|
Ambra
|
 |
« : Syyskuu 15, 2009, 21:35:09 » |
|
// Braile & Sidley, kiitos :'''') Tämä tuli ihan lennosta! Otsikko Disturbedia. Vaihteeksi. //Nathan Mockley Lauantai, 19. syyskuutaKävelin pitkin Tylyahon katuja, yhtä päämäärättömästi kuin monet ikkunaostoksilla roikkuvat ihmiset ympärilläni – paitsi, että siinä, kun heillä oli ainakin tekosyy tehdä niin, minulla ei ollut niin minkäänlaista. Keksin itselleni kaikenlaista muuta tekemistä: kiertelin paikkoja, joissa oli erityisen paljon ihmisiä, yritin olla kävelemättä samasta kohdasta useaan otteeseen, katsoin joka kerta kävellessäni Sianpään ohi, vieläkö se sama juoppo pariskunta kolkutti sen ovea – mutta joka tapauksessa minulla oli tavattoman tylsää. Olisin jäänyt linnaan, mutta tällaiset lauantait on aina varattu kaikelle idioottimaiselle, kuten huispausharjoituksille, joten ulos en ainakaan olisi mennyt. Oleskeluhuone on aina täynnä niitä oppilaita, jotka ovat olevinaan käyneet Tylyahossa niin useasti, että osaavat paikan ulkoa. Kukaan heistä ei kuitenkaan tiedä, että oikealta puolelta kolmannen asuintalon toisen kerroksen parveketta koristaa kaksi kilpailevaa kukkoa, että kujan päästä lähtee salainen tie ylös vuorille, että sen tien varrelta lähtee toinen tie, joka kiertää koko kylän ympäri, tai edes, että he eivät tiedä näitä asioita. Heitä ei kiinnosta, koska he eivät välitä yksityiskohdista. Pääasia on, että he luulevat tietävänsä, että he tietävät kaiken. Ulkona puhalsi terävä viima, joka muistutti tehokkaasti, että kesä oli jo hurjaa vauhtia taittumassa talveen. Tuuli heitti pitkiä, vaaleita hiuksiani useimmiten enemmän silmieni eteen kuin pois näkökenttäni edestä, ja oli kuin olisin koko ajan joutunut haromaan niitä sivuun. Lopulta kyllästyin ja astelin eteenpäin niiden peittäessä kasvoni tehokkaasti. Samoin tuulessa liehui nahkatakkini, jonka napit olin tavanomaisesti jättänyt auki, ja jonka kauluksen taas olin yhtä tottuneesti nostanut ylös. Pidemmän aikaa käveltyäni aloin palella, ensin vähän ja sitten aina vain enemmän, ja tuuli tuntui pistelevän paikoissa, jonne se ei millään olisi voinut päästä. Kylmät väreet menivät pitkin niskaani ja kuljettivat tuulen kylmyyttä mukanaan. Kävellessäni kolmatta kertaa ohi erään taikaesineitä myyvän kaupan ohi korviini tarttui hyvin kimeä kiljaisu. Käännähdin vaistomaisesti ja käteni hapusi jo taikasauvaani takkini sisätaskusta, mutta liike jäi vajaaksi, kun kipu iski niskaani. Juuri ennen, kun suljin silmäni kivusta, näin kuitenkin, että ääni oli ollut peräisin vain liian innostuneesta neljäsluokkalaisesta tytöstä, joten työnsin hitaasti sauvani takaisin taskuun. OIin taas nukkunut huonosti, ja tällä kertaa en vain hyvin vähän, vaan lisäksi niin huonossa asennossa, että hartiani olivat olleet aamusta lähtien aivan jumissa. Olin valvonut ainakin kolmeen asti tuijotellen kattoon, ja viimein nukahtanut – heräsin puoli kuudelta mielettömään päänsärkyyn ja hartiakipuun. Kolme kuppia kahvia aamiaisella olivat herättäneet minut jotenkuten, mutta hartiani olivat jumissa yhtä kaikki. Olisin edes voinut pyytää jotakuta hieromaan niitä, mutta yksi – kenet, ja kaksi, en voi sietää sitä, että kukaan koskee minua, varsinkaan niin lähellä kaulaani. Sain tarpeekseni ulkoilmasta. Oli kuitenkin aivan eri asia, minne sitten menisin: suurin osa kahviloista oli tähän aikaan tupaten täynnä, koska vaikka kaduilla olikin ihmisiä, lähes kaikki järkevät suosivat kuitenkin lämmintä sisäilmaa. Inhosin paikkoja, joissa on paljon ihmisiä, joten kävelin vielä eteenpäin toivoen löytäväni jonkun kuppilan, jossa oli vähemmän asiakkaita. Yhtään lupaavaa ei kuitenkaan tullut vastaan koko pääkadulla, joten harhailin vielä pidemmälle – tunsin kuitenkin nämä tiet kuin omat taskuni – ja tungin käteni syvälle taskuihini estääkseni niitä jäätymästä täysin. Askeleeni rahisivat tiellä lojuvien lehtien keskellä ja vilkuilin auttamattomasti molemmille puolilleni toivoen, että jostain hyppäisi se täydellinen paikka, jossa ei olisi yksinkertaisesti ketään. Niin hyvä onni minulla ei sentään ollut, mutta lopulta, melko kaukana oppilaille sallitusta alueesta, oli kahvila, jonka asiakasmäärä näytti edes siedettävältä. Avasin sen oven ja irvistin, kun sen yläpuolella olleet kellot kilisivät uuden asiakkaan merkiksi. Kohtasin baarimikon katseen kylmästi huolimatta siitä, että jopa salin poikki hän katsoi minua alaviistoon. Olin jo jatkamassa matkaani kohti pöytää, jonka olin huomannut olevan kaikista kauimpana muista ihmisistä, kun huomasin tiskin luona seisovan miehen. Melkein pysähdyin, mutta sain korjattua virheeni ja jatkoin matkaani pöytäni luokse. Sidley Shiver, niinkö. Miehen olemus palasi mieleeni hetkessä. Oli omituista, miten hyvin muistin sen vieläkin, vaikka siitä olikin jo vuosi. Karistin ajatuksen päästäni. Silloin mies oli ollut töissä Kolmessa Luudanvarressa, mutta tällä hetkellä asia ei näyttänyt olevan niin, koska hän seisoi väärällä puolella tiskiä ja oli selvästi tilaamassa jotain. Tajusin, etten itse ollut tilannut mitään, niin kiire minulla oli ollut pöytään istumaan. Mikäköhän sekin oli ollut. Tiesin vain, ettei minulla ollut minkäänlaista halua mennä tilaamaan kahvini juuri nyt, kun hän oli siellä. En ole hyvä juttelija enkä varsinkaan, mitä tulee ”vanhoihin tuttuihin”, vaikka me olemmekin tavanneet vain sen kerran. Suosin vain istumista yksin ja puhumatta, juon kahvini ja lähden pois. En kiinnitä huomiota. Kaikki oli kuitenkin heti alusta alkaen mennyt juuri päinvastoin. Oven kilinä oli varmasti kiinnittänyt kaikkien kahvilassa olijoiden huomion, myös Sidleyn. Saatoin vain toivoa, että hän ei muistaisi minua – eivät minun kasvoni voineet olla niin muistettavat. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt tuijottaa kiinteästi pöydän pintaa ja antaa hiusteni laskeutua verhona minun ja muun maailman väliin – miksi sitten tuijotin vieläkin kohti baaritiskiä ja Sidleytä? Ja mistä lähtien olin kutsunut häntä Sidleyksi? Sillä hetkellä sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä huomasin Sidleyn tuijottavan minua takaisin. Nielaisin ja toivoin, ettei se kuuluisi hänelle asti.
|
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Braile
|
|
« Vastaus #1 : Syyskuu 15, 2009, 23:19:06 » |
|
Sidley Shiver Toivoin todellakin, että tiesin mitä tein. Vaikka olinkin suunnitellut tätä jo iät ja ajat, tunsin oloni yhä melko epävarmaksi, vaikkei minulla todellakaan olisi pitänyt olla mitään pelättävää. Olinhan toisaalta pysynyt poissa Tylyahosta kuitenkin vain periaatteen vuoksi. Se vain tuntui olevan niin vahvasti kytköksissä siihen "entiseksi elämäksi" kutsumaani ajanjaksoon, että näytin ajattelevan sen olevan vain haitaksi minulle. En kyllä tiennyt mikä siinä oikein oli. Tuntui toisaalta, että pelkäsin omia muistojani, toisaalta taas, että minä yksinkertaisesti inhosin sitä paikkaa. Olinhan minä siellä asunut muutaman vuoden verran ja kokenut kaikkea elämisen arvoistakin, mutta silti. Ajatus paluusta sinne tuntui vaan niin vastenmieliseltä, jos sitä siis nyt paluuksi saattoi edes kutsua. Kyse oli kuitenkin vain parista tunnista, ellei siis jotain suunnitelmia muuttavaa sattuisi tapahtumaan. Vaikken kyllä tiennytkään, mitä siellä voisikaan tapahtua - kun oli tottunut asumaan tapahtumantäytteisessä Lontoossa, Tylyaho tuntui siihen verrattuna hiljaiselta ja rauhoittavalta paikalta. Rauhaa minä toisaalta nyt tarvitsinkin. Mutta maailmassa oli kyllä varmasti paljon parempiakin paikkoja siihen tarkoitukseen, ja silti minä olin suuntaamassa juuri Tylyahon kylään. Päätös oli kuitenkin jo tehty, ja periaatteenani oli myös toimia juuri sen mukaisesti. Päätöksentekeminen kun oli sen verran haastavaa minulle, että kun jotain kerran sain mietittyä loppuun asti, olisi todella typerää alkaa vielä harkitsemaan asiaa toistamiseen. Vaikka kylmä viima ja harmaa, sateisen näköinen taivas ei ollutkaan omiaan houkuttelemaan yhtään ketään vapaaehtoisesti ulos, en antanut itselleni vaihtoehtoa. Heti siis kellon lyötyä kaksi iltapäivällä olin kiirehtinyt töistä kotiin vaihtamaan pikaisesti vaatteet, työvaatteissa kun en kuitenkaan lähtisi yhtään minnekään. Hörppien samalla hajamielisenä jo hieman viileähkö kahvia puin ylleni yksinkertaisesti valkoisen kauluspaidan ja solmin ihmeen hyvin onnistuen mustan solmion vain yhtä kättä käyttäen, toisen ollessa juuri sillä hetkellä varattu hiusten sukimiseen - minusta tuntui pahasti, että olin aivan liian tottunut työntekoon, sillä käyttäydyin kuin olisin ollut valtavan kiireen keskellä vapaa-aikanakin. Etsin kaapista siististi viikatut mustat pillifarkut, ja kiskoin ne jalkaani, sitoen sitten vielä isolla hopeasoljella varustetun nahkavyön paikalleen. Tarkastelin näkymää peilin kautta arvostelevana, ikään kuin olisin johonkin tärkeäänkin tapahtumaan lähdössä. Mutta mistäs sitä tiesi. Saatoinhan minä ollakin, koskaan ei voinut olla liian varma. Siirsin vielä huolellisesti muutamia hiussuortuvia parempaan ojennukseen, kunnes lopulta päätin olevan parempi jo lähteä. Ulkona kuitenkin tosiaan tuuli sen verran, että hiusten kanssa oli melkoisen turhaa yrittää mitään ihmeellistä, armoton tuuli kun sekoittaisi ne joka tapauksessa. Nappasin siis mustan nahkarotsin oven viereen sijoitetulta hennolta puutuolilta, puin sen pikaisesti ylleni ja luonnonvalkean kangaslaukun mukaani napattua astuin ulos ovesta pikkueteiseen. Ulkoa kuuluvasta ropinasta päätellen ulkona oli alkanut sataa vettä, ja olin jälleen todella iloinen siitä seikasta ettei minun todellakaan tarvinnut kävellä nyt ovesta ulos jästien lailla ja suunnistaa rautatieasemalle. Ilmiintyminen oli erityisesti tälläisinä päivinä niin kovin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa, oli se sitten kuinka epämiellyttävän tuntuista tahansa. Palautin mieleeni pitkästä aikaa kuvan Tylyahon juna-asemasta, joka oli viimeksi siellä käydessäni ollut vielä aivan lumen ja jään peittämä. Se kamala kuristumisen tunne valtasi minut jälleen, mutta kaikeksi onneksi matka oli paria silmänräpäystäkin lyhyempi - pian jo huomasin seisovani keskellä kiireisiltä näyttävien ihmisten täyttämää asemaa, joka näytti juuri sellaiselta kuin miltä muistinkin. Lumen ja jään oli tietty korvannut lukemattomat vesilätäköt, ilmeisesti täällä oli sitten satanut juuri äskettäin myös senkin perusteella, että monet näyttivät olevan juuri sullomassa sateenvarjojaan laukkuihinsa. Hyvä niin - itse kun en ollut tajunnut ottaa omaani mukaan, ajatellen että Tylyahossa tuskin sataisi, olihan se toisella puolella maata ja lisäksi, Lontoossahan nyt satoi aina. Sen enempää en kuitenkaan jäänyt ympäristöäni ihmettelemään, vaan lähdin määrätietoisesti kulkemaan pääkatua pitkin kohti sitä yhtä tiettyä kahvilaa kohti, jossa olin suunnitellut käyväni aivan ensimmäiseksi. En tosiaankaan tiennyt, miksi minä sinne niin kovasti halusin päästä - siellähän juuri saattaisi olla muutama entisestään tuttu tarjoilija, eikä minua nimenomaan huvittanut tavata ketään heistä. Oli siis luultavasti melko typerää lähteä juuri sinne päin, sillä kun Kolmessa luudanvarressa kaikki työntekijät minua lukuunottamatta olivat olleet niin kovin tunnollisia, olisi oikeastaan sula mahdottomuus olla tapaamatta ketään tuttua. Kukaan muu kun tuskin oli saanut potkuja minun tapaani. Matka kahvilalle ei kuitenkaan ollut pitkä, ja ajatuksissani olin jo ehtinyt pistääkin tämän typerän mieliteon ilman kylmyyden piikkiin, sillä eihän täällä todellakaan pärjännyt ilman paksumpaa takkia tai vastaavaa. Nahkatakissani ei sattunut mitään lisävuorauksia olemaan, eikä se muuten edes ollut aitoa nahkaa, vaikka siltä olisikin kovasti saattanut näyttää. Olisi siis hyvä päästä pian lämmittelemään jonnekin, sairastumista kun ei katsottaisi hyvällä töiden parissa. Kolmen luudanvarren ilmestyessä näkökenttään en siis tuntenut oloani niin kovin ahdistuneeksi kuin mitä olin kuvitellut, vaan kävelin jopa melko mielissäni sisään. Lämmin ilmavirta paiskautui kasvojani vasten ja astelin nopeasti täysien pöytien ohitse tiskin luo. Ja kuten olin arvannutkin - tiskin takana seisoskeli tietenkin entuudestaan tuttu tarjoilija, ikäväkseni vieläpä yksi niistä, joiden kanssa olin aina tullut omalta osaltani huonoiten toimeen. En muistanut nuoren naisen nimeä, mutta tämä näytti muistavan minut - tytön suupielet kääntyivät saman tien innostuneeseen hymyyn minun ilmaantuessa paikalle, tiedä sitten miksi. Tilasin joka tapauksessa pienen kahvin, selitellessäni samalla sitten suurinpiirteisesti miksi oikein olin saanut potkut ja kaikkea muuta yhtä turhaa. Kun tarjoilijatar lopulta malttoi käännähtää ympäri tilaustani valmistamaan, kuulin kellon äänen ovella ja käännyin vanhan tottumuksen mukaan katsomaan, kuka tulija oikein oli. Hämmästyksekseni tunnistin tulijan, vaikka tätä hädin tuskin tunsinkaan. Vaaleahiuksinen, nahkatakkiin pukeutunut nuori mies oli selvästi Nathan Mockley, enkä minä todellakaan tiennyt, miten tuon nimi oli painunut muistiin niin selkeästi, että tunnistin tämän näin kahvilan toiseltakin puolelta. Olimme kuitenkin tavanneet vain yhden ja ainoan kerran, eikä sekään tapaaminen mikään pitkä ollut. Hädin tuskin olimme saaneet kerrottua nimemme. Ja olihan siitäkin jo aikaa. Huomaamattani olin jäänyt katsomaan, kuinka Nathan asettui istumaan nurkkapöytään, tilaamatta mitään. Minun onnekseni tarjoilija kiinnitti huomioni pois rykäisemällä, sillä muutoin olisin varmasti unohtunut tuijottamaan pidemmäksikin aikaa. Käänsin pääni takaisin tarjoilijatytön puoleen, otin pienen kahvini vastaan ja maksoin muutamalla taskunpohjalta löytyneellä kolikolla. Tyttö tiskin toisella puolella jatkoi vielä höpisemistään, mutta puhe tuntui menevän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kääntyessäni taas jostain syystä vilkaisemaan Nathanin suuntaan. Huomasin tämän katsovan, ehkäpä sattumalta, juuri samaan suuntaan, enkä välittänyt rikkoa katsekontaktia. Mahtoikohan Nathan muistaa minua ollenkaan? Viime tapaamisesta oli kuitenkin sen verran kauan, että tuntuisi ehkä hieman typerältä istuutua nyt hänen seurakseen pelkästään sen varjolla. Kiitin kuitenkin tarjoilijaa kahvista ja lähdin astelemaan vapaana olevia nurkkapöytiä kohti kahvikuppi kädessäni. Mietin kuumeisesti, mihin istua, sillä jokin omituisen vahva puoli minua käski istuutumaan siihen samaan pöytään Nathanin kanssa, niin oudolta kuin se olisikin varmasti tästä tuntunut. Minkähän ikäinenkään tämä oli mahtanut olla? Ulkonäön perusteella ehkä minua parisen vuotta nuorempi, mutta muistelin kyllä hämärästi tämän olevan vielä sitäkin nuorempi. Ja silti jokin tässä veti minua niin kovasti puoleensa? En tiennyt olisiko ollut järkevämpää yrittää sysätä kaikki ajatukset sivuun, mutta se tuntui vaan hieman mahdottomalta. Mutta ilmeisesti mihinkään järkevään ratkaisuun päätyminen olikin tässä tapauksessa todella epätodennäköistä, siitä kieli viimeistäänkin todella omituisella tavalla mieleeni ilmestynyt typerä, mutta täysin vastustamaton idea, jota en ehtinyt harkita sitten lainkaan ollessani jo Nathanin kohdalla. Minulla ei vaan yksinkertaisesti ollut valinnanvaraa. Lattia oli kyllä kieltämättä vahattu melko liukkaaksi, mutta sen verran hyvä entisen tarjoilijan tasapaino minulla kuitenkin oli, etten normaalioloissa olisi varmastikaan alkanut kompuroida tälläisessä tilanteessa. Onnekseni Nathan ei kuitenkaan tiennyt sitä, ja minun oli helppo esittää tämä tilanne, jota kohdallani tulisi tuskin ikinä näkemään normaalioloissa. Katseensa hetkeksi pois kääntänyt Nathan ei varmasti huomannut, etteivät tennarini oikeasti luiskahtaneet lattian pinnalla kovinkaan rajusti, ei ainakaan niissä määrin että koko tasapainoni olisi horjahtanut sen verran pahasti, että kädessäni ollut lähes jo puolityhjäksi juotu kahvikuppi olisi heilahtanut niin, että loput sen sisälllöistä olisi lentänyt suoraan osittain Nathanin takille ja reidelle. Niin kuitenkin kävi, enkä uskonut kenenkään tajuavan koko taidonnäytöksen olevan täysin tekaistu erään erittäin omituisen mielitekoni vuoksi. "Voi ei, sori, sori", sanoin kuulostaen luultavasti oikeasti pahoittelevalta. Ja olinhan minä sitä myös toisaalta oikeastikin, sillä kahvi oli kuitenkin ollut melko lämmintä ja polttanut niiltä osin, joilla ei ollut takkia suojaamassa. Mutta salaa olin tietty kuitenkin enimmäkseen mielissäni siitä, että olin onnistunut tasan siinä mitä olin ajatellut. Niin typerää tahansa kun se minulta, aikuiselta mieheltä, nyt olikin. Nappasin kasan servettejä läheiseltä telineeltä, ja olin jo kumartumassa siivoamaan sillä aiheuttamaani sotkua Nathanin takilta, kun tajusin sen olevan jo ehkä vähän liikaa näin alkuun, ja päädyinkin sitten ojentamaan koko nipun tälle itselleen. Sitten yritin parhaani mukaan näyttää siltä, että olisin vasta tässä vaiheessa pistänyt merkille pojan huomioni alunperinkin puoleensavetäneet kasvonpiirteet, aivan kuin olisin vasta nyt tunnistanut kuka siinä pöydässä oikein istukaan. "Ja hei, mähän tunnen sut.. sähän olit Nathan, etkö ollutkin? Me tavattiin joskus viime vuonna, jos muistat. Mä olen Sidley. Ja sori vielä kerran tosta, en mä yleensä tolleen kompuroi, erityisesti kun kädessä on jotain kannettavana", selittelin mahdollisimman syyllisen kuuloisena, yrittäen jälleen tavoittee katsekontaktia harmaasilmäisen pojan kanssa. Toisaalta minulla ei ollut mitään aavistustakaan siitä, mitä minä seuraavaksi oikein aioin, mutta jossain sisälläni tunsin olevani taas kuitenkin varsin selvillä siitä, mikä oli kuitenkin päällimmäinen tavoitteeni tässä kaikessa. Toivon mukaan Nathan ei kuitenkaan nähnyt suoraan lävitseni, sillä en tosiaankaan halunnut säikyttää tätä pois luotani sen saman tien. / Joo, loppu meni tosi sekavaksi ku tuli vähän kiire, mutta tässä tää nyt kuitenkin on :--D / |
|
|
|
« Viimeksi muokattu: Syyskuu 15, 2009, 23:29:03 kirjoittanut Braile »
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Ambra
|
|
« Vastaus #2 : Syyskuu 16, 2009, 18:46:32 » |
|
Nathan Mockley Huomasin tiskin takana seisovan naisen juttelevan Sidleylle hyvinkin innokkaasti, ja mietin, tunsivatkohan he kenties entuudestaan. Jos niin olisi, voisi olla, että säästyisin yllättävänkin helposti siltä tuskalta, että joutuisin keksimään jotain järkevää sanottavaa ihmiselle, jonka hädin tuskin tunsin ja olin nähnyt ensimmäisen – mutten näköjään viimeisen – kerran vuosi sitten. Katsekontaktimme tuntui kestävän ikuisuuksia, mutta todellisuudessa se taisi olla melko nopeasti ohi. Siitäkin huolimatta ehdin tuntea itseni epämukavaksi ja pulssini nousi juuri sen verran, että jos en olisi ehtinyt vetää pokerinaamaani päälle, olisin punastunut. Yritin parhaani mukaan tuijottaa yhtä ilmeettömänä ja päättäväisenä takaisin, mutta taisin silti olla se, joka käänsi katseensa pois ensimmäisenä. Helvetin saatana. En ole eläessäni hävinnyt tuijotuskisaa. Vaikka tuijotin pöydän rosoista puupintaa, oli hankala vain olla välittämättä asiasta. Vilkaisin tiskin suuntaan hetken päästä, mutta Sidley ei ollut enää siellä. Ilmeisesti sain vielä purra hammasta hetken ajan. Sen sijaan, että hän olisi jäänyt tiskille istumaan, hän oli ilmeisesti etsimässä pöytää, juuri se vaihe, jolloin en missään nimessä saisi katsoa häntä silmiin, sillä hän eittämättä tulkitsisi sen kutsuksi liittyä seuraani. Olettaen, että hän silti muisti minut, mutta jokin äskeisessä katseiden vaihdossa sanoi minulle, että kyllä hän muisti. Huonoa enteili myös se, että hänen askeleensa olivat suunnatut juuri salin tähän osaan, mutta joka puolellani oli pöytiä, joihin hän voisi kenties olla matkalla. Tunsin hetken ajan vastustamatonta halua juosta kahvilan ovesta ulos, etsiä joku toinen paikka, josta saisin kahvin mukaani, ja lähteä kohti linnaa – mutta sitten muistin, mikä minut oli alunperinkin ajanut lähtemään sieltä, enkä todellakaan halunnut palata sinne kuuntelemaan teinityttöjen kiljumista pullistelevien huispauspelaajien lentäessä luudillaan. Sidley käveli aina vain lähemmäs, ja odotin jo sitä hetkeä, kun hän kävelisi ohi ja tuntisin heikon ilmavirran, jonka hän jättäisi jälkeensä, mutta ei. Päinvastoin. Viimeisenä oljenkortena käänsin katseeni ulos ikkunasta, poispäin Sidleystä, jotta hänen olisi mahdollisimman hankalaa aloittaa minkäänlaista keskustelua. Ehdin juuri rekisteröidä, että ulkona satoi ja pihalla näkyi vain kaksi lasta äitinsä kanssa, kun näin silmäkulmastani jonkun horjahtavan ja tunsin sylissäni kuumaa polttelua. Hätkähdin rajusti ja tajusin muutamassa hetkessä monta asiaa. Ensin tajusin, että Sidley ei koskaan ollut mennyt ohitseni, vaan seisoi siinä aavistuksen epätasapainoisen näköisenä ja kahvikuppi kädessään – se kuppi oli luultavasti melkoisen tyhjä, sillä sen sisällöt tuntuivat hyvin onnistuneesti läikähtäneen syliini. Reiteni sitä kohtaa, mitä takki ei ollut suojannut, poltti kaikista eniten: sain varmaan palovammoja. Kirosin mehukkaasti ääneen, mutten kivusta, vaan koska kahvia oli mennyt myös nahkatakkini päälle. Takkiani ei korvaisi mikään. Sidleyn anteeksipyynnöt menivät täysin ohi korvieni. Miten hän oli onnistunut liukastumaan juuri tässä? Se olisi voinut tapahtua missä tahansa, mieluiten selkäni takana, jolloin minun ei olisi tarvinnut kuin jättää kaikki tapahtumasta aiheutuneet äänet huomiotta ja olisin päässyt erittäin helpolla. Mutta ei, kahvit olivat sylissäni ja Sidley seisoi vieressäni sen näköisenä, kuin koulutytöt pudotettuaan jotain ja odottaessaan jotakuta noukkimaan sen heille. En tiennyt kumpi oli seuraavassa tilanteessa pahempaa: se, että hänen nojautuessaan ottamaan servettejä, vilkaisin kuin ohimennen hänen takamustaan, vai se, että hän näytti aluksi siltä, että oli itse pyyhkimässä kahveja pois reideltäni. Onneksi Sidley näytti kuitenkin päätyvän samaan päätökseen kuin itsekin, eli hän antoi paperit minulle, ja hinkkasin ne vähät pelastettavissa olleet pisarat pois. Rypistin paperit mielenosoituksellisesti ryttyyn ja heitin ne siihen suuntaan, missä tiesin roskakorin olevan. Ne eivät luultavasti osuneet lähellekään, mutta siinä vaiheessa en välittänyt hittoakaan. Ajatuksenani oli mulkaista Sidleytä ja kaiken kaikkiaan sanoa tälle, että painuisi helvettiin, mutta ensin sanani juuttuivat kurkkuun ja sitten mulkoiluni muuttui paremminkin kysyvään katseeseen, joten minun oli pakko huokaista ja Sidleyn tiivistetyn esitelmäpuheen aikana kaivoin sauvani takkini sisätaskusta ja heilautin sitä niin, että suurin osa kahvin jättämistä tahroista katosi. Takkini näytti melkein siltä, kuin siihen ei olisi kaatunut mitään, ja olin tyytyväinen siihen. Ainoa epäkohta oli Sidley itse, ja tarkemmin ottaen se, etten todellakaan ollut tarpeeksi sosiaalinen ihminen tällaisiin tilanteisiin. Sen verran Sidleyn puheesta kuulin, että hän ainakin yritti kovasti kuulostaa syylliseltä, joten en jaksanut aloittaa minkäänlaista saarnaa. ”Miten vaan”, tokaisin ja katsoin viimein miestä silmiin. Kuten yleensä, jouduin katsomaan reilusti yläviistoon, ja tällä hetkellä se häiritsi minua suuresti. Häntä oli vaikea tulkita, vaikka sanat kuulostivat hyvin rehellisiltä, mutta olin oppinut jo kauan sitten, että se, mitä ihmiset näyttävät ulospäin on hyvin harvoin sama asia kuin se, mitä he ovat sisimmässään. ”Kyllä mä sut muistan. Sidley Shiver”, totesin, sillä se ei ollut kysymys. Muistin toki miehen nimen. Omituisinta oli se, miten satuin muistamaan miehen nimen lisäksi hänen koko olemuksensa ja ulkonäkönsä. Miehessä oli tapahtunut melko suuriakin muutoksia – minun oli vain hankala paikantaa se, mikä asia tarkalleen. Hänen ulkonäössään ei ollut tapahtunut mitään merkittävää, jos sen niin voisi sanoa miehestä, josta saa ensinäkemältä sen kuvan, että hän laittaa hiuksiaan joka aamu ja omistaa suunnattoman vaatekokoelman. Tälläkin hetkellä miehen päällä olevat mustat pillifarkut ja nahkatakki pukivat häntä erinomaisesti, enkä edes tiedä, miksi ajattelin tällaisia asioita, koska olen itse hyvin yksinkertainen pukeutuja enkä yleensä kiinnitä huomiota ihmisten vaatetukseen. Joka tapauksessa hänessä tapahtunut muutos tuntui selvästi. Vuosi sitten tapaamani Sidley ei varmasti olisi hakeutunut tahallaan tälle puolelle salia, kaatanut vahingossa kahvinsa ja jäänyt paikalle selittämään ja siivomaan jälkiään. Siitä olin varma. Tilanteesta oli vaikeaa keksiä ulospääsyä, sillä vaikka periaatteessa keskustelumme olisi voinut lopettaa siihen, Sidley ei ollut liikkunut mihinkään suuntaan. Huomasin, että ajateltuani Sidleyssä tapahtuneita muutoksia katseeni oli ilmeisesti päässyt harhailemaan omille teilleen, joten repäisin sen pois miehestä ja katsoin tuolia minua vastapäätä. Nyökkäsin siihen suuntaan ja tokaisin: ”Istu, hemmetti soikoon. Ei jaksa koko päivää tuijottaa yläviistoon.” Siirsin nopealla kädenliikkeellä ja pään heilautuksella silmieni eteen eksyneet hiussuortuvat pois tieltä ja keskityin sitten hetkeksi ajattelemaan sitä, mihin olinkaan itseni sotkenut. Rauhanomainen ja ennen kaikkea yksinololle omistettu Tylyahon-retkeni oli hetkessä muuttunut joksikin aivan toiseksi. Sidley oli kaiken lisäksi se viimeinen ihminen, johon olin ajatellut törmääväni täällä, ja tässä silti istuin alle metrin päässä hänestä. Huomasin tiskin takana seisovan naisen katsovan meidän suuntaamme hyvin uteliaan oloisesti ja pääsin vihdoinkin purkamaan sisälläni raivoavaa ärsyyntymistä mulkaisemalla häntä, selkeästi tarkoittaen ”hoida omat asiasi”. Naiselle tuli hyvin kiire jatkaa hommiaan, ja vaikka hän olisikin vilkaissut meihin vielä sen jälkeen, minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, koska tänne asti hän ei haluaisi tulla kuitenkaan. Oli hyvä ajatella etukäteen, koska en todellakaan halunnut, että kukaan tulisi ottamaan meiltä yhteistä tilausta. // sulla oli ihana vuoro ja ihan sairaan pitkä! Tää inspaa nyt jotenkin tosi paljon, tääkin tuli yhdeltä istumalta :'') // |
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Braile
|
|
« Vastaus #3 : Syyskuu 18, 2009, 03:34:51 » |
|
Sidley Shiver Kuten olin osannut arvatakin, välikohtaus ei Nathanin osalta ollut mikään päivän piristävin kokemus, tai siltä hän ei ainakaan päällisin puolin vaikuttanut. Kirosanat karkasivat saman tien tämän huulilta ja vaikka kuinka yritinkin näyttää "vahingostani" syylliseltä, tämä näytti ainakin alkuun melko äkäiseltä. Okei, sitähän olisin minäkin ollut jos roolimme olisivat vaihtuneet ja hän olisi mennyt minun sijastani heittämään kahvit vaatteilleni, mutta uskoinpa kuitenkin että omalta kohdaltani ärtymys olisi haihtunut suhteellisen nopeasti syyllisen kasvot nähtyäni. Eihän sille vain olisi mahtanut mitään - oli poika sitten minkä ikäinen tahansa, minulle kasvot olivat niissä määrin täysin vastustamattomat, että olin sortunut juuri tälläiseenkin typerään temppuun. Olihan tämä tietty toisaalta melko kaukaa haettua - vaikka Nathan kuinka osasikin miellyttää ainakin ulkoisella olemuksellaan, en minä jatkossa ainakaan voisi pelkästään sen tähden alkaa kaatamaan kahveja kaikkien sellaisten kanssa, joihin halusin päästä tutustumaan paremmin. Mutta vahinko oli jo sattunut ja olin ajanut itseni tähän tilanteeseen, eikä mikään saisi minua enää kääntymään takaisin. Olisi varmaankin ollut reilua kertoa Nathanille etukäteen, missä aikeissa minä todellisuudessa olin liikkeellä, mutta sehän nyt vain ei ollut yleisesti tapana. Näin arkisissa oloissa oli tietenkin enemmänkin kuin todennäköistä, että Nathan näki minut vain ja ainoastaan siinä samassa valossa, kuin kuka tahansa muukin normaaliksi lukeutuva kaksilahkeinen, mutta ainahan sai yrittää. Ei sitä kukaan minulta voinut kieltää. Onnekseni myöskään Nathan ei näyttänyt olevan enää ainakaan kovasti olemassaoloani vastaan - vaikka tämä alkuun aika pahasti minua takaisin katsoikin, ilme muuttui äkisti paljon suopeammaksi. Huokaisten Nathan etsi taikasauvan takkinsa taskusta ja puhdisti takiltaan vielä ne tahrat, jotka eivät olleet serveteillä putsaamalla lähteneet. Sen jälkeen takki näyttikin mielestäni aivan puhtaalta, mikä olikin helpotus niin minulle kuin luultavasti Nathanillekin. En kuitenkaan halunnut tämän muodostavan mitään kaunoja minua kohtaan takkinsa pilaamisesta, sehän olisi pilannut täysin koko suunnitelmani tähän tutustumisesta. Yllätyin ehkä hieman Nathanin todetessa muistavansa minut ja osatessa mainita jopa sukunimen. Olin ilahtunut - mahtoiko Nathanilla olla jokin erityinen syy, mistä hän minut muisti? Olisiko hän leppynyt noinkaan nopeasti kahvien kaaduttua päälleen? Tiesin ajattelevani hyvinkin liian optimistisesti, mutta koska olin oppinut että toiveiden elättely todellisuudessa vain vahvisti omaa uskallusta ottaa askelia eteenpäin, en nähnyt siinä mitään väärääkään. Tunsin oloni jo hyvin innostuneeksi ja huomasin seuraavani silmä tarkkana jokaista pienintäkin liikettä, jonka Nathan teki, ikään kuin olettaen saavani niistä jonkinlaisia vihjeitä hänen ajatuksenjuoksustaan. Nyökkäsin siis ja soin hymyn ehkä vieläkin hieman ärtyneeltä vaikuttavalle Nathanille. En tiennyt todellakaan, mitä yrittää seuraavaksi, mutta sen tiesin, etten olisi lähtenyt vaikka Nathan olisi sitä pyytänyt. Ei hän kovin innoissaan tuntunut olevan siitä tosiseikasta, että seisokelin edelleenkin siinä paikoillani ja osasin jo pelätä pahoin tämän alkaneen inhota minua teeskennellyn kömpelyyteni vuoksi, kun Nathan äkisti käänsi päänsä vastapäätä olevaa tuolia kohti. ”Istu, hemmetti soikoon. Ei jaksa koko päivää tuijottaa yläviistoon", tämä tokaisi kuin yläviistoon tuijottelu olisikin tosiaan ollut se häntä eniten tilanteessa rasittava asia, ja innostuneena siitä, ettei minun edes ollut tarvinnut itse pyytää voivani liittyä seuraan, tein kuten käskettiin. Asetin tyhjän kahvimukini pöydälle väliimme ja siirsin katseeni takaisin Nathanin harmaisiin silmiin. Nyt kun sitten istuinkin tässä samalla tasolla hänen kanssaan, huomasin vasta kuinka pienikokoinen hän oikeastaan olikin. Pituuseroa oli välillämme varmaan arviolta parikymmentä senttiä. Ei sillä tosin, että asia olisi minua mitenkään haitannut. Minua vain arvelutti Nathanin ikä, sillä vaikka tunsinkin oloni nuorempien seurassa jostain syystä hieman tavallista vapaammaksi kuin vanhempien, en oikein tiennyt miten jatkaa jos Nathan ilmoittaisikin olevansa vaikka neljätoistavuotias, niin epätodennäköiseltä kuin se toisaalta tuntuikin. Arvioin tämän olevan korkeintaan seitsemäntoista ja varmasti vielä kouluikäinen. Vaikka toisaaltahan ikä oli pelkkiä numeroita ja tiesin hyvinkin, että persoonallisuus rakentui pitkälti elämänkokemuksien varaan, ei minulla ollut mitään takeita siitä, että Nathan olisi edes luonteenlaadultaan yhtä puoleensavetävä kuin ulkonäöltään. Ei ainakaan vielä. Oli siis parasta sysätä epäilyni sivuun, en minä tässä niiden varaan mitään aikonut rakentaa. Tällä hetkellä tavoitteenani oli vain mennä eteenpäin, ottaa asioista selvää. Ja mahdollisimman nopeasti mieluiten. Nathanilla tuskin oli koko päivää haaskattavanaan, ja jos kerta halusin päästä tapaamaan hänet vielä joskus uudestaankin, pitäisi onnistua antamaan itsestäni hieman parempi kuva kuin mikä se mahtoi olla tällä hetkellä. "Hei, jos mä voin jotenkin korvata ton äskeisen niin sano vaan miten", jatkoin sitten vielä anteeksipyytelevään sävyyn, "Jos sulle tulee jotain mieleen niin ehdota vaan." Jostain syystä oman pääni sisällä tuo kuulosti ehkä vähän liiankin johonkin suuntaan työntävältä, jopa vihjailevalta, mutta en ollut voinut sanoa muutakaan kun mieleeni ei ollut ilmennyt mitään, mitä ehdottaa hyvitykseksi tästä. Näin alkuvaiheissa se kun oli hieman vaikeaa. Minähän hädin tuskin tiesin jätkän nimen, ja silti sydämeni tuntui tykyttävän rinnassani paljon normaalia kovaäänisemmin. Vilkaisin olkani ylitse tiskille päin, ikäänkuin pyytäen tarjoilijaa tänne voidakseni tilata jotain, mutta nuorella tytöllä näytti olevan kova kiire pöydän pintaa putsatessaan. Ehkä kohta sitten, eihän tässä minulla ainakaan mitään kiirettä ollut. Käännähdin siis takaisin pöydän puoleen ja ilmaistakseni, ettei minulla ollut mitään aikomuksia ähteä tästä poiskaan, riisuin nahkatakin yltäni ja asetin sen tuolin selkänojalle takanani. "Sä taidat käydä vielä Tylypahkaa?" virittelin keskustelua, toivoen saavani sen avulla myös vaikkapa juuri Nathanin vuosiluokan selville. "Siellä on varmaan vieläkin mahdollisuus käydä täällä kylällä joka viikonloppu. Mä kun olen täällä kanssa ensi viikonloppunakin, ja.." Ääneni kuitenkin hiipui hetkeksi kuulumattomiin, ja tajusin menneeni vähän turhan pitkälle niinkin lyhyellä aikavälillä. Yritin kuitenkin parhaani mukaan olla näyttämättä ulkoisesti mokanneeni ja koetin parhaani jatkaakseni suunnilleen samalla äänensävyllä. "Tai siis, saatetaan tavata näin vahingossa ensi kerrallakin. Siis ei toivottavasti ihan näin niin kuin äsken" - vilkaisin tehokkaasti tyhjentynyttä kahvikuppia pöydällä - "mutta kuitenkin." Minua häiritsi todella, kuinka takeltelevilta sanani kuulostivatkaan. Ja minä kun olin kuvitellut päässeeni lopullisesti eroon siitä tavasta. "Eikö?" lisäsin loppuun vielä, ehkä vähän turhankin toiveikkaan kuuloisena. En ehkä juuri sillä hetkellä halunnutkaan tietää, mitä Nathan minusta oikein ajatteli. / No toi sunkin oli ihana =) Sori kun tää nyt on vähän tällästä, öh, yölaatua, mut oli vaan pakko päästä kirjottaa! / |
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Ambra
|
|
« Vastaus #4 : Syyskuu 18, 2009, 20:29:36 » |
|
Nathan Mockley Sidley istui yllättävän nopeasti osoittamalleni paikalle, mikä sai minut kohottamaan kulmiani, mutta hän ei juuri sillä hetkellä sitä huomannut, onneksi. Ajattelin itsekseni, ettei jätkä voinut olla noin innoissaan liittymisestä seuraani, mutta ilmeisesti Sidleyllä ei ainakaan ollut mitään sitä vastaan, koska siinä hän istui ja silmäili minua samoin kuin minä häntä. Itse asiassa tajusin tuijottavani vasta, kun Sidley oli laskenut kahvikuppinsa pöydälle meidän väliimme, ja sen aiheuttama kolahdus toi minut takaisin todellisuuteen. Oli häiritsevää, että vaikka Sidley oli käynyt istumaan, jouduin silti katsomaan häntä hieman yläviistoon – hänen oli pakko olla yli satakahdeksankymmentä senttiä pitkä. Yritin pitää mielenkiintoni itselläni, mutta pokerinaaman pitäminen alkoi käydä yllättävän hankalaksi. Sitä helpottaakseni yritin kiinnittää huomiotani johonkin muuhun, kuin Sidleyn kasvoihin, hänen ruskeanvihreisiin silmiinsä ja – miksi helvetissä minä muistin hänen silmiensä värin? Katsoinhan minä juuri häntä silmiin, yritin vakuutella itseäni, mutta epäonnistuin ja yritin karistaa ne ajatukset pois mielestäni. Katseeni seurasi Sidleyn nahkatakin kauluksen rajaa ja pitkin hänen solisluutaan, ylös ja leukaa pitkin hänen huulilleen. Huomasin hänen aikovan sanoa jotain ja siirsin nopeasti katseeni takaisin hänen silmiinsä. Ilmeeni varmasti happani, kun huomasin niiden tosiaan olevan ruskeanvihreät. "Hei, jos mä voin jotenkin korvata ton äskeisen niin sano vaan miten. Jos sulle tulee jotain mieleen niin ehdota vaan.” Tuhahdin ja ajattelin, että siinä sitä olisikin hänellä korvaamista, jos nahkatakilleni olisi tapahtunut jotain pysyvää vahinkoa, mutta en sanonut sitä ääneen. Sidley kuulosti edelleen kovin syylliseltä ja jostain syystä halusin kovasti vakuuttaa hänelle, että siihen ei ollut mitään syytä. Ei mitään syytäkö? Sain varmaan jotain helvetin palovammoja siitä kahvista!”Lopeta anteeksipyyteleminen, en mä ole kuolemassa tai mitään”, murahdin vain vastaukseksi. Tunsin oloni erittäin vaivautuneeksi, kun toinen vain kuulosti alinomaa erittäin pahoittelevalta. Sidley katsoi olkansa yli tiskille, mutta tyytyväisenä huomasin, että tarjoilijatyttö ei ollut huomaavinaan häntä, vaan puunasi kovaa vauhtia pöydän pintaa. Ehdin juuri kätkeä virnistykseni, kun Sidley kääntyi takaisin pöytään ja asetti takkinsa tuolin selkänojalle. Minulla ei ollut pienintä aikomustakaan riisua takkiani pois, vaikka kuinka olisin sisätiloissa. Se oli osa minua ja piste. Tunsin itseni melkein alastomaksi ilman sitä, mutta Sidley ei ilmeisestikään – hänellä oli tavanomaisesti takkinsakin alla päällä siistit ja muodikkaat vaatteet. Enkä minä taaskaan tiennyt, miksi kiinnitin niihin niin paljon huomiota. Mieleni teki kovasti tiuskaista, että ikäni ei todellakaan kuulunut Sidleylle, mutta sitten tajusin ettei hän ollut maininnut iästä mitään, vain olettanut, että olen Tylypahkassa. En tiennyt, miten ottaa asian – ei kai se loukkauskaan ollut, että näytin ikäiseltäni? Toisaalta hän ei ollut sanonut mitään tarkempia oletuksia, mikä taas johti minut ajattelemaan, että hän salaa yritti urkkia esille ikääni. Jokin kolkka minussa sanoi, ettei sen kertomisessa voisi olla mitään pahaa, mutta se yleensä johdossa oleva puoli, joka piti mielellään asiat omana tietonaan, ei olisi halunnut vastata kysymykseen. Oikeastaan kirjaimellisesti oikea vastaus olisi ollut, että kyllä, käyn Tylypahkaa, mutta kaiken kaikkiaan Sidley taisi ajaa takaa jotain ihan muuta. ”Niinhän mä käyn”, tokaisin ja katsoin Sidleytä haastavasti silmiin, koska halusin nähdä hänen reaktionsa tarkkaan – etenkin seuraavista sanoistani. ”Kuudennella luokalla.” Helvetti, mitä minä oikein tein? Sanoin totuuden hänelle ihan tuosta vain? No, noin sanottuna se ei kuulostanut niin pahalta asialta, mutta silti. Hän mahtoi pitää minua vain lapsena, koska Sidley ei todellakaan käynyt enää Tylypahkaa ja viimekin vuonna hän oli ollut töissä Kolmessa Luudanvarressa. En sitä paitsi muistanut häntä koulusta, joten ikäeromme oli pakko olla enemmän kuin vain pari vuotta. Olettaen siis, että hän oli käynyt Tylypahkaa itse, mutta ainakin kysymyksestä päätellen se oli hänelle tuttu koulu. Sidleyn seuraavan puhetulvan aikana nojauduin epäuskoisesti taaksepäin tuolillani. Mieshän suurinpiirtein yritti järjestää jo seuraavaa tapaamista, vaikka olimme hädin tuskin jutelleet viittä minuuttia! Suljin silmäni ja laskin nopeasti kymmeneen, koska jos olisin alkanut puhumaan samoin tein, tiedossa ei olisi ollut mitään hyvää. Sidleyn ilmeisesti rehelliseen innokkuuteen oli kuitenkin hyvin hankalaa sanoa mitään negatiivista. Kuuntelin hänen puhettaan, kun se alkoi yllättävästi takellella, ja kurtistin pienesti kulmiani. Se oli odottamatonta. Olin salaa samaa mieltä siitä, etten todellakaan halunnut tavata häntä samalla tavalla uudestaan, mutta samalla mietin, halusinko tosiaan tavata hänet vielä muutenkaan. Olin kuitenkin useasti osoittanut, etten ole ollenkaan hyvää seuraa tai mitään, ja erityisesti olisi outoa viritellä tapaamisia jonkun kaksi kertaa tapaamani miehen kanssa. Sillä erää en kuitenkaan raaskinut näpäyttää sitä Sidleyn naamaa päin. Hänen viimeinen, toiveikas kysymyksensä sai minut haluamaan ravistella häntä hartioista ja huutamaan että herää jo, mies, mutta jätin asian sikseen ja yritin osaamiseni mukaan muotoilla sanani niin, etten kuulostaisi siltä, mitä mielessäni soi koko ajan. ”Lupa on, mut eri asia, että tuleeko”, puhuin harvinaisen harkitusti, ja nojatessani tuolin selkänojaan ristin käteni ja odotin tarkkaavaisena Sidleyn reaktiota. ”Enkä mä usko, että me tavataan uudestaan vahingossa.” Osa minusta toivoi, että Sidley ymmärtäisi tarkoituksen sanojeni takana – että emme kenties tapaisi vahingossa, vaan tarkoituksella. En ollut edes vielä lähtenyt mihinkään, niin kuin yleensä tein, jos en vain halunnut olla missään tekemisissä asian kansa. Mutta se suurempi puoli oli niin järkyttynyt siitä, että olin ylipäätään jättänyt asiaan noin paljon tulkinnanvaraa, että lähes rukoilin, että hän vain ottaisi nokkiinsa ja alkaisi painumaan. Se olisi kaikkien kannalta kuitenkin paljon helpompaa, koska tästä ei nyt ikimaailmassa tulisi yhtään mitään. Okei. Tässä ei ensinnäkään ollut mitään ”tätä”, ja miksi minä edes ajattelin, että siitä kenties olisi voinut tulla ”jotain”? Sain päänsärkyä tästä kaikesta. Oikeastaan se johtui kyllä siitä, etten ollut aamiaisen jälkeen saanut ollenkaan kahvia. Vaikka Sidleyn kuppi seisoikin välissämme tyhjänä, siitä lähti edelleen vahva kahvin tuoksu, ja tajusin, että minun oli saatava kahvia. Se tarjoilijatyttö huiteli vielä jossain kauempana ja vältteli edelleen katsomasta meidän suuntaamme, joten joutuisin ilmeisesti nousemaan paikaltani, jos aioin saada mitään kurkustani alas. Katsoin Sidleytä ja olin jo tokaisemassa, että hakisin kahvia, kun yhtäkkiä muistin miehen aikaisemmat anteeksipyytelyt - "Hei, jos mä voin jotenkin korvata ton äskeisen niin sano vaan miten.” No, nyt tosiaan tuli mieleen, mutta oli eri asia toteuttaa se ajatuksen tasolla kuin oikeasti pyytää mieheltä jotain. ”Sidley”, aloitin saadakseni miehen huomion, ja jouduin nielaisemaan palan kurkustani ennen jatkamista, ”siitä aikaisemmasta, kun sanoit että voisit… korvata asian.” En ole kenties eläessäni pyytänyt keneltäkään mitään, mutta kerta se on kai ensimmäinenkin. ”Hakisitko kahvia?” Sen suuren pohjustuksen jälkeen tuo yksinkertainen kysymys kuulosti täysin naurettavalta, mutta siitä huolimatta Sidley nousi ja suuntasi askeleensa kohti edelleen pöytiä hinkkaavaa tarjoilijaa. Huokaisin ja suuntasin katseeni hetkeksi kattoon. Kaikkeen sitä sitten loppujen lopuksi joutuikin. Ikkunan suunnalta kuului kolahdus, ja käännyin nopeasti katsomaan siihen suuntaan. Joku pikkupoika ilveili nenä kiinni lasissa ja toinen potki baarin ovea: joku aikuinen, varmaan poikien isä, otti molempia niskavilloista kiinni ja kantoi heidät pois. Siinä vaiheessa en kuitenkaan katsonut enää sinne päinkään, sillä huomioni oli kiinnittynyt ikkunan edessä olevan pöydän päällä lojuvaan lehteen. Se oli varmaan heitetty siihen melko huolimattomasti, koska sen sivut olivat taittuneet, mutta kovin vanhasta lehdestä ei ollut kyse. Näin päivämäärän olevan vain joitakin viikkoja vanha, ja sitä itse tajuamattani nousin paikaltani ja kävin ottamassa lehden käteeni. Sen kuvat eivät liikkuneet, joten se oli ilmeisesti jästilehti, mikä oli vieläkin omituisempaa, koska jästilehdet eivät yleensä kulkeutuneet velhoalueille. Selasin sitä tympääntyneesti pari sivua, kunnes eräs kuva kiinnitti huomioni. Henkäisin terävästi, kun tunnistin siinä esiintyvän henkilön: Sidley. Kyse ei ollut mistä tahansa täysin sattumanvaraisesti otetusta haastattelukuvasta, vaan sen oli pakko olla poseerattu – mutta mistä lähtien Sidley oli ollut malli? Miljoonat kysymykset risteilivät päässäni edestakaisin, mutta tajusin sentään vilkaista olkani yli, että Sidley oli vielä puuhailemassa meille kahveja, eikä kenties seisomassa selkäni takana. Sitten palautin huomioni takaisin lehteen. Kuvassa Sidleyllä oli päällään yksinkertaisesti musta puku – mutta helvetti, mies osasi pitää sitä. Aukinaisella solmiolla leikkivä käsi veti huomioni ensin alemmas, mutta sitten katseeni vangitsi Sidleyn silmät. Niiden vihreyttä oli tietysti korostettu, mutta jumalauta se katse meni suoraan lävitseni. Vaikka hänen silmänsä oli rajattu vain hennosti, vaikka kuvassa ei ollut päällisin puolin mitään erikoisempaa – kuvakulma oli melko perus, Sidley seisoi kuvassa pitäen painoaan enemmän vasemmalla puolellaan ja hänen takkinsa oli laitettu liehumaan tuulessa – en saanut silmiäni irti siitä. Pelästyin, kun kuulin askeleita, ja repäisin hätäisesti sivun irti lehdestä ja tungin sen nopeasti takin sisätaskuuni. Tulija ei ollut Sidley, mutta livahdin silti istumaan takaisin paikalleni ja yritin tasata hengitystäni, jonka en ollut edes huomannut kiihtyneen. Tuijotin käsiini ja yritin selittää itselleni sen, mitä olin juuri tehnyt. En kyennyt siihen, joten jäin yksinkertaisesti istumaan paikalleni ajattelematta mitään. Mieleni ei edes juuri tehnyt enää saada kahvia, mutta nyt oli aivan liian myöhäistä sanoa sitä Sidleylle. // Mä en vaan voi sanoa miten paljon mä rakastan kirjottaa näitä! Hali kuuluu sulle ku teit niin ihanan hahmon :''3 Toivottavasti vuoro miellyttää. (En raaskinut tehdä siitä kuvasta mitään pornoa!) // |
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Braile
|
|
« Vastaus #5 : Syyskuu 20, 2009, 04:31:25 » |
|
Sidley Shiver Anteeksipyyteleminen sai ilmeisesti luvan riittää, sellaisen käsityksen antoivat Nathanin eleet pahoiteltuani jälleen kerran tätä tapahtunutta "vahinkoa". Päätin siis yrittää ottaa hieman rennommin, tarkkailla hieman miten Nathan reagoi mihinkin. Toisaaltahan olisi pitänyt ajatella vain, että olisi tärkeintä olla oma itsensä ja niin edelleen, mutta todellisuushan nyt kuitenkin oli, että tälläisissä tilanteissa harva niin tekikään. Olihan se periaatteessa yhtä riskialtista kuin omana itsenänsäkin käyttäytyminen, sillä vaikka tunsisikin toimivansa niin kuin hyväksi näki, eihän sitä oikeasti koskaan tiennyt mitä toisen päässä liikkui. Jotkut varmaan näkivät tälläisten esitysten läpikin, ne kaikista tarkkasilmäisimmät siis, mutta en nyt jaksanut uskoa Nathanin epäilevän mitään. Kai tämä olisi käyttäytynyt ihan eri tavalla siinä tapauksessa, sillä tietystihän tämä olisi ollut ärtynyt tästä pelleilystäni. Varsinkin kun hänen oli varmasti hyvin vaikeaa tajuta, mistä tässä nyt oli oikein kyse. Tai no, ainakin minä toivoin niin. En varmaan olisi luonut mitään maailman parhainta mielikuvaa itsestäni, jos Nathan olisi saman tien tajunnut, etten minä tosiaan tässä istuskellut ihan pelkästään vain ystävällisyyden merkeissä. Olisihan se tuntunut varmaankin melko lailla epäilyttävältä, sillä tämä ei tosiaan ollut mikään tavallisin mahdollinen tilanne, jossa alettiin iskeä lähes tuntematonta tyyppiä tälläisissä olosuhteissa. En kokenutkaan olevani mikään hääppöinen näyttelijä, mutta eiköhän tämä kaikki nyt kuitenkin ollut riittävän uskottavaa. Tunsin kyllä astelevani hieman heikoilla jäillä nyt kun kerran olin tälläiseen lähtenyt, mutta ei minulla kyllä mitään aikeita alkaa peruuttamaankaan. Oikeastaan huomasin kyllä innostuvani tästä hetki hetkeltä vain enemmän ja enemmän, ja tiesin kyllä varsin hyvin mistä se johtui. Tähänastisen tapaamisemme aikana olin saanut Nathanista sellaisen kuvan, ettei edes hänen kanssaan ystävystyminen tulisi olemaan mikään helppo homma, ja juuri se vaikeustaso tässä minua kiehtoi. Elämä oli viime aikoina ollut vaan niin yksinkertaista - arkipäivät kuluivat töissä, viikonloput ansaitsemiani palkkoja tuhlailemassa milloin mihinkin. Siihen vain yksinkertaisesti kyllästyi varsin nopeasti. Tulisikin varmaan olemaan mielenkiintoista nähdä, kuinka pitkälle olisinkin todellisuudessa valmis menemään - ongelma olikin tosiaan se, että Nathan oli hyvin suurella todennäköisyydellä ihan tavallinen ikäisensä ainakin siinä suhteessa, ettei tämä tulisi ikinä ajattelemaan minua yhtään minään muuna kuin ystävänä, jos sinäkään. Mutta sekään ei vain saanut minua jarruttelemaan. En tosiaankaan tiennyt, missä minussa oli vika, mutta ei tässä itsevarmuuden puuskassa toisaalta mitään haittaakaan ollut. Hyödyksi se vain oli, jos jompi kumpi osapuoli pystyi olemaan varma tavoitteissaan eikä pysähtelisi epäröimään. Sen tiesin jo ihan kokemuksesta. Nathanin vastatessa kysymykseeni koulusta en voinut olla huomaamatta sitä tiettyä, ikään kuin haastavaa, katsetta hänen silmissään, ja mietin oliko kysymyksessä ollut jotain vikaa. Vastauksen kokonaisuudessaan saatuani mieleni kuitenkin kirkastui, sillä vaikken sitä ollut kysynytkään, Nathan ilmoitti olevansa kuudennella luokalla. Kuudennella luokalla, eli hän oli siis vähintäänkin 16-vuotias. Se ei ollut paha, ei ollenkaan. Oikeastaanhan hänhän voisi ulkoisen olemuksen puolesta ainakin olla myls ihan hyvin seitsemäntoistakin, tai viettää pian syntymäpäiväänsä. Aina vaan parempi. Yritin kuitenkin pitää hymyn loitolla kasvoiltani nyökätessä pojan vastaukselle, pohtien edelleenkin mitä tuon haastava silmäys oikein oli merkinnyt. "Mä en koskaan käynyt kuudetta luokkaa loppuun", hymähdin väliin, "Lopetin koulun silloin, viisi vuotta sitten. Typerää, eikö?" Seuraavaksi olisikin sitten nähtävissä, miten Nathan siihen suhtautuisi, vaikkei se tässä pääasiana ollutkaan; minusta oli vain tuntunut reilulta antaa samalla tavalla jonkinlaista suuntaa iästäni, jos Nathania sitten kiinnosti se lainkaan, hän voisi laskeskella minkä ikäinen pitäisi olla jos on ollut kuusitoistavuotias viitisen vuotta sitten. Suoraan oman ikäni ilmoittaminen kun olisi tuntunut vähän turhankin "viralliselta", ja viestinyt aivan liian selkeästi että minulla tosiaan oli erityinen tarve selvittää se hänelle. Äsken niin sujuvan puheeni alkaessa kuitenkin seuraavaksi takellella laskin katseeni hetkeksi pöydän pintaan, ikään kuin ajatellen Nathanin kasvojen sekoittavan päätäni sen verran etten saanut kunnolla asioitani ilmaistua. Tai sitten en vain halunnut nähdä tämän kasvojen ilmettä. Minä kun saatoin hyvin olettaa tämän katsovan minua nyt kulmat koholla, ihmetellen mikä ongelma minulla oikein oli tämän kaiken kanssa. Kohotin kuitenkin katseeni (ehkä vähän liiankin nopeasti) saman tien Nathanin avatessa suunsa, ja minusta tuntui että näytin vähän turhankin hätääntyneeltä. Nathan kuulosti puhuvan harkitusti, mutta minulla ei ollut mitään hajua, mitä hän nyt oikeastaan tarkoitti.
”Enkä mä usko, että me tavataan uudestaan vahingossa", tämä sanoi lopuksi, ja jouduin miettimään pienen hetken ennen kuin sain mitään vastattua. Okei, saattoihan Nathan tarkoittaa, että voisimme tavata ihan tarkoituksenkin kanssa (mitä minäkin olin tietty hakenut ensin puheen esille ottaessani), mutta ennemminkin minulle tuli mieleen, että Nathan tarkoitti ettemme tulisi tapaamaan sitten ollenkaan. Oloni tuntui hieman lannistuneelta, joskin ei siinä määrin, että olisin ajatellutkaan luopuvani leikistä. Luultavasti Nathan ajatteli noin kuitenkin juuri näin tapaamisen alussa. Eihän kukaan nyt tuntemattoman kanssa mitään tapaamisia alkanut sopimaan, mutta kun olisimme olleet tekemisissä vartinkin, eiköhän tämä olisi jo mieltään muuttanut. Mikäli kaikki menisii siis hyvin. "Sen näkee sitten", totesin mahdollisimman ilmeettömästi ja annoin sitten Nathanille luvan tehdä seuraava siirto tässä. En minä kuitenkaan voisi koko ajan pysyä johdossa, täytyi antaa toisellekin hieman tilaa. Katseeni harhaili sinne ja tänne hetken aikaa, kuitenkin aina säännöllisin väliajoin Nathaniin. Onneksi ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, kun Nathan lausui nimeni - saatoin mahdollisesti huomata, kuinka miellyttävältä jopa oma nimi kuulosti lausuttuna juuri nyt hänen huuliltaan - ja kysyi sitten, jospa voisin käydä hakemassa kahvit meille, korvatakseni sen äskeisen. Vastasin myöntävästi ja nousin saman tien ylös, astellen sitten suoraan tiskin luo. Tarjoilijatar vilkaisi minua jostain syystä hieman epäluuloisen näköisenä asteltuani tämän luo, mutta lähti kyllä kuuliaisesti tekemään mitä oli pyydetty kaksi kahviani tilattua. Nojailin rauhallisena tiskiä vasten ja osasin jo odottaa joutuvani jälleen naisen puhetulvan kohteeksi heti kunhan tämä olisi saanut tyrkättyä kahvikupit käsiini. Toivottavasti tämä kuitenkin tajuaisi sen verran, etten minä nyt Nathania yksinkään voinut kovin pitkäksi aikaa jättää. Enkä olisi missään nimessä halunnutkaan. Kului kuitenkin jonkin aikaa, ennen kuin niin Nathanista kuin äskeisestä liukastumisestani kyselemään intoutunut tarjoilija lopulta ymmärsi vaieta ilmoittaessani että minulla oli siis tosiaan seuraakin, joten vasta siinä vaiheessa pääsin kääntymään kannoillani ja suuntaamaan takaisin Nathanin pöytää kohti. Huomasin muuten siinä kävellessäni astelevani mahdollisimman varovaisesti, ikään kuin minulla muka jotain vaaraa olisi ollutkin kompuroida uudestaan. Toivoin Nathanin myös huomaavan sen, sillä se olisi luultavasti tehnyt siitä ensimmäisestä - ja toivon mukaan myös viimeisestä - kahvinkaatotempustani jo kertaheitolla paljon uskottavampaa. "Tässä näin", sanoin sitten asettaessani kahvikupin Nathanin eteen, huomaten vasta sitten tekeväni sen aivan kuin olin tottunut tekemään toimiessani tarjoilijani, joten istuuduin äkkiä omalle paikalleni ennen kuin alkaisin pyytää maksuakin tai jotain vastaavaa. Yritin taas tavoittaa katsekontaktia, mutta jostain syystä poika näytti siltä kuin olisi pahasti säikähtänyt tai vastaavaa - huomasin tämän tuijottelevan käsiään ja näyttävän pahastikin vaivaantuneelta. Olikohan jotain tapahtunut tiskillä odotellessani, vai mistä oli kyse? "Mitä nyt?" kysäisin siis, kumartaen huomaamattani hieman päätäni ollakseni vähän enemmän samalla tasolla minua lyhyemmän pojan kanssa, "Sä näytät siltä kuin olisit aaveen nähnyt tai jotain vastaavaa." Naurahdin ja join hörpyn vielä ilmeisesti ihan liian kuumasta kahvistani, onnistuen siten polttamaan kieleni. Annoin kuitenkin asian olla ja tavoittelin ehkä vähän liiankin tiiviisti Nathanin harmaiden silmien katsetta. Minua todellakin kiinnosti, mistä tuon käytös nyt oli peräisin, ja mitä oli ehtinyt tapahtua sinä suhteellisen lyhyenä aikana kun olin selkäni kääntänyt. / Miellyttää miellyttää :'D Ja joo, taas tuli yöllä kirjoiteltua... Loppu tuli siks vähän tiivistettynä 8D / |
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Ambra
|
|
« Vastaus #6 : Syyskuu 20, 2009, 18:32:33 » |
|
Nathan Mockley Kuulin Sidleyn kävelevän pöytäämme (miten ”pöytäämme” onnistuikin kuulostamaan niin kauhistuttavalta) päin, mutten todellakaan nostanut katsettani hänen suuntaansa. Olin aivan liian järkyttynyt ensinnäkin omista teoistani ja toisekseen siitä, mitä olin saanut selville Sidleystä. Kaiken kaikkiaan koko tämä tilanne, Sidleyn kanssa kahvilassa, oli jo ihan liikaa, mutta kaiken sen lisäksi mies tuntui vielä erikoisen innokkaalta rupattelemaan mukavia. Ainoa ongelma oli siis siinä, että minä en ollut lainkaan kiinnostunut ”rupattelemaan mukavia”, ja kaikki tämä oli saanut minut vain hämilleni. Kahvimuki pamahti pöytää vasten ja hätkähdin niin rajusti, että se varmasti näkyi ulospäin. Hermoheikkous oli ilmeisesti iskenyt minuunkin. Sidley sanoi varmasti jotain annettuaan kahvin minulle, mutten kuullut sitä, joten en kehdannut sanoa mitään kiitoksen tapaista. Ei sellainen ollut muutenkaan minun tapaistani. Sidley oli itse tullut ja kaatanut kahvinsa syliini, joten oli vähintäänkin oletettavaa, että hän korvaisi asian jotenkin. Mielessäni kaiveli sillä hetkellä montakin asiaa. Olin siihen mennessä käyttäytynyt hyvin epätavallisesti, pitänyt kiukkuni itselläni (tarjoilijaa ei lasketa), kutsunut Sidleyn samaan pöytään, kertonut hänelle vapaaehtoisesti ikäni… Itse asiassa kaikki tähän mennessä tapahtuneet asiat olivat päinvastaisia sille, mitä olisin normaalisti tehnyt. Lisäksi pienen matemaattisen laskutoimituksen jälkeen olin saanut selville, että Sidley oli nyt ilmeisesti 21-vuotias, ainakin jos hän oli ehtinyt täyttää sen verran, mikä teki hänestä ainakin neljä vuotta minua vanhemman. En tiedä, miksi se seikka vaivasi minua, koska yleisestikin pidin enemmän vanhempien kuin nuorempien ihmisten seurasta (jos minun voi sanoa pitävän mistään seurasta). Olin aina ollut sitä mieltä, että suurin osa ikäisistäni ja kenties vanhemmistakin ihmisistä olivat lapsellisia, mikä kenties johti siihen, että ihastuin vielä muutama vuosi sitten jatkuvalla syötöllä minua vähintään kolme vuotta vanhempiin poikiin. Ei sillä, etten edelleenkin tekisi sitä, mutta ainakin peitin sen todella hyvin, joskus jopa itseltäni. Ja miksi helvetissä minä sellaisiakin ajattelen? Minun ei juurikaan tehnyt mieli kahvia, mutta toivoin peittäväni hermostuneisuuteni hörppäämällä sitä silti. Onnistuin vielä peittämään käteni tärinän, mutta kun Sidley kysyi: "Mitä nyt? Sä näytät siltä kuin olisit aaveen nähnyt tai jotain vastaavaa", nielaisin kahvit väärään kurkkuun ja aloin yskiä. Tökkäsin kahvikuppini takaisin pöydälle ja köhin hihaani yrittäen mahdollisimman tehokkaasti olla katsomatta Sidleyyn päinkään. Tunsin silmieni alkavan vuotaa ja totesin, että nythän meni ihan helvetin hyvin. Itsehallintani menettämiseen oli tarvittu vain yksi ainoa pieni kuva, jonka omituisesti tunsin takkini sisätaskussa, vaikka mitään niin kevyttä ei oikeasti voinutkaan tuntea takin kankaan läpi. Kun yskänpuuska oli vihdoinkin ohi, pyyhin silmäni vielä hihaani ja yritin saada kasvojani peruslukemille, mikä oli erityisen hankalaa, sillä Sidley silmäili minua hyvin tarkasti. Tunsin, että yritykseni eivät tuottaneet tulosta, joten siirryin helpompaan vaihtoehtoon, ivaan. ”Ei niin helvetin mitään”, vastasin mahdollisimman kylmästi ja tavoittelin uudelleen kahvikuppiani, tällä kertaa jopa nielaisten kunnollisesti. Kuuma neste tuntui miellyttävältä ja toivoin sen auttavan jo tuntuviin päänsäryn enteisiin, joka oli nyt ensishokin jälkeen palaamassa kovaa vauhtia. Ristin käteni ja nojasin jälleen taaksepäin tuolissani. Minusta tuntui, että Sidley ei ollut täysin vakuuttunut selityksestäni, mutta se ei nyt suoraan sanottuna kiinnostanut minua ollenkaan. Ei ollut minun vikani, että mies oli ensin kaatanut kahvinsa, sitten tunkenut samaan pöytään, alkanut jutella ja että homma meni niin kuin meni. Miksi minusta sitten tuntui koko ajan siltä, että minun ei pitäisi puhua hänelle tuohon sävyyn? Yleensä en potenut minkäänlaisia tunnontuskia siitä, mitä sanoin ja kenelle, mutta Sidley tuntui tekevän sääntöön poikkeuksen. Miehen vilpittömältä tuntuva kiinnostus – miksi en keksinyt parempaa sanaa – sai minut tuntemaan itseni jotenkin vaivaantuneeksi. En todellakaan ymmärtänyt, mikä piti miehen vielä istumassa siinä minua vastapäätä. Sidleyn reaktio kommenttiini, kun olin sanonut, ettemme varmaankaan tapaisi vahingossa, oli hyvin häiritsevä. Hän heittäytyi heti hyvin puolustelevalle kantille – vaikka hän yrittikin peittää sen ilmeettömyydellä, huomasin, että hän katseli hetken aikaa hyvin epäröivän näköisenä ympärilleen. En ollut siinäkään suhteessa antanut miehelle hänen etsimäänsä vastausta, ja vaikka nyt oli jo enemmän kuin myöhäistä korjata asia, se vaivasi edelleen mieltäni. Tuhahdin ensin uhmakkaasti, mutta sitten nojasin eteenpäin ja hautasin hetkeksi kasvoni käsiini. Minun piti todellakin yrittää selvittää ajatuksiani, koska tällä hetkellä mistään ei tullut yhtään mitään. Kun nostin katseeni takaisin vain tavatakseni Sidleyn silmät samalla hetkellä, olin jo päättänyt yrittää selittää itseäni hieman vähemmän ärsyyntyneesti, mutta sanani juuttuivat hetkeksi kurkkuuni ennen kuin sain ne rykäisemisen jälkeen ulos suustani. ”En vaan ollu saanu mun päiväkofeiineja. Aamusista on jo niin kauan”, sanoin yrittäen samalla kuulostaa mahdollisimman paljon siltä, että en ollut sanonut aikaisemmin mitään epäkohteliasta. Kuin vahvistaakseni sanojani, hörppäsin vielä päälle loput kahvit kupistani. Siinä, olin ainakin yrittänyt selittää itseäni. Vastaus ei tietenkään ollut rehellinen, mutta olisi ollut jo hieman liikaa sopottaa jotain, että joo, näin sun kuvas tossa lehdessä ja tungin sen taskuun kun haluun sen mun tyynyn alle. Enkä siis todellakaan halunnut hänen kuvaansa minun tyynyni alle, ajatus Sidleystä – vaikkakin vain hänen kuvastaan – sängyssäni oli vähintäänkin ahdistava. Enkä siis tarkoittanut sitä sillä tavalla, vaan nimenomaan sillä toisella tavalla. Ja mitäköhän helvettiä minä taas selitin itselleni. Huomasin, että nyt tiskin luona puuhaileva tarjoilijatyttö tuijotti meitä edelleen, ja se alkoi todella ottamaan minua päähän. Kellä on oikeasti pokkaa mulkata ihmisiä koko ajan, kun he vain yrittävät hoitaa omia asioitaan? Sitä paitsi tyttö saattoi olla jopa sen verran lähellä, että hän kuulisi keskustelusta palasia sieltä täältä. Hän huomasi, että katsoin sinne päin. Hyvä, ajattelin ja heitin häneen sen verran ilkeän katseen, että olisin luullut hänen pysyvän siellä hinkkaamassa mitä nyt ikinä olikaan hinkkaamassa, mutta ei. Ilmeisesti hänellä oli joko henkilökohtainen ongelma kanssani tai hän oli muuten tyhmä – ajattelin mielessäni viimeistä vaihtoehtoa – sillä hän heitti rättinsä menemään ja lähti määrätietoisen näköisesti astelemaan kohti meidän pöytäämme. Voihkaisin ääneen, ja Sidley varmaan ihmetteli sen aihetta, kunnes tarjoilija käveli hänenkin näkökenttäänsä. Sidley näki aivan varmasti ilmeestäni, että tarjoilija olisi voinut puolestani painua helvettiin, mutta ilmeisesti tyttö itse ei tajunnut asiaa tai oli muuten vain päättänyt pilata sen vähän, mitä päivästäni oli vielä pilaamatta, koska hän avasi suunsa ja alkoi puhua. Purin hammasta, tuijotin ohi Sidleyn vasemman korvan ja yritin kovasti olla kuulematta hänen sanojaan. // Mä voin vaan sanoa että luvassa on erittäin sekavaa tekstiä :''D Mutta tästä pitäs mennä vaan parempaan suuntaan! // |
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Braile
|
|
« Vastaus #7 : Lokakuu 05, 2009, 21:04:47 » |
|
Sidley Shiver Jotenkin Nathanin käyttäytymisestä saattoi tulkita, että jotain oli mennyt vikaan täysin huomaamattani. Mitä muka oli saattanut käydä sillä välin kun olin hetkeksi selkäni kääntänyt? Ei Nathan missään vaiheessa kovinkaan innokkaalta tämän keskustelun suhteen ollut vaikuttanut, mutta nyt tämä näytti lähes järkyttyneeltä jostakin. Olisihan sitä luullut, että jos hän jossain vaiheessa olisi tuollaiseksi alkanut, se olisi tapahtunut siinä vaiheessa kun menin viskomaan kahvini hänen syliinsä. Mutta miksi nyt sitten? Lähettyvillä ei edes ollut ketään (kyllä sitä porukkaa oli vielä äsken riittänyt, mutta jostain syystä lähipöytien ihmiset olivat liuenneet paikan päältä ihan huomaamattani) tai mitään, mikä olisi voinut tuolla tapaa huomion viedä jonnekin muualle. Jästimaailmassa olisi sentään saattanut olettaa, että poika olisi saanut jonkin tuolla tapaa vaikuttavan tekstiviestin tai jotakin, mutta tiesin kyllä enemmän kuin hyvin, etteivät kännykät täällä toimineet. Katsoin hämmentyneenä, kuinka Nathan näytti lähes tukehtuvan kahviinsa ennen kuin sai sanaa suustaan kysymykseeni vastatakseen. ”Ei niin helvetin mitään” ei vastauksena valottanut tilannetta minulle sitten yhtään, ja kohotin kulmiani kysyvästi Nathanin kohottaessa kahvikupin nyt uudestaan huulilleen, ikään kuin yrittäen saada sen avulla jonkinlaista estettä välillemme. Miten niin ei mitään? Sokeakin näki, että jotain outoa oli tapahtunut, mutta Nathanin kylmä äänensävy vakuutti minulle, ettei asia kuulunut sitten millään tavalla. Ja vaikka kyseessä nyt olikin Nathan, en voinut mitään sille että tilanne sai minut turhautumaan. Okei, en sanonut että kahvien kaataminen tahalteensa jonkun syliin olisi mikään kohteliain tietämäni ele maailmassa, mutta kun kerran olin jotain kysynyt, olisi siihen voinut kunnollisen vastauksenkin antaa. Tai edes jotain suuntaa antavan. Olihan tilanne kyllä toisaalta outo ja ehkä toisen hermoja koetteleva. Vasta siinä vaiheessa tajusinkin oikeastaan, kuinka paljon olin jo mennyt rajoja rikkomaan tällä kaikenlaisia normaalin keskustelun säännöistä piittaamattomalla pikku tapaamisellamme, mutta jos nyt olisin alkanut pakittamaan, se kaikki vähäinen mitä olin tähän mennessä saanut aikaan olisi valunut täysin hukkaan. Vaikka toisaalta, en kyllä sitten tiennytkään mihin olin tässä edennyt. Ainakin olin onnistunut luomaan todella omituisen mielikuvan itsestäni Nathanille, se oli selvää. Sitä en sitten tiennyt, oliko se kovinkaan hyvä juttu. Olin kuitenkin itse kaikenlaisiin friikkeihin törmännyt elämäni aikana, ja hätkähdin mielessäni tajutessani, että tämä tilannehan mahdollisesti lähenteli jo joitakin niitä omituisimpia kokemiani kohtaamisia. ”En vaan ollu saanu mun päiväkofeiineja. Aamusista on jo niin kauan”, kuului kuitenkin seuraavaksi Nathanin puolustelu äskeiseen, ja vaikka olinkin yhä häkeltynyt niin hänen reaktiostaan kuin omista toimintamenetelmistäni, mielialani kohosi hieman, oli Nathanin selitys sitten millainen tahansa. Myönsin kyllä itsekin käyttäneeni kofeiinia joskus puolustuskeinonani, joten mikäpä tuossa. Vaikka jäikin edelleenkin häiritsemään, mikä oikein oli vikana, mutta kahviinsa keskittynyt Nathan näytti siltä, että enempää tietoa asiasta ei kyllä irtoaisi vaikka kuinka sitä kyselisinkin. Ehkä olisikin sitten parempi, etten edes saisi tietää mitä oli tapahtunut. Päädyin sitten vaan hymyilemään hyväksyvästi, vaikka pienen pettymyksen häivähdyksen saattoikin yhä kasvoiltani lukea jos tarkkaan katsoi. Nathan näytti tosin keskittyvän ennemminkin kahvikuppiinsa, joten ehkä Sairaalloinen uteliaisuus ei vaan hälvennyt sitten minnekään, vaikka kuinka yritinkin sitä hillitä. Olisi pitänyt hillitä sitä loputonta kyselemistä ja yrittää vaikkapa kertoa jotain itsestänikin, että Nathan saisi edes jonkinlaista selkeää kuvaa siitä miehestä joka istui parhaillaan häntä vastapäätä. Mutta ei se vaan niin helppoa ollut. Nathan näytti vilkuilevan jotain olkani yli, enkä voinut olla vilkaisematta taakseni nähdäkseni tämän tuijotuksen kohteen. Ja jostain syystä mitä en todellakaan halunnut myöntää itselleni, pieni pettymyksen aalto pyyhkäisi lävitseni. Oikeasti, mitä päässäni oikein liikkui? Kuvittelinko muka tosissani, että törmätessäni sattumoisin upealta näyttävään koulupoikaan varsin normaalina lauantaipäivänä voisin ihan noin vain mennä ja iskeä tämän, vailla minkäänlaisia vaikeuksia? Sen lisäksi että poika vaikutti muutenkin melko kylmältä tälläisen suhteen, en ollut näköjään ajatellut sitäkään, että olisi ollut melkeinpä täysin epätodellinen sattuma, mikäli Nathan olisi lämmennyt yrityksilleni lainkaan. Tämä oli vain tullut viettämään päiväänsä Tylyahoon kuin kuka tahansa muukin tavallinen koulupoika, ja oli huonolla tuurilla saanut minunlaisen friikin pöytäseurakseen. Jouduin kuitenkin vilkaisemaan taakseni uudelleen kuullessani Nathanin voihkaisevan, ja näin tarjoilijattaren liikkuvan pöytäämme kohti. Mikä se voihkaisukin oli olevinaan? Olisi luullut pojan näyttävän toisenlaista naamaa tarjoilijattaren liikkuessa pöytäämme kohti, mutta ilmeisesti olin käsittänyt väärin. Tai oikeastaan, oli parempi olla käsittämättä yhtään mitään mitenkään. Mikään ei nyt näyttänyt menevän oletusten mukaan. Siinä tapauksessa saattaisi ehkä olla mahdollisuus vielä katsoa, mitä oikein tulisi tapahtumaan. Olivat mahdollisuuteni sitten kuinka pienet tahansa. Ei tästä vaan ottanut selkoa. Ehkä oli parempi jättää todennäköisyydet omaan arvoonsa ja keskittyä siihen, mitä nyt oikeasti oli meneillään. En todellakaan tiennyt mistä se johtui, mutta jostain syystä tarjoilijatar näytti hyvin ärtyneeltä, vaikka tämän kasvoilla vino hymy olikin. Naamasta näki kuitenkin sen verran, että tämä ei ainakaan ollut tullut kysymään, maistuiko kahvi tai kaipasimmeko lisää sokeria tai jotain. Se ei edes ollut täällä yleisenä käytäntönä, tai ainakin silloin kun itse olin täällä työskennellyt meitä oli käsketty jättää asiakkaat rauhaan kun nämä olivat tilauksensa saaneet. Oikeastaan sen verran kohteliasta palvelua näki harvemmin missään paikassa. Kohteliaisuudesta tässä ei sitten tosiaan ollutkaan kyse. Myönsin kyllä että olin saattanut kohdella tyttöä hieman kylmästi aina täällä työskennellessäni ja tämän tullessa täysin yli-innokkaasti availemaan keskusteluja kanssani (en tietenkään huomioinut, että itse tein täysin samaa Nathanille juuri parhaillani), mutta tytön ilme ei varmasti voinut johtua pelkästään siitä. Olin äskenkin näyttänyt ihan nättiä naamaa tälle kahvia tilatessani, ei pitäisi olla valittamista. Johtuiko tämä sitten Nathanista? Tunsivatko nuo toisensa, oliko kyseessä joku vanha exä tai vastaavaa? Jos olisi.. en voisi muuta kuin nauraa, niin pettynyt tahansa kuin olisikin. Mutta siihen ei ollut tarvetta. Vaikka olinkin melko vakuuttunut, ettei vika ollut minussa, jostain syystä naisen seuraavat sanat tuntuivat kuitenkin varmasti enemmän minussa kuin Nathanissa. "Jos olisin sä, en istuisi siinä enää kovinkaan kauaa", tarjoilija sanoi katse Nathanissa, vilkaisemattakaan minua kohti. Ruskeahiuksinen tyttö puhui kuitenkin äänensävyllä, joka kuulosti siltä kuin hän olisi enemmänkin heittänyt viatonta läppää kuin tehnyt mitään herjaavaksi luettavaa. Mutta jotain todella hämärää tässä oli. Ensin Nathanin ilme kahvit pöytään tuotuani ja sitten tämä - jotain oli mennyt minulta ohi todella pahasti. Hetkeksi tyttö käännähti puoleeni ja väläytti vahingoniloisen virneen. Huomasin nimikyltin, joka kertoi tytön nimeksi Shelley. Niin, minähän muistin tämän tytön - oli ollut aikeissa saada potkut joulun aikaan, mutta hänen sijaansa erotetuksi olinkin joutunut minä. Ei tällä olisi pitänyt olla mitään syytä käyttäytyä noin. Katsoin kuinka tämä kumartui taas Nathanin puoleen ja kuiskasi jotain niin hiljaa tämän korvaan, etten saanut selvää sanaakaan. Ja siinä vaiheessa jo valmiiksi kireällä olleet hermoni tunsivat äkillisen pistoksen. Ihan kuin tässä ei olisi ongelmia jo valmiiksi, ja sitten tuon naisen piti vielä tulla väliin sotkemaan. Muutenkin olin jo kahden vaiheilla miettimässä, olisiko ollut vain parasta antaa olla ja häipyä paikalta mahdollisimman pian. Shelleyn ilmaantuminen toisaalta sai minut suunnittelemaan äkkilähtöä, mutta toisaalta taas erityisesti seuraavat sanat saivat minut tuntemaan, että todellakin halusin näyttää näille kummallekin, että saisin kyllä haluamani mikäli vain niin halusin. Ja koska en sanonut olevani tavallisesti kovinkaan kilpailunhaluinen, tässä taisi olla jotain muutakin. "Mä sanon sulle, että parempi pysyä loitolla vaan. Sillä on nimittäin aika omituinen maku, sen voin sanoa, ja ilmeisesti se on nyt iskenyt silmänsä suhun koska on niin vaan niin helvetin puut-" "Mihin sä aikein pyrit tolla?" Tiedostin varsin hyvin kasvojeni vaihtaneen väriä astetta punaisemmiksi, ja olin kaikeksi onneksi saanut naisen puheen keskeytettyä oikeaan aikaan. Shelley kääntyi pois Nathanista ja loi minuun sellaisen katseen, joka näytti olevan tarkoittavinaan ettei minun pitäisi esittää tyhmää. Ihan kuin olisin muka tiennyt, mikä helvetti tuon päässä oikein oli vikana. Hienoa. Nathan oli kyllä saanut varmasti mieleenpainuvan muiston tästä päivästä. Hän ei varmaan malttaisi millään odottaa ensi tapaamista. Alkuun kaikki oli vaikuttanut menevän ihmeellisen hyvin, ainakin kun vertasi siihen kuinka outo tilanne oli. Nyt se vaan oli sitten ilmeisesti niin outo kuin vain olla ja voi. Eikö tästä ollut mitään järkevää ulospääsyä enää, mitään sellaista, millä en olisi polttanut kaikkia siltoja takanani? Mahdottomalta vaikutti, mutta mikäli haluaisin enää koskaan näyttää naamaani täällä, minun vain täytyisi tehdä jotain mahdotonta ja yrittää estää joksikin täydelliseksi friikiksi leimautumisen. "Sä et varmasti usko sanaakaan mitä toi sanoo", sanoin katse tiukasti Nathanissa, varoen visusti vilkaisemastakaan Shelleyihin. Yritin tavoittaa tietty mahdollisimman vakuuttavan äänensävyn, mutta oikeastaan taisin epäonnistua melko täydellisesti. Äänensävyn olisi pitänyt juuri painottaa, että Shelley oli puhunut täyttä paskaa ja että olin oikeasti viaton ja puhtoinen ja kaikkea mahdollista muuta hienoa, mutta Nathan saattoi mahdollisesti saada hieman erilaisen käsityksen puheistani. Päädyin siis lisäämään loppuun jo melko epätoivoiselta, aika säälittävältäkin kuulostavan liitekysymyksen "Ethän?", katsoen yhä tarkkaan Nathania, vaikka mieleni olisikin tehnyt hakata otsaani pöytään. Ikävä kyllä se tuskin olisi näyttänyt kovinkaan tervejärkiseltä heidän kummankaan silmissä, joten ehkä sekin täytyi sitten vaan jättää väliin. / Anteeks ku kesti ikuisuus ja tuli huonoa jälkeä ja yhyh :< En ehtinyt tarkastaa kirjoitusvirheitä, mut ehkä myöhemmin sit, kiire tuli / |
|
|
|
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 05, 2009, 21:23:48 kirjoittanut Braile »
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Ambra
|
|
« Vastaus #8 : Lokakuu 07, 2009, 21:04:49 » |
|
Nathan Mockley Tarjoilija tuli meitä kohti ärsyttävän itseriittoisen näköisenä ja vinosti hymyillen, vaikka se ei ollut sellainen hymy, jota kukaan olisi halunnut hänelle palauttaa. En varsinkaan minä: nainen tuijotti minua paljon kiinteämmin kuin Sidleytä, ja siinä katseessa oli jotain sellaista, mikä sai minut tuijottamaan häntä hyvin tarkasti takaisin. En pitänyt hänen olemuksestaan huokuvasta tunteesta, että hän tiesi jotain, mitä minä en. Kaikista eniten vihasin hänessä sitä, että hän ei kai koskaan ollut kuullut sanontaa ”hoida omat asiasi”. Sen asian aioin kuitenkin hoitaa kuntoon heti, koska minulla ei ollut aikomustakaan antaa hänen aloittaa minkäänlaista puhetta. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut kertoa kellekään asioitani eikä kuulustella muilta heidän omiaan, joten en käsitä ihmisiä, joille se tuntuu olevan pakkomielle. Hämmästyin kuitenkin naisen ensimmäisistä sanoista niin, että unohdin kokonaan, mitä olinkaan ollut sanomassa. Mitä helvettiä, ajattelin vain ja olin hetken aikaa täysin hukassa. Katseeni vaelsi hetkeksi Sidleyyn, mutta sieltä en saanut mitään vastauksia – mitä olin edes odottanut? – sillä hänkin katsoi tarjoilijaa, joka oli nyt kääntynyt jostain kumman syystä heittämään omituisen katseen hänen suuntaansa. Tässä ei ollut nyt mitään järkeä. Miksei minun pitäisi istua tässä? Hetkinen, Sidleyhän oli jutellut hänen kanssaan, kun tulin sisään – kenties he tunsivat toisensa? Puna hiipi kasvoilleni kun tajusin, että tämähän voisi olla yhtä hyvin vaikka Sidleyn entinen tyttöystävä. Siinä mielessä se kävisi järkeen… mutta eihän Sidley ollut edes yrittänyt mitään kanssani. Taistelin raivokkaasti pitääkseni kasvoni peruslukemilla. Miksi edes ajattelin, että Sidley kenties hakisi jotain sellaista? Vilkaisin naista yllättyneenä, kun hän, heitettyään vahingoniloisen virneen Sidleyn suuntaan, ottikin askeleen minun suuntaani. Ilmeisesti inhoni ei näkynyt tarpeeksi selväksi, koska hän kumartui lähemmäksi selvästi aikoen kuiskata jotain korvaani. Toisaalta minua ei todellakaan kiinnostanut ja olin jo lähellä häätää hänet pois, mutta kuitenkin jähmetyin enkä osannut tehdä mitään. Tuijotin minne tahansa muualle, paitsi Sidleyyn päin. ”Poika, sä et tiedä mihin oot tunkemassa nokkaas. Sidley vaan leikkii sulla.” En uskonut korviani. Sillä naisella oli tosiaan pokkaa. Olin varma, että punastuin sillä hetkellä, mutta se johtui vain osittain naisen viittauksesta siihen, että Sidley tosiaan olisi hakemassa kanssani jotain… suhdetta. Olin lähinnä vain äärimmäisen raivostunut siitä, että maailmassa riitti vielä tuollaisiakin idiootteja, jotka eivät kerta kaikkiaan osanneet pitää ajatuksiaan itsellään. Kaikki siinä naisessa tuntui minusta äärettömän vastenmieliseltä. Juuri sen takia olisin mielelläni sulkenut korvani hänen seuraaviltakin sanoiltaan, mutta tietenkin kuuloni toimi aivan yhtä hyvin kuin normaalistikin. Tyrmistyin täysin, koska yhtäkkiä kaikki tuntuivat olevan sitä mieltä, että Sidley oli vain iskenyt silmänsä sattumanvaraiseen koulupoikaan ja alkanut vikitellä minua, vaikka tosiasiassahan minä olin – tyhmästi – kutsunut hänet istumaan tähän, hänen tietysti kaadettuaan ensin kahvikuppinsa päälleni. Kaikki nämä vihjailut siihen, että minäkin olisin tietoinen tästä – että istuisin tässä, koska jotenkin halusin Sidleytä – olivat hermojaraastavia. Tarjoilijan sanat saivat minut hetkeksi täysin hiljaiseksi ja eräänlaiseen koomaan, josta heräsin Sidleyn sanoihin. "Mihin sä aikein pyrit tolla?" Hätkähdin, kun kuulin Sidleyn puhuvan taas. Katsoin muutamaan kertaan edestakaisin tarjoilijasta Sidleyhin ja olin kerrankin täysin tiedottomana siitä, mitä sanoa tai ajatella. Kuulemani pyöri päässäni enkä saanut ajatuksiani koottua. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että missään tässä ei ollut mitään järkeä, minun pitäisi vain häätää tarjoilija tiehensä ja jatkaa siitä, mihin jäimmekin. Niin, mihin me jäimme, ajattelin. Miksi Sidley olisi vain tullut juttelemaan, muuten vain, tuttavallisesti? Olin tehnyt kaikkeni näyttääkseni, etten kaivannut seuraa, ja hän oli tullut silti. Jokin typerä alue aivoistani kehitti minulle tietysti maailman idioottimaisimpia mielikuvia. Ne mukailivat osittain tarjoilijan sanomia asioita, mutta pääosin viesti oli erilainen: niissä Sidley ei ”leikkinyt” minulla, vaan se oli… jotain aitoa. Ravistelin nämä ajatukset pois heti. En voinut uskoa, että pystyin herättelemään sellaisia toiveita – ei, ei toiveita, vaan mielikuvia – vain juteltuani tämän miehen kanssa täysin määrättömistä asioista muutaman minuutin ajan. Sitten tuli se odotettu hyökkäys: miksi sitten laitoin hänen kuvansa taskuuni? En osannut vastata. Jos olisin ollut kuka tahansa muu, olisin voinut sanoa, että se oli niitä hetkessä tehtyjä päätöksiä, mutta minä en ollut sellainen. En osannut selittää, mitä olin ajatellut ja miksi olin tuntenut niin, kun olin nähnyt Sidleyn siinä kuvassa. Tämänkin ajatuksen hylkäsin nopeasti: se ei todellakaan lukeutunut niihin asioihin, joissa halusin rypeä, ainakaan tällä hetkellä. Koska oli kuitenkin paljon todennäköisempää, että tarjoilija oli oikeassa. Todennäköisyys, että Sidley haki tästä jotain muuta, olivat minimaaliset, elleivät kenties olemattomat. Hänen tarjoamansa selitys sille, että minua monta (neljä) vuotta vanhempi mies olisi yhtäkkiä ja sattumalta niin kiinnostunut seurastani, kuulosti paljon järkevämmältä kuin mikään, mitä aivoni olivat siihen hätään ehtineet keksiä. Lopputuloksena kaikesta ajattelustani lyhyessä ajassa olin entistäkin enemmän sekaisin. Miksi tästä asiasta piti tehdä niin monimutkaista? Miksei se tarjoilija osannut pitää suutansa kiinni? Sidleyn ääni oli jälleen se, joka toi minut takaisin todellisuuteen. Huomasin hänen hakevan kiivaasti katsettani enkä kehdannut kääntyä poiskaan. Luin hänen kasvoiltaan kaikkia niitä tunteita, mitkä menivät edestakaisin omassakin päässäni, päällimmäisinä hänellä epätoivo ja minulla hämmennys. Sen sijaan, että olisin saanut hänen sanoistaan rohkeutta tai tukea, se kuitenkin vain vaivutti minut syvemmälle epätietoisuuteen. Tiesin katsovani häntä lähes pyytävästi, mutta kun Sidley lisäsi vielä perään ”Ethän?” olisin voinut haudata pääni käsiin ja lähteä pois samoin tein. Miksei kukaan osannut antaa minulle kunnon vastausta? Tarjoilija sanoi yhtä ja Sidley toista: minä halusin vain totuuden tai kenties keinon pois tästä tilanteesta. Tavan unohtaa koko jutun Sidleytä, kahvia ja koko tätä kahvilaa myöten. Se oli tietysti mahdotonta ja huomasin tuijottavani vähän ajan päästä edelleen Sidleyn silmiin. Minua ärsytti, että vaikken sillä hetkellä mitenkään voinut nähdä niiden väriä, tiesin niiden olevan virheään vivahtavaa ruskeaa. Hiljaisuus ei kestänyt kauaa, sillä minua tuijottanut tarjoilija oli ilmeisesti päätynyt kanssani samaan lopputulokseen siitä, etten todellakaan ollut sanomassa mitään. Oman helvetin ärsyttävän tapansa mukaan hän siis aloitti puhumisen taas. Toivoin niin, että olisin vain kuullut hänen sanovan hyviä päivänjatkoja ja nähnyt hänen ruskean hiuspehkonsa katoavan kaukaisuuteen, mutta ei nyt sentään. ”Oikeesti, Sidley, en ois uskonu että sä vielä sekaannut lapsiin. Luulis sulla niitä irtosuhteita riittävän.” Tämän sanottuaan hän heitti viimeisen, ylimielisen ja itseriittoisen katseensa meidän suuntaamme ja lähti, vihdoinkin, kohti tiskiä, missä hän olisi puolestani voinut oleskella koko tämän ajan. Hän jätti jälkeensä vaivaantuneen hiljaisuuden, jota tosin tuskin huomasin, koska ajattelin niin tiukasti. Mitä tarjoilija oli silläkin tarkoittanut? Sidleyllä irtosuhteita? Ensimmäisenä tuli mieleeni huutaa, etten minä piitannut enkä välittänyt ja että kaikki olivat käsittäneet kaiken väärin. Mutta miksi nämä asiat sitten saivat minut niin tolaltani? Miksi näytin välittävän niin kovasti siitä, minkälaisia suhteita Sidleyllä oli kenties joskus ollut? Kuka tahansa vetäisi pultit, jos alettaisiin luetella päin naamaa tällaisia asioita, mutta se ei paljoa lohduttanut. Vaikka eihän voinut olla normaalia olla täysin sujut sen kanssa, että kuulee tällaisia asioita ihmisestä, jonka on tuntenut – tietänyt – kahden lyhyen keskustelun verran? Vilkaisin turhautuneena, että tarjoilija oli tosiaan palannut töidensä pariin, ja painoin sitten pääni käsiini. Kaikki tämä oli ihan liikaa informaatiota. En halunnut tietää enempää, en halunnut muistaa mitään, mitä olin kuullut juuri äsken. Tiesin, että Sidley varmasti katseli jokaista liikettäni. Miksi? Halusiko hän tietää, juoksisinko pakoon, kun sain tietää hänen seurusteluhistoriastaan? Vai halusiko hän tietää, uskoinko ne asiat vai en – halusiko hän edelleen vakuuttaa minut siitä, että se kaikki oli vain tarjoilijan keksimää valetta? Paine sisälläni kasvoi sietämättömäksi ja minun oli pakko kohottaa katseeni Sidleyyn. Etsin pitkään tapaa sanoa ajatuksiani ääneen. En tiennyt, millä kannalla olin tai mitä minun kannattaisi uskoa. Lopulta, kun aukaisin suuni, olin edelleen epävarma ja pelkäsin, että Sidley tuomitsisi minut kummin tahansa valitsisin. ”Mistä helvetistä toi tuli”, naurahdin epätietoisesti ja haroin hiuksiani pois silmiltäni. En voinut uskoa, että olin näin epävarma itsestäni. En ollut ollenkaan oma itseni. ”Ajatellaan vaan, että… että se ei koskaan käynytkään tässä. Koskaan ikinä ja me… voidaan jatkaa – mihin me ikinä jäätiinkään… Voi helvetti”, voihkaisin lopuksi ja toivoin, ettei se viimeinen huomio tavoittanut Sidleyn korvia, vaikka luultavasti toivoni oli turha. Nyt viimeistään olin tehnyt itsestäni täyden idiootin Sidleyn silmissä. En vain kehdannut kohdata hänen katsettaan enää. Jalkani oli puutunut, kun olin pitänyt sitä koko ajan ristissä toisen päällä, ja vaihdoin sen asentoa. Osuin johonkin, ja hetken ajan olin toiveikas, että olin hipaissut pöydänjalkaa, mutta kankaan ääni kertoi, että se jokin oli ollut Sidleyn jalka. Hienoa. Nyt olin siis idiootti ja kömpelö. Jos punastukseni oli missään vaiheessa kasvoiltani lähtenytkään, nyt se tuli takaisin. // eikä kestäny ikuisuutta, kyllä sun pitäs tietää että mä ymmärrän :'') Tää tässä on "olen epävarma itsestäni" miljoonassa eri paketissa, mut palkinto sulle jos saat sen luettua :''D // |
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Braile
|
|
« Vastaus #9 : Lokakuu 28, 2009, 01:08:15 » |
|
Sidley Shiver
Oli minun kannaltani hyvä, että olin todellakin päättänyt olla itsepintainen. En sitten tiennyt, kuinka hyvä päätös se toisaalta oli, jos läsnäoloni todellakin vaivasi Nathania ja jos tämä tälläkin hetkellä suunnitteli mahdollista pakokeinoa tilanteesta päänsä sisällä, minun pitäisi vain ajatella että tämä tosiaankin oli vain harmiton peli, jossa häviöllä ei olisi merkitystä. Kyllähän se lannistaisi, sillä kun jotakin halusin voittaa, tein myös kaiken mahdollisen sen eteen.
Mutta piti aina varautua pahimpaan. Kun joutui tekemään kaiken vaikeamman kautta - toisin sanoen kun tilanne oli sellainen, etteivät lähestulkoonkaan kaikki vastaantulevat olleet vapaata riistaa sen pienen haitallisen suuntautumiskysymyksen takia - oli kyllä suhteellisen helppoa todeta itselleen, ettei vika suinkaan ollut minussa, vaan siinä toisessa. En minä voinut Nathanistakaan tietää sitten yhtään mitään. Ulkokuori ei pahemmin valaissut asiaa.
Toisaaltahan tarjoilijan ilmaantuminen oli ikään kuin hyödyksi, jos siitä miettimällä mietti joitakin hyviä puolia. Nathanin reaktio omituiseen tilanteeseen saattaisi vihjata jotakin, etenkin jos tämä tekisi sen hämäännykseltään vahingossa.
Huomasinkin katseeni liimautuneen taaskin Nathaniin, vaikka olisi varmaankin pitänyt keskittyä tuijottamaan tarjoilijaa merkiten, että tämä saisi lähteä menemään. Mutta Nathanissa oli jotakin, joka jaksoi aina vaan vetää katseeni puoleensa, juuri kun olin kehottanut itseäni olemaan vähän varovaisempi. Tuijottelu "sillä silmällä" ei ollut mikään parhain keino osoittaa puhdasta viattomuuttai.
Nathanin kasvoista oli kuitenkin vaikeaa lukea mitään. Kasvoille nousseen punan olin kyllä pistänyt merkille, mutta se nyt oli ihan normaalia tälläisessä tilanteessa.. kai. Joku toinen olisi kyllä voinut punehtua pahemminkin, ei nöyryytyksestä, mutta suuttumuksesta. Nathan ei näyttänyt kovin vihaiselta. Olisi sitä voinut kuvitella, että tuollaiset kommentit olisi voinut tulkita loukkauksena.
Saattoi tietty hyvinkin olla, että suurentelin asioita taas mielessäni, väritin niitä optimistisuudella ja oikoluin asioita. Kun Nathanin kasvot hieman punertuivat, halusin tietty tulkita tämän tehneen sen siksi, että tarjoilija oli suoraan vihjaillut jotakin, mikä viittasi myös hänen ajatuksiinsa.
Kun Nathan ei kääntänyt katsetta poispäin minusta vaan katsoi ikäänkuin anoen, toivoin tietty tämän pyytävän meitä lähtemään pois täältä ja menemään puhumaan asiat selkeiksi jonnekin muualle. Vaikka oikeastaan oli kyllä helppo huomata, että ei hän tässä mitään muuta kaivannut kuin selkeää vastausta kaikkeen sekoiluun. Poikaparka oli ihan kysymysmerkkinä.
Tietenkin olin tähän tullessani halunnut laittaa hänen päänsä sekaisin, mutta en missään vaiheessa näissä mittakaavoissa. Tarjoilijatar oli kyllä onnistunut sekoittamaan kaavat pahemman kerran. Mikä oikeus hänellä mukamas oli? Kaikki oli mennyt ihan hyvin tähän mennessä. Oli aika pieni mahdollisuus, että tästä tapauksesta mitään hyvää seuraisi. Toihan tämä hieman mielenkiintoa pikku kahvihetkeemme, mutta ehkä vähän turhankin paljon.
Viimeinen kommentti oli kuitenkin kuin voimakas lyönti vasten kasvojani. Ja Nathanin ilmeestä päätellen myös isku hänen kasvoilleen. Kiitos, kiitos, kiitos. Tämähän tästä puuttuikin.
”Oikeesti, Sidley, en ois uskonu että sä vielä sekaannut lapsiin. Luulis sulla niitä irtosuhteita riittävän.” Minusta oli kahden lauseen aikana tehty jokin sairas lapsiin suuntautunut hintti, joka vaani kahviloissa hakien mukamas viattomasti kahviseuraa, mutta jolla oli kuitenkin täysin kaikenlaiset muut asiat mielessään. Ei se niin ollut oikeasti mennyt. Ajatus silti oksetti minua.
Sääli että olin mennyt kaatamaan kahvini Nathanin päälle, tuo tarjoilija olisi kaivannut samanlaisen yllätyksen ylimieliselle naamalleensa.
En ensin edes tajunnut Shelleyn lähteneen. Käännyin kuin mekaanisesti takaisin Nathanin puoleen, ja näin tämän painaneen päänsä käsiinsä. Hienoa. Tälle oli varmaan tullut jotain traumoja tästä tilanteesta. Olihan hän kuitenkin.. alaikäinen. Vaikkei siltä vaikuttanutkaan. Kaiken järjen mukaan minun olisi nyt pitänyt pyytää nolona anteeksi ja sännätä niin kauas kuin jalkani minut kantaisivat, mutta siinä minä vain yhä istuin, katse Nathanin vaaleassa päälaessa. Silmät tuntuivat lasittuneilta.
Olisi pitänyt keksiä edes jotakin nokkelaa, herranjumala, edes naurahtaa kuivakasti kuin kaikki olisi ollut yhtä komediaa, mutta siinä minä istuin kuin puhekykyni menettäneenä.
Pystyin helposti kuvittelemaan, kuinka Nathan seuraavaksi nousisi robottimaisesti ylös ja marssisi sanaakaan sanomatta ulos, mutta hämmennyksekseni sitä ei vain tapahtunut. Kun tämä lopulta kohotti päänsä käsistään, olin jo avaamassa suutani päästääkseni ulos ensimmäisen anteeksipyytelevän sanaryöpyn, mikä mieleen vain olisi tullut, mutta suuni loksahti saman tien takaisin kiinni Nathanin yllättäessä minut täysin alkaessa itse puhumaan.
"Mistä helvetistä toi tuli.." Naurahdus toteamuksen jälkeen kuulosti kaukaiselta, mutta olihan se jotakin kuitenkin. Tunsin oloni saman tien hieman levollisemmaksi. Nathan ei ollut haukkunut minua pervoksi hintiksi tai pahemmaksi, vaan istui yhä siinä. Itseluottamukseni palasi rippeittäin takaisin, vaikkei se aivan ehjä enää ollutkaan. Minulla oli ikävä tunne sisälmyksissäni, aivan kuin joku olisi äskeittäin potkaissut minusta ilmat pihalle. Hengityskin tuntui hieman tavallista kiivaammalta. Piti rauhoittua, piti rauhoittua. Siirsin katseeni varovaisesti Nathanin silmiin. Tämä näytti vähintäänkin yhtä vaivaantuneelta kuin minäkin. Mutta kyllä tästä selvittäisiin.
Nathanin seuraavat sanat saivat minut hymyilemään. En voinut sille mitään, tuli mieleeni vastenmielinen mielikuva omasta itsestäni kiitos tarjoilijan sanojen tai sitten ei. Oloni oli jotenkin likainen, ikään kuin en olisi saanut osoittaakaan enää mitään tuttavallisuutta Nathania kohtaan. Mutta tämä vaikutti olevan niin sekaisin. Mikä olisikaan ollut enää epäilyttävämpää kuin alkaa suhtautua tähän kylmän välinpitämättömästi? Sitä paitsi en tosiaan ollut aikeissa luovuttaa, vaikka äsken siltä oli hieman tuntunutkin.
"Ajatellaan vaan", hymähdin sitten, "Mihin me sitten ikinä jäätiinkään, joo.. Mutta kuule, musta tuntuu että raitis ilma vois tehdä ihan hyvää, eikö sustakin?"
Ei, sen ei ollut tarkoitus olla mikään deittipyyntö, olin varma että sama ajatus ulospääsystä pyöri Nathaninkin mielessä. Kahvilan ilmapiiri oli lievästi sanottuna pudonnut kuin pakkasen puolelle. Vaikkei ulkonakaan mikään lämmin varmasti olisi, löisin vaikka vetoa että siellä olisi monin verroin helpompi hengittää.
Nathanin vastattua myöntävästi nousin ylös ja vedin nopeasti nahkatakin ylleni. Sormet syyhysivät päästä etsimään kirsikkatupakka-askini takin taskusta, mutta hillitsin itseni, vielä toistaiseksi ainakin. En polttaisi ennen kuin ei olisi ihan pakko. Ei, en siksi, että seurassani oli alaikäinen, enkä siksi etten tiennyt Nathanin suhtautumista asiaan, vaan siksi etten halunnut antaa pienintäkään vinkkiä siitä, kuinka hermostunut olinkaan. Monet kun polttivat hermostuessaan, ja usein myös minä.
Halusin vaikuttaa vahvalta, luottavaiselta. En laisinkaan siltä, että olisin millään tapaa nolostunut äskeisestä tilanteesta, mennyt paljastamaan jotain mitä oli ollut tarkoitus pitää salaisena. Epävarmuus ei ollut hyvä piirre, kun oli tarkoituksena tehdä vaikutus johonkuhun.
Kahvilan ovista ulos päästyämme hengitykseni tuntui tosiaankin tasaantuvan hieman, ja vedin raitista ilmaa syvään keuhkoihini. Keskittymiskykyni herpaannuttua hetkeksi huomasinkin sitten Nathanin näyttävän siltä, että tämä oli tekemässä lähtöä pois luotani. Ikävä kyllä, minä olin asiasta eri mieltä. En tosiaankaan aikonut päästää tätä karkuun näin vähällä.
Harppasin siis tämän eteen mukamas valloittava hymy huulillani ja katsoin nyt suoraan silmiin, vailla epäilyksen häivääkään.
"Minne mennään seuraavaksi?"
/ ANTEEKSI 1) Kesto 2) Laadun hirveys, en jaksaut tarkastaakaan.. 3) Sidleyn hinttimäisyys.....
Mutta, hittailinpa nämä nyt kadulle, eli sun seuraava vuoro on vika :') Kiitoksia pelistää..~ /
|
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Ambra
|
|
« Vastaus #10 : Lokakuu 31, 2009, 18:08:34 » |
|
Nathan Mockley Sain Sidleyltä ehkä sen viimeisen reaktion, jota olin osannut odottaa, nimittäin hymyn. En ollenkaan erikoisen, mutta niin selkeästi minun sanoistani johtunut, että se tuntui hyvin erityiseltä. Onneksi olin jo ehtinyt lopettaa surkean puhumisyritykseni, koska nytkin suurin osa energiastani meni siihen, että yritin vaikuttaa siltä, etten tuijottanut Sidleytä kuin kahvia kofeiinittoman viikon jälkeen. Se oli kuitenkin hankalaa, koska helvetti, olin niin sekaisin siinä vaiheessa, että ajatuksissani pyöri vain, miten pääsisin paikalta pois ja nopeasti – kunnes Sidley tulee ja hymyilee ja huomaan edelleen olevani liimattuna siihen penkkiin. Revin katseeni irti ennen pitkää, mutta minusta tuntui, että kuitenkin liian myöhään. Mikään ei mennyt tänään niin kuin se olisi mennyt eilen tai toissapäivänä, niin kuin ennen. Sidley myönteli sekavia puhumisiani ja ehdotti, että menisimme ulos. En sanonut mitään, nyökkäsin vain ja nousin heti seisomaan. Olin enemmän kuin kiitollinen ehdotuksesta, koska halusin pois sieltä kahvilasta sen tarjoilijan läheltä. Sidley veti vielä takkiaan päälle, kun olin jo ulko-ovella. Minä en ollut ottanut nahkatakkiani pois, en koskaan ottanut sitä pois, ellei ollut välttämätön pakko. En juuri odotellut Sidleytä, mutta kuulin hänen tulevan pian perässäni ja olin aistivinani tarjoilijan katseen katoavissa selissämme, kun astuimme jo ulos. Ulkona ilma ei ollut juuri lämmennyt siitä, kun olin alun perin tullut Tylyahoon – kenties jopa hieman viilentynyt, huolimatta siitä, että tuuli ei ainakaan vielä tuntunut aivan yhtä purevalta. Tungin käteni taskuihin ja kävelin vain eteenpäin, niin ajatuksissani, etten ehtinyt miettiä, tulisiko Sidley perässäni vai ei. Mitä helvettiä mä teen vielä täällä? kysyin itseltäni uudelleen ja uudelleen, mutta en saanut vastausta. Sillä hetkellä mielessäni meni noin miljoona muutakin kysymystä, joihin en löytänyt vastausta, mutta jotka silti herättivät lisää kysymyksiä. Mieleni olisi tehnyt tivata niihin vastauksia Sidleyltä, mutta tiesin, että hän ei niitä tiennyt eikä siten voinut antaa. Miten hän voisi tietää, miksi ihmeessä kanniskelin vieläkin sitä typerää kuvaa takintaskussani? Hätkähdin takaisin todellisuuteen, kun Sidley otti minut kiinni ja kysyi hilpeästi: ”Minne mennään seuraavaksi?” Hämmennyin niin, että pysähdyin ja jäin tuijottamaan häntä. Sitten, ihan hitaasti, huomaamattani jopa, kasvoilleni hiipi hymy. Pieni ja nopeasti poissa, enkä ollut aivan varma, toivoinko Sidleyn huomaavan sen vai en, mutta ei sillä väliä. Hänellä oli tosiaan omituinen vaikutus minuun, mutta tällä hetkellä olin siihen vain tyytyväinen. Kysymykset lakkasivat pyörimästä päässäni ja ajattelin, ettei niiden vastauksilla voinut olla niin suurta väliä. Minun pitäisi vain yrittää olla oma itseni, koska vain sillä tavalla osaisin olla tässä tilanteessa. Ei hyödyttänyt pohtia jotain saatanan jossitteluja, joista ei olisi mitään hyötyä. Ravisteltuani itseäni henkisesti tunsin itseni jo hieman paremmaksi. Lähdin kävelemään eteenpäin katsomatta Sidleyyn päin. ”Muualle”, totesin olkapääni yli ja jatkoin kävelyä tietäen, että Sidley tulisi kuitenkin perässä. Tylyahon kadut olivat hiljaiset, koska kaikki olivat pakkautuneet sisälle kauppoihin ja kuppiloihin. Voisin aivan yhtä hyvin viettää vielä hieman aikaa täällä, koska en kuitenkaan haluaisi vielä takaisin koululle. Tuulenpuuska tarttui nahkatakin helmoihini ja ne lepattivat hetken aikaa. Siitä piittaamatta jatkoin matkaani eteenpäin. // gää nyt mä tiedän miltä tuntuu kirjottaa hinttimäinen vuoro, eih :'''D mutta kiitos kovasti ihanasta pelistä, tän voi heittää valmiisiin nyt sitten. toivottavasti saadaan jotain aikaseks sen seuraavan pelin osalta :''3 // |
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Dilber MC Theme by HarzeM