ja metsän ketuista. Tuosta mieleeni tulikin, että missä velhot opiskelivat ennen taikakoulua, kai heidän oli opittava lukemaan ja laskemaan ja.. ..silleen. Mietin olisiko epäkohteliasta kysyä häneltä sitä, ainakin voisin jättää tuon toistaiseksi sivuun.

Kyykistyin maahan Yvonnen kanssa laittamaan kirjoja paikolleen. Yhtäkkiä toverini silmät pyöristyivät, minulta kait jäi jotain huomaamatta. Intoa äänessään hän katsoi alimman hyllyn välistä ja kysyi minne tuo tyhjä aukko vei. Kurkistin itsekin sisään, sieltä avautui hämärä käytävän näköinen näkymä, en tiennyt miten vastata Yvonne-neidin kysymykseen. "Tuota.. en minä vain tiedä. Se.. ..on jännittävä." sanoin hieman kömpelösti. Mietin mitä ihmettä tuolta löytyisikään, ja jostain kumman syystä halusin mennä sinne, vaikka minulla oli outo kutina että se olisi kiellettyä.

[Ele]

Yvonne:

Kiitin hiljaisesti nostoavusta ja katselin syyllisenä kirjakasaa kohti. En ollut tarkoittanut pahoinpidellä kirjoja tuon enempää. Sohin hiuksiani pois tieltä. Ne olivat aina tiellä. Koetin sanoa jotain, koska Prude sanoi, etteivät toiset ihmiset pitäneet siitä, että vain seisoi hiljaa. Aprilia ei onneksi haitannut se, että minä olin pahoinpidellyt kirjoja. Se oli varmasti Jamesin syy. Hän oli pidätellyt sitä yhtä paikallaan. Niin sen täytyi olla. Aprilin ystävällisyys sai minut tuntemaan kuitenkin jotain lämmintä. Huulilleni kohosi pieni hymy. Isä ei ollut käskenyt olla puhumatta kenenkään Allenin suvun jäsenen kanssa. Minä saisin siis puhua Aprilin kanssa.

Seisoin paikallani ja tuijotin Aprilia jonkun aikaa. Tyttö tuijotti takaisin. En huomannut hänen olevan hieman vaivautunut, mutta muistin taas, että minun ehkä kannattaisi jatkaa sitä puhumista, koska se oli muiden mielestä mukavampaa. Koska en ollut hyvä keksimään puheenaiheita, katselin ympärilleni ja näin kirjoja, monta pitkää hyllyllistä täynnä kirjoja. Se ei tainnut olla tavatonta kirjastoille. Ajattelin, että siitä saisi hyvän keskustelunaiheen. Mehän molemmat olimme kirjastossa. Meillä oli siis jotain yhteistä.

Sain kylmiä väreitä kun April kertoi leikkineensä koiransa kanssa. Tyttö oli kuitenkin junassa maininnut, ettei Fuji ollut pörröinen, joten ehkä minun ei tarvitsisi pelätä sitä. Näkisinköhän minä sitä koskaan? En ollut koskaan silittänyt koiraa.. Meidän perheellä oli ennen kissa. Sitten se putosi luudan selästä. En muista kenen luuta se oli, mutta kissa oli ollut meidän. Isä antoi meidän haudata se takapihalle. Minä en ollut surullinen. Se kissa ei ollut kiva. Jästeillä oli varmaankin enemmän koiria. Minä en tuntenut lainkaan perheitä jossa oli koiria.

Edessäni seisova tyttö, jonka hiukset muistuttivat omiani vaikka minun olivatkin kiharammat ja pitemmät, esitti minulle kysymyksen saduista. Uusi pilke syttyi silmiini. Hän puhui jästisaduista. Olin lukenut muutaman ihan itse jonkun tätini luona. Oli meilläkin satukirjoja!
”Joo. Minun lempisatuni on Tietäjän karvainen sydän”, sanoin ja käänsin päätäni samaan suuntaan kallelleen kuin April. Ehkä minun pitäisi selittää se Aprilille kun hän oli asunut jästien kanssa.
”Se kertoo tietäjästä joka piilottaa sydämensä rasiaan ja siihen kasvaa karvaa ja sitten se tietäjä tahtoo rakastua ja pistää sydämen uudestaan rintaansa ja tappaa sen neidon johon tahtoi rakastua ja sitten lopulta itsensä, koska se sydän ei aikonut antaa tietäjän enää ajatella itse”, hengitin välillä ja hymyilin innostuksesta, ”Se on Siuntio Silosäkeen kirjoittama.”
Mietin, olinko onnistunut vastauksessani. Tajusin kuitenkin, että April oli lukenut joitain ihan muita satuja aikoinaan. ”Olen minä lukenut Tuhkimon jästikirjasta.. siinä ne linnut nokkivat silmät äitipuolelta ja sisarpuolilta..”, olin hetken aikaa hiljaa. Nyt olin itse sisarpuoli Ranjitille, joten en enää ollut varma pidinkö Tuhkimosta yhtä paljon kuin aikaisemmin. Minä en halunnut menettää kantapäätäni tai silmiäni.
”Mitä muita tarinoita teillä on?”

Luodessani katseen maahan huomasin taas kirjat ja kyykistyin pistämään niitä takaisin hyllyyn. April päätti auttaa minua. Kirjat unohtuivat kuitenkin sen saman tien, kun tajusin tuijottavani tyhjää hyllynseinämäkohtaa. Käännyin Aprilia kohti kun tyttö sanoi sen olevan jännittävää. Nyökkäsin pikaisesti ja työnsin kättäni aukkoa kohti. Se oli tosiaan olemassa. Näistä jutuista kun ei enää Tylyphakassa voinut olla varma. Joskus portaat vaihtoivat paikkaansa ihan oppilaiden kiusakseen tai luokkien ovet piiloutuivat kiviseinien tai seinävaatteiden taakse. Tylypahkassa ei juuri mihinkään voinut luottaa, mutta se aukko näytti kyllä todelliselta.

Tunsin Jamesin katseen irrottautuvan niskastani ja ennen kuin huomasinkaan, oli poika jo ryöminyt aukon läpi ja lällätteli minulle toiselta puolen. Henkäisin kauhusta ja osoitin reikää katsoen Aprilia kohti tajuamatta, että hän ei nähnyt poikaa.
”Minun on käytävä hakemassa hänet..”, totesi pahoittelevasti ja kyykistyin aukkoa kohti. Minä olin niin pieni, että mahtuisin siitä helposti läpi. Myös Aprilkin mahtuisi, vaikka olikin minua pidempi. Työnsin käteni ensin pimeälle kirjaosastolle ja vedin niiden avulla lopun vartaloni. Käteni sotkeutuivat hämähäkin seitteihin, mutten antanut sen häiritä. Ei ollut reilua, että James meni kiellettyjen kirjojen osastolle ja jätti minut yksin. Tai no, enhän minä oikeastaan ollut yksin. Aprilkin oli kanssani.

Kohosin seisomaan hitaasti ja loin katseeni ylöspäin. Kiellettyjen kirjojen osasto oli vähemmän valaistu kuin koko muu kirjasto, joten kirjahyllyjen luomat varjotkin olivat paljon syvempiä ja mystisemmän näköisiä kuin mitkään muut, joita olin aiemmin nähnyt.
”Vau”, huokaisin hiljaisesti tuijotellessani synkkiä hyllyrivistöjä. Olin varma, että Aprilkin haluaisi nähdä tämän. Hänhän oli pitänyt kirjastoista.
”April. Tule tänne. Tämä on todella.. jännittävää”, Aprilin äsken toteama adjektiivi oli tosiaankin ainoa, joka tuli mieleeni sillä hetkellä. Tämä oli kiehtovaa! Upeaa! Maagista!
Hetken ajaksi unohdin mielestäni jopa Jamesin.

[oli Yv fiilis! :D]

[Cinnamonhusky]

April

Yvonne kiitti vaitonaisesti avustani. Hän kertoi omasta lapsuuden lempisadustaan, Tietäjän karvainen Sydän. Yvonne-neiti kertoi niin innoissaan tuosta sadusta, että minäkin halusin lukea sen. "Mistä minäkin voisin löytää velhosatuja?" Kysyin häneltä varovasti. Yvonne oli niin mukava, en ymmärtänyt miksi osa ekaluokkalaisista vältteli häntä niin järjestelmällisesti, eihän siinä ollut mitään järkeä.. Minuakin oli syrjitty alakoulussa, mutta silloin minun kanssani ei ollut leikkinyt kukaan. Tuntuikohan Yvonnesta samalta, yksinäiseltä ja hylätyltä.. Mieleni teki kysyä, entä jos hänen oli paha olla, kun häntä kohtaan käyttäydyttiin niin. Vaikka ei Yvonne-neiti vaikuttanut surulliselta, ehkä voisin kysyä sitä häneltä myöhemmin.

Yvonne-neiti kysyi minulta, mitä muita satuja jästeillä oli kuin Tuhkimo. "No minä ainakin pidin H.C Andersenin saduista, niinkuin ruma ankanpoikanen ja tulitikkutyttö. Ruma ankanpoikanen kertoo siitä, kun ankkaperheeseen syntyykin yksi muita isompi ja rumempi ankanpoikanen, josta kasvaakin aikuisena kaunis joutsen." Hymyilin sadulle, yleensä luin sitä kun mieleni oli maassa, jästilasten kiusattua minua. "Se toinen satu, tulitikkutyttö, siinä köyhä tyttö laitetaan myymään tulitikkuja, lopussa tyttö kuolee. Se on surullinen satu.." Tälläkertaa en hymyillyt. Aina kun isä luki sadun minulle aloin itkeä, silloin Fuji tuli nuolemaan naamaani ja isä silitti minua kunnes nukahdin.

Katseemme oudossa kolossa, Yvonne näki jonkun. Hän sanoi että hänen olisi haettava joku sieltä, mietin kuka ihme oli kyseessä. Katsoin sisälle, Yvonne-neidin lisäksi siellä ei ollut ketään. Hän oli jo päässyt ylös, ja tuijotti hämmästyneenä kirjahyllykköä. ”April. Tule tänne. Tämä on todella.. jännittävää” Yvonne-neiti sanoi, ja minä tein työtä käskettyä. Ryömin samasta kolosta mistä hänkin oli mennyt, tullen hämärään käytävään hyllyrivistöineen. "No niin on, niin paljon kirjoja!" sanoin todella innoissani, mikä löytö! Sitten muistin hetken jälkeen sen kolmannen osapuolen, kuka täällä olikaan ollut. Käännyin katsomaan Yvonne-neitiä, varovan kysyvästi sanoin: "Kuka tänne oikein karkasi, tai siis, kenet sinä näit?" Minua hieman pelotti, entä jos seurassamme olikin joku kolmas osapuoli. Käytävä oli pimeähkö, ei siellä ainakaan näkynyt ketään. Varmuudenvuoksi silti otin sauvani esiin, ja kuiskasin: "Valois" Käytävä edessäni valaistui sauvankärjestäni hieman, niin että näin selkeästi, ettei tähän käytävään kulkenut muita teitä, kuin yksi ovi. Sanoin Yvonne-neidille; "katso, minneköhän se vie.." Yhtäkkiä kirjastoretkestäni olikin tullut seikkailu.

[Ele]

Yvonne

April kiinnostui Tietäjän karvaisesta sydämestä niin paljon, että minä olin todella ylpeä itsestäni, että olin osannut vastata hänen kysymykseensä niin hyvin. Hän jopa jatkoi jutustelua sitä mukaa kun seisoimme siinä. Hän kysyi, mistä velhosatuja saattaisi löytää. Minä en ollut varma. Minä olin aina löytänyt niitä kirjahyllystä kotoa, enkä ollut koskaan joutunut ajattelemaan mistä ne olivat sinne päätyneet. Räpyttelin silmiäni hitaasti. Tämä oli oikeastaan mutkikkaampi kysymys, koska äiti oli kertonut, ettei kaikkia velhosatuja muka olisi saanut lukea lapsille. Jotkut halusivat kieltää sadut, kuten Tietäjän karvaisen sydämen, lukemisen nuorille noidille ja velhoille. Sen takia satukirjoja saattaisi olla hankala löytää. Minä en oikein ymmärtänyt aikuisten tahtoa kieltää paljon asioita. Se teki kaikesta paljon vaikeampaa.
”Minä luulen että Viistokujalta löytyy satukirjoja, tai täältä kirjastosta..”, sain lopulta vastattua Aprilille hiljaisen pohdinnan jälkeen.

Koska tunsin tällä kertaa huonoa omaatuntoa huonosta vastauksesta (enhän ollut kertonut, että joitain satuja oli lyhennetty tai sensuroitu tai kokonaan kielletty meidän ikäisiltä noidilta), koin tehtäväkseni kysyä Aprililtä jästisaduista. Olin itse lukenut Tuhkimon joskus todella pienenä. En ollut ymmärtänyt kaikkia sen sadun asioita. Miksi ne kyyhkyset osasivat puhua Tuhkimon äidin haudalla? Entä miksi prinssin tanssiaisiin ei kutsuttu yhtäkään noitaa, joka olisi käyttänyt lemmenloitsua, vaan luovutti ja antoi Tuhkimon saada prinssin?
April kertoi minulle lempisaduistaan. En ollut lukenut kumpaakaan, mutta onneksi edessäni seisova noita selitti minulle hieman niiden juonta. Myös näissä saduissa oli joitain asioita jotka häiritsivät minua, mutta en viitsinyt kysyä, miten ankanpojasta muka voisi kasvaa joutsen. April ainakin vaikutti pitävän sadusta kovin, hän hymyili siitä puhuessaan. Tulitikkutytön ollessa puheenaiheena vakavoitui tyttö. Se saattoi johtua siitä, että satu päättyi kuolemaan. Minä pidin sellaisista saduista.
”Se kuulostaa mielenkiintoiselta..”, uteliaisuuteni vei voiton ja tuijotin silmät suurina Aprilia kun kysyin: ”Mitä tulitikut ovat? Ovatko ne joitain taikasauvoja?”
Aprilin kanssa oli aina hauska jutella, koska häneltä oppi asioita jästeistä. Isä ei ollut koskaan kertonut paljon asioita kuraverisistä.

Kun James karkasi hyllykön läpi Kiellettyjen Kirjojen osastolle, en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin kontata itse perässä. Tilanteen nopea eteneminen sai minut unohtamaan, ettei Jamesista olisi saanut puhua muille. En oikeastaan huomannut lipsauttaneeni mitään salaista, ennen kuin April tuijotti minua kaikesta siitä meitä ympäröivästä mielenkiintoisuudesta huolimatta ja kysyi ketä olin jahdannut sen hyllyssä olevan reiän kautta.
Käänsin pääni varovasti tytön suuntaan ja häpeän, nolostuksen ja pelon yhteisvaikutuksesta naamalleni nousi punertava väli, joka vaihtui nopeasti pelokkaaseen kalpeuteen. Miten isä käskikään näissä tilanteissa reagoida? Jostain syystä vastaus juuri siihen kysymykseen tuntui pakenevan päästäni Aprilin vaativan katseen alla. Tyttö tähyili ympärilleen ja sytytti jopa valois-loitsun. Ei hän näkisi Jamesiä siitä huolimatta. Vain minä näin Jamesin. Se oli minun etuoikeuteni kun olin nähnyt hänen kuolevan.
”Se oli veljeni”, totesin hiljaa Aprilin hämmästellessä omituista ovea, joka oli kyllä melko kummallisen mallinen kirjastoon vieväksi. Katselin hetken aikaa ympärilleni ja tajusin, ettei James ollut seurassamme. Hänen oli täytynyt mennä tuosta ovesta.

”Mennään katsomaan”, huokaisin silmäänikään räpäyttämättä. Tartuin omituisen oven kahvaan, ja käännyin Aprilin puoleen. Hymyilin pienesti. Minun vaan teki mieli hymyillä. Ehkä se oli rohkaisua itselleni tai Aprilille, en tiedä. Minun olisi löydettävä James. Jos minä en löytäisi häntä, kuka muu muka voisi löytää? Minä ainakin olisin yksinäinen ilman Jamesia. Olihan hän pikkuveljeni.
”Mitäköhän sen takana on?”, kysyin varovaisesti käteni yhä levätessä oven nupilla. ”Jos se on portti jonnekin? Ehkä me päädymme autiolle saarelle. Se olisi kyllä hyvin jännittävää. Prudekaan ei ole löytänyt tällaista… mutta Prude onkin paljon isompi kuin me, eikä mahtuisi siitä hyllyn välistä”, höpötin. Ehkä olin hermostunut, tai vain innoissani. En osannut sanoa. Ehkä vähän molempia. Tartuin päättäväisesti vapaalla kädelläni Aprilin kädestä ja avasin oven henkeäni pidätellen..

[No niih! :D Sori, et kesti. Saat päättää mitä oven takaa löytyy!]

[Cinnamonhusky]

April

Koitin saada selville mistä lukea velhosatuja, mutta Yvonnekaan ei tuntunut aivan tietävän sitä. Hän mietti tovin kunnes vastasi niiden löytyvän kirjastosta tai viistokujalta. Olin käynyt viistokujalla kerran, silloin olin ollut isäni kanssa ostamassa koulukirjoja, sauvan ja kaavun. Sauvan osto oli vaikeinta, olin tuhonnut monta siistiä pinoa laatikoita ennenkuin tuo mukanani kaikialle kantava pieni ihmeiden tikku oli löytänyt minut. Olin tuhannesti pyydellyt Olivanderilta anteeksi, mutta hän oli viitannut kinttaalla koko tapahtuman, voi kun minäkin voisin.

Alan selittää lempisaduistani, toivoin että Yvonne-neitiä todella kiinnostaisi, muuten oli varmaan ikävää kuunnella tuollaista. Kai Yvonne-neiti tuntui ainakin ihmettelevän seikkoja saduissa, kun hän kysyi: ”Mitä tulitikut ovat? Ovatko ne joitain taikasauvoja?” Niin tietenkin, olin unohtanut kertoa paljon olennaista yksityiskohtaa. Yvonne-neiti  varmaan piti minua tyhmänä kun selitin jästiasioista ilman mitään tarkennetta. "Tulitikut, ne ovat jonkun viiden sentin tikkuja joita jästit käyttävät sytyttääkseen tulen. jästit taitavat silti todella jänniä asioita vaikkeivat taikoa osaakaan." Valistin Yvonne-neitiä. Oli tärkeää selventää, muuten puhehan olisi ollut pelkkää hepreaa.

Yvonne-neiti näki jonkun, lähti hänen peräänsä jättäen jälkeensä minut ja hämmennyksen. Tulin perässä ja ihmettelin, kysyin ääneen kuka täällä oli. Olinko jättänyt jonkun huomiotta, se olisi pahasti tehty. "Se oli veljeni" Yvonne-neiti vastasi, minua hämmensi kovin. Miksen minä ollut nähnyt Yvonne-neidin veljeä, toisin kuin hän. "Mi.. missä hän on? Tai siis kun, miten minä en nähnyt häntä?" Pääni kallistui ja tunnuin epätoivoiselta, minua oli kuvailtu jästien koulussa näkymättömäksi, kerran eräs luokkalaisemme oli istua päälleni, niin näkymätön minä olin.. Katseeni kiinnittyi oveen, ja niin teki myös Yvonne-neidin, mietin yhä kaikkea tätä kummaa. Tuon oven saavutettuamme Yvonne-neiti tarttui ovenkahvaan ja hymyili minulle. Hymyilin iloisesti takaisin, hän oli todella kiltti. Ovi ei auennut, se oli lukossa. Otin sauvani ja kuiskasin "Alohomora" ja lukko napsahti auki, ovenkin auettua itsestään. Työnsin sitä vähän lisää, niin että molemmat näkisimme hyvin. Edessä siinsi käytävä, jonka seinillä olevat soihdut syttyivät vihreään liekkiin toisensa jälkeen. Täysin koskematon matto oli samettipintainen ja punainen, mieleeni tuli eikö kukaan ollut huomannut reittiä aiemmin, vai oliko matto kirottu. Estin Yvonnen tietä automaattisesti ja sanoin hieman pelokkaalla, mutta todella jännittyneellä äänellä: "Matto on täysin koskematon, en ole satavarma, mutta luulen sen tarkoittavan sitä että se on kirottu, on tästä varmasti ennenkin käynyt joku. Jos joku, niin hänen on täytynyt tietää mitä tekee, ole siis varovainen jookos?" Yritin painottaa tytölle ettei hänelle sattuisi mitään, en halunnut joutua vaikeuksiin, saatika menettää ystävääni. Päätin siis mennä itse ensin, astuin kiviselle lattialle maton sijaan, turvallisesti. Mitään ei tapahtunut, mutta välttelin mattoa, en halunnut ottaa riskiä. Astelin eteenpäin, kunnes katsahdin taakseni, josko Yvonne-neiti seuraisi minua.

[Ele]

Yvonne

Kuuntelin kuin olisin ollut oppitunnilla kun April selitti minulle mitä tulitikut olivat. Hänen jatkaessa kertomista, nostin käteni hieman ylöspäin ja tein toisen käteni etusormen ja peukalon väliin viiden sentin matkan, jolla tuin kuulemiani asioita. Tuijotin sormieni väliin jäävää ilmaa ja mietin, kuinka pienestä jästitkin saivat tulen syttymään.
”Kyllä, todella jännittävää.. jästit ovat taitavia”, sanoin ja käänsin päätäni hieman sivummalle murskaten kuvitteellisen tulitikun sormieni väliin. En nähnyt kipinöitä, mutta se taisi johtua siitä, etten ollut nähnyt tulitikkuakaan.
”Ovatko ne niitä samoja, joita heilutellaan käsissä aina uutena vuotena?”, yhdistin kuvat muutamiin jästityttöihin, jotka olivat kävelleet meidän talon ikkunan ohitse joku vuosi sitten uudenvuoden aattona. Heillä oli ollut käsissään pitkät tikut joista lenteli kipinöitä ympäriinsä. Olin katsellut heitä salaa ikkunastani. James oli sanonut toivovansa, että he sytyttäisivät jotain palamaan. Minusta Jamesin puheet eivät olleet hauskoja.

Tilanne kävi minun osaltani tukalaksi, kun april vaati minua kertomaan, kenen olin nähnyt pakenevan Kiellettyjen kirjojen osastolle, joka ei ollut vastannut mitään, mitä olin kuvitellut. Oven nähtyäni aloin hieman epäillä, olimmeko me edes kielletyllä osastolla. Jos tämä oli taas yksi niistä salahuoneista, joita Tylypahkassa riitti. Koetin kuitenkin pitää keskittymiseni koossa. Minun pitäisi pysyä rauhallisena, muuten April ymmärtäisi väärin tai juuri oikein eikä enää uskaltaisi olla seurassani. Isä oli aina sanonut, että muut pelkäävät Jamesia, eikä hänestä siksi saisi puhua. Päätin kuitenkin olla rehellinen Aprilille. En ollut koskaan ollut hyvä valehtelija.
Kerroin sen tänne karanneen henkilön olleen veljeni ja odotin hieman kalpeana, mitä April sanoisi seuraavaksi. Hän kallisti päätään hämmentyneenä ja kysyi varovasti: "Mi.. missä hän on? Tai siis kun, miten minä en nähnyt häntä?"
Pyörittelin kaapuni hihan päätä käsieni välissä ja mietin, miten vastaisin Kaitlinille. Kieleni naksutti taas kitalakeen. Minun täytyi ajatella hetken aikaa. Päätin lopulta jatkaa sillä samalla linjalla, johon olin lähtenytkin: totuudella.
”Ei se ole ihmekään. Kukaan muu ei näe häntä. Sinun pitäisi olla tyytyväinen.. hän on tosi ilkeä.”

April avasi oven meille loitsulla ja työnsi sen auki niin, että me molemmat saatoimme nähdä sen sisälle. Punainen matto oli levitetty aivan keskelle käytävää ja seinille syttyi yksitellen vihreitä soihtuja jotka valaisivat käytävää yhä pidemmälle mentäessä. Nyt olin varma siitä, tämä ei voinut olla kiellettyjen kirjojen osasto, koska sinne pääsi sisälle vain yhtä kautta: kirjastonhoitajan valvovan katseen alta. Olin niin otettu näystä, että olin jo astumassa sisälle käytävään, mutta tunsin Aprilin käden estävän minua.
"Matto on täysin koskematon, en ole satavarma, mutta luulen sen tarkoittavan sitä että se on kirottu, on tästä varmasti ennenkin käynyt joku. Jos joku, niin hänen on täytynyt tietää mitä tekee, ole siis varovainen jookos?" Käännyin katsomaan Aprilia päin ja nyökkäsin pienesti silmiäni räpäyttämättä. En ollut tullut ajatelleeksi sellaista. ehkä April osasi enemmän näitä asioita, koska ei ollut syntynyt taikamaailmaan. Meidän kotitonttumme sai meidän kaikki mattomme näyttämään koskemattomilta. Tai jos oikeastaan ajateltiin, niin en ollut koskaan katsellut olivatko matot meidän kotonamme pölyisiä. Minun huoneessa mattoa ei ollut näkynyt muutamaan vuoteen. Muistin kuitenkin, että se oli viininpunainen.

April lähti kulkemaan käytävän reunoja pitkin, varoen matolle astumista. Lähdin seuraaman hieman hänen jälkeensä. Aloin kuulla Jamesin äänen hetken käveltyämme. Hän oli siis turvassa, hyvä. En kuitenkaan tohtinut sanoa Aprilille, että meidän pitäisi kääntyä takaisin. Kävelimme jonkin aikaa täydessä hiljaisuudessa, koska me molemmat keskityimme varomaan mattoa. En tiedä, kuinka kauan aikaa me olimme oikeastaan kävelleet. Aloin hyppelehtiä, jolloin matkanteosta tuli kerralla hauskempaa. Varoin silti yhä astumasta matolle, vaikka James haukkuikin minua pelkuriksi.
”Minne luulet, että tämä käytävä johtaa?” kysyin lopulta lopettaakseni hiljaisuuden. Lopetin hyppimisen ja pysähdyin paikoilleni. Edes hiirien rapisttelua ei kuulunut koko käytävässä.

[Cinnamonhusky]

April

Kun kerroin Yvonne-neidille tulitikuista, hän tuntui kuuntelevan aidosti kiinnostuneena. Huomasin kuinka hän kuvitteli sormiensa väliin tulitikun, ehkä voisin joskus näyttää hänelle sellaista, näyttää miten sellainen oikein toimii, eihän hän muuten ymmärtäisi. Jästien taidot perustuivat joko älyyn tai voimaan, tulitikut olivat niitä molempia. ”Kyllä, todella jännittävää.. jästit ovat taitavia” Yvonne-neiti totesi, nyökkäsin hänelle vastaukseksi. "On hienoa olla puoliverinen, ja ymmärtää molempia maailmoja." vastasin hänelle, yritin hymyilläkin. Kaikki eivät pitäneet puoliverisistä, tai jästisyntyisistä. Toivoin ettei Yvonne-neiti pitänyt minua huonompana sen vuoksi, niinkuin osa. Minullekin oli parisen kertaa hihkaistu tai kuiskattu tuo ikävältä kuulostava solvaus kuraverinen, en pitänyt siitä yhtään. Miten jonkun veri voi olla kuraista, kun kaikkien veri on punaista, ja koostuu samoista asioista. Kerran eräs ujo poika luokaltamme alkoi itkeä kun häntä huudettiin kuraveriseksi, toivoin hetken että uskaltaisin kirota heille kurpitsan pään paikalle. Mutta en minä uskaltanut, isä oli kertonut että sekin oli kiusaamista. Omatuntoni kivisti kun ajattelin että minäkin olin kiusaaja, en minä halunnut pahaa sille pojalle. ”Ovatko ne niitä samoja, joita heilutellaan käsissä aina uutena vuotena?” Yvonne-neiti kysyi, hän oli vielä tulitikkujen maailmassa. Minäkin päätin kadota sinne, työntäen väkisin kurat verissä ja kiusaamisen pois mielestäni. "Ei, niitä sanotaan tähtisadetikuiksi. Tulitikkuja käytetään sytyttämään tuli, esimerkiksi nuotioon tai kynttilöihin. Jästit käyttävät taian sijaan älyä ja voimaa.." Toivon että Yvonne-neiti ymmärtäisi, olin aika huono kertomaan asioista.

Huone johon olimme päätyneet oli jännittävä. Minua ei pelottanut ollenkaan koska Yvonne-neiti oli seurassani, ja paikka oli täynnä kirjoja. En ymmärtänyt kenet Yvonne-neiti oli nähnyt seurassamme, mutta päätin kuunnella oikein tarkkaan kun hän kertoi veljestään. Miksei hän ollut lajittelussa.. Hän sanoi ettei kukaan muu näe häntä, ja että se oli hyvä asia, sanoi vielä että veli oli ilkeä. En pitänyt ilkeistä ihmisistä, vaikka eniten minua kismitti jos joku oli ilkeä ystävilleni. "En taida oikein ymmärtää, veljesi on näkymätön. Minuakin on kyllä sanottu näkymättömäksi, mutta se on eri juttu. Jos on oikeasti näkymätön, miten voi elää? Tai siis.. äh. Eihän hän ole ilkeä sinulle, minä en tykkää siitä että jotkut puhuvat sinusta pahaa ilman syytä." En tiennyt olinko puhunut liikaa, itseasiassa mieleni teki vetäistä muutama sana pois, miksi olin mennyt mennyt puhumaan jotain omasta näkymättömästä ajastani..

Yvonne oli niin innokkaana menossa sisälle, että tilapäinen tien esto oli ihan hyväksi. En halunnut hänen tulevan kirotuksi tai mitään. Lähdimme siis yhdessä kulkemaan eteenpäin, etsimme Yvonne-neidin veljeä ja tietä johonkin. Havahduin mietteistä, mitä tuo näkymätön veli oikein olikaan, kun Yvonne-neiti kysyi minne luulisin että tie vie. "En oikein tiedä, mutta toivon ettei hankaluuksiin, isä ei katsoisi sitä hyvällä.." Tuo tie kaartui, käytävä vei johonkin matalampaan käytävään, missä hohdokkaat valot loppuivat, koin tärkeäksi valaista tien sauvallani, ihan turvallisuuden vuoksi. Mattokin loppui, tutkailin maahan ja seinille olisiko siellä jotain varottavaa, turvalliselta näytti. Pysähdyin odottamaan että Yvonne-neiti tulisi vierelleni, sitten voisimme jatkaa matkaa yhdessä eteenpäin, minua oikeastaan jännitti aika lailla mihin me joutuisimme.

(Rie Fu on niin Aprilin artisti ! <3 )

[Ele]

Yvonne

Isä ei ollut halunnut kertoa meille jästeihin liittyviä asioita. Se johtui siitä, että me emme saaneet missään vaiheessa kiinnostua jästeistä, henkilöinä taikka ryhmänä. Se kai vaarantaisi jotenkin meidän suvun puhdasverisyyttä. En ollut vielä varma kuinka, mutta isällä oli varmasti hyvä syy kielloilleen. April ei kuitenkaan ollut kokonaan jästi. Vain puoliksi. Ehkä isä ei suuttuisi, jos viettäisin hänen kanssaan enemmän aikaa. April oli mukava, vaikka viettikin aikaa Sadie Farradayn kanssa joka ei isän mukaan voinut olla mukava.
Tulitikut palauttivat mieleeni näkymän talvisesta Lontoonsta, enkä voinut olla kysymättä Aprililta olinko onnistunut yhdistämään asiat oikein. Ilmeisesti en, sillä tyttö kertoi minun nähneen tähtisadetikkuja. Nimi kuulosti hienolta korviini. Pienet tikusta sinkoilevat kipinät tosiaankin näyttivät kutistetuilta tähdenlennoilta pimeässä ilmassa.
”Erikoista..”, totesin hiljaisesti ja koetin vilkuilla veljeäni kohti. Hän oli kadonnut näköpiiristäni.

Oli hyvä huomata, ettei April juossut kiljuen pakoon kun kerroin, että James oli näkymätön. Mietin, kuinka pitkälle uskaltaisin oikeastaan kertoa totuutta. Tuijotin Aprilia tulkitsemattomana, samalla kun hän kommentoi sanomisiani.
”En taida oikein ymmärtää, veljesi on näkymätön. Minuakin on kyllä sanottu näkymättömäksi, mutta se on eri juttu. Jos on oikeasti näkymätön, miten voi elää? Tai siis.. äh. Eihän hän ole ilkeä sinulle, minä en tykkää siitä että jotkut puhuvat sinusta pahaa ilman syytä.”
”Ethän sinä ole näkymätön”, sanoin hieman huvittuneena ja hihitin vähän. Tarkoitukseni ei ollut pilkata. ”Sinä seisot siinä ja sinulla on musta tukka ja harmaat silmät ja sinä olet pidempi kuin minä”, selostin näköhavaintoni Aprilille. Muutuin hieman vakavammaksi, kun jatkoin. Jouduin harvoin puhumaan Jamesistä kenenkään kanssa. En ollut huomannut, että muut puhuisivat minusta pahaa, mutta edessä seisova tyttö sanoi, että muut puhuvat minusta pahaa ilman syytä. Se sai minut myös hieman mietteliääksi.
”James on tosi ilkeä. Kukaan muu ei näe häntä paitsi minä. Isä on kieltänyt minua puhumasta hänestä kenellekään, enkä minä saisi puhua sinullekaan”, aloitin hitaasti ja käänsin sitten päätäni hieman uteliaampaan kulmaan, ”Puhutaanhan sinustakin pahaa. Minä olen huomannut sen. Kaikista kuraverisistä puhutaan pahaa. Minulle ei vain tulla sanomaan suoraan. Muuta kuin Farradayt. Farradaytkin ovat ilkeitä.” En ollut tarkoittanut haukkua Aprilia kuraveriseksi, sana vain pääsi huuliltani vahingossa, koska isä käytti sitä. Ilme kasvoillani ei ollut kuitenkaan muuttunut vihamielisemmäksi. Se loisti yhä uteliaisuutta.

April ei oikein osannut sanoa, minne reitti saattaisi johtaa. Minulla sen sijaan oli paljon ideoita.
”Tämä voi olla yksi niistä taioilla tehdyistä teistä jotka vievät meidät johonkin toiseen maahan, tai vaikka johonkin muuhun rakennukseen!” Minä olin innoissani, enkä enää ollut hermostunut, koska Jameskin oli kanssani, tai oikeastaan meidän kanssamme. ”James löytyi..”, totesin velvollisuudentuntoisena katsellessani ympärilleni, ettei April huolehtisi hänestä. Aprililla oli tapana huolehtia monista asioista.

Valot vähenivät ja mattokin loppui. Kohta me kävelimme vain Aprilin sauvan hohteessa. Yhtäkkiä edellä ollut tyttö pysähtyi paikoilleen. Kävelin hänen vierelleen ja vilkuilin uteliaana sekä jatkuvaa käytävää, että vieressäni seisovaa tyttöä. Eikö April enää uskaltanut mennä eteenpäin? Käytävä näytti muuttuvan matalammaksi. Minulla ei ollut lainkaan ongelmia kulkea sitä pitkin, koska olin niin lyhyt. Ei Aprilinkaan tarvitsisi kyyristyä. Minä halusin tietää, minne käytävä veisi. Olimme tulleet jo näin pitkälle.
”Tule mennään.” Sen enempää miettimättä tartuin Aprilin käteen ja lähdin vetämään häntä nyt itseni perässä eteenpäin pimeällä käytävällä. Lattian yli vipelsi hämähäkki, joka kiirehti pois valokeilasta. Jos täällä oli hämähäkkejä, oli myös tie ulos.

Lopulta käytävä näytti loppuvan edessämme, mutta kaikeksi hämmennykseksemme, se olikin umpikuja. Mitään ovea ei näkynyt, vaan tumma kiviseinä. Tunnustelin paikkaa, jonka kohdalla oletetun oven olisi pitänyt olla. Se ei tuntunut salaovelta. Tönin eri kiviä eri järjestyksessä myös kahdelta sivuseinältä, mutta mikään ei edes liikahtanut. Tuhahdin turhautuneena, kun James naljaili taas minulle huonoista ideoista ja muista. Nojasin selälläni yhteen kiviseinään ja pistin käteni puuhkaan. Minun piti miettiä.
”Ei kukaan tekisi käytävää jolla on kirottu matto jos se ei veisi mihinkään. Se olisi tyhmää, eikö niin?” kysyin Aprilin mielipidettä asiasta. Sitten aivan kirkkaalta taivaalta, laskeutui hämähäkki silmieni tasolle. Tuijotin sitä silmiäni räpäyttämättä. Sen jälkeen seurasin katseellani hämähäkin verkkoa aina katonrajaan asti, jossa kivisen katon sijaan silmäni näkivätkin puisen neliön, joka näytti aivan luukulta. Jäin tuijottamaan puista neliötä niin tarkasti, että uskoin Aprilinkin huomaavan sen.

[sori, tuli illalla nopeesti kirjotetuksi niin laatu saattaa olla sen mukaista. Pistin nyt etenemään aika pitkälle, toivottavasti kelpaa. :)
söpö tunnari aprililla! Yvonnella pelatessa mun on kuunelta Living la Vida Locaa... se ei ole söpö! xD]

[Cinnamonhusky]

April

Tähtisadetikut olivat varmasti kiehtovia jos oli velhosyntyinen, eihän silloin voinut ymmärtää ollenkaan miten jästit saivat asiat toimimaan. Minulle kaikki tuo on täysin päivänselvää, isä aina korosti että oli tärkeää ymmärtää kaikkia, ja siinä onnistuin kun olin niin kummallinen verenperimäni kautta. Tai en tiedä olinko kummallinen, mutta ainakin ymmärsin. Ymmärsin niitäkin jotka olivat alaluokilla kiusanneet minua, sen täytyi johtua siitä että olin niinkuin sen sadun ruma ankanpoikanen. Minusta ei pidetty koska minä ärsytin heitä niinkuin sen ankanpojan ulkonäkö ärsytti muita lintuja kun se oli niin ruma. Minä en tosin uskonut että muuttuisin sellaiseksi kauniiksi joutseneksi, vaikka isä sanoikin että niin tulisi tapahtumaan, koska muistutin äitiäni niin paljon. Äiti oli kuulemma ollut todella kaunis nuorena, oli isä näyttänyt kuviakin, se oli niin outoa, silloin äiti vielä hymyili huolettomasti ja näytti niin terveeltä.

Kun yritin sanoa Yvonne-neidille että en pitänyt siitä että häntä haukuttiin, ja livautin siitäkin kun olin näkymätön, hänen vastaukset hämmensivät minua. "Ethän sinä ole näkymätön" hän sanoi ja hihitti, kuvaili vielä minun ulkonäköni todistaakseen sen. Hassua, kyllä minä tiesin että hän näki minut, ehkä minun pitäisi selventää kun kerran menin niin sanomaan. "Tarkoitin sitä että jästikoulussa monet oppilaat leikkivät että olin näkymätön, he eivät koskaan puhuneet minulle, eivätkä leikkineet kanssani, saatika edes katsoneet." sanoin, miettien tosin heti perään olinko sanonut liikaa.. En halunnut erityisemmin muistella noita aikoja, mutta sama meno tuntui jatkuvan myös täällä, tämä koulu oli tosin todella paljon isompi kuin Penzancen pikkukylän koulu, ja siksikin kaikki eivät tunteneet saatika moikanneet. Yvonne-neiti sanoi vielä että hänen isänsä oli kieltänyt puhumasta Jamesista, siitä näkymättömästä veljestä. "Näkeekö isäsi sitten Jamesin, kun kerran tietää että hän on olemassa..?" Jos minulla olisi veli, oli hän kuinka näkymätön hyvänsä, en halunnut että minun käskettiin olla kuin häntä ei olisikaan, sitäpaitsi sellainen ei ollut kivaa. Jos asia oli näin, en kyllä yhtään ihmetellyt vaikka James olikin ilkeä, ainakin minä voisin olla turhautunut jos joku tekisi niin minulle kokoajan. Kun sanoin että hänestä puhuttiin pahaa, mieleeni tuli ajatus ymmärsikö hän. Ne Sadien sisarukset, kolmoset aina naljailivat hänestä kun kerkesivät, ja toisinaan puhuivat Sadiestakin pahaa. En ymmärtänyt ollenkaan miksi he puhuivat siskostaan pahaa, sanoivat joskus että hän kävisi Yvonne-neidistä, mikä oli kyllä hyvin outo vertaus. Eiväthän he näyttäneet samalta ollenkaan, Yvonne-neidin hiuksetkin olivat niin pitkät ja kiharaisat, niinkuin minun mutta paljon kiharammat. ”Puhutaanhan sinustakin pahaa. Minä olen huomannut sen. Kaikista kuraverisistä puhutaan pahaa. Minulle ei vain tulla sanomaan suoraan. Muuta kuin Farradayt. Farradaytkin ovat ilkeitä.” Yvonne sanoi, korvaani särähti ikävästi sana jota hän käytti minusta. Ajatteliko Yvonne että minun vereni oli jotenkin kuraisaa, pitäisikö minun viiltää sauvani avulla ranteeseeni haava ja valuuttaa sieltä verta lattia täyteen jotta hän huomaisi ettei se poikennut hänen verestään ollenkaan. Minulle Yvonne oli hyvä ystävä, en halunnut että hän ajatteli tuollaisia, vaikka hän olikin ehdottomasti tarinassa ankanpojista enemmän tavallinen ankka kuin se ruma jota kaikki vihasivat. Vaikka ei hänestäkään niin kauheasti pidetty kun hänen sukunimensä oli Gray, mutta ei hän sentään ollut niin kuraisa ja näkymätön kuin minä. Sellainen joka oli vähän molempia piirejä mutta ei kelvannut kummallekaan oikeasti, sattui kovasti ajatella niin. Tuijotin lattiaa kun mietin asiaa, pimeää lattiaa välttääkseni Yvonnen kasvoja, en uskaltanut nostaa omiani nähdäkseni niitä. Pelotti kovasti ajatteliko Yvonne minusta oikeasti niin ikävästi, vaikka olin niin kovasti yrittänyt olla tekemättä hänelle mitään pahaa. Menin turhankin hiljaiseksi, mutta en tiennyt miten sanoa sitä. Pelkäsin kovasti että alkaisin itkeä tai jotain, en halunnut. Tästä syystä pidin eläinten seurasta niin paljon enemmän, niiden kanssa ei voinut tulla tällaista, ja vaikka niille itkikin ne eivät eläneet sellaisissa yhteisösäännöissä mitä me elimme. Yritin silti olla mahdollisimman rohkea, nielaisin ikävän tunteen kurkustani pois, tuijotin yhä kaikkialle muualle paitsi Yvonneen ja sanoin: "Älä käytä sitä sanaa, tai siis, voin vaikka näyttää sinulle ettei vereni ole kuraista. Vain sellaiset käyttävät sitä nimeä ketkä haluavat oikeasti satuttaa, ethän sinä halua satuttaa minua, ethän?" Loppua kohden katsahdin Yvonneen.

Reitti edessämme näytti vievän oudolle paikalle, Yvonne-neiti sanoi sen johtuvan siitä että tämä oli taialla tehty tie. Hän mainitsi myös että hänen veljensä James löytyi, toivoin että olisin nähnyt hänet, sillon olisin voinut tervehtiä häntä ja saada hänet tuntemaan ettei ole kaikista näkymättömin tässä maailmassa. Silloin hän ei varmaan enää olisi niin ilkeä. Pysähdyin, odotin kunnes Yvonne-neiti tuli vierelleni, ja tarrasi minua kädestä kiinni, heittäen iloisesti: "Tule mennään." Hämmennyin äkillisestä kosketuksesta, oli hienoa että Yvonne-neiti todella näytti ajattelevan minua kaverinaan. Otin muutaman juoksuaskeleen hänen vetävän liikkeensä voimasta, tullen sitten hänen vierelleen. Pian sauvani kärki näytti meille että tie loppui. Siinä se oli, umpikuja. Yvonne-neiti näytti tietävän tässä asiassa enemmän, hän alkoi etsiä kiviseinästä sala-aukkoa tai jotain sellaista ilmeisesti. En osannut auttaa ollenkaan, tutkailin seunustaa kunnes Yvonne-neiti järkeili että täällä oli pakko olla jokin tie. Sitten hänen silmänsä kovin suurentuivat, hassua oli että meidän molempien silmät olivat suuret ja molemmilla oli kiharat mustat hiuset. Ensin hänen silmänsä katselivat hämähäkkiä, mietin pelkäsikö hän tuota pienokaista, varmuudenvuoksi menin ja otin tuon mustan otuksen kädelleni, laskien sen varovasti maahan ja kuiskaten anteeksipyynnön että olimme tulleet sen tielle. Kun Yvonne-neiti yhä edelleen tuijotti tuota kohtaa, huomasin tarkemmin katsottuani että kyseessä oli lattialuukku, tai siis siinä oli kattoluukku. Katselin ympärilleni, josko ympäriltä löytyisi tikkaita, ei näkynyt. En tiennyt yhtään loitsua jolla saada tällaisia reitteihin liittyviä juttuja toimimaan, jostain kivenkopauttamisesta sauvalla siinä oli kyse, eli Yvonne-neiti tiesi paremmin. Katsahdin häneen kysyvästi ja totesin: "Luulen että sinä voisit tietää paremmin miten tuonne pääsee, jos pääsee..." Loppua kohden katsahdin Yvonneen. Vaikka tiesin ettei se ollut viisasta, halusin kovasti tietää mitä luukun toisella puolella oli.

[April puhuttelee Yvonnea -neitipäätteellä silloin kun kunnioittaa häntä ja vaihtaa sen tossa yhessa chapterissa pois kun säikähtää ja pelkää hänen mielipidettään. Koska oletan että neiti tulee vastaamaan Aprilille jotain sellaista mikä saa sen ajattelemaan taas positiivisesti, jatkoin tuota nimitystapaa muissa chapuissa ]

[Ele]

Yvonne Gray

En ollut ymmärtänyt oikein Aprilin kommenttia näkymättömyydestä, joten hän selitti sitä minulle paremmin, kuten tulitikkujakin. Minähän tunsin veljeni joka oli näkymätön kaikille muille paitsi minulle, eikä April ollut minun mielestäni koskaan ollut kovin näkymätön. Kyllähän muutkin oppilaat hänet huomasivat.
”Tarkoitin sitä että jästikoulussa monet oppilaat leikkivät että olin näkymätön, he eivät koskaan puhuneet minulle, eivätkä leikkineet kanssani, saatika edes katsoneet.” Katselin hetken aikaa Aprilia sulatellessani hänen sanojaan. Mustahiuksinen tyttö vältteli katsettani, mutten pannut sitä sen erityisemmin merkille.
”Jästeillä on kyllä omituisia leikkejä”, totesin ja kurtistin kulmiani mietteliäänä, ”Mutta samaahan taitavat harrastaa Tylypahkankin oppilaat..” Sanoista ei paljastunut mitään tunnesiteitä sitä seikkaa kohtaan, että minuakin kohdeltiin usein kuin ilmaa omanikäisteni lasten joukossa. Minä en vain ollut koskaan oppinut välittämään siitä. Minä elin kai liiaksi omissa maailmoissani.

April kysyin, näkikö isäni Jamesia ilmeisesti uteliaisuudestaan. Pudistin päätäni vastaukseksi ja tähyilin taas veljeäni pimeästä huoneesta ja kirjahyllyjen keskeltä. En ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään jolla oli Jamesin ongelma. Miltä tuntuisi ensin kuolla ja jäädä sitten näkymättömäksi kaikilta muilta paitsi yhdeltä henkilöltä? Se vaikutti mielenkiintoiselta.
Kun aihe kääntyi pahasta puhumiseen, esitin huomioni siitä, että Aprilistakin puhuttiin pahaa. Koska kukaan ei nähnyt minua, niin minun oli helppo kuulla kaikenlaista tietoa, jota minun ei ehkä olisi pitänyt. Aprilin reaktio oli omituinen, koska nyt minua alkoi oikeasti häiritä se, ettei hän katsonut minua päin. Vihdoin tytön pitkään hiljaisuutenkin tuli selitys:
”Älä käytä sitä sanaa, tai siis, voin vaikka näyttää sinulle ettei vereni ole kuraista. Vain sellaiset käyttävät sitä nimeä ketkä haluavat oikeasti satuttaa, ethän sinä halua satuttaa minua, ethän?” Räpyttelin silmiäni hetken hämmentyneenä kun koetin muistaa, olinko käyttänyt sitä sanaa puheessani. Kotona se oli ihan normaali sana isän suusta. Äiti ei sitä käyttänyt. Äiti ei uskaltanut puhua näistä asioista. Minun tuli jotenkin kumma olo Aprilin sanoista.
”En”, vastasin yksinkertaisesti tytön kysymykseen. Räpyttelin silmiäni hetken aikaa ja tuijotin Aprilia. Minusta tuntui, että minun pitäisi sanoa jotain. En vain keksinyt mitä. Lopulta yksi vaivainen sana pyrki ulos päästäni helpottaakseen meidän kummankin oloa: ”Anteeksi.”

Käytävän loppuessa ainakin näennäisesti umpikujaan, olin hyvin turhautunut. James oli saattanut meidät vain tylsälle kiviseinälle josta ei edes pääsisi mihinkään. Se oli turhauttavaa. Vielä turhauttavampaa oli, kun ajattelin että se meidän väistelemä matto saattoi olla koko käytävän mielenkiintoisen kapistus. Ehkä se osaisi lentää tai jotain vastaavaa. Aloin jo katua sitä, että olimme Aprilin kanssa varoneet sitä niin tarkasti. Sitten näin sen hämähäkin laskeutuvan silmieni tasolle.
April otti hämähäkin käteensä ja kuiskasi sille jotain, mutta minä en kiinnittänyt siihen enää mitään huomiota. Minä olin nähnyt katossa luukun, joka arvatenkin oli se syy, jonka takia me olimme tänne päätyneet. Aprilkin näytti huomaavan luukun, koska hän kääntyi minun puoleeni toteamalla, että minä luultavasti tietäisin enemmän salakäytävistä. Naksuttelin kitalakeani taas pyöritellen silmiäni ympärilleni. Näin ainoastaan kiviseiniä, mutta mikään ei viitannut loitsittuihin portaisiin tai jalansijoihin. Siispä meidän pitäisi soveltaa.

”Kokeillaan yhtä keinoa..”, totesin hiljaisesti ja osoitin seinää taikasauvallani. Olin nähnyt jonkun perheenjäsenen käyttävän tätä samaa loitsua. Suljin silmäni ja mutisin joitain sanoja, joka sai tapahtumaan liikettä tiiliskivissä joista muutama irtautui kokonaan seinästä ja siirtyi aivan luukun alle. Kun lopetin loitsintani, taputin käsiäni yhteen onnistumisen ilosta. Olin ylpeä itsestäni. Isäkin olisi varmasti. Kävelin sitten uudelleen kasattujen tiilten luokse ja katsahdin Aprilia kohden.
”Auttaisitko minut tämän päälle?”, kysyin kun koetin ponnistaa itseni tason päälle siinä onnistumatta. April suostui auttamaan, joten pian seisoin korkeampana kuin hän. Jouduin kyyristelemään hieman, etten olisi lyönyt päätäni käytävän kattoon. Tartuin kahvaan, joka oli kiinnitetty luukkuun ja kohotin sitä varovaisesti ylöspäin suoristaessani itseni. Silmäni laajenivat jälleen ihmetyksestä. Suuni vääntyi väkisinkin hymyyn, mutta ennen kuin unohduin kokonaan näkyni valtaan, läimäytin luukun kiinni ja ojensin käteni Aprilia kohti:
”Tule katsomaan!”

Kun olin saanut vedettyä Aprilin ylös, avasin luukkua uudelleen varovasti, tällä kertaa kuitenkin hieman enemmän, että Aprilkin saattoi seistä suorassa. Edessämme avautui näkymä kymmeniä ja taas kymmeniä laatikoita, muovipusseja, lasisia koteloita ja muita säilöntäpaikkoja toinen toistaan täydempänä herkullisia makeisia, keksejä ja leivoksia. Huokaisin pelkästä ihastuksesta.

[Cinnamonhusky]

April

Yvonne sanoi että jästeillä oli omituisia leikkejä, mutta huomasi perään että myös pahkalaiset tekivät sitä. Niin tekivätkin, paitsi aika moni tuvassani. Siellä oli paljon oppilaita jotka olivat tosi mukavia, he eivät leikkineet ettei minua ollut. Mutta oli korpinkynsissäkin mukavia, niinkuin Sadie ja Yvonne. Sadie halusi olla Yvonnen kanssa, mutta Yvonne ei Sadien, oli vaikeaa ymmärtää sitä yhtälöä

Minä säikähdin niin valtavasti kun Yvonne sanoi minua kuraveriseksi, olisin vaikka valmis ottamaan sauvani ja lausumaan jotain joka saisi ranteeni vuotamaan verta. Ei minun veressäni voinut olla vikaa, eihän? Yvonne-neiti kuitenkin vakuutti ettei tahtonut minulle pahaa ja pyysikin anteeksi, minä hymyilin hänelle vastaukseksi. Tietenkään hän ei halunnut minulle pahaa, hänhän oli ystäväni. En minäkään halunnut pahaa hänelle, en missään nimessä. Sain mielestäni olla hyvin kiitollinen että hän piti minusta, kun olinhan minä niin outo.

Oli hassua että tie olikin päättynyt umpikujaan. Olin niin varma että tie olisi vienyt johonkin jännään paikkaan, niinkuin vaikka salaiseen huoneistoon jossa olisi kaikki maailman satukirjat. Tai sitten se olisi voinut olla sellainen joka veisi kiellettyyn metsään, voih minä niin halusin nähdä kentaurin! Onneksi Yvonne-neiti oli niin viisas että osasi kaiken, hän tiesi mistä tuo pääsy löytyisi. Niin hän sitten löysi suuren luukun yltämme, minä en vain ollenkaan tajunnut kuinka pääsisimme sinne, halusin mennä sinne enkä tullut ollenkaan ajatelleeksi että miten. Yvonne aikoi keksiä vastauksen, pystyin luottamaan että niin kävisi, hän tiesi enemmän kuin minä. Hän sai tiilistä muodostumaan komean tason, jolle minä autoin häntä. Tämän jälkeen pääsin itsekin perästä kunkan Yvonne-neiti oli aluksi tarkistanut mitä luukun yltä löytyi. Yletön keksi ja makeisvarasto aukesi edessämme, silmäni laajenivat ja nousin tuohon karkilla täytettyyn huoneeseen. Tämä oli kyllä unelma!! "Mi-mitä näillä oikein tehdään? Tai siis, onko tämä jonkin kaupan varasto?" Kysyin häneltä, vaikka en oikein ymmärtänyt missä edes olimme, ajattelin vain sokeria..

[Ele]

Yvonne Gray

En minä halunnut, että April luuli että minä en pitänyt hänestä hänen verensä vuoksi. Minä pidin monista asioista vain sen takia, että jästit olivat tehneet ne ilman taikaa. En minä heitä vihannut. En uskonut isänkään vihaavan, koska hän oli töissä ministeriössä joka oli jästisyntyisten puolella sodassa. Minä olin kylläkin nähnyt isän tatuoinnin… muttei se varmastikaan ollut juuri se tatuointi, joka oli kaikilla jotka käyttivät Aprilista sanaa kuraverinen.  Se oli varmasti jokin eri tatuointi. Minä uskoin niin, vaikkei James uskonutkaan. Mitä James muka tietäisi? Päätin kuitenkin olla käyttämättä sitä sanaa Aprilin kuullen. Tyttö ei selvästikään pitänyt siitä. Oli aika jännä miten yhdellä sanalla saattoi olla tuollainen vaikutus johonkin henkilöön. En keksinyt mitään sanaa, jolla voisi olla samanlainen vaikutus minuun.

Olin mielissäni siitä, ettei käytävä ollutkaan kaikesta huolimatta päättynyt tyhjään umpikujaan. Vielä enemmän innostukseni kasvoi, kun näin mitä se käytävän päässä oleva huone sisälsi. Makeiset ja leivokset, minun suurin paheeni vyöryivät silmilleni suurissa laatikoissa ja purkeissa aivan kuin villeimmissä unissani. April oli aivan yhtä innoissaan kuin minäkin. Hänkin taisi pitää makeasta.
Vierelleni auttamani tytön kysymys oli ihan oletettu, sillä tuskin kukaan vain pitäisi yhtä huonetta täynnä karkkeja. Silmäilin hetken aikaa ympärilleni ja tajusin sitten, että yhden laatikon kansi oli avattu ja siihen oli painettu logo.
”Hunajaherttua..”, totesin yksioikoisesti ja osoitin luukkua pitelemättömällä kädelläni laatikkoa. ”Tämä taitaa olla hunajaherttuan kellari.”

Olin kuullut hunajaherttuasta isosisaruksiltani, mutten ollut koskaan tajunnut miten upea liike oli oikeasti. Nytkin näin jokaisella silmäyksellä toinen toistaan herkullisimpia makeita ruokia sisältäviä laatikoita jotka saivat pääni ihan pyörälle. Tiesin kuitenkin, että kyseessä oli kaupan kellari, joten nuo herkut olivat kiellettyjä minulta niin kauan kun en ollut maksava asiakas.. ellei sitten.. Aloin kaivaa nopeasti omia taskujani ja huulilleni leveni mielihyvän hymy. Nostin kämmeneni Aprilinkin nähtäväksi. Siinä oli kourallinen velhokolikoita joita olin aamupäivällä etsinyt vaatearkustani. Koetin pidätellä hengitystäni kun kilistelin kolikoita käsissäni.
Ajattelikohan April, mitä minä ajattelin?