Paper dolls and people, they’re a similar shape

[Ele]

[sovittu. Tikkari Veran kanssa ja Britannia Ronitin. Otsikko otettiin randomisti Flight of the Choncordsin kappaleesta sellotape. Welcome the gang of three!]

Katya Ayr

Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja öljyn rasvainen haju täytti King’s Crossin juna-aseman pihan kun käveleskelin kohti Tylypahkan pikajunan laituria. Minun kantamukseni olivat kevyet, sillä isä ja äiti tulivat perässä työntäen kärryjä joihin tavaraa pursuava matkalaukkuni ja Cinderin kuljetushäkki oli lastattu. Isäni puuskutti työntämään kärryjä samalla kun äitini kulki hänen vierellään yhtä huolettomasti kuin minäkin.
”Isä, nopeampaa! Meidän on löydettävä Ronit ja Vera ennen kuin juna lähtee!” huudahdin ennen kuin katosin läpi betonipylvään. Katselin harmissani oppilaista ja hyvästelevistä vanhemmista täynnä olevaa laituria. Kuinka minä onnistuisin löytämään tytöt tästä tungoksesta. Äiti ja puuskuttava isä tulivat pian perässäni.

”Katya kulta, yritä ymmärtää, että isäsi on vain mies, ei jätti”, äiti koetti rauhoitella ja loi isään haastavan katseen, ”täytyyhän sinun ottaa huomioon hänen ikänsäkin..”
”Vihjaatko sinä, Susan-nuppuseni, että olisin tulossa vanhaksi?”, lyhytkasvuinen mies kysyi yhtä skottimaisella aksentilla kuin minäkin.
”Äiti! Isä! Viitsittekö jättää tämän hieman myöhemmälle. Te saatte riidellä keskenänne koko lukuvuoden!” parkaisin ja kohosin seisomaan lyhtypylvään alustalle nähdäkseni paremmin ympärilleni. Auringosta ei ollut haittaa, kiitos suurien ja tummien aurinkolasieni, jotka sopivat yhteen lyhyen ja ruskean nahkatakkini kanssa. Takkini alle olin pukenut vaalean vihreän topin ja asukokonaisuutta täydensivät farkut. Hiukseni minä olin letittänyt yhdelle letille ja sipaissut huuliini vähän huulikiiltoa. Koskaan ei voinut olla varma, keneen juna-asemalla saattaisi törmätä. Pieni ehostus, ei siis ollut haitaksikaan.

Tähyillessäni väenpaljouden sekaan äiti käveli vierelleni ja aloitti kyselyn:
”Onhan sinulla rahat?”
”On.”
”Koulupuku jossain lähellä?”
”Käsilaukussa.”
”Muistathan vaihtaa sen?”
”Äiti!”
”Kunhan kysyin, kunhan kysyin..”
Laskeuduin alas lyhtypylväästä ja katsoin äitiäni hymyillen.
”Juu, mutta kyselemisen ja ristikuulustelun välillä on hiuksenhieno ero.”
Isä virnisti jossain takanamme. Hän katsoi äitiä ’minun tyttäreni’-ilmeellä joka oli sekoitus ivaa ja ylpeyttä. Joskus ihmettelin, miten isä ja äiti olivat jaksaneet olla yhdessä kaikki nämä vuodet kun he vain vinoilivat toisilleen jatkuvalla syötöllä.

”Pitäisikö sinun jo nousta junaan.. kohta ei ole jäljellä enää yhtään junaosastoa johon sinä mahtuisit tämän selänrikkoja-arkun kanssa”, isä sanoi katsellen junaa, johon oppilaita virtasi kuin vettä. Kömpelöä, tavaroita tipauttelevaa vettä.
”Ehkä Lynch ja Farraday ovat jo varanneet teille paikat?” äiti ehdotti isän kehotukseen yhtyen. Purin alahuultani ja tähyilin ympärilleni. Edes kesän aikana saaduista 8 lisäsentistä ei ollut apua tällaisessa väenpaljoudessa. Cinder naukui matkakopassaan. Sillä alkoi olla jo nälkä.

[Tikkukaramelli]

// Jea, täältä tullaan! (:: //

Veronique Farraday

Kävelin rauhallisesti kärryjeni kanssa läpi kiviseinän, joka oli laiturien yhdeksän ja kymmenen välissä. Pienen, mustan hetken jälkeen eteeni avautui laituri 9¾, jossa hääri paljon ihmisiä kirkkaanpunaisen höyryjunan ympärillä. Hengitin sisääni ilmassa olevia tuoksuja. Ihanaa palata taas kouluun, ja varsinkin, kun saisin viettää koko junamatkan parhaitten ystävieni, Katyan ja Ronitin, kanssa.

Seinällä roikkuva kello ilmoitti, että kello oli kymmentä vaille yksitoista. Kymmenen minuuttia junan lähtöön, siis. Olimme tulleet taas aivan liian myöhään King's Crossille. Nopeista lähdöistä ei meidän perhe ollutkaan tunnettu. Eipä kai mikään neljätoistahenkinen perhe päässyt aamulla liikkeelle kovin nopeasti, kun perheen pienimmät olivat yhdeksänvuotiaita ja neljä lapsista oli menossa ensikertaa Tylypahkaan. Niin, tämä oli yksi suurperheen haittapuolista.

Etsin varpistaen katseellani Katyaa ja Ronitia, mutta en erottanut heitä ihmismassasta. Rupesin jo hieman huolestumaan, sillä minun olisi pakko astua junaan, ellen haluaisi jäädä tänne. Huokaisin turhautuneena ja hyvästelin äitini, Meggien, Shanen ja kaksoset kovalla rutistuksella. Bennyä, isäpuoltani, tyydyin vain kättelemään. En ollut kovin hyvissä väleissä tämän kanssa, vaikka olin tuntenut hänet jo nelivuotiaasta. Edesmenneen isäni paikkaa ei korvannut mikään, ja siksi en tulisi varmaan koskaan hyväksymään Bennyä täysin. Se näytti välillä raastavan Bennyn sydäntä, mutta minä en mahtanut mitään omille tunteilleni. Ja vaikka olen oikeasti hyvin empaattinen, en säälinyt Bennyä tipan vertaa. No, ehkä juuri ja juuri tipan. Mutta tosiaankin vain yhden ja ainoan tipan verran.

Lähdin kävelemään kohti junaa sisaruksieni kanssa raahaten mukanani matkalaukkua (joka oli loihdittu sisältä päin suuremmaksi mitä se todellisuudessa oli) ja häkkiä, jossa pöllöni Frosty nukkui. Pieni, vaaleanpunainen puhpallurani Crystal  kiipeili olkapäälläni. Minulla oli ylläni oranssi toppi, kahta kokoa liian suuri musta huppari, vaaleansininen farkkuminihame sekä mustat sukkahousut ja punaiset converset. Hiukseni olivat auki ja niitä koristi oranssista huivista tehty pannan tapainen, joka oli tosiaankin laitettu siten, että se ei pitänyt hiuksia takana, mutta sopi asukokonaisuuteeni. Käsivarrellani roikkui mustavalkokuvioinen merkkilaukku.

Olin juuri astumassa junaan Jaredin perässä, kun näin ystäväni Katyan liikkuvan myös kohti junaa vanhempiensa kanssa. Hylkäsin tavarani junan sisäänkäynnin viereen ja lähdin juoksemaan kädet ojossa Katyaa kohti.
"KAT!" huudahsin iloisena ja saavutettuani ystäväni, rutistin tätä oikein kovasti ja astuin sitten askeleen taaksepäin ihaillakseni kesän tekemää vaikutusta ystävääni.
"Sinä näytät tosi hyvältä! Ja olet myös kasvanut aivan hirvittävästi!" hihkaisin iloisena ja tervehdin sitten aurinkoisena myös Katyan vanhempia. Kun Crystal kipitteli kutittavasti melkein hiusjuureni, muistin samassa myös matkatavarani ja pöllöni Frostyn, joka oli siellä ihmisten keskellä aivan yksin. En kuitenkaan jaksanut murehtia niistä juuri nyt, vaikka juna lähtisikin varmasti aivan pian.
"Oletko nähnyt Ronitia?" kysyin Katyalta. Kolmen koplamme oli vajaa ilman kolmatta, enkä olisi millään tahtonut mennä junaan ilman toista parasta ystävääni. Suurin osa oppilaista oli jo junassa, ja yllätyksekseni olin huomannut, että myös Tylypahkan henkilökunta näytti matkustavan junalla kouluun. Luulin tietäväni siihen syynkin, nimittäin tiedät-kai-kuka. En ollut tästä asiasta aivan varma, mutta vahva epäilys se silti oli.

Rupesin hermostumaan toden teolla, kun en nähnyt Ronitia missään. Katsahdin seinällä roikkuvaan kelloon. Viisi minuuttia vaille yksitoista. Vaikken kuullutkaan viisarien tikitystä, pystyin miltei näkemään, miten minuuttiviisari liikkui eteenpäin. Ja se liikkui eteenpäin huolestuttavan nopeasti. Matkatavarani seisoivat vielä siellä, minne olin ne jättänytkin. Olikohan Ronit jo mahdollisesti mennyt junaan, kun ei ollut nähnyt meitä? Ehkäpä, mutta... tuskinpa kuitenkaan. Mehän olimme sopineet, että tapaisimme asemalaiturilla ennen junan lähtöä. Kyllä Ronit sieltä vielä ilmestyisi.
 

[Britannia]

/jeah!/

Ronit Maureen Darina Lynch

Ilmiinnyimme King’s Crossin aseman eteen tasan kymmentä vaille yksitoista. Meillä oli siis kymmenen minuuttia aikaa ehti junaan laiturilla yhdeksän ja kolme neljäsosaa, ja minä ja Monat juoksimme pää kolmantena jalkana hakemaan ensimmäiset vapaat kuljetuskärryt, jotka silmiemme eteen sattuivat. Äiti raahasi tuskaisena matka-arkkujamme, varsinkin Monat oli ladannut varmasti koko huoneensa sisällön mukaansa.
Ja isä, hän ei ollut tullut edes saattamaan meitä. Huispaus, niimpä, se vei kaiken ajan. Nytkin hän oli luultavammin jo lentämässä luudallaan, Skotlantia vastaan nimittäin. Harjoituspeli, joka oli sattunut juuri tälle päivälle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun isä ei tullut hyvästelemään meitä ennen kouluun lähtöä.
Emme kuitenkaan antaneet äitimme kitua enempää, vaan toimme nopeasti kärrymme ja lastasimme siihen matka-arkkumme sekä lähes identtiset, valkoiset tunturipöllömme.

Lähdimme kiireenvilkkaa työntämään kärryjä kohti laiturin yhdeksän ja kymmenen välissä olevaa betonimuuria. Yritimme parhaamme mukaan väistää ihmisiä, mutta kello näytti kuitenkin jo viittä vaille yhtätoista...
Äiti sanoi ilmiintyvänsä betonimuurin tältä puolen suoraan huispauspeliin, joten hyvästelimme Monatin kanssa hänet ennen kuin pikkusiskoni ensin ja minä perässä, jästien huomaamatta soluttauduimme muiden noitien ja velhojen joukkoon laiturille yhdeksän ja kolme neljäsosaa, josta kuului vilkas puheensorina.
Ison, punaisen veturin perässä oli monta vaunua, jotka kuljettaisivat meidät taas pian Tylypahkaan, toiseen kotiin missä ystävät odottaisivat.
Hetkinen...

Minulla oli jaloissani tavalliset, siniset pillifarkut, ja suoristin valkoista, punavalkoruudullista, ohutta kauluspaitaani ja nousin varpailleni, jotta olisin saattanut nähdä edes Katyan tai Veroniquen hiukset tai jotain. Selitin samalla Monatille jotakin siitä, kuinka hän oli lainannut niitä rakkaimpia tennareitani, joissa oli kuvioituna Union Jack ja jotka olivat tällä hetkellä jaloissani, muutama päivä sitten jollakin reissullaan, jossa oli nauttinut jotain väkevämpiä ja kai kompuroinut ojassa näillä tärkeyksilläni.
Olin saanut selitykseni loppuun ja käännyin ympäri.
Pikkusisko oli jo hävinnyt.
Lupasin mielessäni, että kiittäisin häntä kuuntelemisesta ja yksinjättämisestä jahka törmäisimme taas junassa tai viimeistään koululla, mutta nyt halusin kuitenkin keskittyä kahden ystäväni etsimiseen.

Raahasin tavaroita mukanani ja katselin vilkkaasti ympärilleni etsien punaisia tai tummia hiuksia. Etsiminen ei kuitenkaan tuntunut tuottavan tulosta ja junakin alkoi jo ääntelemään siihen malliin, että se alkaisi pian tehdä lähtöä.
Kuulin kuinka puheensorina vain vilkastui, ja varsinkin uusien, pienten oppilaiden vanhemmat hössöttivät koko ajan enemmän ja enemmän, mitä lähemmäs heidän lapsensa astelivat koulujunaa. Osa heilutteli jo viimeisiä tervehdyksiä ikkunoista ja joillekin juoksutettiin jotakin unohtunutta tavaraa vielä mukaan.
Minä heilautin käsimatkatavaralaukkuni olalleni ja otin matka-arkkuni sekä rakkaan pöllöni häkin pois kärryistä tönäisten ne sitten jalalleni sivuun ihmisten tieltä.
Tähyilin vielä muutaman kerran ympärilleni, kunnes vihdoin kaulan venyttäminen tuotti tulosta ja huomasin sekä Katyan että Veran kiipeävän jo junaan.
Kellon viisari loksahti tasan yhdentoista kohdalle.

Juoksin ihmisten välissä hiukan kömpelösti matkatavaroideni kanssa, ehdin siinä tervehtiä Katyan vanhempia sekä Veroniquen sisaruksia, mutta saavutin kuitenkin kaksi ystävääni nopeasti kiilaten jonkun minua nuoremman pojan eteen jonossa, Veran matka-arkun taakse.
”Meni hiukan tiukille”, sanoin jonkin verran hengästyneenä ystävilleni.
Katya oli kasvanut selvästi kesän aikana, Veronique oli yhtä iloinen ja säteilevä kuin ennenkin. Hymyilin noille ja pyysin vielä anteeksi myöhästymistäni. En yleensä myöhästynyt, mutta nyt oli vain kellosta tuntunut loppuvan minuutit kesken. Parempi kuitenkin myöhään, kuin ei milloinkaan.

Kolmen koplamme raahasi matka-arkkunsa kolmanneksi viimeisen vaunun keskimmäiseen osastoon. Tarvitsimme toistemme apua nostaessamme niitä sinne ylähyllyille, mutta pettämättömällä yhteistyöllä se sujui leikiten.
Kun olimme saaneet tavaramme säilytystilaan, halasin ystäviäni yhtä aikaa.
”Mieletöntä nähdä teidät taas!” hymyilin ja sipaisin hiuksia silmieni edestä.
Emme olleet nähneet koko kesänä. Kenties aika oli ollut pirullinen silloinkin. Ainakin minusta oli tuntunut, että kesäaika valui nopeasti pois kuin tiimalasissa.
Vertasin minun, Veroniquen ja Katyan käsivarsia keskenään ja virnistin.
”Tällä kertaa minä olen ruskein.”
Espanjan matka oli tehnyt tehtävänsä.

Viimeinen veturin vihellys, ja matka alkoi.

/urgh iltatekstiä/

[Ele]

Katya Ayr

Vanhempieni lähdettyä työntämään matkatavaroitani kohti yhtä junan aukinaista vaunua, roikuin vielä hetken lyhtypylväässä toivoen, että näkisin vilahduksen edes toisesta ystävästäni. Pari minuuttia turhaan tähyiltyäni, päätin luovuttaa ja nostin suuret aurinkolasini pannaksi otsalleni. Ehkä tyttöjen olisi helpompi tunnistaa minut ilman laseja jotka peittivät puolet naamastani. Hölkkäsin vanhempieni luokse ja kumarruin kissani kantolaukun puoleen. Rapsutin tuhkanharmaata kollia ovenrei’istä ja sain sen kehräämän hieman. Ilmeisesti se vain halusi huomiota osakseen. Cinderin kehräys helpotti oloani ainakin hetkeksi. Ehkeivät tytöt aikoneet kuitenkaan myöhästyä junasta. Kyllä minä heidät viimeistään siellä löytäisin. Laukkuni raahaaminen edestakaisin junan käytävillä tyttöjä etsien ei tosin kuulostanut houkuttelevalta ajatukselta.

Kävellessämme junaa kohti kuulin yhtäkkiä kovaäänisen huudon ja tunsin kuinka jokin rutisti minut käsiensä väliin. ”Vera!”, huudahdin riemuissani ja vastasin halaukseen nostamalla tyttöä ilmaan muutamalla sentillä. Laskettuani ystäväni maahan, hän vetäytyi hieman kauemmas, mutta minä en päästänyt irti hänen käsistään. Veroniquen hämmästellessä kasvupyrähdystäni, tein pienen piruetin näyttääkseni hänelle koko kuvan.
”Hienoa, eikö? Lyhyimmästä pisimmäksi”, naureskelin ja käännyin ystäväni puoleen. Olin enemmän kuin ylpeä kasvamisestani. Aiemmin Ronit ja Vera olivat olleet kolme senttiä minua pitempiä, mutta tämä kesä oli muuttanut kaiken. ”Sinä se taas näytät aina vain paremmalta! Oletko leikannut hiuksiasi?” kysyin vastaan, koska Verakin tuntui aikuistuneen kesän aikana. Me emme olleet nähneet kesällä kertaakaan. Onneksi pöllöt sentään kulkivat! Napatessani ystäväni hiuksia lähempään tarkasteluun, vaaleanpunainen puhpallura ryömi sormeni luokse ja tökki sitä. Vilautin sillekin omaa hammaskoruani.
”Terve Crystal.”

Veroniquen tervehtiessä vanhempiani jatkoin yhä tähyilyäni asemalaiturin ihmisvilinään. Aikaa oli vielä viitisen minuuttia. Ihmisvilinä alkoi jo hellittää, mutta en siltikään onnistunut saamaan silmiini tutunoloista hiuspehkoa. Pudistin päätäni Veroniquen kysymykseen ja pureskelin alahuultani huolestuneena. Ihmettelin, miksi näin opettajia laiturilla. Isä olikin puhunut jotain uusista keinoista suojella oppilaita, mutta en ollut uskonut että moisiin olisi ryhdytty jo junamatkalla. Eihän kukaan junaan viitsisi hyökätä.
Äiti huomautti, että kanssamatkustajat kyräilivät vihaisesti yksinjätettyjä matkatavaroita Veroniquen pöllöhäkin alla. Ilmeisesti junanlähtö kävi yhä vain ajankohtaisemmaksi. Katsahdin ystävätärtäni kohden ja kohautin olkiani lannistuneena.
”Ehkä meidän kannattaisi nousta jo junaan.. Ronit ei myöhästyisi Tylypahkasta”, tottahan se oli. Ronit ei ollut myöhästyvää tyyppiä.

Isä lupautui auttamaan arkkujemme kanssa, joten junaan noustessa emme kohdanneet vaikeuksia. Kiivetessämme arkkujen perässä junaan, kuulin hätäisiä tervehdyksiä takaamme ja käännyin ympäri vain törmätäkseni Ronitiin, joka hyppäsi jonkun ensimmäisiä luokkia käyvän pojan eteen. Tartuin tytön käsivarresta, jottei tämä kaatuisi junasta pois hengästymisensä lomassa.
”Kiva että sentään ehdit..” sanoin hymyillen ja autoin nostamaan Ronitin matkatavaroita vaunuun.
Tyhjän vaunuosaston löytäminen kesti jonkin aikaa, mutta ainakin me kaikki kolme olimme yhdessä. Sitä oli odotettu koko kesä! Matkatavaroidenkaan nostaminen ylähyllyille ei ollut yhteistyöllä homma eikä mikään, vaikka oma arkkuni näytti ratkeavan pian liitoksistaan. Pian tunsin itseni rutistuvan jälleen halauksen voimasta. Huuliltani karkasi epävarma naurahdus jota säestivät lyhyet ”au-au-au”, anelut. Taisin venäyttää selkäni siirtäessäni matkatavaroita. Nostin Cinderin häkin istumapaikalle. En kuitenkaan uskaltanut päästää sitä vapaaksi, koska sen siniset silmät olivat keskittyneet liiankin tarkasti katselemaan Veroniquen päällä kiipeilevää vaaleanpunaista karvapalloa.

Kaaduin jollekin vapaalle paikalle huokaisten syvään samalla kun juna alkoi jo kiihdytellä ensimmäiseen mutkaan. Ronit totesi olevansa tällä kertaa ruskein meistä kolmesta. Se johtui Espanjasta. Skotlannin nummilla ei usein saanut nauttia lämpimistä aurinkopäivistä pitkään, sillä jokapäiväiset sadekuurot peittivät keltaisen taivaan kehrän miltei joka ikinen päivä.
”Jos minä ruskettuisin yhtään enempää, niin olisin yhtä pisamaa!” huomautin tasoittavasti kun asettelimme käsiämme vertailtavaksi. Pisama määräni oli varmasti kaksinkertaistunut kesänaikana, sillä vietin mielelläni aikaani ulkona. Pian minut lukittaisiin taas Tylypahkan kiviseinien sisälle, kauas avoimista nummista. Tänä vuonna valvonta saattaisi jopa lisääntyä. Esimerkiksi huispauspokaalin piilottaminen olisi paljon vaikeampaa tänä vuonna.. Koetin ravistella mielestäni moiset ajatukset. Olihan koulussakin sentään omat puolensa. Ystävät, pojat ja huispausliiga.

”Onko kumpikaan teistä saanut uusia uutisia huispauksesta sisäpiireiltä?”, kysyin uteliaana kun pokaali käväisi mielessäni. Sekä Ronitilla, että Veroniquella oli perheensisäisiä kytköksiä joukkueisiin, joten heiltä saattoi toisinaan kuulla juoruja, jotka eivät olleet vielä savuttaneet brittiläisen taikayhteisön keltaisialehtiä.

[Tikkukaramelli]

Veronique Farraday

Rupattelimme siinä hetken Katyan kanssa. Hän näytti olevan kovin ylpeä pituudestaan (minäkin olisin ollut) ja huomasi heti, että olin leikannut hiuksiani lyhyemmäksi. Eivät ne kyllä hirveästi olleet menettäneet pituuttaan, mutta ilmeisesti kuitenkin sen verran että sen saattoi joku huomata ihan paljaalla silmällä. Oikeastaan olin vain siistinnyt ne kesäkuntoon, eli leikannut pois kuolleet latvat ja kaikki kaksihaaraiset. Ravistin päätäni muutaman kerran edestakaisin kuin todistaakseni, miten hyväkuntoiset minun hiukseni nyt olivatkaan. Crystal ei pitänyt siitä ollenkaan ja tarrautui lujasti kiinni toppini olkaimeen ja päästi irti vasta, kun oli täysin varma siitä etten enää tekisi äkkiliikkeitä.

Kello oli niin paljon, ettemme enää voineet odottaa asemalaiturilla Ronitia. Nappasin matkalaukun toiseen käteeni, Frostyn häkin toiseen, ja astelin Katyan perässä junaan. Tähyilin hermostuneena ympärilleni, jos vain sattuisin näkemään Ronitin. Käytävät olivat kuitenkin niin täynnä ihmisiä ja meidän piti koko ajan pysyä liikkellä jottemme olisi jäänet toisten alle, että vaikka me miten paljon Katyan kanssa yritimmekin etsiä katseelamme Ronitia, me emme löytäneet häntä. Siksi olikin suuri helpotus, kun kuulin ystäväni äänen takaani. Ronit pahoitteli myöhästymistään, mutta se ei haitannut minua tippaakaan. Olin aivan suunnattoman iloinen, kun meidän kolmen kängi oli taas koossa. Olisin halannut Ronitia heti paikalla jos olisin voinut, mutta tässä tungoksessa se oli hieman hankalaa.

Jatkoimme kävelemistä vaunusta toiseen, kunnes aivan junan loppupäästä löytyi vapaa vaunuosasto. Nostimme yhdessä painavat matka-arkkumme tavaratelineille helposti. Huokaisin syvään ja huomasin sitten olevani Ronitin tiukassa rutistuksessa Katyan kanssa. Hymyilin onnellisena, sillä en ollut tavannut ystäviäni koko kesäloman aikana. Vaikka me olimme miten monta kertaa vannoneet kesän alussa toisillemme, että tapaisimme joskus kesälomalla, oli kaikki pettäneet lupauksensa. Se johtui varmasti suurimmaksi osaksi siitä, että tiedät-kai-kuka ja kuolonsyöjät olivat liikkellä, eli oli erittäin vaarallista liikuskella pitkin Iso-Britanniaa, ja varsinkin jos oli tällainen teinityttö niin kuin me olimme. Lisäksi minun kesäni oli kulunut paljolti huispauksen merkeissä, sillä Meg oli todella ruvennut valmentamaan minua meidän omalla huispauskentällämme. Olin myös innoissani huispauksen alkamisesta koulussa, sillä silloin pääsisin käyttämään ja treenaamaan lisää uusia taitojani, jotka olin oppinut kesällä. Mutta kun emme olleet nähneet kesällä laisinkaan toisiamme, tämä hetki tuntui paljon paremmalta.

Vertasimme käsivarsiamme, niin kuin meillä oli aina tapana. Ronit oli tällä kertaa meistä ruskein, ja sen hän totesi ääneenkin. Katya piti myös puoliaan sillä, että hän sai runsaasti pisamia auringossa. Minulla ei ollut mitään sanottavaa asiaan, olin saanut tänä vuonna rusketusta melko surkeasti, vaikken mikään kalkkilaivan kapteeni ollutkaan.
"Harmi, voittoputkeni ei kestänyt kovinkaan kauaa", naurahdin hyväntahtoisesti. Olin voittanut tämän meidän pikku 'kilpailumme' viime ja sitä edellisenä vuonna, sillä ihotyyppini oli melko ruskettuvainen. Espanjan aurinko näytti kuitenkin tekevän ihmeitä aikaan, se minun oli pakko myöntää.

Istahdin tuolille vastapäätä Katyaa ja Ronitia, kun juna lähti liikkeelle aluksi hieman nykien. Hymyilin pirteästi ja katselin siinä hetken ystäviäni, jotka näyttivät todella hyviltä saatuaan rentoutua kesälomalla kuuman auringon alla. Minulla oli niin paljon asiaa kerrottavana, etten vain yksinkertaisesti tiennyt mistä aloittaa ja pysyin siksi hiljaa. Katyalla oli kuitenkin heti sana hallussa ja hän kysyi minulta ja Ronitilta, oliko meillä jotain sisäpiirin tietoa huispauksesta. Minulla sitä oli kertynyt hyvin paljon kesän aikana, niin paljon etten enää edes muistanut kaikkea. Yksi asia minulla oli kuitenkin heti mielessä.
"Tehän tiedätte Sean Daviesin, tai siis S. Raphael Daviesin, joka pelasi ennen etsijänä Tutshillin Tornaadoissa? No, en ole ihan sataprosenttisen varma, mutta minusta tuntuu, että hänellä ja isosiskollani Meggiellä on jotain juttua", kerroin innoissani ja siirsin katsettani Ronitista ja Katyaan ja takaisin hymyillen hieman salaperäisesti.

Matka oli alkanut. Minulla oli sellainen tunne, ettei aika kävisi todellakaan liian pitkäksi.

[Britannia]

Ronit Maureen Darina Lynch

Nauroin Katyan kommentille. Tuolla punatukkaisella neidillä kun oli tapana saada pisamia enemmän kuin rusketusta palvoessaan aurinkoa. Mutta minä pidin ystäväni pisamista, olin aina pitänyt ja pisamat kuuluivat Katyaan ja olivat suuri osa hänen peroonaansa.
Sitten naurahdin Veroniquen kommentille. Yleensä kun hän oli ollut meistä ruskein kesän jäljiltä, mutta niin kuin oli jo aiemmin todettu, ei Iso-Britannian aurinko koskaan tulisi voittamaan Espanjan aurinkoa.
Vaikka en minäkään ilman isän huispauspeliä olisi Espanjan rannoille lähtenyt aurinkoa ottamaan ihan noin vain. Mutta ei siinä mitään, olihan reissu ollut uskomaton varsinkin kun espanjalaispojat olivat vahingossa kompastuneet eväskoriimme rannalla... Mutta siitä taisi olla parempi olla mainitsematta toistaiseksi mitään.

”No, Irlanti sattui voittamaan huispausmestaaruden pari kuukautta sitten”, naurahdin. Ihan kuin tytöt eivät olisi kuulleet siitä jo, siitähän nyt tiesi jo koko velhomaailma ja varsinkin kaikki huispausfanit. Muistelin hymyillen kisoja, siellä oli ollut upeaa yhdessä Monatin kanssa niin kauan kunnes hän oli eksynyt omille poluilleen...
”Olimme Bulgariassa katsomassa kisoja, arvatkaa vaan oliko upeaa!” virnistin ystävilleni ja käännyin sitten hymyillen Veroniquen puoleen joka näytti siltä että hänellä oli paljon asiaa kerrottavana. Tuon mainitsema nimi kuulosti tutulta mutta minulta meni hetki ennen kuin osasin yhdistää kasvot nimeen, mutta sen hoksattuani koin kuin ahaa-elämyksen ja virnistin uudestaan Veroniquelle.
”Huispausromantiikkaa”, hymyilin ystävälleni, ”sellaista olisi kiva kokea henkilökohtaisestikin”, virnistin vielä perään ja sitten ajatukseni harhautuivat hetkeksi erääseen, jota olin miettinyt jo pitkän aikaa ja yrittänyt selvittää omia tuntemuksiani häntä kohtaan. Mutta se tuntui kamalan vaikelta.
”Kokoathan tänä vuonna parhaimman huutosakin ikinä?” kysyin sitten hymyillen Katyalta.

Maisemat junan ikkunassa alkoivat vaihtua kaupunkimaisemasta pelloiksi ja nummiksi ja metsiksi. Toivoin ettei matka sujuisi liian nopeasti, sillä halusin todella vain viettää aikaa näiden ystävieni kanssa enkä heti jumittua koulun penkille niin että ehtisimme nähdä vain vilaukselta oleskeluhuoneessa iltaisin.
Tai no, Katya ja minä olimme samalla vuosikurssilla joten me näimme lähes koko ajan kun istuimmekin joka tunti vierekkäin, mutta silloin Veronique puuttui.
Katya puolestaan puuttui huispaustreeneistä joissa minä ja Vera olimme, koska yleensä huutosakilla ei ollut tapana useinkaan kokoontua tuvan harjoituksiin. Yleensä kannattajat kun näyttivät taitojaan peleissä.
Mutta onneksi viikonloput oli pyhitetty yhdessä ololle ja silloin meillä olikin tapana nauttia Tylyahon kaduista tai muuten vain vapaa-ajasta linnan tiluksilla tai vain oleskeluhuoneessa takan äärellä.

”Monatista tulikin nyt Rohkelikkojen kapteeni”, sanoin sitten hetken hiljaisuuden jälkeen jatkaen huispauskeskusteluamme. ”Joten tänä vuonna on erityisen tärkeää jättää ainakin Rohkelikko taaksemme”, virnistin vielä. Ei meillä ollut Monatin kanssa tapana ajatella toisistamme sisaruksina pelatessamme huispausta. Olimme toisillemme vain vastustajat vastustajien joukossa joten edellinen kommenttini oli oikeastaan ollut vitsi. Tai no ei ollut, totta kai meidän piti voittaa tupamestaruus tänä vuonna, ja Rohkelikko siinä samalla, mutta ei vain Monatin tähden.

Junan käytävät olivat hiljentyneet jo aikoja sitten oppilaista jotka olivat löytäneet vihdoin tiensä vaunuihinsa ja pian korviin kantautui tuttujen kärryjen kilinä ja kolina. Sieppasin laukkuni ja kaivoin sen sivutaskusta muutaman kaljuunan jotta saisin herkku- ja ruokakärryistä jotakin naposteltavaa vaikkei minulla suurempi nälkä ollutkaan.

Meni hetki ennen kuin tukevahko, mukava noita tuli kärryineen meidän vaunuosastomme kohdallemme. Nousin ylös ja avasin liukuoven ennen kuin noita ehti helisyttää kirkkaasti soivaa kelloaan.
”Haluatteko jotain?” noita kysyi hymyillen ja laski kellonsa alas.
”Toki”, sanoin sitten pohdiskelevana katsoen että oliko kärryn tarjoilu muuttunut viime lukuvuosista. Eipä juurikaan ollut, joten ennen kuin ystäväni olivat edes ehtineet nousta penkeiltään, ilmoitin meidän ottavan noidankattilakakun suklaalla, tuliviskillä ja kermalla täytettynä. Annoin hymyillen kolikot noidalle ja suljin sitten vaunun oven perässäni pitäen kakkua kädessäni.
”Olisiko aika nyt juhlistaa lukuvuoden alkua?” naurahdin ja istahdin alas tarjoten tarjottimella olevaa valmiiksi palasteltua kakkua ystävilleni.

Maistoin itse palasen kakusta ja se maistui yhtä hyvältä niin kuin aina ennenkin, minulla kun oli aina tapana ostaa tämä perinteinen joka vuosi tullessamme junaan. Se oli kuin perinne, minun oli pakko saada noidankattilakakkua tuliviskillä, kermalla ja suklaalla jotta lukvuodesta tulisi hyvä ja se olisi täynnä onnea.

//jiii sori kun on kestänyt eikä nytkään tullut kamalan pitkä mut :x//

[Ele]

Katya Ayr

”Älä huoli Vera. Sinun voittamiseen ei riitä kuin espanjan lämmin aurinko”, lohdutin syrjäytettyä ruskettumismestaria naurahtaen samalla kun Cinder naukaisi kovaan ääneen koristaan jonka olin asettanut minun ja Ronitin väliin. Veronique oli tainnut tosiaan voittaa kilpailumme parina vuotena peräkkäin. Tuntui oudolta ajatella, että me kolme olimme olleet yhdessä vain muutaman vuoden. Tyttöjen kanssa minusta tuntui siltä kuin olisimme tunteneet toisemme aina!
”Cinder haluaisi ilmeisesti tehdä läheisempää tuttavuutta Chrystalin kanssa..”, totesin harmistuneena ja katsahdin taas kissaani jonka yhtä siniset silmät tuijottivat takaisin omiini. ”Käyttäydy kunnolla”, mutisin yli-innostuneelle kollille. Sen jälkeen venytin jalkani suoriksi ja liu’uin penkillä hieman alemmas ja nostin käteni pään alle. Tämä aamu oli ollut yhtä stressaava kuin kaikki aikaisemmatkin vuodet. Olin perheeni ainoa lapsi, joten äiti ja isä tahtoivat kaiken menevän oikein – joka vuosi. Luulisi, että he olisivat jo viiden vuoden aikana tottuneet kouluunlähtöön, mutta ei. Joka ikinen vuosi oli täynnä yhtä suurta hullunmyllyä: Riitoja, valitusta ja särkyneitä teepannuja.

Halusin keskittyä junassa kaikkeen muuhun, kuin riiteleviin vanhempiini. Käänsin sen vuoksi puheen nopeasti huispaukseen. Virnistin Ronitin maininnalle huispausmestaruuden voitosta.
”Varmasti! Espanja, Bulgaria, huispaustähtiä.. Haluaisitko vaihtaa paikkoja ensi kesäksi minun kanssani?”, kysyin naurahtaen. Juna hypähti hieman saaden minutkin korjailemaan istuma-asentoni ryhdikkääksi. Veroniquellakin oli jotain sanottavaa, koska hänen huulilleen nousi viekas hymy samalla kun hän kertoi oman juorunsa.
”SE Sean Davies? Suklaasilmä-Davies?” kysyin epäuskoisena ystäväni kerrottua uutisensa. Davies oli yksi huispauskenttien – tai no, vaihtopenkkien- komistuksista joiden kuvat olivat koristaneet seiniäni jo muutaman vuoden. Tuntui omituiselta ajatella, että hänellä ja Veroniquen siskolla olisi säpinää… ”Kivat Meggielle..”, sanoin yhä päähän lyötynä pienen punan noustessa kasvoilleni. Ehkä se oli pientä kateutta, tai sitten vain innostusta. En tiedä. Muutamat pisamani piiloutuivat punaisen udun alle.

”Huispausromantiikkaa, sellaista olisi kiva kokea henkilökohtaisestikin”, Ronit totesi saaden huomioni kiinnittymään. Katselin hetken aikaa ystävääni, jonka katse muuttui hiukan haikailevaksi.
”Sanopa muuta”, vastasin ja heitin mielestäni uteliaat kysymykset Ronitia koskien, ”sääli, ettei meidän joukkue tarjoa paljon silmänruokaa..” Puno ja Ashley olivat toki molemmat mukavia poikia, mutta kumpikaan ei ollut onnistunut herättämään minussa suuria ihastuksen tunteita. Se ei ollut ihme: Puno oli liian nuori ja Ashley vanha ystäväni. Ihastuminen puuskujen huispauspelaajiin oli siis kaiken kaikkiaan mahdottomuus minun kohdallani.
”Ja teiltä pelaajiltahan muiden tupien pelaajat ovat kiellettyjä”, lisäsin silmääni vinkaten piristääkseni ilmapiiriä. Ilmeisesti Ronitkin tahtoi vaihtaa puheenaihetta. Kun keskustelu kääntyi huutosakkeihin, poskilleni kohonnut puna levisi koko naamatauluuni: ”Kyllä, teen parhaani!”
En voinut vieläkään uskoa, että viime vuoden huutosakin kapteeni oli koulunsa loputtua päätynyt valitsemaan minut kaikista meistä innokkaimmista kannustajista jatkamaan hänen jalanjäljissään. Olin toki innoissani, mutta samalla tiesin että kapteenina minulla olisi suuri vastuu – ihan niin kuin Ashleylläkin. Jo pelkästään häntä tukeakseni minun olisi saatava kannustusjoukkueemme ääni kuuluviin.
”Siitä tulikin mieleeni.. mitä mieltä olette tästä?”, kysyin kaivaen farkkujeni taskusta rypistyneen paperilapun, jonka taittelin auki tyttöjen edessä ja luetutin heille. ”Ajattelin laittaa sen oleskeluhuoneen ilmoitustaululle.. Onko se hyvä?”
Lapussa luki: ”Nyt kaikki puuskupuhit huomio! Oletko kiinnostunut huispauksesta? Haluaisitko antaa puuskuille puhkua peleihin?  Tervetuloa Puuskupuhien huutosakkiin. Me puuskumme ja puhallamme puhtia peleihin, mutta pidämme puheet puhtaina. Kaveria ei haukuta, mutta omia kannustetaan niin että korvat raikuu! Tervetuloa mukaan kaikki joita hyvä meininki ja rehti peli kiinnostaa!” Odotin jännittyneenä tyttöjen vastausta. Heidän mielipiteensä merkitsi minulle paljon.

Ronitin todetessa Monatin ylentyneen oman tupansa kapteeniksi, vilkaisin Veroniqueta merkitsevästi. Me molemmat tiesimme, kuinka läheisiä ja kilpailutahtoisia sisarukset olivat. Minustakin Monat oli okei. Hymyilin hieman vaisummin. Toivottavasti tämä ei tulisi vaikuttamaan sisarusten suhteisiin. Ehkä minä sittenkin pääsin paljon helpommalla perheen ainoana lapsena.

Tuttu kärryjen kilinä ja kolina saavutti vaunun ja sai veden nousemaan minun kielelleni. Makea oli pahin paheeni, enkä ollut päässyt siitä eroon edes kesän aikana. Ronit nousi avaamaan oven noidalle, jonka kärryt saavuttivat meidän vaunuosastomme oven. Kumarruin hieman eteenpäin, jotta näkisin kärryn paremmin Ronitin takaa. Sen tarjonta näytti yhä samalta.
Noita kysyi, haluaisimmeko jotain. Ronit teki tilauksen meidän puolestamme. tuliviskisuklaakakkua, olisihan se pitänyt arvata. Jos jotain huispausmestarin tytär rakasti, niin noidankattilakakkua suklaalla. Siitä oli tullut meidän perinteemme. En kuitenkaan saanut pidäteltyä itseäni, vaan tilasin itselleni lisäksi kermakaljan. Mutisin Ronitille jotain, ”olisin minä voinut maksaa kakkupalaseni” kaltaista kompuroidessani hakemaan kermakalja tuopilliseni. Ronit löi oven kiinni perässäni ja tarjosi meille kaikille kakkupaloja. Taioin taikasauvan näpäytyksellä pienen pöytätason, joka leijui keskellä vaunuosastoamme. Sen pitäisi helpottaa kakun tarjoilua ja minun kermakaljan juontiani.

”Olisiko aika nyt juhlistaa lukuvuoden alkua?”
”Toki!”, vastasin Ronitin tarjoukseen ja otin vastaan tarjotun kakkupalaseni. Kilistimme lusikoitamme yhteen ennen kuin kävimme palastemme kimppuun. ”Uudelle lukuvuodelle! Saakoon meistä jokainen osamme hyvistä arvosanoista, uusista juoruista ja tietysti siitä huispausromantiikasta!” julistin naurahtaen ja iskin silmää Ronitille jonka suusta käsite oli aiemmin kuultu. Olisihan se ihanaa, jos me kaikki löytäisimme jonkun, mutta silloin myös kolmikon yhdessä viettämä aika supistuisi merkittävästi. Veronique oli vuotta Ronitia ja minua vanhempi, joten tämä vuosi olisi toiseksi viimeinen kun saisimme olla yhdessä Tylypahkassa. Onneksi noidankattilakakun suklainen makeus sai katkerat ajatukset väistymään mielestäni.
Jos joku väittäisi, ettei suklaalla olisi parantavia vaikutuksia, käskisin häntä painumaan hiiteen.

[don't worry, be happy ]

[Tikkukaramelli]

Veronique Farraday

Nauroin Katyan kommentille siitä, ettei minua voittanut muu kuin Espanjan aurinko. Suhtauduin kaikkeen ehkä vähän normaalia iloisemmin, mikä johtui tosin puhtaasti siitä, että olin aivan mielettömän onnellinen nyt, kun sain olla parhaitten ystävieni kanssa.
”Cinder haluaisi ilmeisesti tehdä läheisempää tuttavuutta Crystalin kanssa..” Katya totesi katsoen kissaansa.
"Crystal ei tosin ole kovin innostunut tutustumaan Cinderiin", minä naurahdin silittäen samalla etusormellani Crystalin pehmeää, vaaleanpunaista turkkia. Olin saanut Crystalin muutamaa päivää ennen kesäloman alkua, joten se oli vielä aika nuori ja siksi melko vilpas. Kissoja jos mitä se pelkäsi yli kaiken, ja siksi se oli nytkin jotenkin hätääntynen oloinen, sillä se pysyi koko ajan liikkellä, kipittäen levottomasti pitkin olkapäitäni. Yritin rauhoittaa sitä, tosin melko surkein tuloksin. Kyllä se varmasti jossain vaiheessa tottuisi ajatukseen, että koko junamatkan se joutuisi olemaan kissan kanssa samassa vaunuosastossa.

Kuuntelin hetken aikaa hymyillen Ronitin ja Katyan keskustelua huispausmestaruudesta. Kun Ronit kertoi olleensa siellä ihan paikanpäällä katsomassa, huuliltani karkasi jokseenkin ihmettynyt ja turhautunut 'mitä'.
"Minäkin olin siellä! Ja sinä olit siellä! Ja... ja... ja minä en tiennyt että sinä olet siellä!" minä sanoin suu auki, ajatellen huispausmestaruuskisaa. En osannut ilmaista asiaani kovinkaan onnistuneesti, mutta uskoin silti molempien tajunneen, mitä minä sillä tarkoitin. Sitä, että mehän olisimme voineet tavata kisoissa! Ja että olisimme kutsuneet myös Katyan, niin olisimme voineet viettää siellä aikaa kolmistaan. En ollut tullut ajatelleeksi tätä kesälomalla, mutta nyt harmittelin asiaa mielessäni. Siitä olisi voinut tulla jotain ikimuistoista, mutta niin kuin joillain oli tapana sanoa, 'meni jo'. Vaikka se harmittikin, en jaksanut jäädä pohtimaan asiaa sen pidemmäksi aikaa. Juuri nyt sain nimittäin olla ystävieni kanssa, ja se oli kaikkein tärkeintä.

Tunsin jopa jonkinlaista ylpeyttä siitä, miten Katya ja Ronit suhtautuivat uutiseeni Ralfista ja Meggiestä. Tai no joo, juuri tuollaista suhtautumista olinkin odottanut ystäviltäni.
”Huispausromantiikkaa, sellaista olisi kiva kokea henkilökohtaisestikin”, Ronit sanoi ja näytti vaipuvan omiin ajatuksiinsa.
”Sanopa muuta, sääli, ettei meidän joukkue tarjoa paljon silmänruokaa..” Katya vastasi.
"Ja minulle kaikki ovat liian nuoria, huispausjoukkueessa siis. Kaikilla muilla onnistaa, mutta minä en saa ikinä miestä!" huokaisin ja kurtistin kulmiani epätoivoisesti. Tunsin Ronitin tarpeeksi hyvin huomatakseni, että hänellä oli joku mielessä. En kysynyt asiasta, koska en kokenut tämän tilanteen olevan sellaiselle keskustelulle ihan sopiva. Katya taasen oli sellainen ihminen, jolla oli aika paljonkin valinnanvaraa poikien suhteen, sillä he ihastuivat helposti Katyan tapaisiin ihmisiin. Minä olin vain tällainen, johon ihmiset tutustuivat paljon helpommin kaverimielessä kuin jollain muulla asialla. Toisinaan se turhautti. Välillä pelkäsin jääväni yksin tulevaisuudessakin. Äidilläni oli jo toinen mies menossa, Megillä näytti olevan juttua Ralfin kanssa, mutta minä vain olla jörötin. Oli todella turhauttavaa, että äitini ja siskoni olivat kauniita ja viehätysvoimaisia, toisin kuin minä. Tai ainakin siltä minusta tuntui.

Sain muuta ajateltavaa, kun Ronit muistuttui huutosakeista.
"Niinpä, te saatte sitten kannustaa meitä oikein kunnolla!" hymyilin katsoen Ronitia 'meitä' sanan kohdalla, siirtäen sitten kannustavan katseeni Katyaan. Hän näytti meille paperilappua, jossa oli muutama rivi tekstiä, ja kysyi meidän mielipidettämme siitä. Hetken aikaa vaunuosastossamme vallitsi hiljaisuus, kun luimme Ronitin kanssa lappua. Nyökyttelin hyväksyvästi ja hymyilin päästessäni lähemmäs tekstin loppua. Saatuani sen kokonaan luetuksi, nostin katseeni Katyaan ja hymyilin hänelle iloisesti.
"Tosi hyvä! Varsinkin tuo 'Me puuskumme ja puhallamme puhtia peleihin, mutta pidämme puheet puhtaina', aivan mahtavaa!" sanoin vaikuttuneena. Itse en olisi keksinyt moista tekstiä, mutta ehkä kannustuspuheiden tekeminen kulki huutosakkilaisilla veressä. Olihan Katya ollut aina ennenkin huutosakissa, kyllä siinä varmasti taidot paranivat ja kehittyi koko ajan, aivan samalla tavalla kuin huispausjoukkueessakin. Huutosakeilla ei tosin ollut paineita kilpailusta, mutta ehkä siihenkin asiaan saattaisi tulla muutos tämän vuoden aikana.

Virnistin Ronitille yhtä leveästi kuin hän meille, ja siirsin sen jälkeen silmäni Katyaan ja vastasin tämän katseeseen, hymyillen toisella suupielelläni. Ymmärsin toki Ronitin vitsailevan, mutta minä tiesin, että oli aika vaikeaa kilpailla tosissaan sisaruksiaan vastaan, varsinkin, jos heihin oli hyvät välit. Niin kuin Ronitilla ja Monatilla oli. Ja minulla jos kenellä oli kokemusta kaikenlaisista tilanteista sisaruksien ja sisaruspuolien kanssa, olihan minulla niitä kaiken kaikkiaan yksitoista kappaletta.

"Oiij", minä hihkaisin mukamas salaperäisesti kuullessamme tarjoilukärryjen kilinän ja kolinan käytävällä. Odotimme vanhan noidan tulevan kohdallemme kärryjen kanssa, ja kun me sitten näimme hänet, Ronit oli heti valmiina rahojensa kanssa ja osti meille perinteisesti noidankattilakakun suklaalla, tuliviskillä ja kermalla. Katya otti itselleen lisäksi vielä kermakaljan. Katsoin Ronitia hymyillen tämän tullessa takaisin paikalleen kakkua kantaen. Kerroin katseellani, että korvaisin tämän vielä jotenkin; tarjoaisin vaikkapa kaikille jotain käydessämme Tylyahossa. Vaikken sanonutkaan mitään, uskoin Ronitin ymmärtävän, mitä minä tarkoitin.

Huuliltani karkasi hämmästynyt huokaisu, kun Katya taikoi sauvannäpäytyksellä ilmaan pöytätason, ja vieläpä erittäin onnistuneesti. Vilkaisin häntä vaikuttuneena hymyillen.
"En tiennytkään, että sinulla on tällaisia taitoja", naurahdin hyväntahtoisesti.
”Olisiko aika nyt juhlistaa lukuvuoden alkua?” Ronit kysyi.
"Toki!" sanoimme Katyan kanssa kuin yhdestä suusta.
”Uudelle lukuvuodelle! Saakoon meistä jokainen osamme hyvistä arvosanoista, uusista juoruista ja tietysti siitä huispausromantiikasta!” Katya vielä lisäsi, kun kilistimme lusikoitamme, ja iski Ronitille silmää.
"Minä en kyllä tule saamaan mitään osaa siitä huispausromantiikasta", sanoin esittäen vieläkin olevani allapäin, mutta nauroin siihen perään osoittaakseni, etten ottanut asiaa niin vakavasti. Tai otinhan minä, mutta en juuri nyt jaksanut synkistellä ajattelemalla surkeaa rakkauselämääni.

Söin muutaman lusikallisen noidankattilakakkua. Ah, se oli taivaallista. Täysin saman makuista kuin edellisinäkin vuosina, eli juuri täydellistä.
"On se vain niin kivaa, kun minulla on noin ihanat ystävät! Ääk, minua jännittää, minne Britannia, Jeremiah, Jared ja Sadie lajitellaan... Eikös Neassa aloita myös tänä vuonna Tylypahkassa?" sanoin luoden kysyvän silmäyksen Ronitiin.
Olin jutellut paljon pienempien sisaruspuolieni kanssa lajittelusta ja eri tuvista. Kolmoset halusivat päästä samaan tupaan, mutta minä pahoin pelkäsin, ettei lajitteluhattu toteuttaisi heidän toiveitaan. He kun olivat luonteeltaan niin erilaisia, että oli vaikea päättää tupa, mihin he kaikki sopisivat. Ei sellaista edes ollut. Ei oikeastaan.

[Britannia]

/ANTEEKSI kun on kestänyt ></

Ronit Maureen Darina Lynch

Siinä samalla kun juttelimme, lässyttelin kaikenlaista tuhkanharmaalle Cinderille joka oli korissaan mnun ja Katyan vieressä. Rapsuttelin sitä korvan takaa ja silittelin selkää samalla kun Katyakin puheli kissalleen. Verankin puhpallura oli mahdottoman söpö, eikä sellaisia nähnyt ihan jokaisella oppilaalla. Hymyilin myös Chrystalin touhuille ja siinä samalla mietin, mahtoiko meidän Mellan olla vielä hengissä Monatin kanssa jossain päin tätä junaa.
Venyttelin ystäväni tavoin käsiäni ja haukottelin pienesti vilkaisten nopeasti ikkunasta ulos.
”Ei meidän tarvitse paikkoja vaihtaa”, naurahdin sitten Katyalle ja vilkaisin myös Veraa virnistäen.
”Tulkaa meille ensi kesäksi.”
Se olisi upeaa, jos saisin kutsua kaksi parasta ystävääni meille koko ensi kesäksi, tai ainakin edes osaksi aikaa koko lomasta. Luultavasti saisimme yhdessä myös lähteä seuraamaan huispausotteluja, ja Monatillakin olisi syytä pysytellä välillä kotona, kun oli vieraita. Siskolla kun sattui olemaan tapana huidella siellä sun täällä ympäri maata ja kaupunkia kesälomalla, kun vapaus iski.

Katyan kommentoidessa huispausjoukkueemme miespuolisista pelaajista, pysyin vain hiljaa ja silittelin taas Cinderiä. En katsonut kumpaakaan ystävääni silmiin koska en todellakaan halunnut paljastaa mitään, mitä Lontoossa oli tapahtunut. En vielä, koska en ollut varma miten varsinkaan Katya tulisi suhtautumaan, olihan Ashley hänen ystävänsä. Ja minun. Kai...
Sitten nostin virnistäen katseeni Katyaan ja sitten Veraan.
”Totta, on sääntöjen vastaista alkaa flirttailemaan vastustajien kanssa”, sanoin sitten, ”paitsi jos se jotenkin auttaa meidän joukkueemme voittoon, eikö?”
Olin kuullut niitäkin tarinoita, missä toinen etsijä oli parilla silmäniskulla pistänyt toisen etsijän päästä pyörälle ja saanut sydämet tuon silmien eteen. Ja siepin nappaaminen olikin sitten ollut mahdottoman helppoa. Mutta toistaiseksi en ollut kuullut sellaista tapahtuvan koulun peleissä, mikä tarkoitti sitä että ehkä sitä täytyi joskus kokeilla...

Sitten käännyin katsomaan kulmat koholla Veraa.
”Jos vietät yhdenkin illan Katyan seurassa jossain muualla kuin oleskeluhuoneessa...” käännyin virnistämään Katyaan päin, ”minä lupaan että ympärilläsi pyörii poikia enemmän kuin saatat toivoakaan.”
Katya lupasi hoitaa huutosakin johtamisen mahdollisimman hyvin ja minä luotin häneen täysin.
Lopetin Cinderin silittämisen ja nojauduin hiukan eteen päin jotta saatoi lukea, mitä Katya oli lapulle kirjoittanut.
”Aivan mahtavaa, Katya”, sanoin hymyillen Veran palautteen jälkeen.ja kiersin hetkeksi käteni Katyan harteille halaten puoliksi.
”Tiesin että sinuun jos johonkin voi luottaa!”

”Älä katso minua tuolla ilmeellä”, virnistin Veralle istuutuessani paikalleni kakku käsissäni. ”En ota mitään korvauksia vastaan”, lisäsin hymyillen. Virnistin vielä Katyalle tuon taikoessa eteemme tarjottimen jolle sain kakun laskettua.
”Uudelle lukuvuodelle! Saakoon meistä jokainen osamme hyvistä arvosanoista, uusista juoruista ja tietysti siitä huispausromantiikasta!”
”Veitpähän sanat suustani”, hymähdin sitten huvittuneena kilistäessämme lusikoitamme.
”Okei, nyt pojat hiiteen tästä tyttöjen vaunusta”, nauroin ja otin sitten palasen kakusta suuhuni. Se maistui niin hyvältä. Ihan kuin se olisi joka vuosi parempaa, ainakin niin kuvittelin. Ainakin se vei joka vuosi kielen mennessään.
Katselin kun Katya hörpi kermakaljaansa ja hetken vaunussa vallitsi hiljaisuus kun keskityimme syömiseen.

Nostin katseeni sitten Veraan joka rikkoi hiljaisuuden. Nyökyttelin päätäni tuolle pari kertaa ja hymyilin sitten.
”Tosiaan, teiltä päin tulee neljä uutta tulokasta tänä vuonna”, muistelin ja otin siinä välissä taas pienen palan noidankattilakakkua, ennen kuin vastasin Veran kysymykseen.
”Aloittaa”, sanoin ensin lyhyesti, ”ja onkin ollut kamalan innoissaan. Ei tainnut viime viikolla nukkua enää yhtäkään yötä”, naurahdin sitten muistellessani kuinka pikkusiskoni oli tullut herättämään minut aamuyöllä ja vaatinut kertomaan aina uudestaan ja uudestaan Tylypahkasta ja lajittelusta.
Sitten muistin, että olin luvannut mennä junamatkan lopussa Neassan ja Monatin luo, jotka matkustivat yhdessä tämän ensimmäisen matkan. Toivottavasti Monat piti myös Neassasta huolta, hänellä nimittäin ehkä sattui olemaan joku muukin, jonka kanssa viettää aikaa...
”Muistatko Katya, kun olimme parijonossa menossa lajitteluun kuusi vuotta sitten?” muistelin hymyillen ja vilkaisin Katyaa. ”Kaikkia jännitti ihan kamalasti, minäkin melkein kompuroin mennessäni salin eteen”, hymähdin taas huvittuneena ja nostin katseeni Veraan.
”Minä tulin sinun viereesi istumaan, kun meidät oli lajiteltu.”
Muistin sen selvästi, kuinka olin astellut innoissani Puuskupuhin pöytään ja Vera oli tarjonnut paikkaa vieressään. Olin oitis mennyt sinne, ja olimme heti Veran kanssa esitelleet toisemme. Ja Katya oli istunut minua vastapäätä, sillä hänet oli lajiteltu miltei ensimmäisenä aakkosjärjestyksen takia.
”Ja edelleen me istumme tässä kolmisin”, nauroin sitten kuin se olisi ollut valiteltava asia, mutta todellisuudessa oli kaikkea muuta. En olisi koskaan osannut kuvitellakaan löytäväni näin uskomattomia ystäviä ympäriltäni.

”Onkohan huispauspokaali jo löytynyt...” mieleeni tuli sitten ja pohdin ääneen, vilkaisten ystäviini ja ottaen viimeisen lusikallisen noidankattilakakusta.

[Ele]

Katya Ayr

Ronit lässytteli Cinderille ja Vera koetti hillitä puhpalluraansa joka oli selvästikin hermostunut petoeläimen läsnäolosta meidän vaunuhytissämme. Kaikki tuntui taas niin arkiselta, vaikkemme olleet tyttöjen kanssa nähneet koko kesänä. Minut oli pakotettu sukulaisten luokse, pimeään Skotlantiin joka takasi sen, ettei paksu skottiaksenttini päässyt ruostumaan, eli muuttumaan normaaliksi englanniksi. Se oli varmasti salaliitto. Minun koko suku tahtoi tuomita minut Skotlantiin koko loppuiäkseni, enkä pääsisi koskaan tutustumaan siihen upeaan huispauksenmaailmaan, jossa Ronit eli kaiket päivät.
Turhautumiseni kesän hukkaan heittämisestä sai minut tokaisemaan puolitosissani, että meidän pitäisi Ronitin kanssa vaihtaa paikkoja ensi kesänä. Ystäväni vastaus miellytti minua paljon enemmän, kuin mikään mitä olin kuvitellut hänen vastaavan. Silmäni laajenivat hämmästyksestä ja jouduin sulattelemaan kuulemaani hetken aikaa.
”Oletko tosissasi? Siis, me kolme saman katon alla koko kesän? Se olisi mahtavaa, ei se olisi täydellistä!” en voinut olla hymyilemättä tuollaisen ehdotuksen jälkeen. Käänsin päätäni tytöstä toiseen. ”Olisiko se mahdollista?” Koko kesä Veran ja Ronitin kanssa. Se kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.

”Totta, on sääntöjen vastaista alkaa flirttailemaan vastustajien kanssa, paitsi jos se jotenkin auttaa meidän joukkueemme voittoon, eikö?” Ronit kysyi mukamas viattomana. Vastasin virnistykseen vilauttamalla hopeista tähteä toisessa kulmahampaassani.
”Ja syöksisit ne pojat epätoivoon, kun et lopulta vastaakaan heidän tunteisiinsa? Kuulostaa hyvältä, kunhan se on joukkueen hyväksi”, käytin tahallani ylidramaattisia sanoja. Kuulostin jo miltei äidiltäni.
Veran puolelta puheet huispausromantiikasta muuttuivat nopeasti epätoivoisiksi huokauksiksi. Kohotin kulmiani tyttöä kohti, koska en ymmärtänyt hänen puheitaan. Minä olisin voinut tappaa siitä pronssisesta ihosta ja yhtä paksusta tukasta kuin hänellä oli.
”Älä nyt, koulu on täynnä sinua vanhempia poikia jotka eivät pelaa huispausta”, totesin sisarellisesti ja hain Ronitin suunnalta tukea. Ronitin antama tuki ei kuitenkaan ollut aivan sitä, mitä odotin. Hänen puheensa saivat minut punastumaan entistä enemmän.
”No minä nyt vain pidän pojista ja heidän seurastaan”, totesin hieman takellellen ja käännyin taas Veran puoleen, ”liity vain seuraan, kyllä me sieltä sinulle jonkun pojan löydämme. Ronit myös!” Oli kiva väijyä poikia Veran kanssa, me olimme kehitelleet testejä joilla saisimme poikien kiinnostuksen tason selville. Klassinen oho-pudotin-käsissäni-olevat-koulutavarat-aivan-sinun-eteesi-liike paljasti kaikkien poikaystävä ehdokkaiden piilevät unelmaprinssin lahjat varsin tehokkaasti. Niistä huolimatta en ollut siltikään saanut ensimmäistä suudelmaani. Mutta se ei ollutkaan mikään panikoimisen aihe.

Molemmat tytöt pitivät huutosakkimainoksestani ja kehuivat sitä. Antauduin Ronitin halattavaksi.
”Hyvä, että se kelpaa. Jouduin miettimään sitä hetken aikaa..”, mutisin ja rypistin lapun takaisin housujeni taskuun. ”Nyt teidän vain täytyy voittaa huispausmestaruus puuskupuhille. Helppo juttu, eikö niin? Uusi kapteeni, uudet tuulet”, heitin haastavasti molempien tyttöjen suuntaan. Puuskupuhien olisi voitettava tänä vuonna, tai ensi vuonna. Jo pelkästään sen takia, että Ashley oli ainoa joka tiesi oikean huispauspokaalin piilopaikan. Tuntui oudolta ajatella, että ensi vuonna Ashley ja Vera suorittaisivat V.O.L.L.O.T.U.S:sta.

Ronit kirosi pojat hiiteen pois meidän vaunustamme kun syvennyimme noidankattilakakkujen suklaiseen ihanuuteen. Tiesin, etteivät pojat kokonaan pääsisi pois meidän vaunustamme. Eivät niin kauan aikaa, kun siellä istui kolme meidän ikäistämme tyttöä.
Vera ja Ronit alkoivat keskustella pikkusisarustensa lajittelemisesta samalla, kun minä syvennyin hörppimään kermakaljaani. Katselin ulos ikkunasta ohitse vilistävää maisemaa vaipuneena omiin ajatuksiin koskien jotain koulun, Cinderin ja tulevan lukuvuoden välimaastossa. Ronit palautti minut kuitenkin maanpinnalle muistelemalla meidän lajitteluamme.
”Muistatko Katya, kun olimme parijonossa menossa lajitteluun kuusi vuotta sitten? Kaikkia jännitti ihan kamalasti, minäkin melkein kompuroin mennessäni salin eteen”, nyökkäsin terävästi.
”Minä olin niin jännittynyt, että lähdin kävelemään kohti väärää pöytää kun minut oli lajiteltu.” Naurahdin muistolle. Nyt sille saattoi nauraa. 11-vuotiaana se oli tuntunut maailmanlopulta.
”Ja edelleen me istumme tässä kolmisin.”
Silmäni kostuivat jo pelkästään ajatellessani kuinka hyvä tuuri meille oli käynyt kun olimme löytäneet toisemme ja ystävystyneet.

Nostin kermakalja tuopin huulilleni peittääkseni melankolisuuteni. Se oli huono ajatus, sillä Ronitin seuraava pohdinta sai minut vetämään juomani väärään kurkkuun ja sain kamalan yskäkohtauksen joka kesti ainakin muutaman minuutin. Koetin hakata omaa rintakehääni tasatakseni ääntä ja keksiäkseni jonkun syyn äkkinäiselle reaktiolleni.
”Eikö.. sitä vieläkään ole löydetty?”, kysyin muka epäluuloisen kuuloisena kun hengitykseni kulki taas rauhallisesti, ”Minä luulin että he laittavat verikoirat ja ankeuttajat sen perään joka sen piilotti..” Ajatuskin tuntui pelottavalta. Minua alkoi kuumottaa. Tiesin, etten saisi kertoa asiasta tytöille, mutta ei ollut hauskaa pitää salaisuutta itselläni. Minun olisi purettava ahdistusta Ashleyhyn tai Boydiin. Ehkä mieluummin Ashleyhyn, koska hänet minä tunsin paremmin.
Laskin kermakaljani taialla tuetulle alustalle ja työnsin sitä hieman kauemmas minusta. Minun ei enää tehnyt mieli juoda sitä.

Näin jonkun vanhemman henkilön kulkevan meidän ovemme ohi. Tuijottelin sen läpi hetken aikaa ja nojauduin sitten tyttöjä lähemmäksi ääntäni madaltaen.
”Kummallista, että opettajat matkustavat meidän kanssa samalla junalla tänä vuonna, eikö totta?”

[Tikkukaramelli]

Veronique Farraday

En ollut kuunnellut Katyan ja Ronitin keskustelua paikkojenvaihtamsesta kovinkaan tarkasti, ennen kuin Ronit sanoi:
”Ei meidän tarvitse paikkoja vaihtaa. Tulkaa meille ensi kesäksi.”
Sisälläni hypähti joku kumma toivon ja äärettömän ilon tunne. Olisi aivan täydellisen mahtavaa viettää koko kesäloma, melkein kolme kuukautta, Ronitin ja Katyan kanssa. Siitä minä olin monta kertaa unelmoinut. Ilosta ei olisi tullut loppua, jos sellainen suunnitelma olisi toteutunut.
”Oletko tosissasi? Siis, me kolme saman katon alla koko kesän? Se olisi mahtavaa, ei se olisi täydellistä!” Katya hihkaisi innoissaan. Hän ajatteli samalla tavalla kuin minä. Minä tosin olin niin innoissan ajatuksesta, etten saanut edes sanaa suustani vaan pelkästään nyökyttelin pontevasti, silmät innosta kiiluen. Katya kuitenkin kysyi varsin realistsen kysymyksen siihen perään, että olisiko se mahdollista. Niin, olisiko se? Voisimmeko me todella viettää yhdessä koko kesäloman? Kävisikö se meidän vanhemmillemme? Minä jotenkin vähän lysähdin kokoon, kun ymmärsin tämän seikan.
”Minusta jotenkin tuntuu, ettei se käy päinsä… Mutta voimmehan me silti viettää ainakin osan lomasta yhdessä!” ehdotin iloisesti. Se kuulosti realistisemmalta ja ihan mahdolliselta toteuttaakin. Asiaa kyllä ehtisi miettiä tarkemmin sitten, kun seuraava kesä lähestyisi. Ehkä oli vähän liian aikaista suunnitella seuraavaa kesälomaa, kun olimme vasta palaamassa kouluun edelliseltä.

Pian puhe kääntyi huispaukseen.
”Totta, on sääntöjen vastaista alkaa flirttailemaan vastustajien kanssa, paitsi jos se jotenkin auttaa meidän joukkueemme voittoon, eikö?” Ronit kysyi virnistellen.
”Ja syöksisit ne pojat epätoivoon, kun et lopulta vastaakaan heidän tunteisiinsa? Kuulostaa hyvältä, kunhan se on joukkueen hyväksi”, Katya vastasi, liioitellen sanojaan dramaattisesti.
Minä tyydyin ensin virnuilemaan ystävieni keskustelulle, kunnes lopulta menetin itsehallintakykyni ja purskahdin nauruun. Pystyin hyvin kuvittelemaan Ronitin iskemään silmää vastustajajoukkueen miespuoliselle pelaajalle, joka tippuisi hurmioissaan alas luudalta. Katyan äänensävy sai sen kuulostamaan vielä huvittavammalta. Pyyhin kädellä silmiäni, jotka olivat ruvenneet vuotamaan vettä. Vedin pari kertaa henkeä tasoittaakseni hengitykseni, joka oli muuttunut epätasaiseksi liiasta nauramisesta. Muutaman rykäisyn ja tukahdutetun naurunpyrähdyksen jälkeen sain kasvoni taas peruslukemille.

Minusta oli ihanaa, kun Katya ja Ronit lohduttivat minua, kun rupesin valittelemaan heille surkeaa rakkauselämääni. Ja se tapa, millä he minua lohduttivat, oli mielestäni paras mahdollinen.
”Älä nyt, koulu on täynnä sinua vanhempia poikia jotka eivät pelaa huispausta”, Katya sanoi.
”Jos vietät yhdenkin illan Katyan seurassa jossain muualla kuin oleskeluhuoneessa, minä lupaan että ympärilläsi pyörii poikia enemmän kuin saatat toivoakaan”, Ronit virnisteli. Minunkin kasvoilleni levisi pieni hymy.
”No minä nyt vain pidän pojista ja heidän seurastaan”, Katya puolusteli, punastuen vähäsen, ”liity vain seuraan, kyllä me sieltä sinulle jonkun pojan löydämme. Ronit myös!”
Juuri sellaisia minun ystäväni olivat. He eivät suhtautuneet ongelmiini kuin huomenna tulevaan maailmanloppuun, vaan piristivät minua sopivan kevytmielisesti. Tällaisia asioita minä arvostin Ronitissa ja Katyassa. Me pidimme kaikki yhtä ja huolehdimme siitä, että kaikilla oli mukavaa. Hymyilin iloisesti kiitoksena heille heidän sanoistaan. Ei minun tarvinnut sanoa mitään, he ymmärsivät kyllä. Lisäksi ajatus siitä, miten me suunnittelisimme taas kaikkea hullua poikien päänmenoksi, sain mielialani kohenemaan yllättävän nopeasti.

Katya sanoi, että meidän täyttyi voittaa tänä vuonna huispausmestaruus puuskupuhille. Minä olin asiasta täysin samaa mieltä. Luihuinen oli viennyt voiton viime vuonna, tänään olisi meidän vuoromme. Joukkueemme oli yhtä vailla täysinäinen ja mielestäni se toimi hyvin. Ja kun meitä oli kannustamassa vielä maailman paras huutosakki, kuten Katya oli äsken todistanut, ei huispauspokaalin saamisen pitäisi olla kovinkaan vaikeaa. Ja Ashley oli hyvä kapteeni, Ronit täydellinen varakapteeni. Niin, meillä tosiaankin oli erittäin hyvät mahdollisuudet voittaa. Tahdonvoimalla voisimme peitota muut joukkueet allemme.
”Kyllä vain, se on helppo juttu. Varsinkin, kun meillä on maailman paras etsijä ja varakapteeni”, pukkasin Ronitia olkaan leikkimielisesti, ”ja täydellinen huutosakki tukenamme”, hymyilin ja pukkasin nyt vuorostani Katyaa.

Sitten rupesimme keskustelemaan Ronitin kanssa pikkusisaruksistamme, jotka olivat nyt aloittamassa Tylypahkan. Ronit kertoi, ettei Neassa ollut nukkunut juuri lainkaan viimeisen viikon aikana.
”Sama juttu meillä”, minä totesin hymyillen ja nyökyttelin päälläni ihan huomaamattani. Kolmoset ja Sadie olivat kaikki olleet innoissaan koulun alkamisesta. Heille oli varmasti ollut erittäin hieno kokemus, kun he olivat menneet ostamaan taikasauvoja Viistokujalle äidin ja isän kanssa. Lisäksi ilmapiiri kotona oli ollut koko ajan jollan tapaa sähköinen ja hyvällä tavalla jännittynyt.
”Muistatko Katya, kun olimme parijonossa menossa lajitteluun kuusi vuotta sitten? Kaikkia jännitti ihan kamalasti, minäkin melkein kompuroin mennessäni salin eteen”, Ronit rupesi muistelemaan omaa lajitteluaan.
”Minä olin niin jännittynyt, että lähdin kävelemään kohti väärää pöytää kun minut oli lajiteltu”, Katya naurahti.
”Minä tulin sinun viereesi istumaan, kun meidät oli lajiteltu”, Ronit sanoi.
Muistelin tapahtunutta hymyillen onnellisena.
”Ja minä rupesin heti kertomaan sinulle kaikkea Tylypahkasta. Ja sitten sinä”, käännyin Katyaa kohti, ”liityit keskusteluumme koska halusit myös kuulla, mitä minä kerroin.”
Muistin sen kuin eillisen päivän. Silloin olin tutustunut Ronitiin ja Katyaan. Molemmat olivat vähän säikähtäneitä ja pelokkaan näköisiä, mutta minä olin lohduttanut heitä ja vakuuttanut, että Tylypahka oli täysin turvallinen paikka, ettei ollut mitään hätää. Ja olin sitten viettänyt koko illan puuskupuhien tuvassa Katyan ja Ronitin kanssa. Rupesimme illan myötä vitsailemaan ja syömään karkkeja. Sain sinä iltana tietää paljon Ronitin ja Katyan perheistä. Ja he minun. Se oli ollut ihana ilta, melkein paras kaikista.
”Ja edelleen me istumme tässä kolmisin”, Ronit sanoi.
Katyan silmät kostuivat, niitten pinta kiilsi onnesta.
Minunkin silmäni kostuivat. Minunkin silmieni pinta kiilsi onnesta.

Ronit pohti ääneen, olikohan huispauspokaali jo löytynyt. Katyalla meni heti näitten sanojen jälkeen kermakaljaa väärään kurkkuun, ja hän rupesi yskimään äänekkäästi ja takomaan rintaansa. Kaivoin sauvan nopeasti esiin mustan hupparini taskusta ja osoitin sillä Katyaa.
”Anapneo!” lausuin selkeästi, jolloin Katyan yskiminen loppui ja hänen kasvoilleen levisi helpottunut ilme. Olipahan kerrankin jotain hyötyä tuostakin loitsusta, jonka olin huvikseni opetellut kesälomalla. Laitoin sauvan takaisin hupparini taskuun. Kulmani olivat kuitenkin vähän kurtistuneet. Oliko ollut sattumaa, että Katyalla meni juomaa väärään kurkkuun heti, kun Ronit oli maininnut huispauspokaalin?
”Eikö.. sitä vieläkään ole löydetty? Minä luulin että he laittavat verikoirat ja ankeuttajat sen perään joka sen piilotti”, Katya sanoi saatuaan hengityksensä tasaiseksi.
”Ei kai nyt yksi huispauspokaali ole niin arvokas, että sen perään laitettaisiin ankeuttajia ja verikoiria”, sanoin naurahtaen ehkä vähän kuivahkosti.
Miksi Katya oli reagoinut tähän asiaan niin voimakkaasti? Tiesikö hän jotain asiasta? Oliko hän nähnyt, kuka sen oli piilottanut? Yritin peittää epäilykseni mitäänsanomattoman ilmeen taakse. Taisin onnistua siinä ihan hyvin.

Joku käveli vaunuosastomme ohi, huomasin sen tummasta varjosta. En kiinnittänyt kuitenkaan asiaan paljoakaan huomiota, koska kaavin lusikallani viimeisiä rippeitä noidankattilakakusta. Ohikulkija oli kuitenkin ollut ilmeisesti joku Tylypahkan professoreista, koska Katya sanoi:
”Kummallista, että opettajat matkustavat meidän kanssa samalla junalla tänä vuonna, eikö totta?”
Laskin lautaseni pöydälle ja nostin katseeni Katyaan ja Ronitiin.
”Niin on. Tai siis, sehän on tietenkin… tiedätte-kai-kenen takia, mutta eikö turvatoimia olla nyt kiristetty jo vähän liian paljon? Tuskinpa kuolonsyöjät nyt tänne junaan hyökkäisivät”, minä sanoin oman mielipiteeni yksinkertaisesti. Ja jos kuolonsyöjät sattuisivatkin tekemään hyökkäykseen junaan, niin ei kai heitä nyt kuitenkaan olisi yhtä paljoa kuin junassa olevia oppilaita. Kyllä me varmasti olisimme pärjänneet muutamalla kuolonsyöjälle, ei siihen opettajia tarvittu turvaamaan selustaamme. Siitä tulikin mieleeni omat valvojaoppilasvelvollisuuteni .
”Minun täytyy muuten sitten jossain vaiheessa mennä käytäville partioimaan”, totesin Ronitille ja Katyalle. Minusta oli ikävää erota ystävistäni, mutta eihän minun koko junamatkaa tarvinnut vahtia käytäviä.

[Britannia]

/anteeksii kun on kestänyt taaaas/

Ronit Maureen Darina Lynch

Tytöt olivat kumpainenkin innostuneita ehdotettuani koko kesää yhdessä. Nyökkäilin hymyillen Katyalle kun tuo esitti kysymyksiä siitä olinko tosissani ja voisiko se todellakin olla mahdollista. Vera toi realisuutta peliin ja nyökkäsin tällekin, vakavoituen sitten hieman. Vaikka minun vanhempani suostuisivatkin majoittamaan tytöt meille koko kesäksi, en ollut niinkään varma, suostuisivatko noiden vanhemmat siihen, etteivät näkisi tytärtään koko kesänä. Ei se ehkä niin käynyt päinsä, mutta kaikkeen oli aina ratkaisu.
”Ei nyt varmaan koko lomaa, mutta suurimman osan ainakin”, sanoin sitten hymyillen ja vilkaisin molempia ystäviäni.
”Olisi hienoa mennä yhdessä Viistokujallekin”, lisäsin sitten perään.
Seuraava naurukohtauksemme huispaukseen liittyen sai hetkeksi porukan rauhoittumaan ja olimme hetken hiljaa. Minä katselin välillä ikkunasta ulos ja välillä taas silittelin Cinderiä.

Tosiaan, olin hetkeksi unohtanut että Ashleystä oli tehty tupamme uusi huispauskapteeni. Katya kuitenkin muistutti siitä taitavasti ja hymyilin pienesti. Ashley oli varmasti meistä sopivin siihen hommaan, kapteeniksi nimittäin, ja olinhan minä luvannut häntä autella jos tuo sellaista tarvitsi. Ashleytä ajatellessa kuitenkin joku selittämätön tunne valtasi minut edelleen, mutta se ei saanut vaikuttaa tuloksiin ja tiesin että tuo tunne kyllä huuhtoutuisi pois. Hitaasti mutta varmasti.
Naurahdin sitten Veran kommentille ja tuon pukkaukselle olkapäähäni.
”No, onneksi etsijä ei vaan yksinään tee joukkuetta”, sanoin sitten hymyillen, katsoen välillä Veraa ja välillä Katyaa.
”Koko tupa, koko Puuskupuh on osana meidän joukkuetta”, jatkoin sitten hetken kuluttua, ”meillä on niin hyvä henki, että se murtaa parhaimmankin puolustuksen.”
Olin aina painottanut huispauksessa joukkuhenkeä, koska se oli mielestäni yksi tärkeimmistä asioista. Sillä ne muut joukkueet voitettiin ja yhdessähän se huispauspokaalikin nostettaisiin.

Minun oli pakko nauraa kun Katya muisteli lajitteluseremoniaa ja väärään pöyään menemistä. Nyökkäilin hymyillen Veralle, kun tuoki alkoi muistella sitä kyseistä iltaa. Molempien tyttöjen silmät kostuivat onnesta, minunkin olisivat varmasti jos en olisi vielä naurahtanut perään. Nojauduin halaamaan vieressäni istuvaa Katyaa ja viittiöin toiselle kädelläni Veran mukaan.
Tällaisista ihmisistä ei pidä ikinä päästää irti, enkä aikoisikaan. Katya ja Vera tulisivat aina olemaan tärkeä, hyvin tärkeä osa elämääni, vaikka joskus muuttaisimmekin kauas toisistamme.
Kukaan ei koskaan veisi heidän paikkojaan sydämessäni.

Kun sanoin ohimennen huispauspokaalista, melkein hätkähdin säikähdyksestä kun Katya veti kermakaljansa väärään kurkkuun. Katsoin hetken tuota kummissani kunnes aloin taputella tuota selkään yrittäen helpottaa toisen oloa. Vera kuitenkin pelasti tilanteen loitsulla, jota en kai koskaan ollut kuullutkaan mutta joka osoittautui tässä tilanteessa ihan hyödylliseksi. Ojensin tuon tuopin alustan lähemmäs Katyaa jotta tuo sai kermakaljansa laitettua sille ja työnnettyä sitten hiukan kauemmas itsestään.
Katsoin ystävääni hiukan kummissani.
”Oletko ihan kunnossa?” kysyin, vaikkei se ollut mitenkään sopivaa koska kenellä tahansa voisi mennä kermakaljat yhtäkkiä väärään kurkkuun. Jos se siis oli sattumaa. Vilkaisin nopeasti Veraa ja käänsin katseeni takaisin Katyaan. Olimme tunteneet niin kauan, että tunnistimme kyllä jos toisella oli jotain salattavaa.
”Mahdtakos sinä tietää asiasta jotain enemmän kuin me?” kysyin sitten virnistäen Katyalta, tehden tilanteesta mahdollisimman vähän ristikuulustelun oloisen. Se oli vain kysymys ohimennen.
”Olisi nimittäin harmi, jos me voittaisimme mestaruuden eikä olisi pokaalia”, kohautin sitten olkiani palaten ensimmäiseen pohdiskeluuni Veran ja Katyan kommenttien jälkeen verikoirista ja ankeuttajista.

Oli taas tovin hiljaista, mutta kun vaunuosastomme ohi kulki joku vanhempi henkilö, opettaja, Katya ihmetteli ääneen miksi nuo kulkivat meidän kanssamme samalla junalla. Niin, yleensähän opettajat olivat jo valmiina koululla ennen kuin oppilaat saapuivat paikalle. Nyökkäsin lyhyesti ja kohautin olkiani, kääntäen katseeni sitten Veraan.
”Totta”, totesin sitten lyhyesti Veran kommentin jälkeen.
”Mutta on se parempi ottaa varman päälle kuin pienelläkään riskillä, onhan näissä junissa nähty ankeuttajiakin”, sanoin sitten ja venyttelin hiukan ylävartaloani ja käsiäni nyökäten sitten hymyillen uudestaan Veralle. Minä ja Katya emme kuuluneet valvojaoppilaisiin, mutta oli hyvä että yksi meidän porukasta kuului, niin ainakin olivat aina säännöt tiedossa. Vaikka, ei meillä koskaan ollut ollut suuremmin ongelmia koulun sääntöpykälien kanssa...

”Minäkin lupasin käydä moikkaamassa Neassaa ja Monatia”, sanoin sitten Veran perään ja vilkaisin Katyaa.
”Jäätkö sinä tänne vai lähdetkö mukaan?” kysyin tuolta olettaen, että Vera lähtisi kanssani samaan aikaan ja Katya joutuisi jäämään tänne yksikseen. Saattoihan Katya haluta nauttia pienet unet tai jotain, mutta ehdotin tuolle siskojeni tapaamista kuitenkin.

Nousin sitten hetken kuluttua penkiltä ja kurottauduin ottamaan matka-arkustani koulupukuni kaapuineen. Pyyhin pienet pölyt pois kravatilta ja pidin siististi viikattuja kuteita kädessäni, vilkaisten tyttöjä.
”Vaihdan samalla koulupuvun ylleni”, sanoin sitten.
Kumarruin vielä katsomaan junan ikkunasta ulos. Näytti jo jonkin verran hämärtyneen, ehkä se johtui pilvistä kun aurinkoakaan ei näkynyt, matkaa oli kuitenkin vielä ainakin jonkin aikaa jäljellä. Nummet näyttivät samanlaisilta kuin etelämmässäkin, mutta olimme juuri nyt jonkun kauniin, peilityynen järven kohdalla.
Räpyttelin pariin otteeseen silmiäni ja käännyin taas tyttöihin päin.
”Tulen vielä takaisin, kun olen käynyt Neassan ja Monatin luona”, sanoin vielä avaten vaunuoven ja astuen ulos.
”Nähdään pian”, hymyilin vielä, sulkien sitten liukuoven perässäni.

Toivoin, ettei minulta veisi kauaa löytää siskojani kaikkien niiden vaunujen joukosta.

/eli Ronit on nyt sitten ulkona, kiitos pelistä oli kivaisaa :---)/

[Ele]

Katya Ayr

Vaikka olinkin jo itse ollut hieman epäilevällä kannalla sen suhteen, onnistuisiko koko kesän viettäminen kolmestaan ensi vuonna, oli Vera meistä kolmesta se joka piti jalkansa maassa. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä seikkaa, että hän oli yhtä tyrmistynyt totuudesta kuin mekin lysähtäessään paikalle nujerrettuna. Vilkuilin molempia ystäviäni kohti. Nyökkäsin innoissani Ronitin ehdotukselle viistokujasta. Se olisi varmasti mukavaa, mutta tuntui nyt lähinnä lohdutuspalkinnolta. Kuinka ihanaa olisikaan, jos me kaikki voisimme viettää koko kesän yhdessä. En ollut enää varma, onnistuisiko se enää sen jälkeen. Silloin Vera olisi jo valmistunut ja pääsisi varmasti omilla arvosanoillaan vaikka taikaministeriönharjoittelijaksi. Se olisi hyvä asia Veran kannalta, huono meidän yhteisen kesämme.
”Minä karkaan kotoa..”, tokaisin itsevarmasti hetkelliseen hiljaisuuteen. Kumpikin tyttö katsoi minua oudosti. ”Älkää ottako sitä noin.. minähän olen täysi-ikäinen ensi kesänä, joten saan päättää itse missä asun.” Virnistin tytöille merkitäkseni, että en ollut kovin vakavissani karkaamisen suhteen. Vitseissä oli kuulemma aina puolet totta. Minä olisin valmis karkaamaan kotoa Ronitin ja Veran vuoksi.

Yhdyin mukaan Veran nauruun, sillä ajatus Ronitista iskemässä toisia etsijöitä oli kullanarvoinen. Ei Ronit sellaista tekisi, vaikka uskoisin että joku huispaaja luultavasti olisi hänen mieltymyksiensä mukainen. Oli erikoista, että vaikka me Veran kanssa puhuimmekin pojista ja mieltymyksistämme kaiket päivät, en tiennyt juuri ollenkaan, minkälaisesta pojasta Ronit haaveili päiväunissaan. Mieleni teki kysäistä sitä Ronitilta, mutta puheet huispauksesta saivat mieleni unohtamaan sellaiset pikkuseikat.
”Sehän on selvä”, totesin hymyillen Ronitin puheille joukkuehengestä. Kunpa jokaisella tuvalla olisi samansuuntaisesti ajattelevia varakapteeneja tänä vuonna. Monena vuonna oli kannustushuudoissa hyökätty toisten joukkueita vastaan, vaikka minun mielestä niiden tarkoitus oli kannustaa omaa joukkuetta. Ei huispauksen pitänyt pahoittaa kenenkään mieltä. Huispaus oli otettava vakavasti, muttei toisten piikkiin. Se oli minun mielipiteeni.

Kun tytöt puhuivat omien pikkusisarustensa lajittelusta, käväisi kuva myös omistani hetken aikaa mielessäni. Se jännitys ja odotus ja kauhu, jonka meistä jokainen tunsi, kun se iso lajitteluhattu laskettiin päähän, ei katoaisi minnekään vuosienkaan jälkeen. Joskus minä leikittelin ajatuksella että painaisin hatun uudelleen päähäni ja kysyisin, olisiko se nyt valinnut toisin. Lajitteluhattu saattaisi loukkaantua verisesti jos kysyisin mitään sellaista ja puraisisi palasen korvastani. Ehkä pitäisin siis suuni kiinni jos joskus saisin tilaisuuden asettaa sen päähäni.
Olin kuitenkin kiitollinen hatulle sen tähden, että sen lajittelupäätöksen perusteella olin tutustunut Veraan ja Ronitiin. Vera ja minä emme olleet yhtä hyviä pidättelemään liikutustamme kuin Ronit, joka otti tehtäväkseen vetää meidät kaikki ryhmähalaukseen. Jos olisin ollut herkimmällä päälläni, olisin siinä vaiheessa purskahtanut itkuun liikutuksesta, mutta sain onneksi molemmilta ystäviltäni voimaa pidätellä naamani jotenkuten peruslukemissa.

Koetin piilottaa liikuttuneisuuteni kermakaljaani, mutta sekin yritys epäonnistui kun onnistuin vetämään juomaa väärään kurkkuun kun Ronit otti puheeksi huispauspokaalin. Syyllisyys oli raskas taakka kantaa. Etenkin kun olin tottunut kertomaan Veralle ja Ronitille kaiken. Vera onnistui saamaan yskäni loppumaan. Tunsin molempien tyttöjen painostavat katseet niskassani, joten koetin korjata tilannetta toteamalla hämmästyneen äänensävyyn mietelmäni ankeuttajista ja verikoirista. Vera naurahti hieman kolkon kuuloisesti ja sanoi ettei siihen luultavasti olisi tarvetta.
”Kyllä pitäisi. Sehän on huispauspokaali! Niitä on vain yksi maailmassa”, vastasin vältellen naurahtaen ehkä astetta pirteämmin kuin Vera.
Ronit yhtyi mukaan ristikuulusteluuni ja kysyi tiesinkö minä jotain pokaalin katoamisesta. Tunsin käsieni muuttuvan kylmäksi, mutta koetin pidätellä hämmentynyttä hymyä kasvoillani kuin luulisin kaiken olevan vain kiusoittelua.
”Minä en olisi niin tyhmä, että hankkisin koko koulun vihat niskoilleni…”, totesin hieman vakavasävyisesti vaihtaen katsettani Verasta Ronitiin ja takaisin. ”Vaikka oli kyllä hienoa nähdä Luihuisten ilme, kun heille kerrottiin että he joutuisivat tyytymään korvaavaan pokaaliin”, naurahdin ajatukselle. Se ei ehkä poistanut tyttöjen epäilyksiä, mutta vaihdoin puheenaiheen nopeasti opettajiin jotka tuntuivat päivystävän meitä junassa. Toivoin, etteivät tytöt vaatisi minua tilille. Minä olin luvannut Ashleylle ja Boydille. Halusin olla lupaukseni mittainen. Meidät kaikki voitaisiin erottaa jos kävisi ilmi ketkä olivat piilottaneet pokaalin.

Vera mainitsi Tiedät-kyllä-kenet ja kiristyneet turvatoimet jotka nostivat kylmät väreet niskaani. Eikö juuri junaan ollut joskus tunkeutunut ankeuttaja Harry Potterin aikaan? Olisi kamalaa joutua ankeuttajan uhriksi. Velipuoleni pelotteli minua aina kauhutarinoilla ankeuttajista, kun minä olin pieni. Pelkkä ajatuskin siitä, että jokin saisi kaikki iloiset ajatukset katoamaan, oli kammottava. Nyökkäsin Ronitin kommenttiin siitä, että oli parempi olla yli varovainen.
”En kyllä ole varma valitsisinko mieluummin kuolonsyöjän vain professori Kovacevichin seuran..”, tokaisin puolivitsinä vilkaisten vaunuosaston ovea päin. Kovacevich oli juuri sellainen professori joka ilmestyi ovelle aina kun olit puhumassa hänestä pahaa. Onneksi tällä kertaa ei käynyt niin, joten tokaisuni jäi vain harmittomaksi kevennykseksi.

Vera ja Ronit olivat sopineet tapaavansa muitakin junamatkan aikana, joten en alkanut estelemään heitä. Olisihan meillä koko kouluvuosi aikaa olla kolmestaan.
”Taidan jäädä vahtimaan matkatavaroita.. menkää te vain. Sano terveisiä Neassalle”, totesin ja katsahdin puoliksi juotua kermakaljatuoppia kohden. Minun olisi juotava sekin loppuun. Ehkä se olisi helpompi tehtävä kun kukaan ei olisi muistuttamassa pokaalinpiilottamisesta.
Cinder naukaisi kuuluvasti kun Ronit hylkäsi sen silittelyn nousten nappaamaan jotain matka-arkustaan.

Vilkutin molemmille tytöille kun he katosivat vaunuosaston ovesta ja huokaisin syvään. Vaikka tämä oli jo kuudes vuosi, oli aamun lähtö ollut yhtä jännittävä kuin ensimmäisenä vuonna. Nyt, kun istuin taas turvallisesti junassa matkalla kohti Tylypahkaa, ihmettelin mitä oikein jaksoin jännittää vuodesta toiseen. Avasin Cinderin matkustuskorin ja nappasin tuhkan harmaan kollin syliini. Se koetti taistella otettani vastaan ja livahtaa omille teille, arvatenkin kiusaamaan joitain pahaa-aavistamattomia puhpalluroita.
”Kuulepas, hormoni hirviö”, mutisin ja pidin pintani kollin venkoilulle. Nostin sen silmieni eteen ja katsoin sitä toruvasti. ”Sinä et saa yhtäkään puhpalluraa tai tyttökissaa kynsiisi niin kauan kun se on minusta kiinni..” Siniset silmät tuijottivat minua keskittyneesti. Aivan kuin ne olisivat vaatineet jotain. ”Äläkä anna minulle tuota katsetta. Se on sinun itsesi parhaaksi.”

Juna pomppasi hieman ilmaan ja sai matkatavarani kolahtamaan vaunuosaston kattoon ikävän kuuloisesti. Toivoin, että se kestäisi tavaroiden painon Tylypahkaan asti.. Olisi ikävä joutua noukkimaan omia vaatteita thesralien vaunujen jäljistä myöhemmin..


[miekin kiitän pelistä! Oli hauskaa! Otetaan uusiksi joku kerta! :D]

[Tikkukaramelli]

Veronique Farraday

Ronitin ehdotus yhteisestä Viistokujaretkestä kuulosti hyvältä korviini. Oikeastaan ihmettelin, miksemme olleet ennen keksineet sitä. Siis että menisimme yhdessä Viistokujalle. Me kaikki kolme nyt kuitenkin kävimme siellä joka vuosi ennen koulun alkua, niin miksemme olisi voineet mennä samaan aikaan ja viettää siellä täydellinen päivä, ehkä jopa kaksikin, jos jäisimme Vuotavaan Noidankattilaan yöksi. Ei se tietenkään yhteistä kesälomaa voittanut, mutta oli parempi kuin ei mitään. Sitten tosin Thora saisi käydä ostoksilla ilman minua, mutta eipä se häntä varmaan suuresti haittaisi.

Vakavoiduin mukavista mietteistäni, kun Kat sanoi karkaavansa kotoaan. Katsoin ystävääni vähän järkyttyneenä. Oliko se ollut vitsi vai ei? Katyasta ei voinut koskaan tietää, hän oli niin katyamainen. Sitä paitsi pystyin hyvin kuvittelemaan hänet karkaamaan kotoaan. Se oli silti mielestäni vastuuton ja itsekäs ajatus. Mitä Katyan vanhemmatkin sanoisivat, kun yhtenä päivänä heidän tyttärensä olisi kadonnut? Hehän kuolisivat huolesta! Ei niin saanut tehdä - karata kotoa siis - jo ihan vain sen takia, että aiheutti silloin huoltajilleen harmaita hiuksia. Olin juuri aloittamassa valistuspuheen vastuuttomasta käytöksestä, kun Kat kevensi päätöstään vitsikkäällä virneellä ja sanoi olevansa silloin jo täysi-ikäinen. Eihän täysi-ikäisyys tosin oikeuttanut karkaamaan kotoa, mutta ymmärsin nyt Katyan vain vitsailevan. Tai ehkä se ei ollut vitsi sataprosenttisesti, muttei nyt mikään kovin vakavakaan päätös. Kasvoilleni levisi helpottunut hymy kun ymmärsin, ettei Kat ollut menettänyt järkeään.

Hymyilin, kun Ronit puhui huispausjoukkueemme murtamattomasta yhteishengestä. Oli totta, että joukkueellamme oli varmaankin paras yhteishenki kaikista joukkueista. Olimme kaikki toisiemme kavereita ja autoimme, jos jollakin oli jotain ongelmia. Hyvä yhteishenki auttoi tietenkin myös parempiin tuloksiin ja sitä kautta suurempaan motivaatioon kaikkien osalta. Lisäksi olimme tunteneet toisemme niin kauan, että yhteistyö oli lähes saumatonta. Ja tietenkin yksi tärkeimmistä osista oli se, että koko muukin tupa kannusti meitä aina, kun ottelut lähestyivät ja silloinkin, kun joku oli katsomassa treenejämme. Toisaalta se aiheutti paineita, mutta koska huispaus oli niin monen pelaajan yhteistyötä, ei epäonnistuneesta ottelusta voinut syyttää vain yhtä. Suurimmaksi osaksi muiden puuskupuhien ja huutosakin kannustus oli siis vain hyvä asia, sillä se lisäsi myös meidän joukkuelaisten motivaatiota ja sai meidät yrittämään satakymmenenprosenttisesti, koska oli sääli tuottaa pettymys niin innokkaille kannattajillemme.
”Siinä olet kyllä oikeassa”, hymyilin Ronitille, kun hän oli lopettanut.

Vastasin hymyillen ryhmähalaukseen, jonka Ronit oli aloittanut minun ja Katyan kyyneleisistä silmistä. Olin liian hyvällä ja iloisella tuulella purskahtaakseni minkäänlaiseen liikuttuneesen itkuun, joten virnistelin vain iloisena ja onnellisena, kun tunsin Katyan ja Ronitin käsivarret ympärilläni. Voi, mitä minä tekisinkään ilman ystäviäni. Ja mitä he tekisivät ilman minua... Minähän autoin heitä opiskelussa jos läksyjen lukeminen takkuili, minähän aina toisinaan rauhoittelin heitä, jos he saivat jotain täysin järjettömiä päähänpistoja.

Epäilykseni Katyan osallisuuteen pokaalin katoamisessa hälveni, kun hän suhtautui kommentiini taas omalla tyylillän ja puolusti omia sanojaan sillä, että huispauspokaaleja oli vain yksi maailmassa. Juuri sellaisen puolustuspuheen pystyi vain Kat keksimään. Olihan se totta, että huispauspokaaleja oli vain yksi maailmassa, mutta niin oli monta muutakin kadonnutta asiaa. Ronitin kanssa vaihdetut katseet kertoivat sitten taas ihan jotain muuta, mitä olin äsken ajatellut, ja rupesin uudelleen miettimään, oliko Katyalla jotain tekemistä asian kanssa. Hän vastasi kuitenkin hyvin Ronitin esittämään kysymykseen ja loppuun vitsi Luihuisista sai minutkin nauramaan huvittuneena. Olin vakuuttunut, ettie Katyalla ollut mitään tekemistä pokaalin katoamisen kanssa. Kyllä hän olisi siitä meille kertonut. Hänellä oli vain oikeasti mennyt sattumalta kermakaljat väärään kurkkuun, kun puhe oli kääntynyt huispauspokaaliin.

Tunnelma vaunuosastossamme muuttui sillä samalla sekunnilla, kun mainitsin tiedät-kai-kenet. Jotenkin kaikki tuntuivat vähän jäykistyvän ja olevan varuillaan, ihan niin kuin tiedät-kai-kuka olisi ollut oven takana salakuuntelemassa ja valmis hyökkäämään kimppuumme millä sekunnilla tahansa. Myötäilin Ronitin sanoja, kun hän muistutti, että ankeuttajatkin olivat onnistuneet pääsemään junaan. Silloin Harry Potterin aikoina, niinhän meille oli aina kerrottu. Ja totta se olikin, sillä ainakin veturinkuljettaja ja tarjoilukärryjä työntävä noita olivat molemmat todistaneet minulle, että niin oli todella tapahtunut. Katyan vitsi professori Kovacevichista sai äsken kiristyneen tunnelman takaisin rennoksi. Vaikka vitsi oli oikeasti hauska, nauroin sille vähän varuillani, sillä jostain syystä pelkäsin Kovacevichin kuulevan, mitä me hänestä oikein juttelimme. Eihän se ollut mitenkään mahdollista, mutta jostain syystä aivoihini oli silti painautunut sellainen mielikuva.

Kerrottuani valvojaoppilaan velvollisuuksistani, myös Ronit ilmoitti menevänsä tapaamaan siskojaan. Katya tarjoutui jäämään vaunuosastoon vahtimaan tavaroitamme. Se oli hyvä, sillä käytävillä oli vaikea partioida matkalaukkujen ja linnunhäkin kanssa. Ronit oli jo valmis pukemaan koulupuvun ylleen, jonka takia hän kaivoikin sen esiin laukustaan. Minä en vielä viitsinyt vaihtaa vaatteita, sillä pidin enemmän farkkuhameesta, topista ja hupparista. Ja vaikka suurin osa tylypahkalaisista tiesikin, että olin valvojaoppilas, otin silti merkkini esiin toisen laukkuni sivutaskusta. Yritin saada merkkiä vähän kiiltävämmäksi pyyhkimällä sitä peukalolla. Siitä ei ollut kuitenkaan mitään hyötyä, joten kiinnitin merkin toppini rintamukseen ja vilkaisin vielä junan ikkunasta heijastuvaa peilikuvaani. Asettelin merkkiä vielä vähän suorempaan, kunnes olin tyytyväinen ja käännyin Katyaan päin.

”Partioin käytävällä ehkä sellaisen puoli tuntia ja tulen sitten takaisin. Koita saada aikasi kulumaan”, minä sanoin hymyillen Katyalle ja pöyhötin hellästi hänen punaisia hiuksiaan. Sitten käännyin Ronitiin päin ja menin tämän perässä vaunuosaston ovelle.
”Nähdään pian”, Ronit sanoi Katyalle, kuin varastaen sanat suustani.
”Ja minä yritän tulla takaisin niin nopeasti kuin vain voin”, sanoin osoittaen sanani myöskin punapäiselle ystävälleni ja vastasin hänen vilkutukseensa, kun menimme Ronitin kanssa ulos vaunuosastosta.
”Heippa, nähdään kohta”, huikkasin vielä Ronitille, ennen kuin lähdin kävelemään junan käytävää pitkin hänen vastakkaiseen suuntaansa.

Valmiina tai ei, täältä minä tulisin.


/ sori kesto… niin ja kiitos pelistä, muksaa oli :-) otetaan tosiaan joskus uusiksi! /