Olet turvassa käsissäni (oli niitä tai ei): mä olen miettivä pipo!

[Ele]

Päivä oli kääntymässä iltaan, kun Tylypahkan pikajuna saavutti pääteasemansa. Aurinko oli jo kerinnyt painua mailleen. Vain pieni kajastus näkyi jostain kaukaa Skotlannin nummien päällä. Junassa tällä kertaa matkustaneiden opettajien sekä valvojaoppilaiden johdolla oppilaat saatiin ohjattua oikeisiin paikkoihin joista matka koululle alkaisi. Vanhemmat oppilaat nousivat thesralien vetämiin vaunuihin, kun taas ensimmäisenlukuvuoden opiskelijat ohjattiin seuraamaan pitkää ja valkeapaitaista miestä joka esitteli itsensä ennustuksen opettajaksi. Nuoret oppilaat kulkivat siistissä jonossa aina lyhtyjen valaisemalle rannalle asti, jossa tusina venettä odotteli kyyditettäviään.
Professori Randall jakoi lapset veneisiin ja nousi itse viimeisen kyytiin. ”Pysytelkää veneen laitojen sisäpuolella, älkääkä heitelkö mitään laidan yli”, kuului velhon ääni kun veneet irrottautuivat rannasta ilman soutajia. Musta järven pinta oli peilityyni ja ainoat valopisteet olivat kaukaisuudessa loistavat tylypahkan ikkunat, joiden valo oli yhtä kirkas kuin veneiden päihin ripustettujen lyhtyjen loiste. Edes tuuli ei käynyt järvellä uusien oppilaiden liukuessa vedenpinnalla kohti tulevaa opinahjoaan.

Kun Tylypahkan linnan siluetti erottui uhkaavani oppilaiden yläpuolella, huomasivat he myös valaistun polun joka alkoi rannalta ja johti aina linnaan asti. Siellä soihtujen keskellä seisoi mustaan kaapuun pukeutunut ja kalpea noita jonka kasvoilla karehti pingottunut hymy.
”Kiitos, Rami. Minä jatkan tästä”, noita sanoi kollegalleen kun kaikki lapset olivat päässeet rannalle. ”Asettukaa parijonoon ja seuratkaa minua.”
Pitkät portaat johdattivat tummaan kaapuun pukeutuneen naisen ja hänen jäljessään kulkevat oppilaat pieneen huoneeseen eteiskäytävän vieressä. Siellä he odottaisivat kunnes vanhemmat oppilaat olisivat jokainen päässeet paikoilleen. Noita kääntyi huoneen sisällä ympäri ja laskeskeli katseellaan oppilaiden lukumäärän. Viimeisten mattimyöhäisten jälkeen hän heilautti raskaan oven kiinni taikasauvansa heilautuksella.

Opettaja antoi katseensa kiertää hetken aikaa oppilaissa, joiden kasvoilta erottui sekä jännitystä että odotusta. Miltei kaikki olivat kuulleet jotain lajitteluseremoniasta vanhempiensa tai sisarustensa kautta, joten rehtorin lyhyt puheenvuoro riittäisi selittämään tilanteen kulun. Oli kuitenkin noidan tehtävä varmistaa, että oppilaiden osalta lajittelu sujuisi moitteetta.
”Olen tähtitiedonopettaja, professori Firn”, nainen aloitti tiukasti. ”Hetken päästä minä johdatan teidät kaikki Suureen Saliin tupalajitteluun joka tulee vaikuttamaan teidän koko kouluaikaanne. Teidän tuleva tupanne on perheenne. Te nukutte yhdessä, syötte yhdessä, opiskelette yhdessä ja vietätte vapaa-aikanne oman tupanne oleskeluhuoneessa. Lienee siis turha painottaa teille, kuinka tärkeää on -- (taikasauvan näpäytys ja jonkun liian uteliaan lapsen sormet kärähtivät mielenkiintoisen esineen pinnalla jota tämä katseli) – että te käyttäydytte kunnolla koko seremonian ajan.” Professori Firn kurtisti kulmiaan ja veti hartioillaan olevaa huivia tiukemmin itseään vasten. Sen jälkeen noita istahti tuolille ja neuvoi muita tekemään samoin siksi aikaa, kunnes huoneen ulkopuolelta kuuluva puheensolina lakkaisi.

Kun professori Firn lopulta nousi seisomaan ja paukautti oven auki edeltään, käski hän kätensä liikkeellä oppilaita seuraamaan pitkin suurta käytävää, jonka päässä avautuivat suuret puuovet kuin taikaiskusta. Näkymä, joka ovien takaa aukeni, oli varsin tuttu Tylypahkan vanhoille oppilaille, mutta uudet oppilaat eivät olleet tottuneet Suuren salin hienouteen. Neljä pitkää tupapöytää jättivät uusille oppilaille leveän käytävän jota pitkin he seurasivat professori Firniä kohti opettajainpöytää jonka takana opettajien kasvot tervehtivät heitä jokaista. Salin loitsittu katto oli tällä hetkellä tumma, mutta siellä täällä välkehtivät tähdet tekivät siitä taianomaisen. Tupapöydät pursusivat astioista jotka vielä toistaiseksi hohtivat tyhjinä. Uudet tulokkaat saivat osakseen paljon uteliaita katseita. Isosisarukset ja tutut vilkuttivat lajittelukokelaille rohkaisuksi.

Ekaluokkalaisten päästyä salin eteen ohjasti Ignatia Firn heitä siirtymään kahteen riviin rehtorin seuratessa heitä katseellaan. Dumbledore ei esittelyjä kaivannut edes uusien oppilaiden edessä. Hänen pitkä vaalea partansa laskeutui miltei maahan asti pitkin hänen purppuraista kaapuaan. Rehtorin syvän siniset silmät, jotka tuijottivat oppilaita kuunsirppienmuotoistenlinssie n takaa, tuntuivat porautuvan heidän jokaisen takaraivoon asti.
”Sen pidemmittä puheitta.. Lajittelu alkakoon!” rehtori kajautti hymyillen. Melutusloitsua ei tarvittu, koska kaikki odottivat jännittyneinä lajitteluhatun tuloksia. Dumbledore kaivoi kaapunsa kätköistä taikasauvansa ja teki sillä kolme sisäkkäistä ympyrää koulun eteen. Ensin ilmestyi kolmijalkainen puupenkki, joka kalahti kivilattiaa vasten. Pian sen jälkeen ilmestyi kulunut ja vanha hattu, joka putosi jakkaran päälle. Koko salin ilmapiiri pingottui jännityksestä…


[Otsikko Harry Potter ja Viisasten kivi- kirjasta tutun lajittelihatun runosta. :) Tästä se alkaa!]

[Tuutu]

Oli oikeastaan aika ihmeellistä, kuinka professori Dumbledore sai kokonaisen salillisen oppilaita vaikenemaan hetkessä. Yhtä ihmeellistä oli myös, että kun salin eteen loihdittiin vanha hatunreuhka, niin jokaisen salissa olevan mielenkiinto kiinnittyi siihen. Ei hattu mitenkään erikoiselta näyttänyt. Se oli vain vanha, moneen kertaan paikattu velhon hattu. Mutta silti, kun se oli ilmestynyt saliin, niin saattoi melkein tuntea, kuinka jännitys ja odotus kasvoi Suuressa Salissa. Hatussa oli selvästikin taikaa.

Hiljaisuus oli syvä, kun kaikki odottivat jotain. Uusien oppilaiden keskuudessa oli muutama hyvin hämmentyneitä kasvoja. Osa heistä ei lainkaan tiennyt, mitä tuleman piti ja he vain odottivat, että jotain tapahtuisi. Ja pian tapahtuikin, sillä yksi hatun repeämistä avautui suuremmaksi ja se alkoi puhumaan.

Eli neljä velhoa kuuluisaa,
joilla oli unelma mahtava.
Koulun he tahtoivat perustaa,
oppilaille jotka taikovat.

Kertoi ovela Luihuinen,
haluavansa parasta.
Joten koulu on puhdasveristen,
se oikeus pitäisi hänelle varata.

Viisaus on avain taikuuden,
niin Korpinkynsi meille kertoi.
Velhot nokkelimmat,
kaikkein parhaiten taikoi.


Puuskupuh lempeä,
halusi vain iloa tuottaa.
Ahkeruuden palkitsee,
ja häneen saattoi kaikki luottaa.

Rohkeutta tarvitaan aina,
sitä kiistää ei voi kukaan.
Siispä Rohkelikkokin lähti,
leikkiin tähän mukaan.


Arvostivat siis he kaikki
eri piirteitä.
Sopua ei syntynyt,
riitaa kylvivät.

Joten jokainen heistä,
tuvan omanlaisensa loi.
Minut he kehittivät päättämään,
ja runosuoneni soi.

Jollet sinä tiedä,
mitä kaikista eniten arvostat.
Niin päähäsi laita minut,
ja arvoitukset ratkeavat.


Kun hattu vaikeni, niin oppilaat alkoivat osoittaa suosiota, lähinnä taputtamalla. Hatusta saattoi nähdä, että se oli tyytyväinen tähän huomion osoitukseen. Professori Dumbledore hymyili leveästi ja odotti hetken, jotta oppilaat rauhoittuisivat jälleen. "Nyt on koittanut se hetki, jota olemme koko illan odottaneet; uusien oppilaiden lajittelu voi alkaa. Luen teidän nimenne, jolloin te panetta hatun päähän ja odotatte, että hattu lajittelee teidät." Proferssori Dumbledore ohjeisti, samalla kun hänen katseensa kulki ensiluokkalaisten rivin läpi.

"George Abbot!" Nimen kaikuessa yhä salissa erkani poika uusien oppilaiden rivistöstä. Hän käveli tuolilla olevan hatun luo. Sitä tuskin huomasi, että Georgen kädet tärisivät jännityksestä hänen laittaessaan lajitteluhattua päähänsä. Hiljaisuus laskeutui Suureen Saliin. "KORPINKYNSI!" Hattu kajautti ilmoille pienen pohdinnan jälkeen. Korpinkynsien pöydästä kuului hurraamista ja helpottuneena George meni istumaan kyseisen pöydän ääreen. "Gregory Adolphe!" Rehtori kutsui vuorostaan. Nyt asteli toinen poika hatun luo ja painoi sen korvilleen. Kesti muutaman tovin, ennen kuin hattu kajautti ilmaan "KORPINKYNSI!" Korpinkynnet saivat jälleen hurraamisen aihetta ja Gregory liittyi Georgen seuraan.

"April Allen!" Professori Dumbledore kutsui nyt ja mustahiuksinen tyttö erkani joukosta. Hän asteli hatun luo ja laittoi sen kahden edeltäjänsä tapaan päähän. "Vai arvostat sinä ystävyyttä," hattu sanoi Aprilille. " Ja olet lojaali ja empaattinenkin. Hyvä on, olet nyt myös PUUSKUPUH!"

//Äänestystulos April Allen:  Korpinkynsi 1, Luihuinen 0, Puuskupuh 9,  Rohkelikko 0//

[Cinnamonhusky]

Silmät pyöreinä, kaiken jälkeen me lopulta seisoimme suuressa salissa, liian monien silmäparien tuijottaessa. Salin katto näytti siltä, kuin sitä ei olisi ollenkaan, mutta ilmasta tunsi sen, ettei oltu ulkoilmassa. Itsestään leijuvat kynttilät, juhlavasti koristeltu huone ja hiukan satujen Merliniä muistuttava mies aloitti koko touhun.
Hän loitsi hatun ja penkin, en kyllä ymmärtänyt että miksi. Yhtäkkiä hattu alkoi laulaa, en voinut uskoa sitä! Laulava hattu, minäkin tahdon tuollaisen! Herra Hatun lopetettua taputin innoissani, silmät suurina säihkyen, unohtaen sen ikävän tosiseikan, että minun sukunimeni on aina turhan aikaisin. Vasta Georgeksi nimetyn pojan huudahdus palautti tiedon pintaan, // Välihuoms koira temmelsi ja raappais mun jalkaa aarggh kipu!!!// nyt vasta tajusin, etten tiennyt miten lajittelu tapahtuisi!! George asteli täristen penkille, ja laittoi hatun päähän. Yhtäkkiä hattu huusi kovaan ääneen "KORPINKYNSI!" ja George siirtyi pöytään, jossa oppilaat hurrasivat. Sen jälkeen tuli toinen poika teki samoin, päätyen samaan pöytään.
Mihin ihmeeseen minä menen..? "April Allen!" kuului huudahdus, ja astelin jalat velttona eteenpäin. Askel askeleelta kävelin kohti hattua, jonka näin virnistävän. Ehkä se oli mielikuvitustani, tai ei, minua pelotti että mitä ihmettä se hattu tekisi minulle. Istuin penkkiin ja vedin hatun rohkeasti päähäni. Kerran se kirpaisee kuuluu jästisanonta, kerran se minua soveltaa ja heittää johonkin, sitten se on ohi. Hattu päässäni alkoi puhua minulle, kertoen persoonastani, Herra Hattu tiesi persoonani?! Tyynnyttävästi hän totesi minusta kauniita asioita, huutaen lopuksi kovaan ääneen: "PUUSKUPUH!"
Keltamusta pöytä riemuitsi, ja astelin sinne, mistä tulisi kuulemma kotini seuraavaksi seitsemäksi vuodeksi..


//Tehty! sori kun tä on aika lyhyt mut syyttäkäätte koiraa ja isäpuolta :D//

[Tuutu]

Puuskupuhit ottivat hyvin vastaan uusimman tulokkaansa ja April asteli heidän joukkoonsa. Professori Dumbledore katseli tytön menoa ja kun tyttö oli asettunut paikoilleen hän käänsi katseensa lajittelemattomien puoleen, "Binger Alopaeus!" Kyseinen henkilö erkani serkkujensa joukosta ja asteli itsevarmana hatun luo. Hän tuskin sai laitettua hatun päähän, kun hattu jo huusi "LUIHUINEN!" Luihuiset taputtivat illan ensimmäiselle tulokkaalleen ja Binger liittyi heidän seuraansa. Illan aikana lajiteltiin vielä kasi muuta Alopeausta tupiin ja toinen heistä päätyi Korpinkynteen, kun toinen puolestaan liittyi serkkunsa tavoin Luihuiseen.

"Bella Cole!" Tyttö vilkaisi hämmästyneenä ympärilleen, kun tajusi, että nyt oli jo hänen vuoronsa. Hämmennystä ei kestänyt kauaa ja pian tyttö sipsutti hatun luo itsevarman oloisena. Hymyilen Bella painoi hatun päähän ja hän odotti, mihin tupaan päätyisi. ”ROHKELIKKO!” kaikui tällä kertaa salissa ja rohkelikot ottivat uusimman tulokkaansa hyvin mielin vastaan.

”Jared Farraday!” Kaikkien katseet kiinnittyivät nyt tuohon poikaan, joka aikaisimpien lajitelluiden tavoin meni jakkaran luo ja istuutui sille. Hän painoi hatun korvilleen. ”Ei pitäisi kadehtia muita”, hattu puhui Jaredille, ”mutta saatat löytää kaltaisia uudesta tuvastasi. ”LUIHUINEN!”

//Äänestystulos Jared Farraday: Korpinkynsi 0, Luihuinen 8, Puuskupuh 0, Rohkelikko 2//

[Braile]

Jared Farraday

Jos olisin ollut vähänkin kärsimättömämpi luonteeltani, olisin varmasti menettänyt malttini täysin jossain vaiheessa seisoskelessamme  siinä rivissä muiden ensiluokkalaisten kanssa, odottaen vain ja ainoastaan omaa vuoroamme päästä painamaan tuo kulahtaneen näköinen velhonhattu päähäni. Mutta lajitteluseremonia ei ollut vielä edes alkanut, vaan olimme juuri ehtineet tuskin astella salin läpi sen etuosaan, opettajien pöydän eteen niin näiden kuin vanhojen oppilaiden tuijoteltavaksi kuin mitkäkin näyttelyesineet. Odotus tuntui täysin sietämättömältä, ja mietin mahtoiko koulun aika kulkea hitaammin täällä kuin muussa maailmassa. Mahtaisiko se olla mahdollista? Siltä se nimittäin ainakin kovasti tuntui. Olisin vain halunnut ottaa pienen varaslähdön, juosta ensimmäisenä korokkeelle ja päästä kokeilemaan lajitteluhattua nopeammin kuin kukaan muu, mutta minusta tuntui, ettei se olisi kovin sallittua. Tekosyyksi tuskin riittäisi se, että jalkani olivat vain liikkuneet kuin itsekseen.

Olivathan Jerry ja Happy tietty vierelläni rivissä, mutta edes se ei saanut oloani yhtään levollisemmaksi. Mieleni olisi tehnyt pyytää rehtoria kiirehtimään, tai saada aikaan edes jotakin liikehdintää, mutta tiesin, ettei isä ainakaan olisi pitänyt siitä. Joku olisi varmasti ilmoittanut tälle, sillä kuulemani mukaan Tylypahkassa pidettiin yllä tiukkaa kuria. Isä inhosi sitä, kuinka halusin saada kaikki asiat aina nyt ja heti paikalla, ja olisi varmasti ollut vihainen jos olisi kuullut minun käyttäytyneen huonosti lajitteluseremoniassa. Enkä tosiaankaan halunnut asettua isän tahtoa vastaan. Ja luultavasti voisi olla ihan hyvä jos en ihan heti menisi hankkiutumaan opettajien silmätikuksi oppitunneilla, tai niin joku vanhemmista siskoista oli minulle sanonut.
Niinpä ei tosiaan auttanut muuta kuin odottaa, aivan kuten ei muidenkaan.

Vilkuilin levottomana ympärilleni. Sali ei ollut ihan sellainen, kuin mitä olin kuvitellut. Olin tietänyt sen olevan suuri ja lisäksi katon olevan lumottu niin että se näytti ihan oikealta taivaalta - nytkin tumma, hieman sateinen yötaivas verhosi koko katonrajan, mutta jotenkin se oli ajatuksissani näyttänyt paljon koreammalta, sellaisetla, miltä linnojen ruokailusalit näyttivät nyt yleensä. Täällä oli vain viisi pitkää puista pöytää, yksi opettajille ja neljä oppilaille, seinällä tupien vaakunoita siellä täällä kuten myös niitä leijuvia kynttilöitä, mutta siihen se sitten jäikin. En nähnyt edes astioita yhtään missään, saati sitten ruokaa - olin kuullut, että tavallisesti ohjelmaan kuului upea ateria, mutta oliko se nyt sitten päätetty jättää välistä? Minulla nimittäin oli kova nälkä junassa syödyistä välipaloistakin huolimatta, vaikken nälän tunnetta ehkä juuri nyt erityisesti tuntenutkaan. Minusta kun tuntui pikemminkin siltä, että vatsani olisi ollut täynnä kiivaasti edestakaisin liiteleviä perhosia, ja nälkää oli melko vaikeaa huomata niiden lomasta.

Asiaa ei sitten suinkaan helpottanut ne vanhat oppilaat, jotka sadoilla silmäpareillaan tuntuivat katselevan meitä koko ajan arvioivina. Yritin tuijottaa samalla mitalla takaisin, mutta kieltämättä se oli hieman vaikeaa, kun olin yksin noita kaikkia vastaan. En kuitenkaan olisi aikonut helposti luovuttaa, ellen olisi kuullut hiljaista rykäystä opettajien pöydän luota. Käänsin pääni vanhempien oppilaiden suunnasta eteenpäin ja näin loitsujen opettajan katsovan minua toruvasti, ilmeisesti yrittäen viestiä että katse tulisi pitää lajittelussa. Näinkö tiukat säännöt täällä tosiaan oli?

En kuitenkaan voinut olla vilkuilematta vähän väliä taakseni tupapöytien suuntaan, tosin tällä kertaa yritin lähinnä löytää vanhempia sisaruksia niiden kaikkien oppilaiden seasta. Mutta näitä oli vain yksinkertaisest ihan liikaa - olisi ollut mahdotonta paikantaa yhtäkään heistä kovinkaan helposti, vaikka tiesikin missä tuvissa nämä istuivat. Tuvathan tunnisti kuitenkin solmioiden väristä. Omani oli vielä täysin musta..
Kuullessani sitten kuitenkin uuden rykäyksen käännähdin lopullisesti takaisin oikeaan suuntaan. Näkisinhän sisarukset kuitenkin lajittelun jälkeen, nämä kun olivat ainakin luvanneet jäädä aulaan odottamaan minua, Jerryä, Happya ja Sadieta.

Ei tosin sillä, että minulla olisi ollut jotenkin orpo olo täällä kaikkien ihmisten keskellä - kun Happy ja Jerry olivat siinä, pärjäsin kyllä oikein hyvin kaikki tulevat kouluvuodet. Olimme jopa suunnitelleet, että vaikka lajitteluhattu yrittäisi erottaa meidät eri tupiin, emme tulisi suostumaan siihen vaikka mikä olisi. Täytyihän sen kuitenkin kaikkien tajuta, että me kaikki sopisimme vain ja ainoastaan samaan tupaan, minun käsitykseni mukaan Luihuiseen. Olin sitä paitsi varma, että jos Happy ja Jerry joutuisivat eri tupiin, äiti ja isä voisivat kyllä saada nämä siirrettyä samaan minun kanssani. Äiti ja isä tekivät mitä tahansa Happy ja Jerry pyysivät.
Me emme vaan voisi joutua erillemme. Niin ei vaan.. voisi tapahtua. Olimme kuitenkin aina olleet yhdessä, omassa porukassamme. Jopa perheen kesken, viihdyimme aina vaan kolmisteen. Jos meidät nyt laitettaisiin erillemme, ihan kaikki menisi pieleen, enkä tulisi tosiaankaan viihtymään tässä koulussa niin kuin olin ajatellut. Ja sehän ei olisi reilua, eihän?

Juuri se ehkä tässä minua enitin jännittikin. Korokkeelle kaikkien katseltavaksi istuminen ei tuntunut pelottavalta, kuten ei myöskään Lajitteluhatun päätös omalta kohdaltani. Mutta huoli Happyn ja Jerryn valinnoista tuntui kasvavan koko ajan. Tuskin pysyin enää nahoissani, kun rehtori vihdoin ja viimein nykäisi jostain esiin nimilistan, ja avasi suurielkeisesti pergamentin suoraksi eteensä.
Ja sitten lajittelu alkoi.

Saatoin olla onnellinen siitä, että olin juuri Farraday, ja tulisin sijoittumaan lajittelussa aika lailla alkupäähän. En osannut aakkosia ulkoa, mutta muistin Thoran sanoneen, että F oli E:n jälkeen ja ennen G:tä, järjestyksessä kuudentena. Itse taas olin sen perusteella tullut siihen tulokseen, että minä, Happy, Jerry ja Sad olisimme siis järjestyksessä ennen Grayn kakaraa, jota en kyllä tästä rivistämme nyt tunnistanut. Isä oli kyllä näyttänyt niiden perheen kuvan meille, mutten tästä tunnistanut sitä tyttöä, joka kuulemma oli tulossa samalle vuosikurssille kanssamme. Mikähän tämän nimi edes oli? No, senhän näkisi sitten..

Neljä ensimmäistä oppilasta oli nyt lajiteltu - yksi heistä oli ollut Luihuinen, muut jotakin muita. Jännitys tiivistyi niin minun kuin muidenkin ykkösluokkalaisten keskuudessa. Tunsin melkein jo täriseväni innostuksesta, mutta uskoin kyllä saavani pidettyä itseni lähestulkoon paikoillani, toisin kuin jotkut muut - edessäni oleva, juuri jakkaralle rientänyt tyttö oli tärissyt niin, että se oli näkynyt varmaan jo vanhempien oppilaiden pöytiin saakka. Vaikka tuo tyttö kovin pelokkaalta oli näyttänytkin, tämä kuitenkin sijoitettiin Rohkelikkoon. Seurasin hämilläni, kuinka Bella-niminen tyttö kipitti oman uuden tupansa pöytään istumaan.

"Jared Farraday!"
Hätkähdin ja käännyin pikaisesti taas hatun puoleen - rehtori oli juuri huutanut nimeni, vaikka äskeisen tytön sukunimihän oli alkanut C:llä, eikä E:llä. Olikohan Thora sanonut minulle väärin, vai mikä tässä oli vikana? Ei kuitenkaan auttanut jäädä mietiskelemään syytä yllätykselle, sillä tajusin onneksi sen verran, että oli tosiaankin minun vuoroni mennä.
Puikkelehdin siis edessäni seisoskelevien oppilaiden välistä jakkaran luo ja painoin reippaasti hatun päähäni.

Tunne oli omituinen - kuulin hatun äänen pääni sisällä, ikään kuin kuiskauksina, jotka eivät kuuluneet kellekään muulle kuin minulle.
”Ei pitäisi kadehtia muita, mutta saatat löytää kaltaisia uudesta tuvastasi", hattu puheli, ja jos silmäni olisivat näkyneet hatun reunan alta, ihmiset olisivat nähneet kuinka kohotin kulmiani häkeltyneenä. Miten.. miten hattu näki asiat noin helposti, yksinkertaisesti? Ikään kuin olisin ollut avoin kirja, jota se avoimesti luki..
"LUIHUINEN!"

Yhä hämmentyneenä tajusin nykäistä hatun pois päältäni, ja hölmistyneenä hymyillen harhailin reunimmaisen, vihreällä ja hopealla kirjaillun pöydän ääreen, jossa vanhemmat oppilaat hymyilivät ja taputtivat minulle kuin olisin suoriutunut jostakin vaativastakin tehtävästä.
Taputukset kuitenkin mielelläni vastaan ottaen, istuuduin penkin päätyyn vapaalle tilalle ja jäin peukkuja pystyssä  pöydän alla pitäen odottamaan, mitä mieltä Lajitteluhattu olisi Jerryn ja Happyn tuvista.

[Tuutu]

Kaikki lajitellut tuntuivat olleen enemmän tai vähemmän hämmentyneitä siitä, että hattu oli sanonut heille muutaman sanasen. Olihan se tietenkin aika yllättävää, että hattu edes puhui, mutta suurimman yllätyksen taisi aiheuttaa se, mistä hattu puhui. Eihän sitä olisi voinut odottaa, että joku resuinen ja vanha hattu tietäisi, millainen tyyppi se oikein olisi, joka oli sen hatun päähänsä laittanut. Mutta kuten me jo tiedämme, niin tämä hattu ei ollut mikä tahansa hattu. Se oli Tylypahkan lajitteluhattu.

Kuitenkin asiaan jälleen palataksemme, Jared Farraday liittyi luihuisten joukkoon, joka otti hänet ilolla vastaan. Jännitys hänen kohdallaan tosin ei vielä ollut ohi, sillä vielä ei ollut tietoa, mihin tupiin hänen sisaruksensa joutuisivat. Olihan Jared nyt yksi kolmosista ja olihan se hyvin oletettavaa, että he toivoivat, että kaikki kolme päätyisivät samaan tupaan.

”Jeremiah Farraday!” Kaikui nyt pitkin salia. Muiden tänään lajiteltavien tavoin asteli nyt tämä poika kohden hattua kuulemaan sen, mihin hän joutuisi. Hän painoi hatun päähänsä ja istuutui jakkaralle. ”Keskimmäinen kolmosista,” hattu aloitti jutustelunsa. ”Ja varmaankin haluat samaan tupaasi veljesi kanssa? Menestyisit kyllä ilman häntäkin, sillä sinä olet KORPINKYNSI!”

//Äänestystulos Jeremiah Farraday: Korpinkynsi 7, Luihuinen 2,  Puuskupuh 0, Rohkelikko 1.//

[Ambra]

Jeremiah Farraday

Ensimmäinen ajatukseni astuessani sisään Suureen saliin oli, että Tylypahkan perustajilla oli tainnut olla muutama vapaapäivä liikaa. Katto ulottui korkealle ja se ikään kuin hävisi tumman yötaivaan taakse. Harmaansininen pilvipeite piti huolen siitä, että tähtien tuike näkyi vain harvakseltaan. Neljä tupapöytää linjasivat salin tehokkaasti ja niiden ääressä istuvat oppilaat taas huolehtivat siitä, ettei yksikään ensiluokkalainen jäänyt täysin huomiotta. Silmäilin nopeasti salin päästä päähän ja rekisteröin pöytien yllä leijuvat kynttilät, koristeelliset astiat, jotka olivat vielä tyhjillään, sekä opettajien pöydän, jonka ääreen meidät saliin johdattanut professori oli istuutumassa.

Olin nähnyt sisariani – sisarpuoliani – tupapöydissä, sillä heitä ei ollut vaikea erottaa. Thora erottui rastoineen erityisen hyvin Korpinkynsien pöydästä, ja Veroniquen löysin Puuskupuhien joukosta vähän aikaa etsittyäni. En halunnut näyttää uteliaalta kakaralta, joten en juuri kääntänyt päätäni eri suuntiin – niin kuin useat muut jopa kääntyilivät kantapäillään nähdäkseen kaikkialle – vaan katselin silmäkulmistani ja yritin olla paikoillani.

Kun olin saanut katseltua ympärilleni, vilkaisin nopeasti oppilaita vieressäni. Kurtistin kulmiani: jokainen heistä tuntui olevan jonkinlaisen transsin vallassa. Osa tuijotti edelleen kattoa aivan kuin sieltä olisi voinut alkaa sataa oikeasti vettä; toiset katselivat suu ammollaan täynnä olevia pöytiä tai niiden yllä leijuvia aaveita, ja loput vain seisoivat tyhminä. Oli kuin he olisivat saapuneet yhtäkkisesti maailman ihmeellisimpään kolkkaan ja joku olisi noitunut heidät tuijottamaan yhtä ja samaa pistettä koko loppuelämänsä. Kun rehtori Dumbledore – hänet tunnisti pelkkien puheidenkin perusteella helposti – alkoi puhua, tapahtui yhtä ärsyttävä ja mekaaninen liikahdus, kun kaikkien salissa olevien päät kääntyivät yhtä aikaa häntä kohti. Huomasin iljetyksekseni, että olin tehnyt samoin.

Rehtorin hopeahapsinen parta tuntui hohtavan salissa kilpaa aaveiden kanssa. Mikään hänen ulkonäössään ei viitannut siihen, että hänessä olisi jotain erikoista – kyömynenä ja puolikuun muotoiset silmälasit – mutta omituisella tavalla jokin hänessä antoi hyvin tyynen ja seesteisen tunteen. Ravistelin itseni henkisesti irti siitä: rehtori Dumbledoren silmien sijasta mittailin muita opettajia, jotka istuivat pöydässä hänen molemmilla puolillaan. Osan tunnistin vanhempieni kuvauksista, osasta näki heti, mitä ainetta he opettivat – vaatteet ja olemus kertoivat paljon.

Salin etuosaan ilmestyi kolmijalkainen, vaatimaton jakkara ja sen päälle resuinen velhonhattu. Olin kuullut sen lauluista kotona, joten minulle ei tullut yllätyksenä, kun sen repeämä avautui ja puhkesi laulamaan. Itse sanat kertoivat lyhykäisyydessään Tylypahkan historiikin, mutta niin se kuulemma teki joka vuonna. Rehtorin julistettua lajittelun alkaneeksi hän alkoi heti luetella nimiä: Abbot, Adolphe, Allen. Jokaisen jalat tuntuivat tärisevän ja heidän olemuksistaan erottui päällimmäisenä hermostuneisuus. Minusta oli naurettavaa, että vaadittiin niin vähän, että heiltä meni pasmat niin sekaisin.

Lista jatkui vähän matkaa – Alopaeus, Cole – ja sitten oli yllättävä hyppy suoraan F:ään. Jaredin nimi sanottiin ja hätkähdin. Käänsin pääni hänen suuntaansa välittämättä alkuunkaan niistä ajatuksista, joita olin aikaisemmin hautonut päässäni. Minua melkein huvitti, kun Jared hätkähti hänen nimensä huutamiseen yhtä lailla, ja katselin hänen etenemistään kohti hattua ja jakkaraa muiden mukana. En ollut erityisen yllättynyt hatun julistaessa hänen tuvakseen Luihuisen, ja katselin, kun Jared asteli kohti oman tupansa pöytää. En ajatellut sitä tietoisesti, mutta myöhemmin tajusin, että olin kovasti halunnut istua siihen samaan pöytään hänen viereensä, katsahtaa ärsyyntyneesti hänen ahtaessa lautaselleen liikaa ruokaa kerralla ja yrittää raahata häntä oleskeluhuoneeseen ennen kuin joku valvojaoppilaista vähentäisi meiltä tupapisteitä.

Olin juuri ehtinyt katsoa Jaredin istuutuvan pöytään, kun kuulin huudon ”Jeremiah Farraday”. Työnnyin kahden kikattavan tytön välistä ja lähdin kävelemään määrätietoisesti kohti lajitteluhattua. Tunsin kaikkien katseet selässäni ja yritin karistaa ne kulkemalla mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Jakkaran luona asetuin istumaan ja laitoin hatun päähän luotuani viimeisen silmäyksen niihin silmäpareihin, jotka tuijottivat minua herkeämättä. Mulkaisin erästä puuskupuhia, joka tapitti minua silmät pyöreinä. Sitten jouduin keskittymään aivan muihin asioihin, kun lajitteluhattu alkoi puhua minulle.

”Keskimmäinen kolmosista. Ja varmaankin haluat samaan tupaasi veljesi kanssa? Menestyisit kyllä ilman häntäkin, sillä sinä olet…” Tunsin oloni täysin suojattomaksi, alastomaksi ja iljettäväksi. Hattu tuntui tietävän minusta kaiken, liikaa, ja vaikka tiesin, ettei se kertonut niitä asioita kellekään muulle, mieleni teki repiä se pois päästäni ja viskata se jonnekin kauas, kenties noitua se – mutta sitten hattu julisti koko salille: ”KORPINKYNSI!”

Olin täysin äimistynyt. Korpinkynsi. Olin Korpinkynsi. Nostin hatun kuin automaattisesti pois ja laskin sen sitten takaisin jakkaralle. Lähdin kulkemaan kohti sinihopeista pöytää ja vilkaisin kauhuissani Jaredia. Tiesin, että ilmeeni paljastaisi hänelle kaiken. Olisin halunnut sinne, veli.

Kävellessäni jäljellä olevien ensiluokkalaisten edestä etsin katseellani Happyn ja yritin koota itseäni sen verran, etteivät kasvoni kertoisi hänelle juuri, kuinka kauhuissani olin oikeasti, mutta en varmaan onnistunut kovin hyvin. Sain tunteeni kuriin vasta saavuttaessani uuden tupani pöydän, mutta salissa raikuvat suosionosoitukset menivät minulta täysin ohi. Istuin paikalle, jossa oli eniten tyhjää tilaa, ja jätin täysin huomiotta erään vanhemman oppilaan, joka ojensi minulle kättään ja oli ilmeisesti kertonut minulle äsken nimensä. Tuijotin vain mitään näkemättä eteeni ja ajattelin, ettei sen näin pitänyt mennä.

Meidän oli pitänyt olla samassa tuvassa. Me olisimme voineet olla voittamaton jahtaajakolmikko, johdattaa tupamme aina mestaruuteen. Olisimme voineet olla yhdessä samalla tavalla kuin kotona.

Sitten tajusin, miten typeriä kaikki ne haaveet olivatkaan olleet. Ei lajitteluhattu, joka oli suorittanut tehtäväänsä jo satoja ja taas satoja vuosia, voisi mitenkään laittaa ensiluokkalaisia tupiin heidän toiveidensa mukaan. Jokaisessa tuvassa oli varmasti kymmeniä, jotka halusivat päästä huispausjoukkueeseen: miten olisi muka mahdollista, että kaikki me kolme olisimme mahtuneet mukaan? Tajusin, että minulle oli ollut aivan se ja sama, mihin tupaan olisin mennyt, kunhan olisin ollut samassa sisarusteni kanssa. Se oli juuri se asia, mitä itse pidin heikkoutena: meneminen valtavirran mukana. Olin itse langennut siihen.

Minun ei auttanut muuta kuin kääntää katseeni takaisin lajitteluun, sillä Happy olisi vuorossa seuraavana.

[Tuutu]

Ehkä se oli hienoinen yllätys, että Jeremiah Farraday joutui eri tupaan kuin veljensä, mutta ei sen täysin odottamatontakaan ollut. Aikojen saatossa oli monet kaksoset ja muutamat kolmoset lajiteltu eri tupiin, eikä sitä voisi pitää itsestään selvyytenä, että heistä olisi tullut saman tuvan asukkeja. Vaikka kaksois- tai kolmoissisaret vetivät yleensä hyvin vahvasti samaa köyttä ja viihtyivät yhdessä, niin silti heidän luonteissaan saattoi olla suuriakin eroja, mikä tarkoitti sitä, että he soveltuivat parhaiten eri tupiin. Ei hattu Farradayn kolmosia ilkeyksissään ollut erottanut. Hänestä vain Jared sopi parhaiten Luihuisiin, kun Jeremiah puolestaan oli Korpinkynsi.

Mutta ei meidän suinkaan pidä unohtaa Robena-Britanniaa, vanhinta kolmosta, joka oli vielä lajittelematta. Kolmikko saattoi vielä erota aivan kokonaan, mutta saattaisipa käydä niinkin, että kaksi heistä samaan tupaan päätyisi. Oli mahdotonta edes arvailla, mitä kolmoset toivoivat tässä tilanteessa. Olisiko se parempi, että Robena oli samassa tuvassa jommankumman kanssa, vaiko olisiko niin parasta, että kaikki olisivat yksin. En tiedä, ehkä aika näyttää sen.

”Robena-Britannia Farraday!” Kutsuttiin nyt lajiteltavasti. Hän erkani muiden lajiteltavien joukosta saadakseen tietää, mihin hän joutuisi. Hattu laskeutui päähän. ”Joutuivat veljesi eri tupaan ja et ole varma mitä tehdä? Mutta ei se haittaa, minä osaan neuvoa sinua elämäsi tiellä. Sinulla on Taitoa ja älykkyyttä, jota ei suinkaan hukkaa saa heittää. Sinä olet LUIHUINEN!”

//Äänestystulos Robena-Britannia Farraday: Korpinkynsi 2, Luihuinen 7, Puuskupuh 1, Rohkelikko 0//

[Britannia]

Robena-Britannia Farraday

Vaikka minä en yleensäkään osannut jännittää tilanteita yhtä paljon kuin veljilläni oli tapana, nyt minun oli pakko myöntää että olin kokemassa jotain todella jännittävää ja siksi perhosia lenteli vatsassani enemmän kuin olisi ollut sallittua. Katselin ympärilleni, en niin että pää olisi pyörinyt kuin pöllöllä, vaan lähinnä tarkastellen sitä mihin silmät sattuivat osumaan. Samalla joku opettajista yritti pitää meitä koossa ja rauhallisina, mikä tosin ei onnistunut millään sillä meitä oli liian monta uteliasta ja innostunutta. Professori joku jonka nimeä en enää muistanut, kuitenkin tuntui tiukalta käräyttäessään jonkun uteliaan sormet jotka hapuilivat jotakin esinettä. Jotkut naureskelivat hermostuneina.

Jared seisoi vieressäni ja Jerry hänen toisella puolellaan. Vilkaisin veljiäni. Jared näytti paljon levottomammalta katsellessaan ympärilleen, Jerry puolestaan tuntui hillitsevän enemmän päänsä pyörimistä. Yleensä olisimme puhuneet suumme puhtaiksi tällaisessa odotustilassa kun oli tylsää, mutta nyt kenenkään kurkusta ei kuulunut inahdustakaan. Tylypahka taisi ollakin niin mykistyttävän suuri ja hieno kuin olin kuullut sen olevan. Tämä paikka toden totta tuntui kamalan suurelta, mutta toisaalta se houkutteli mahdottomasti, ja me kolmisin selvittäisimme vielä kaikki vanhan linnan salaisuudet. Se ei olisi meille temppu eikä mikään, kun me kuitenkin pääsisimme samaan tupaan. Olin siitä varma.
Vilkaisin vielä kerran veljiäni ennen kuin oli tullut aika...

Vihdoin suuret ja raskaat ovet avautuivat. Me kaikki ensiluokkalaiset lähdimme hiljaa, epävarmoina kulkemaan opettajan perässä käytävää pitkin joka oli jäänyt tupapöytien väliin ja joka johti suoraan salin etuosaan opettajainpöydän eteen. Jokaisen uuden oppilaan suu loksahti vuorollaan auki saliin astuttua. Niin minunkin varmaan olisi loksahtanut, ellen olisi kiinnittänyt siihen huomiota ja pitänyt suutani väkisin kiinni, kun katselin nyt kattoon luotua taivasta ja saoja kynttilöitä seinien vierustoilla. Katseeni kiersi myös vanhemmissa oppilaissa ympäri tupapöytiä. En löytänyt ketääs sisaruksistani, vaikka en kyllä heitä muistanut etsiäkään väenaljoudesta.
Viimein päädyin tuijottamaan vain eteen päin ja muutaman oppilaan välistä saatoin nähdä edessä olevan jakkaran ja sen takana pitkässä pöydässä istuvat opettajat. Ja rehtorin.

Velhomaailmassa ei varmasti ollut ketään, kuka ei olisi Dumbledoresta kuullut. Huuleni kaartuivat pieneen virnistykseen, Dumbledore oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin hänen olevan. Ei siis mitenkään ihmeellinen oikeasti. Ja kun olin huomannut saman kuin Jerry, että kaikki olivat kuin noiduttuja, se alkoi ärsyttää. Joiltain suunnilleen valui kuola heidän katsellessaan loihdittua taivasta ja osa näytti siltä että ryntäisi kohta pyytämään nimikirjoituksen Dumbledorelta. Voi luoja, olihan tässä nyt koko ilta aikaa ihastella kaikkea, ei kai jokaista pikkuseikkaa pitänyt ahmia kerralla.
Sen sijaan että minä olisin tuijotellut enempää ympärilleni, suoristelin hiukan kaapuani ja letitin toisen puolen hiuksistani uudestaan, koska halusin olla huollitellun näköinen ja oloinen kiivetessäni kaikkien eteen jakkaralle.

Rehtorin ääni hiljeni hölisevät oppilaat kertaheitolla, hän ilmoitti lajittelun aloitettavaksi. Aakkosissa ensimmäisinä olevat astelivat hermostuneina salin eteen ja lajitteluhatun pienen pohtimistuokion jälkeen kuului hurraahuutoja sieltä tupapöydästä, minne kyseinen ekaluokkalainen oli lajiteltu.
Sitten hypättiin sen verran pitkä harppaus kirjaimissa että me olimme seuraavina, Jared meistä ensimmäisenä. Seurasimme Jerryn kanssa tiiviisti meistä nuorimman menoa kohti jakkaraa ja niin kuin me olimme molemmat varmasti mielissämme päätelleet että Jared lajitltaisiin Luihuiseen, niin tapahtui. Virnistin Jerrylle ja nyökkäsin. Jared lähti tupapöytään ja Jerry oli seuraavana vuorossa. Pian hän menisi Jaredin perässä ja minä viimeisenä heidän jälkeensä.
Jerry käveli päättäväisenä salin eteen ja asetti lajitteluhatun päähänsä. Paloin halusta kuulla, mitä hattu oli veljilleni puhunut, mutta se liekki sammui minussa ja sisälleni tippui kivi kun kuulin että hattu karjaisi Jerryn Korpinkynteen. Korpinkynteen? Korpinkynteen?! Katsoin veljeni menoa hurraavien korpinkynsien pöytään, hän ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä. En minäkään.

Nyt minusta tuntui kamalan yksinäiseltä seistä siinä tuntemattomien ikäisteni joukossa ilman veljiäni. Meistä yksi oli nyt erotettu joukosta, miten se oli mahdollista? Sen piti olla mahdotonta, meidän piti olla erottamattomat loppuun asti. Meistä piti tulla kuuluisimmat jahtaajat ikinä, meidän piti... aina olla yhtä. Niin oudolta kuin se tuntuikin, pieni viha lajitteluhattua kohtaan nousi minussa ja olisin halunnut raahata Jerryn vaikka väkisin Luihuiseen.
Mutta... Entä jos minutkin erotettaisiin molemmista veljistäni, jos joutuisinkin Puuskupuhiin... Tai Rohkelikkoon. Ei, en minä niihin kuulunut. Mutta se oli epäreilua, eihän kolmosista voinut yhtä erottaa, kaikki yhdessä tai erikseen, niin sen piti olla.

Heräsin kuumeisesta ajattelustani kun lajitteluhattu huusi nimeni. Jännitys oli jostain syystä hälvennyt huomattavasti sisältäni, ja salin eteen ei ollut niin vaikeaa kävellä kuin olin kuvitellut sen olevan. Kiipesin jakkaralle ja asetin käteni syliini lepäämään asetettuani lajitteluhatun päähäni. Se oli iso ja valui silmilleni, kun olin ehtinyt vilkaista viimeisen kerran Jaredia ja salin toisella puolen olevaa Jerryä.
”Joutuivat veljesi eri tupaan ja et ole varma mitä tehdä? Mutta ei se haittaa, minä osaan neuvoa sinua elämäsi tiellä. Sinulla on Taitoa ja älykkyyttä, jota ei suinkaan hukkaa saa heittää. Sinä olet...”
Hattu oli tähän mennessä puhunut vain minulle, mutta lopulta se karjaisi tupani niin lujasti että se kaikui koko salissa.
”LUIHUINEN!”
Nostin hatun päästäni ja asetin sen jakkaralle seuraavaa varten, lähtien sitten astelemaan kohti hurraavaa luihuispöytää. Tiesin että minulle Luihuinen oli oikea tupa, olimme kuvitelleet sen olevan meille kaikille kolmelle.

Muutamat vanhemmat oppilaat tulivat kättelemään minua ja tartuin heidän käsiinsä pieni hymy huulillani, ennen kuin istuin Jaredin viereen penkin päähän. Katsoin veljeäni unohtaen että Sadie olisi kai seuraavana vuorossa.
”Miten tämä voi olla mahdollista?” kysyin puoliksi kuiskaten veljeltäni ja kurkotin kaulaani sitten jonkin verran, jotta olisin saattanut nähdä Jerryn Korpinkynnen pöydässä.
En nähnyt, veli oli liian kaukana.

[Tuutu]

Luihuisten joukossa Robena-Britannia otettiin hyvin vastaan ja pian tyttö istuutui veljensä viereen. Ehkä heidän oli vielä vaikea kuvitella, että olivat kahdestaan yhden heistä jouduttua muualle. Mutta olipa kolmosten huomio missä tahansa, niin lajiteltavana oli silti vielä yksi Farraday, jolla ei varmastikaan ollut halua jäädä lajittelussa sisartensa varjoon.

Hyvin oletettavasti Sadie Farraday ei pitänyt sitä kovin mukavana asiana, että kolmoset aloittivat koulun yhtä aikaa hänen kanssaan. Hän joutui jakamaan kaiken sen huomion mitä hän tästä sai sisartensa kanssa, eikä pääsisi loistamaan samalla tavalla kuin jos olisi yksin. Kolmoset todennäköisesti varastivat nyt vielä enemmän huomiota itselleen, kun eivät päässee kaikki kolme samaan tupaan ja se ei varmaankaan kovin paljoa ilahduttanut Sadieta. Olihan lajittelu yksi tärkeä hetki hänen elämässään ja olisi vain oikeutettua, että hän sai huomiota samalla lailla kuin muutkin.

”Sadie Farraday!” Rehtorin ääni kaikui pitkin salia. Jälleen oli aika lajitella yksi uusi oppilas tupaansa. Muiden tavoin Sadie käveli hatun luo ja painoi sen päähänsä. ”Vielä yksi Farraday tälle iltaan. Hyvin mielenkiintoista.” Hattu sanoi ja vaikeni hetkeksi. ”Sinusta olisi moneksi ja menestyisit monenlaisessa seurassa. Mutta halusi oppia vie sinua eniten eteenpäin, joten olet KORPINKYNSI!”

//Äänestystulos Sadie Farraday: Korpinkynsi 4, Luihuinen 1, Puuskupuh 3, Rohkelikko 2//

[Neifion]

Sadie Farraday

Minua jännitti kovasti. Tylypahka oli aivan upea. Suuren Salin katto oli mielenkiintoinen ja minua kiinnosti suunnattomasti miten se oli saatu aikaiseksi. Kolmoset olivat viimein lajiteltu ja huomasin selvästi muiden harmin. Minä katselin ympärilleni ja samassa kuulin nimeni. Kävelin hatun luokse ja istuuduin jakkaralle, samalla kun laitoin hatun varoen päähäni.
Hatun sanat mietityttivät minua. Mitä se tarkoitti. Mutta viimeisen sanan kuulin hatun sanovan kaikille.
Puhuva hattu, muistin lukeneeni että sen oli tehnyt Godric Rohkelikko, Rohkelikon tuvan ensimmäinen johtaja.
Nousin ylös jakkaralta ja laitoin hatun huolellisesti takaisin penkille, samalla kun kävelin hurraavien oppilaiden joukkoon.
Jerry oli samassa tuvassa kanssani. Mutta sen sijaan, että olisin keskittynyt siihen kovinkaan tarkkaan, katselin vielä muita lajittelemattomia oppilaita ja huomasin tytön, jonka kanssa olin ollut junassa. Yvonne.

Ja hassua. Poika, jonka olin tavannut vanhalla leikkikentällä kesälomalla.
Miten tämä oli Tylypahkassa?

//anteeksi kovasti että kesti//

[Tuutu]

Sadie Farraday liittyi korpinkynsien yhä kasvavaan joukkoon. Hän löysi oman paikkansa hurraavien korpinkynsien pöydästä ja pian hänkin pääsisi hurrmaanaa niille, jotka hänen kanssaan samaan tupaan tulisivat. Liekkö siinä kävisikin niin, että pari vielä lajitelematonta oppilasta, jotka tyttö näytti tunnistaneen, päätyisi vielä hänen seuraansa.

Mutta Tylypahkassa ei lajiteltu pelkästään ensimmäisen vuoden oppilaita, sillä välillä kävi niinkin, että muualta maailmalta saapui jokunen vaihto-oppilas Tylypahkan arkea rikastuttamaan. Heidän kannaltaan oli myös tärkeää, että he löytäisivät oman tupansa, sillä taustoistaan huolimatta, he myös olivat vain oppilaita, joiden piti tuoda kunniaa ja mainetta omalle tuvalleen. Tokihan se saattaisi olla hieman vaikeaa, jos päätyisi sellaiseen paikkaan useammaksikin vuodeksi, mihin ei lainkaan sopeutuisi.

Tänä iltana oli lajiteltavana Yevgeniy Fyodor, Venäjän mailta saapunut oppilas. Muiden lajiteltavien tavoin, hänen ei tarvinnut aloittaa ensimmäiseltä luokalta, vaan hän pääsi aloittamaan opintonsa Tylypahkassa kuudennenelta luokalta. ”Yevgeniy Fyodor!” Kuului rehtorin suusta tällä kertaa ja jälleen yksi asteli kohti lajitteluhattua saadakseen tietää, mihin tupaan hän kuului. Istuutuminen jakkaralle ja hatun painaminen päähän. ”Muilta mailta saapunuttakin tälle iltaa. Hyvin mielenkiintoinen persoona ja ehkä sinä pärjäisit monenlaisessa seurassa. Älykkyyttäkin löytyy ja ehkä sinä olet juuri siksi KORPINKYNSI!”

[Pakkasherra]

Yevgeniy Fyodor

Yevgeniy käveli hyvin pitkään katsomatta taakseen. Hän kulki selvien tuparajojen välillä kohti Tylypahkaa, nurmikenttää ylöspäin.
Suuret puuovet avautuivat ja oppilaat päästettiin ohjatusti sisään - Yevgeniy kaikkien välissä. Kaikki kävelivät kohti suurta salia.
Suuri sali oli hohdokas, kuten Yevgeniylle oli kerrottu. Hän katseli ympärilleen, kohti kattoa, joka esitti iltataivasta auringonlaskullasekä pöytiä, joita ei oltu katettu, päätypöytää suuren salin perällä, jonka ääressä istui selviä koulun auktoriteettejä ja seiniä.

"... где Когтевран...?"

Hän seisoi ovella ja päätti vain katsella ympärilleen. oppilaat istuivat paikoillaan tietäväisinä. Uudet tulokkaat olivat jännittyneitä, odottivat, mihin tupaan päätyisivät. Välillä oppilas istahti tuolille salin perällä ja puhuva hattu - lajitteluhattu, Yevgeniy katsoi tyhjällä tuijotuksellaan eteenpäin - asetettiin oppilaan päähän. Hattu puhkesi uudestaan ja uudestaan, oppilas oppilaalta uuteen, lyhyeen ja ytimekkääseen puheeseensa. Jokaisen lajittelun jälkeen muodolliset aplodit olivat totta kai paikallaan ja uuden oppilaan saanut tupa raikui ilosta. Kapinahenkeä käsien yhteenlyömistä vastaan näytti harrastavan vihreä tupa - luihuisten tupa. Tosin Yevgeniykään ei nostanut käsivarsiaan läiskiäkseen käsiään yhteen. Mitä energiahukkaa, hän saattoi siitäkin ajatella.

Yevgeniy seisoi kyyryssä, kädet taskuissa, laukku lattialla hänen vieressään vaaleassa neulepaidassaan ja vaaleanvihreissä farkuissaan. Suu raollaan, silmät suurina ja tyhjinä eteenpäin katsoen Yevgeniy seisoi siinä hiljaa ja olisi voinut kuvitella, että vaikka koko muu sali olisi ollut tyhjä ja äänetön, ei kukaan olisi kuitenkaan olisi aistinut Yevgeniyn läsnäoloa muutoin kuin vilkaisemalla ohimennen ovea päin ja huomaavan vieraan - ja erottuvan - hahmon ovensuussa.

Ovet kolahtivat tuomitsevalla kaiullaan Yevgeniyn takana. Hän ei tehnyt elettäkään reagoidakseen paukahdukseen. Rehtori nousi silloin uudestaan seisomaan. Yevgeniy ehti jo ihmetellä, mistä moinen huomio, ensimmäinstä lukuvuotta aloittaneista ei noussut kukaan, eikä-...
”Yevgeniy Fyodor!”

Koko sali oli hiljainen. Nyt Yevgeniy kuuli oman hiljaisen, tasaisen hengityksensä. Oppilaat vilkuilivat ympärilleen, kuten Yevgeniykin. Hän kuitenkin huomasi kohtaavansa katseita - aluksi vain muutama sieltä täältä, sitten heidän vierustoverinsa, joiden olalle kopauteltiin ja pian koko sali katsoi Yevgeniy M. Fyodoria. Hän katsoi yhä ympärilleen, kunnes katsoi keskelle salia, käänsi päätään viistoon ja näytti katsovan kaikkia pohjattomilla silmillään, kasvot ilmeettöminä.
"Ah, niinpä tietysti. Suokaa anteeksi."
Yevgeniy lähti tallustelemaan jalkansa koukussa, jalat koukussa eteenpäin vaappuen. Laukku jäi hänen taakseen ovensuuhun.
"Hyvää päivää. Good day. God dag. Zdravstvujte", Yevgeniy kumarteli tuntemattomille oppilaille sivuillaan, jotka istuessaan hiljaa paikoillaan ja häntä seuraten eivät näyttäneet mitään intoa vastata hänelle. Yevgeniy etsi myös katseellaan Bambia luihuisista. "Harmi", hän päästi hiljaa ääneen.

Yevgeniy jäi seisomaan selkä kouruna tuolin eteen, jonka päältä hattu nostettiin, ja istuutui sitten kyyryasentoonsa, päkiät istuinta vasten, polvet koukussa ja kädet puuskassa polvien edessä, katse tarkkaavaisen näköisenä suoraan eteenpäin. Hattu asetettiin hänen päähänsä.
”Muilta mailta saapunuttakin tälle iltaa. Hyvin mielenkiintoinen persoona ja ehkä sinä pärjäisit monenlaisessa seurassa. Älykkyyttäkin löytyy ja ehkä sinä olet juuri siksi KORPINKYNSI!”
Yevgeniy seisoi ylös ja katsoi eteenpäin. Kesti hetken, ennen kuin joku uskalsi taputtaa - se taisi olla Bambi, vilkaisi Yevgeniy. Tai sitten hän kuvitteli. Tässä tilanteessa oli kuitenkin se ja sama, näkisikö hän Bambin vai ei.
"Spasibo, spasibo. Olkaa hyvät ja kuunnelkaa, pyydän", Yevgeniy näytti laskevia eleitä uskaliaille aplodien aloittajille, ennen kuin muutkin rohkenisivat mukaan. Yevgeniy kääntyi opettajakunnan pöydän puoleen.
"Kunnianarvoisa rehtori", Yevgeniy suoritti eräänlaisen kumarruksen - eräänlaisen, olihan hän jo kyyryssä ennestään seistessään. "Sallinette, että avaan suuni hetkeksi?"

Yevgeniy kääntyi oppilaiden puoleen. Hänen kätensä olivat jälleen taskuissa, eivätkä sieltä minnekään olleet liikkuakseenkaan. Hän katsoi hetken ympärilleen. Sitten hän tosiaan avasi suunsa, veti syvään henkeä ja näytti kasvavan yllättävästi kokoaan.

"Hyvä Tylypahka sekä sen opettajat ja oppilaat. Ja kunnianarvoisa rehtori. Minut on siirretty omasta pyynnöstäni Tylypahkaan. Olen tullut tänne hakeakseni haastetta oppilaitoksestanne ja pyydän: Haastakaa minut. Olen kuullut paljon Tylypahkasta. Koulunne maine kiirii pitkälle itään, yli meren ja läpi tuulen.

Hyvä Tylypahka sekä sen opettajat ja oppilaat. Ja kunnianarvoisa rehtori. Vaikka se olisi tarpeeksi hyvä syy minulle seistä täällä, tässä ja nyt, se ei suinkaan ole ainoa syy. Olette kuulleet tämän aloituksen useaan otteeseen, oletan: Pimeä on laskeutunut yllemme. Pimeät ajat ovat käsillä. Kuten me kaikki tiedämme hyvin, tämänhetkisessä yhteiskunnassamme tapahtuu levottomuuksia lordi Voldemortin uuden nousun myötä. Ongelma on ollut olemassa pidempään. Ongelma on ollut kasvojemme edessä.
Kun minä astuin tähän junaan, tiesin jotain Tylypahkasta; edesmennyt Harry Potter opiskeli täällä aikoinaan. Lisäksi koulussanne on neljä tupaa. Nämä tiesin kun junaan astuin. Kun astuin junasta ulos, tiesin huomattavasti enemmän. Teillä on tupiinne sitovat kouluasut, teillä on omat säädöksenne, teillä on omat tupajohtajanne, jotka toimivat myös opettajina, teillä on omat huispausjoukkueenne. Teillä on omat vahvuutenne ja heikkoutenne eri osa-alueissa.
Mutta teidän tuvillanne on myös ainakin yksi yhteinen heikkous."
Yevgeniy piti pienen tauon ja katseli oppilaita. hän myös niisti nenänsä tässä välissä.

"Te ette pidä yhtä. Te ette mieti yhdessä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Te ette mieti, mitä tehdä näinä synkkinä aikoina. Kun minä istuin junassa matkalla tähän oppilaitokseen, ajattelin löytäväni uusia näkökulmia. Kun kävelin kohti tätä rakennusta nurmikentän poikki, tiesin löytäneeni haasteen.
Kuten taisin sanoa, ajat ovat synkät. Ongelma on ollut kasvojemme edessä. Ja teidän täytyy kohdata se ongelma. Ja tarjoan apuani teille, jotta voisimme kaikki löytää yhden, yhteisen oppilaitoksemme; se ei ole Rohkelikko, se ei ole Puuskupuh, ei Luihuinen eikä Korpinkynsi.
Hyvä Tylypahka sekä sen opettajat ja oppilaat. Se on Tylypahka."

Niin Yevgeniy kumarsi yhtä nöyrästi eteenpäin oppilaille kuin kumarsi rehtorillekin, otti hapuilevia askeleita ja asteli korpinkynsien pöytään.

/Ah, t.A.T.u. <3/

[Tuutu]

Uteliaat katseet kiinnittyivät Yevgeniy Fyodoriin, kun tämä osoitti eräänlaisen kumarruksen professori Dumbledoren suuntaan pyytäen puheenvuoroa. Harvoin sitä lajittelutilaisuudessa joku lajiteltu rupeaa puhetta pitämään. Rehtori katsoi poikaa ja silmät tuikkien hän myöntyi tähän pyyntöön. Salissa oli hiljaista Yevgeniyn puhuessa. Vielä lajittelemattomien puolella oli pientä levotonta liikehdintää, sillä heillä oli kovastikin halua saada tietoonsa, mihin tupaan he tulisivat kuulumaan. Mutta eivät he muuta voineet tehdä, kuin odottaa. Puheen viimein päätyttyä salissa vallitsi jälleen hiljaisuus, jonka rehtori rikkoi taputtamalla käsiään. Pian oppilaidenkin keskuudesta kuului kohteliasta kätten taputtelua, joka levisi pikkuhiljaa ja päättyi lopulta.

Professori Dumbledore katsoi korpinkynsien pöytää kohden, ”Kiitos herra Fyodor.” Lajittelun täytyi kuitenkin jo jatkua ja professori kiinnitti huomionsa jälleen kerran lajittelemattomiin. ”Yvonne Gray!” Nyt oli pitkähiuksisen tytön vuoro sovittaa hattua päähänsä. ”Grayn lapsonenkin tänään. Hyvin mielenkiintoinen persoona, sinusta ei oikein tiedä, oletko lintu vaiko kala. Mutta mietitään, eiköhän sinullekin oikea tupa löydetä.” Pienen hetken ajaksi hattu vaikeni miettimään oikeaa tupaa Yvonnelle. ”Sinä kyllä sopeutuisit minnekä vain, mutta ehkä sinun olisi parasta seurata isäsi jalanjälkiä, joten olet KORPINKYNSI!”

//Äänestystulos Yvonne Gray: Korpinkynsi 3, Luihuinen 2, Puuskupuh 3, Rohkelikko2. Lopullinen tupa arvottu.//

[Ele]

Yvonne Gray

Seurasin muiden ykkösluokkalaisten joukkoa koko Suuren salin läpi, aina niihin siisteihin riveihin, joihin meidät laitettiin odottamaan, että lajittelu pääsisi alkamaan. Jostain syystä, minua hermostutti kovin paljon. Keinuin kantapäiltäni varpaille ja takaisin katseeni mittaillessa avaraa tilaa ja sen taivaan kaltaista kattoa. Toivottavasti ei alkaisi satamaan, sillä en ollut varma sataisivatko vedet oppilaiden niskaan. Tylypahkasta ei koskaan voinut tietää. Olin jo nyt nähnyt ihastuttavia thesraleja, tavannut uusia ihmisiä ja ihmetellyt taivaalta näyttävää kattoa. Ties mitä seuraavaksi tulisi.

Joku pitkä ja hyvin karvainen mies nousi seisomaan ja aloitti puheen. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin kun koetin selvittää missä miehen hiukset alkoivat ja mihin parta päättyi. Miksi kukaan haluaisi kasvattaa tuollaista pörröistä partaa tai jättää hiukset noin pitkiksi? Myös miehen puheen aiheuttama hiljaisuus sai minut varovaiseksi. Tämä oli Dumbledore, jopa Tiedät-kyllä-ketä mahtavampi velho joka oli ollut mukana tekemässä Viisasten kiveäkin. Nyt, kun katselin häntä ja hänen pörröistä olemustaan, ei ollut vaikea ymmärtää miksi pimeyden pahin velhokin pelkäsi häntä. Opettajien pöytää katsellessani näin siellä jo junassa tapaamani professori Islayn joka erottui muiden opettajien keskeltä helposti. Myös se tähtitietiedon opettaja oli löytänyt oman paikkansa opettajien luota ja antoi rehtorin hoitaa lajittelun yksin. Vatsani muljahti ylösalaisin, kun pitkä partainen mies lopulta pyöräytti sauvaansa ja sai lajitteluhatun, sekä kolmijalkaisen jakkaran ilmestymään koulun eteen. Odotin jännittyneenä hatun laulua. olin kuullut sen olevan kudottu jonkun runoilijan päänahasta, vaikka se taisikin olla vain satua jolla vanhemmat serkut koettivat pelottaa minua. Eihän kenelläkään voisi olla NOIN iso pää.

Kun hattu lopulta lakkasi laulamasta, olisin halunnut sännätä sen luokse ja laittaa sen välittömästi päähäni. Prudence oli kertonut, että hattu saattoi keskustella oppilaan kanssa. Se olisi erikoista. Kuinkahan saisin omat hattuni muuttumaan sellaisiksi? Halusin tietää mitä talvipiponi oikeasti ajatteli pakkasesta. Dumbledore ei aikaillut kauaa, vaan aloitti lajittelun välittömästi. Hänen katseensa seuraillessa meidän lajiteltavien rivistöä, käänsin katseeni pois ja koetin olla mahdollisimman huomaamaton. Miehen katse pelotti minua.

April oli ensimmäinen, jonka tiesin lajiteltavista. Hänestä oli varmasti todella jännittävää painaa hattu päähänsä, koska hän oli jästisyntyinen. Omituista, etteivät edes jästien muotokuvat puhuneet. Keidenköhän kanssa he keskustelivat kun ketään ei ollut kotona?
Varvastelin nähdäkseni paremmin muiden lajitteluja. Vaikutti siltä, ettei lajitteluhattu jaksanut lajitella ketään kovinkaan pitkän aikaa. Se oli minusta sääli, koska minä ainakin olisin halunnut jutella sen kanssa pitkän aikaa. Vai oliko se edes juttelua, kun hattu vastasi pelkkiin ajatuksiini?
Havahduin ajatuksistani kun korviini kantautui rehtorin parran peittämästä suusta nimi Farraday. Minä muistin sen nimen. Isä oli käskenyt olla varovainen heidän kanssaan, koska he olivat typeriä raakalaisia jotka halusivat vain liata Grayn suvun maineen. Se poika, joka käveli lajitteluhatun luokse, näytti kyllä aika ilkeältä. Tiesin nyt, ketä minun tulisi välttää, joten isä osaisi olla minusta ylpeä.
Seuraava nimi oli myös Farraday, joka sai minut hieman sekaisin, koska oli kummallista, että joutuisin varomaan kahta henkilöä. Tämäkin oli poika ja näytti samalta kuin se edellinenkin Farraday. Kolmannen Farradayn kaikuessa ilmoille, kalpenivat kasvoni muutamalla asteella. Eivätkö Farradayt ikinä loppuneet? Vilkaisin Prudencen suuntaan, mutta en tajunnut mitä hänen ilmeensä sanoi. Ehkä se ei sanonut mitään.
Myös seuraava nimi oli Farraday, mutta tällä kertaa huomioni kiinni tytön etunimi: Sadie. Tyttö oli se mukava huispauksesta kiinnostunut jonka olin tavannut junassa. Oliko hänkin Farraday? Saatoin kuulla Jamesin nauravan jossain niskani takana, vaikka hän olikin ollut hiljaa koko muun lajitteluseremonian ajan. Olinko minä tosiaan jutellut yhden kamalan Farradayn kanssa koko junamatkan?

Farradayn lasten lukumäärä jäi onneksi vain neljään, vaikka olikin tuntunut minun silmissäni loppumattomalta. Seuraava lajiteltava ei ollutkaan yksi meistä, rivissä seisovista, vaan joku paljon pitempi poika joka käveli lajitteluun aivan salin toisesta päästä. Se ei ollut omituisinta tuossa pojassa; sillä lajittelun jälkeen hän piti puheen johon kaikki vastasivat taputuksella. Minä en taputtanut. Tuijotin vain tuon pitkän velhon takaraivoa ja koetin selvittää pääni sisällä, kuka hän oikein oli. Hänen sukunimensäkin oli ollut omituinen. Se ei kuulostanut englantilaiselta.

Seuraavaksi ilmaa halkoi jo kauan odottamani nimi: ”Yvonne Gray.”. Koetin kävellä kolmijalkaisen jakkaran luokse mahdollisimman nopeasti, katsomatta professori Dumbledoren suuntaan. Hiuksieni kiharat liehuivat askelten tahdissa ja saparoitani pidättelevien hiuslenkkien koristeet rapisivat toisiaan vasten. Asetuin tuolille istumaan ja painoin puhuvan hatun päähäni.
Vaikka mikään omista hatuistani ei ollut mennyt päähäni saparoiden takia, peittyi pääni aivan silmiini asti pimeän hatun sisälle. Kaiken pimennettyä, kuulin myös puhetta, jonka arvasin olevan hattu.
”Grayn lapsonenkin tänään. Hyvin mielenkiintoinen persoona, sinusta ei oikein tiedä, oletko lintu vaiko kala. Mutta mietitään, eiköhän sinullekin oikea tupa löydetä”, lajitteluhattu pohti ääneen.
”Minä olen kyllä noita..”, vastasin hiljaisesti kala-lintu-kommenttiin ja ristin jalkani odottaakseni vastausta. Ainakin hatun puheesta päätellen, siinä saattaisi kestää jonkin aikaa. Koetin työntää päästäni kysymykset siitä, oliko hattu oikeasti tehty jonkun runoilijan päänahasta, koska tiesin hatun käyvän läpi ajatuksiani. Se oli mielenkiintoinen ajatus, joku ajatteli sillä hetkellä minun ajatuksiani. Koetin auttaa hattua, kertomalla oman mielipiteeni tuvista. Selitin sille ajatuksillani, kuinka yksi veljeni oli ollut luihuisissa, yksi taas rohkelikossa ja kuinka kaksi sisartani oli ollut korpinkynsiä kuten isäni. Lopulta lajitteluhattu teki valintansa: ”Sinä kyllä sopeutuisit minnekä vain, mutta ehkä sinun olisi parasta seurata isäsi jalanjälkiä, joten olet KORPINKYNSI!”

Poskeni punehtuivat suosionosoituksista, joita sinipronssisesta pöydästä raikui nostaessani hatun pois silmiltä. Hyppelehdin pöytää kohti puoli juoksuaskelin ja istahdin sen omituisen puheenpitäjä pojan viereen. Koetin olla katsomatta Sadieta, tai tämän veljeä kohti. James kertoi minulle, että tästä vuodesta tulisi jotain täysin erilaista.

[huah!]