Get it for free (K15)

[Britannia]

/eli chiis Luigi ja Tuutu sekä Chase ja Ambra. Ja öö minä ja Tuutu pelataan kait pari vuoroa ja sitten Chase saa tehdä näyttävän sisääntulonsa. :---D
otsikko Mötley Crüen samannimisestä biisistä/

Monat Diana Oona Lynch

Kello oli melkein jo puolenyön kun astelin hiljaisen Tylyahon kivikatua pitkin. Oli jo kohtuullisen pimeää, ei niin mustaa etteikö eteen olisi nähnyt sillä olihan vielä loppukesä. Tähtiäkään ei juuri näkynyt, vain kuunsirppi möllötti paikallaan kunnes tuulen mukana liikkuvat pilvet peittivät senkin. Valoa toivat vain lyhdyt kadun reunoilla.
Päivä ei ollut juurikaan ollut aurinkoinen, joten nytkin oli hiukan viileää ja tuulikin sai yhä enemmän ja enemmän kylmänväreet iholleni.
Sitä paitsi minulla oli ylläni vain siniruudullinen, ohut kauluspaita jonka hihat olivat ylhäällä, ja pillifarkut joista toinen polvi oli revitty rikki. Tungin käteni farkkujeni takataskuihin kun pureva tuuli kävi iholleni. Mutta eivät taskut juurikaan lämmittäneet ja matkaakin oli vielä reilusti jäljellä.
Eikä asiaa kai auttanut sekään, että olin nauttinut kaksi tai kolme, ehkä neljä, viisi tuliviskiä ja jotain jästien oudon makuisia alkoholijuomia, jotka olivat jostain syystä eksyneet Sianpään pubiin.

Minulla ei ollut hajuakaan että miksi ihmeessä olin lähtenyt Sianpäähän seikkailemaan, tyhmänä muiden mukana. Kukaan minulle tärkeistä ihmisistä, kuten Ronit, Chase, ei tiennyt siitä että minä olin juonut. Ikinä. Kaikki luulivat minun olevan puhdas kuin pulmunen.
No niin minä oikeastaan olinkin, kuka sitä nyt jaksaisi ottaa pulttia siitä, että sattui viihteelle kerran tai kaksi vuodessa?
En tajunnut sitä asiaa, että ehkä se juhliminen ei ollut se pääasia vaan luottamus, luottamus jonka olin ainakin Ronitilta saanut.
Mutta enhän minä ollut pettänyt lupaustani.
Tein sitä koko ajan.

No joka tapauksessa, ihmettelin todella, että miksi minä ylipäätänsä olin lähtenyt tänään ulos kun olin luvannut mennä isosiskoni kanssa elokuviin. Mutta hänhän oli lähtenyt Lontooseen. Katsomaan jotain pirun musikaalia. Greaseko se oli nimeltään? Jaa, no ainakin se elokuva oli ihan hyvä.
Silti, en edes pitänyt niistä ihmisistä jotka olivat kutsuneet minut illanviettoon, joten miksi olin tullut? Kotona oli ehkä ollut hiukan tylsää, joten kai sitä oli pitänyt jättää vanhemmille lappu että hei vain, menen ystävälleni yöksi, meillä on tyttöjen ilta tai jotain muuta vastaavaa.

Mutta mitäpä sitten Sianpäässä itsessään oli tapahtunut kun olimme selvinneet sinne Kolmesta luudanvarresta.
No, ensin ihmetykseksemme olimme päässeet isolla porukallamme sisään sillä sinne kai otettiin tänään ketä vain koska se oli aika tyhjillään –muistaakseni- kun pääsimme sinne.
Joukossamme oli yksi täysi-ikäinen, mutta pubin pitäjä ei ollut pistänyt lainkaan pahakseen sitä että hän tarjosi meille nuoremmillekin muutamat kupit. Kauppa oli kai viime aikoina käynyt huonomman puoleisesti, joten kuka tahansa, osti hän mitä vain, todellakin sai sen ja ihme jos ei kysytty vielä tuplahintaa!
Ensin en tietenkään ollut ottanut mitään toisin kuin kaikki muut olivat tehneet. Ja muut olivat polttaneet tupakkaakin. Minä haisin siltä myös, mutten ollut tietenkään itse polttanut savukkeen savuketta. Tupakat eivät kuuluneet huispauksen pelaajille. Alkoholin juominenko kuului?
Illan mittaan nuo saivat kurkustani alas milloin mitäkin juomaa, kun en halunnut enää kieltäytyä sillä kaikki muut olivat jo hivenen heikoilla teillä. Eksyimme yhdessä vaiheessa tanssilattiallekin, todellakin huonon musiikin soidessa taustalla.
Meininki oli ollut kaikkea muuta kuin hyvä, mahtava. Kaikki oli aika lailla tylsähköä, ja ne viinoissaan rypevät, heikossa kunnossa olevat miehet nurkissa eivät auttaneet asiaa.
Joten lähdin pois.

Ja nyt olen tässä.
Vaikka Sianpäässä pauhaava musiikki kuului vielä vaimeana kauempaa muuten äänettömillä kujilla, minusta tuntui että olin kävellyt jo ties kuinka monta kilometriä sitä samaa kivitietä ylös päin. Niin, minusta tuntui että olin kulkemassa vain ylämäkeä ja se todellakin oli raskasta.
Aina välillä piti pysähtyä ottamaan jostain tukea ja keräämään voimia, että pääsisin vielä tänään kotiin asti. Niin, todellakin, en ollut yhtään miettinyt että mitä vanhemmat sanoisivat. En koskaan ollut mennyt huonossa hapessa kotiin. Ja nyt olin vielä sanonut että olen ystävieni luona yötä. Mitä isä sanoisi? Hän ei varmaan pitäisi minua enää huispauspelaajana.
Mielessäni pyöri kuvia Päivän Profeetasta, jossa oli kuva minusta tämännäköisenä, ja otsikossa jotakin tyyliin ”Ei kai Irlannin maajoukkueen etsijän tytär seuraa isänsä jalanjälkiä?”
En todellakaan. Minua hävetti jo nyt, en todellakaan kehtaisi mennä tällaisena kotiin. Näyttää nyt Neassallekin oikein kunnolla isosiskollista esimerkkiä.

Suuntasin heikosti hapuilevat askeleeni lähimmän talon seinustan viereen ja nojasin selkäni sitä vasten. Suljin silmäni mutta minun piti avata ne heti, etten olisi kaatunut päistikkaa kyljelteni maahan. Hengitin syvään, sisään ja ulos.
Menisi vielä kauan, että pääsisin kotiin.

/ laitoin ton ikärajoituksen otsikkoon -Braile

[Tuutu]

Luigi Dylan

Tylyaho… Kuka ihme tänne haluaisi. Ei täällä ollut mitään tai ketään. Lähestulkoon sai yksin olla, ilman viinaa ja tupakkaa. Ei ollut ketään, joka olisi auliisti lahjoittanut ne. Olisi vain ollut parempi pysyä Lontoossa, tai muualla. Jossain missä oli elämää ja sai juotavaa. Mutta ei täällä, paikassa, missä ei ollut mitään. Tai oli täällä jotain, muttei mitään mielenkiintoista. Olisin halunnut jo lähteä ja olla tulematta tänne enää koskaan. Mutta ei se käynyt. Minun piti olla täällä. Piti kuulemma vahtia jotakuta. Ei se minua kiinnostanut, mutta piti silti. Muut vaihtoehdot olivat vähemmän miellyttäviä, joten olin tullut tänne. Vaikka ei täällä ollut mitään.

Minä vaeltelin pitkin kujia. Ei ollut nyt muutakaan tekemistä. En tiedä kumpi risoi enemmän. Sekö, että piti olla täällä vaiko se, ettei ollut viinaa. Oli hyvin turhauttavaa olla kuivin suin. Ajatteleminen oli vaikeaa. En tiennyt mitä halusin. Mitä tekisin. Tai miten olisin. Oli vain vaikeaa olla. Ja se oli turhauttaa, sekä ahdistavaa. Ahdistava paikka. Ei ollut mitään. Tahdoin pois, jonnekin kauas. Missä oli muita ihmisiä, joiden kanssa saattoi leikkiä.

Menin Sianpäähän, vaikka ei minulla ollut rahaakaan. Mutta menin sinne katsomaan, olisiko siellä ketään aulista lahjoittajaa. Mutta huomasin sen olevan täynnä nuoria, ei niiltä mitään saisi. Ja ei niiden kanssa voinut mitään tehdä. Kumminkin olisivat raukkoja ja tulisivat joukkona päälle, jos jotain yrittäisi. Se pitäisi vain odottaa, että joku niistä hairahtuisi. Lähtisi yksin ulos vaeltelemaan, jolloin voisi iskeä. Minä katsoin niitä. Sitä kuinka ne kaatoivat juoman toisensa jälkeen kurkusta alas. Humalaisina ne olisivat vain helpompia. Tyhmempiä ja harkitsemattomampia.

Katsoin kun yksi lähti sieltä. Naispuolinen. Minä lähdin seuraamaan sitä, vaikka miehet olivat kivempia. Mutta en minä jaksanut enää odottaa, joten päätin tyytyä tähän. Onneksi se ei ollut ruma, se vielä tästä olisikin puuttunut. Seurasin sen hoippuvia askelia. Tuntui hyvältä, kun oli jälleen jotain tekemistä. Jotain mielenkiintoista tekemistä. Vaikka oli hämärää, niin näin kuinka se välillä aina pysähtyi hengähtämään. Se oli varmaankin huonommassa kunnossa, kun olin arvannutkaan. Se olisi kuin nukke, tuskin sillä olisi voimia kovin vastaan pyristellä. Hymyilin ajatukselle, joskus elämä tuntui vain niin mahtavalta.

Se pysähtyi, kokonaan. Oltiin jo kylän laitamilla. Vaikka ei sillä ollut väliä, missä päin Tylyahoa sitä olisi. Kaikkialla samanlaista rauhallisuutta. Katsoin, kuinka se nojasi seinään. Melkein kaatuikin. Ei nykyajan nuoriso kestänyt mitään. Pikkaisen kuppia kallistivat ja olivat jo kantuvei. Mutta minulle se olisi vain helpompaa. Mikä kyllä oli harmi, sillä haastetta kaipasin joskus enemmän. Nykyään kaikki tuntui tulevan liian helpolla. Mutta ei sitä pitäisi valittaa, hyvä että edes jotenkin sai.

”Hei pikkuinen,” sanoin ja astuin muutaman askeleen lähemmäs, jotta se näkisi minut. Tartuin siitä kiinni, jottei se tekisi lähempää tuttavuutta maan kanssa. Ja unohtaisi minut. ”Eikö olekin kaunis ilta? Juuri sopiva pieneen hauskanpitoon.” Pitelin sitä toisella kädellä kiinni, samalla kun toinen käteni vaelteli pitkin sen kehoa etsien taikasauvaa. Vahingosta viisastui. Nykyään minä aina yritin muistaa tutkia ihmiset hetki kättelyssä, siltä varalta, että näillä olisi sauva mukana. Se ei olisi kivaa joutua kesken puuhien kirotuksi. Tai että toinen vaikka haluaisikin yllättäen puolustaa itseään. Mutta ei sillä ollut sauvaa. Mistä näitä idiootteja nykyään oikein sikisi?

Mutta jostain syystä se alkoi pistää vastaan. Se ei ilmeisesti pitänyt siitä, että siitä pidettiin huolta. Ja minusta kun olisi ollut todella hurmaavaa pitää huolta siitä. ”Pikkuinen hei, älä hätäile. Ei se inhottavaa ole. Kyllä sinä sen varmasti tiedät.” Mutta yhä se pani vastaan. Vaikka ei sillä olisi voimia vastustella minua. Minä hallitsin tilannetta täysin. Minä tartuin sitä leukaan ja pakotin sen katsomaan minua. ”Kuule pikkuinen. Uskotko sinä pystyväsi tekemään mitään? Sinun kannattaisi ottaa vain rauhallisesti ja antaa asioiden vain tapahtua.”

[Britannia]

Monat Diana Oona Lynch

Siinä kun yritin nojata seinään ja pysytellä mahdollisimman hyvin pystyssä ja samalla hengitellä syvään, jouduin toteamaan itselleni että humala kai aiheutti jonkinlaisen kuulo- ja näkövamman myös, sillä vasta nyt huomasin että en ollutkaan ollut yksinäni siellä hiljaisella kadulla. Tuo joka nyt tuli eteeni, oli kai seurannut minua kuin varjo ja astunut kivimaalle samaan aikaan kuin minunkin jalkani, sillä en ollut kuullut hänen askeleitaan missään vaiheessa takaani.
Oliko hän seurannut minua pitkäänkin?
Oliko hän edes seurannut minua, vai vaan astunut esiin jostain pimeältä syrjäiskujalta kun oli huomannut minun hoipertelevan ohi.

Joka tapauksessa nyt tuo pitkä ja hontelo poika, mies, seisoi siinä parin metrin päässä minusta ja katsoin häntä ihmeissäni, vaikkakin oli vaikeaa pitää katsetta tuon silmissä koko aikaa.
Tuo astui muutaman askeleen lähemmäs, kutsuen minua pikkuiseksi tai joksikin. Pojan äänensävy ei todellakaan miellyttänyt minua ja vielä vähemmän se, että tuo tarttui minusta kiinni kun melkein taas kaaduin kumoon.
Katsoin poikaa lähemmin kun hän piti minusta kiinni ja puhui jotain illasta. Katselin todellakin kuvottuneena tuon likaisia, harmaan ja ruskean välimaastossa olevia hiuksia sekä kapeita kasvoja.
Hauskan pitoon? Mitä ihmettä tuon käsi teki harhailemassa minun vartalollani?!
Hetkeksi jähmettynyt humalainen ja poissaoleva katseeni sai oitis lisää virtaa ja työnsin tuota pois päin minusta.
”Päästä irti!” huudahdin tuolle.
Valitettavasti en pystynyt perääntymään askeltakaan sillä seinä tuli liian nopeasti vastaan.

Mikä pikkuinen? Eihän tuo ollut minua montaakaan senttiä minua pidempi.
”Mitä ihmettä sinhä... kuvittelet tekheväsi?” huusin ja rimpuilin tuon otteessa joka oli kuitenkin minulle kai liian vahva. Siltikään en lopettanut pyristelyäni irti, vaikka se tuntuikin kaikelta muulta kuin hyvältä ja minusta tuntui siltä että oksentaisin kohta.
Tuon vahva ote tarttui minua leuasta ja pakotti katsomaan noihin harmaisiin silmiin, ja huomasin nyt läheltä että ne verestivät hiukan. Katsoin tuota halveksuva ilme kasvoillani.
”Pyshtyn, todellakhin”, sanoin hiljaa haparoivalla äänellä, oli vaikeaa puhua rauhallisesti normaalilla äänellä ja peittää sitä humalaista vivahdetta.
”Jos... Jos sinä kosketkhin minhuun, vielä... Vielä, minhä huudan niin lujhaa ethä tärykalvoshi... puhkeavat”, piti hengittää vähän aikaa, vaati hirveästi voimia lausua pari hassua sanaa.

Sitten työnsin tuon molemmilla käsilläni pois ja tein sen virheen mitä kukaan humalainen, edes ympäriämpäri kännissä oleva ihminen ei olisi tehnyt; lähdin juoksemaan.
No, humalaisten juoksut kyllä tiedetään.
Tunsin lähinnä koko ajan kompastelevani jalkoihini ja minun piti olla koko ajan sen talon seinän lähellä, että sain otettua tukea ja turvaa.
Luulin juosseeni kauankin, mutta todellisuudessa jo varmaan kymmenen sekunnin jälkeen seinä vetäytyi yhteistyöstä ja tunsin kuinka maisema silmieni edessä alkoi kaatua, ja sitten tunsin pistävää kipua ranteissani, polvissani ja kasvoillani.
Olin kaatunut maahan. Vasten kovaa kiveä.
Tunsin kuinka kämmenistä valui verta, kasvotkin olivat osuneet johonkin kivilaattaan ja saaneet pienen asfalttiihottuman poskipäälle. Polvestakin vuosi verta, siitä farkkujen rikkinäiseltä kohdalta.
Olin vatsaltani siinä, mutta käännyin selälteni ja olin hengästynyt. Muutamat kyyneleet valuivat poskilleni.
Mitä olin oikein mennyt tekemään?

Kuulin kuinka se poika asteli luokseni, virnuili minulle pirullisesti kun kyykistyi viereeni ja tarttui uudelleen kiinni leuastani. Huitaisin tuon käden pois, mutta tunsin kuinka hän istui alavatsani kohdalle ja kun yritin oitis rimpuilla pois, hän laski polvensa maahan molemmin puolin minua.
Yritin potkia ja huitoa mutta se ei tuntunut olevan hyödyksi ollenkaan, sillä miten muka tällainen pieni ja sekopäinen tyttö nyt mahtaisi jotakin tuollaiselle pojalle, jolla tuntui olevan enemmän voimaa kuin miltä lihakset antoivat ulos päin olettaa.
Siinä syntyi sellainen käsisota ettei ennen varmaan oltu nähtykään.
Poika aikoi repiä kauluspaitaani auki, jossa onnistuikin kohtuullisen hyvin, minä puolestani yritin estellä huonolla menestyksellä ja siksi tiesin tekeväni homman ihan liian helpoksi tuolle.
Mutta minkäs teit?
Jalkani yrittivät potkia, polvet tuon selkää vasten, mutta siinä minä kuitenkin olin, kuin lukossa ja poika pystyi periaatteessa tekemään mitä tahansa minulle.

Sain ensimmäistä kertaa lyöntini, heikohkon sellaisen, osumaan johonkin, nimittäin tuota poikaa kylkeen. Mutta siitä hän ei pitäisi, ei todellakaan.

(olipa vaikeaa kirjoittaa humalaisen puhetta o___o mutta te nyt varmaan tiedätte mitä se on ... )

[Tuutu]

//Sori kun kesti. Kirjoitusinto tiessään ja muutaman viikon olin koneetta.//

Luigi Dylan

Olisi se pitänyt arvata, että se pistäisi vastaan. Nykyään kaikki pistivät vastaan, eikä kukaan nauttinut seurastani. Se oli todella harmi, sillä minä kyllä olisin viettänyt mielelläni aikaa niiden kanssa. Leikkinyt hieman ja katsonut, kuinka epätoivo kasvoi niissä. Se yritti töniä minua kauemmas, mutta ei se onnistunut siinä. Se oli liian heikko ja säälittävä. Minä inhosin heikkoja, niissä ei ollut mitään arvoa. Ryömivät aina maassa surkeina ja matelivat anteeksiantoa. Ei siinä ollut mitään kunnioitettavaa. Se vaati, että päästäisin irti. Minä en päästänyt.

Se oli humalassa. Puhui epäselvästi ja saatoin haistaa alkoholin hänen hengityksessään. Tämä oli jo liian helppoa. Joskus sitä kaipasi edes hieman haastetta, mutta tämä ei pystynyt sitä tarjoamaan. Ja yhä se jatkoi rimpuilua, aivan kuin kani, joka yritti turhaan paeta ansasta. Se uhkasi huutaa. Minä tartuin sauvaani, jotta voisin tarpeen tullen taikoa sen hiljaiseksi. Minä en halunnut ketään ylimääräistä paikalle. Minä virnistin sen yrityksille, ainakin sillä oli sisua.

Mutta jotenkin se sai minut työnnettyä kauemmas. En tiedä miten se oli ollut mahdollista. Minä kun olin hallinnut tilannetta. Minä, eikä tuo pikkuinen räkänokka. Mutta se lähti juoksemaan. Seisoin hetken paikallani ja katsoin sen hoipertelevaa juoksua, ennen kuin lähdin kävelemään sen perään. Ei se pitkälle pääsisi. Minä kävelin rauhallisesti sen perässä, ei minulla mitään kiirettä ollut.  Pian näinkin, kun se kompastui omiin kömpelöihin jalkoihinsa ja kaatui maahan. Menin seisomaan sen viereen ja katsoin, kuinka se makasi maassa avuttomana. Hyvin viehättävän näköistä. Mutta hän kyllä tarvitsi rangaistuksen röyhkeytensä vuoksi. Mitä oli lähtenyt pakoon. Niinpä tartuin sitä leuasta, puristin oikein kovaa. Toivoin, että sitä sattuisi. Että hän viimeinkin oppisi, mikä olisi järkevää ja mikä ei.

Mutta ei se ollut oppinut. Huitaisi vain käteni pois. Se kyllä tarvitsi rajumpia keinoja oppiakseen, joten menin istumaan sen päälle. Ja yhä se yritti rimpuilla. Asetin polveni tukevasti maahan, jottei hän pääsisi karkuun. Opetus olisi tehokkaampaa, jos se ei keskeytyisi vähää väliä. Sen rimpuilusta huolimatta, aloin riisumaan sen paitaa. Ei se kovin vaikeaa ollut, se oli heikko ja vastustus yritykset toivottomia. Hallitsin tilannetta jälleen ja se tuntui todella hyvältä. Niin sen pitikin olla, ja niin oli hyvä.

Sain aika nopeasti sen paidan auki ja ihailin hetken sen rintoja, jotka kohoilivat sen hengityksen tahdissa. Mutta kauaa en ehtinyt ihastella, kun tunsin jonkun osuvan kipeästi kylkeeni. ”Saatanan huora,” löin sitä kasvoihin. Minun teki mieli tappaa se. Katsoa, kuinka se makaisi maassa enää koskaan liikkumatta. Ja tuntea se, kuinka hyvältä tuntui kostaa. Tartuin sen ranteista kiinni ja painoin ne maata vasten. Jaloillani estin sen, ettei se päässyt enää potkimaan. Kumarruin niin, että kasvoni melkein koskivat sen kasvoja. Katsoin sitä silmiin ja varmistin, että sen huomio oli täysin minussa ja että se kuunteli. ”Minä yritin olla kiltti sinulle, mutta eihän se sinulle kelvannut. Minä en ala katsomaan tuollaisia pikku räkänokkia, jotka kuvittelevat olevansa maailman napa.” Irrotin vasemman käteni sen ranteesta ja löin sitä kylkeen. Kosto oli suloista.

//Chase voi nyt saapua paikalle valkealla ratsullaan.//

[Ambra]

Chase Cook

Tylyaho oli päiväsajasta poiketen hyvin hiljainen näin myöhään illasta, tai oikeastaan – nythän oli jo yö. Katuja valaisivat ainoastaan satunnaisesti rakennusten ulkoseinissä roikkuvat soihdut ja lyhdyt, sillä kalpean kuun valo ei riittänyt tänne asti. Tähdet olivat piilossa, ja vaikka oli silminnähden vähän valonlähteitä, loppukesän yöt eivät vielä pimenneet kokonaan. Kylmä sen sijaan oli, ja farkuistani ja verkkaritakistani huolimatta kaipasin kipeästi jonnekin sisälle lämpimään. Edes hanskat tai kaulaliina olisivat lämmittäneet. Syksyisen kirpeät tuulenpuuskat tuntuivat nauravan tällaiselle yksinkulkijalle.

Olin joutunut toimittamaan vanhempieni asioita koko päivän ja päättänyt sitten tyhmästi pistäytyä Tylyahossa lepäämässä ja juomassa muutaman kermakaljan. En ollut tajunnut, kuinka paljon kello olikaan ollut, ja tänne tullessani olivat Kolmen Luudanvarren ovet jo kiinni ja valot sammuneet. Tuijotettuani suljettu-kylttiä hetken aikaa olin tunkenut käteni syvälle taskuihini ja lähtenyt kävelemään eteenpäin. En oikeastaan tiennyt, mitä tekisin, mutta ei minulla mikään paniikki asiasta ollut. Vanhempani eivät olleet kotona, minkä takia he eivät voineet huolestua kotiintuloajastani. Voisin ilmiintyä päästäkseni kotiin, mutta vihaan sitä tunnetta yli kaiken, ja näin pitkä matka varmaankin vaatisi minulta ainakin kaksi kertaa. Vapaita takkoja tuskin löytyisi ja meidän perheemme pieneen tekotakkaan olisikin mukava tupsahtaa. Poimittaislinja oli vaihtoehdoistani viimeisin, jopa minä voin pahoin sen kyydissä.

Näitä pohtiessani laahustin eteenpäin pimeällä soratiellä, kun kuulin ääniä edestäpäin. Ensin kuului huutoa, sitten vaimeaa puhetta ja ääni, joka muistutti kaatumista. Kuulostelin ääniä ensin hetken paikallani, kunnes tajusin, että joku saattoi olla pulassa. Juoksin eteenpäin ja kirosin, kun jouduin hidastamaan kaivaakseni taikasauvan laukustani. Olin jo niin lähellä, että näin hahmon tiellä edessäpäin. Lähemmäksi päästyäni tajusin, että se oli kaksi hahmoa, mutta toinen oli toisen päällä.
Kohotin sauvani ja sanoin lujasti ”Valois.”

En olisi voinut valmistautua siihen näkyyn.

Maassa makasi se viimeinen ihminen, jonka olin odottanut näkeväni täällä – Monat. Mielessäni pyöri heti satoja kysymyksiä, joista en keksinyt yhteenkään vastausta, mutta ne pyyhkiytyivät kaikki pois yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Mies Monatin päällä, katsomassa häntä – Monatin kasvoissa näkyvät ruhjeet, vaatteiden repeämät – kaikki se rekisteröityi minulle sekunnissa ja siinä samassa unohdin kokonaan sen, että minulla oli sauva kädessä ja heillä ei, kaiken taikuuden, mitä minulle oli opetettu. Taikasauvani tippui juuri siihen paikkaan enkä jäänyt kaipaamaan sitä ollenkaan: pieni kepinpala tuntui niin merkityksettömältä ja voimattomalta, ja olisin paljon mieluummin vain hakannut Monatia satuttaneen miehen kuoliaaksi.

En ollut koskaan ollut kunnon tappelussa. Vaikka kilpailunhenkeni ajoi minut usein ottamaan yhteen ihmisten kanssa taikasauvojen kanssa ja ilman, kyseessä oli yleensä leikkimielinen tai vähintäänkin muuten vähemmän tärkeä tapahtuma, jonka ainoastaan halusin voittaa. Nyt kyseessä oli jotain muuta: halusin satuttaa sitä, joka oli satuttanut Monatia, en tapellut itseni puolesta. Tämä tuntui paljon tärkeämmältä ja aikaisemmat nahistelut merkityksettömiltä. Kyseessä ei ollut voitto tai häviö, ei kunnia tai imago, vaan yksinkertainen vaisto, joka käski minun puolustaa sitä tyttöä, joka makasi voimattomana maassa. MM-kisoista jääneet sekalaiset tunnelmat ja ajatukset katosivat kuin tuhka tuuleen.

”Hei!” huusin, toivoin säikyttäväni tyypin hengiltä.
Revin sen tyypin kovakouraisesti pois Monatin päältä, enkä edes kuin vilkaista, oliko Monat kunnossa, kun jo purin raivoani käsivarren mitan päässä kamppailevaan mieheen. Veri takoi päässäni ja tajusin vain, että olisin voinut tappaa sen retkun, joka kohteli Monatia niin. Minun Monatiani. Monat ei ansainnut sitä, ja minä en sallinut sitä: täytyin omistushalulla, vihalla ja raivolla ja löin sitä paskiaista koko ajan – en tiennyt enkä välittänyt siitä, osuivatko lyöntini vai eivät.
”Painu helvettiin, senkin paskiainen”, murisin hampaideni välistä.


// Chase saapuu valkealla ratsullaan! Ihahahahaa~~ Yritin olla hittaamatta ihan kamalasti, it's up to Tuutu, osuuko Chase vai onko se ihan amatööri :'''D //

[Britannia]

Monat Diana Oona Lynch

Tuo poika lähti seuraamaan minua niin kuin olin arvannutkin eikä kaatuminen tosiaankaan auttanut tilannetta mitenkään, päin vastoin aloin tuntea jo pikkuhiljaa epätoivoa itsessäni ajatellessani sitä mitä ehkä tulisi tapahtumaan.
Mutta en minä niin helppo ollut, vaikka tiesinkin että rimpuiluni, lyöntini ja potkuni olivat kuin pikkulapsen kiukuttelua tuolle toiselle joka tuntui olevan täysissä voimissaan.

Se, mitä olin viimeiseksi toivonut, tapahtui viimein ja poika sai paitani avattua ennen kuin ehdin lyömään häntä kipeästi kylkeen. Minuakin sattui rystysiin mutta se kipu oli kuin hyttysen pisto siihen verrattuna, kun tuo löi minua kasvoihin.
Lyönti oli osunut johonkin ylähuulen, nenän ja poskipään tienoille. Eniten se oli sattunut nenääni ja siitä alkoikin vuotamaan verta. Kohtaa, johon poika oli lyönyt, kirveli, ja varsinkin poskipää tuntui hellältä.

”Jumalauta...” huuliltani pääsi hiljaa ja olin juuri aikomassa koskettaa kasvojani kädelläni kuin todetakseni varmasti että kyllä toinen oli minua oikeasti lyönyt, mutta tuon ehti käsillään painaa omani kivimaata vasten.
Sitten jouduin katsomaan tuota silmiin, kuuntelemaan tuon puhetta vain muutaman tuuman päässä kasvoistani. Ilmeeni oli vihainen, halveksiva ja kaikkea mitä sillä hetkellä nyt saatoinkaan kasvoilleni luoda ilmaistakseni tuolle, että todella vihasin häntä.

Ehdin parin sekunnin ajan ihmetellä että miksi tuo päästi toisen käteni irti, koska olin jo itse valmiina lyömään häntä takaisin, ennen kuin tunsin kuin ammuttuna tulleen kivun kyljessäni. Vesi kohosi silmiini, tältä siis tuntui kun kylkiluu murtui. Minusta tuntui etten saanut happea, yritin haukkoa henkeä mutta se ei tuntunut auttavan. Minua sattui olla siinä selältäni, oli pakko päästä makaamaan sille toiselle, ehjälle kyljelle.

Ensimmäisen kerran poika teki minulle palveluksen noustessaan naureskellen päältäni ja pääsin kääntymään ehjälle kyljelleni. Yskin kuin tyhjää ja pitelin toisella kädellä kylkeäni.
”Helvetin idiootti”, sanoin hiljaa köhimiseni välistä.
Tunsin nenästä tulevan veren valuvan hiljaa alas päin, pian maistoin sen jo huulillani ja suussani.
Halusin pois täältä, halusin kotiin. Aivan kuin tähtiä olisi pyörinyt pääni ympärillä.

Hetken kuluttua tuo poika kyykistyi vierelleni, tarttui kurkustani kädellään. Automaattisesti tartuin toisella kädelläni hänen puristavan kätensä ranteesta. Tuo sanoi jotain, mutta tunsin oloni niin sekavaiseksi etten nähnyt muuta kuin hänen huuliensa liikkeet, en kuullut ääntä. Ihan kuin kaikki olisi alkanut sumentumaan.
Tuo päästin irti mutta siinä samalla tönäisi päätäni niin että takaraivoni osui kipeästi kovaan maahan. Nyt jos joskus tunsin pimeän ja ihmeellisten valojen valtaavan silmiäni ja mieltäni, enkä edes huomannut että tuo poika istui päälleni uudelleen.

Kuulin askelia jostakin suunnasta, ne olivat jonkun muun kuin tuon vieressäni olevan muukalaisen askeleet. Pelastusko? Ehdin toivoa sitä mutta sitten sekavaan mieleeni tuli ajatus samanlaisesta, toisesta tuollaisesta pojasta, jonka vuoro olisi nyt koskea minuun ja leikkiä minulla miten tahtoi.

Tunsin kylmien kyyneleiden kirpoavan silmiini ja pian ne olivat poskillani. Kunpa Chase olisi täällä...
Suljin silmäni ja toivoin että ne avatessani heräisin omasta sängystä, painajaista nähneenä.
Kuulin jonkun, luultavasti taikasauvan, kolahtavan maahan ja sen jälkeen askelia jotka lähestyivät ripeästi. Sitten tuttu huuto halkaisi hiljaisuuden. Tunsin pienen, ikään kuin liekin, vastassani, toivo oli sytyttänyt sen sinne.
Avasin varovasti silmäni ja minun olisi pitänyt heti nipistää itseäni, koska en ollut uskoa näkemääni.

”Chase?” sanoin käheästi ja epäuskoisella äänellä, kun tuo juuri äsken toivomani poika kiskoi toisen päältäni. Katsoin hetken, kuinka Chase antoi nyrkkinsä takoa; en tiennyt osuiko hän, mutta en ollut koskaan nähyt häntä tuollaisena. Sillä hetkellä mielessäni ei käynytykään mitään Bulgariaan viittaavaakaan, en nähnyt kuin Chasen, pystyin ajattelemaan häntä vain omana prinssinäni joka oli tullut pelastamaan minua valkealla ratsullaan. Minun prinssini. Oma prinssini.

Olin kohottanut päätäni jonkin verran nähdäkseni, mitä oli meneillään, mutta niska tuntui lyijyltä ja siksi pääni lysähti takaisin maahan. En kuullut kuin tappelun ääniä, katuvalo loi jonkinlaisen varjon talon seinään jota vain saatoin tuijottaa veren valuessa suuhuni. Pian en maistanut enää sitäkään, sillä tunsin maku- ja tuntoaistini kuin kadonneen. Pikku hiljaa äänienkin kuuleminen alkoi käydä vaikeammaksi ja silmät tuntuivat raskailta. Hengittäminen pisti pahasti kylkeen. Kyyneleitä valui poskillani edelleen, mutta ne... Ne olivat onnen kyyneleitä. Vielä pari kuukautta sitten en olisi osannut kuvitellakaan, että Chase saisi minut itkemään onnesta. Nyt hän oli tehnyt sen. Chase oli yksi ihme.

Viimein kaikki pimeni ympärilläni, mutta ainakin olin mennyt tajuttomaksi pienen pieni hymynkare huulillani.

/mjooo chase saa sit herätellä rinsessansa ;---) /

[Tuutu]

Luigi Dylan

Minä olin voittamaton. Tai niin minusta ainakin tuntui, kun istuin sen päällä ja löin sitä kylkeen. Ei se minulle mitään mahtanut, ei kukaan mahtaisi. Olo oli mahtava ja annoin tuon tunteen viedä minua. Halusin sitä lisää. Halusin tietää, että kuka se oikein hallitsi ja kuka oli kuningas, hallitsija, tyranni. Se oli vain heikko, jonka kanssa saattoi leikkiä ja jonka vastustelut olivat vain heikkoa leikkiä. Säälittävä, ei mitään. Ei sillä olisi edes oikeutta elää, sillä elää saivat vain ne, jotka olivat vahvimpia. Sen minä olin oppinut heti, kun olin ensikerran astunut rottien maailmaan. Jos halusit pärjätä, elää, niin heikot mitättömyydet piti raivata pois. Vain vahvimmat selvisivät. Ja minä tiesin, että minä olin vahva, voittamaton.

Se mainio tunne veit minut mukanaan ja tahdoin sitä lisää. Se oli kuin huumetta. Tai ainakin uskoin, että se oli kuin huumetta. Nousin ylös vain nähdäkseni, kuinka säälittävä se oli. Naama verestä punainen, kylkeään piteli ja henkeäkin haukkoi. Raivostuttavaa, todellakin.  Ei kukaan oikeasti voinut olla noin säälittävä ja heikko. Ei siis, ei tuosta nyt mitään tule. Olisi voinut edes vähän yrittää. Ehkä olisi vain parempi päästää se vain tuskistaan. Nopeasti ja kivuttomasti. Ei sitä varmastikaan kukaan kaipaisi. Kyykistyin sen viereen. Tartuin kurkusta. Puristin. Tunsin sen käden puristavan kättäni voimattomasti. Jätin sen pahimmitta huomioitta. ”Hei hei pikkuinen,” kuiskin. ”Nuku hyvin. Kun jälleen nähdään, jutellaan lisää.” Virnistin. Tämä alkoi sujua loistavasti. Loistava ilta, loistavaa tekemistä.

Mutta silti jokin oli väärin.

Lopetin puristamisen. Sen pää kolahti maahan. Minä tarvitsin enemmän. En minä pelkkään kuristamiseen voinut tyytyä. En minä voinut olla niin lepsu, kiltti tai jotain sellaista. En minä halunnut. Minä tarvitsin vielä jotain. Minä halusin nähdä kuinka se kärsisi. Kärsisi oikein kunnolla. Ei tämä mitään vielä ollut. Tämä oli ollut vasta leikkiä. Minä tahdoin toimia, kunnolla. Vakuuttaa kaikille muillekin, että minä olin ehdoton johtaja. Halusin näyttää maailmalle, kuka minä oikein olin. Kostaa kaiken sen paskan, mitä olin osakseni saanut. Kaiken halveksunnan. Minä halusin kunniaa ja olla viimeinkin joku muu, kuin säälittävien rottien kuningas. Tai se jota pidettiin aina outona ja ällöttävänä. Minä halusin olla välillä joku muu kuin se, joka paneskelee oman veljensä kanssa.

Minä asetuin takaisin sen päälle ja jatkoin siitä, mihin olin aikaisemmin lopettanut. Ei sitä nyt asioita kesken saisi jättää. Minä siis katsoin sitä… naista. Mietin, että mikä hitto minuun oli mennyt. Se oli nainen. Heikko ja säälittävä nainen. Mutta ei miehiä ollut tarjolla tähän hätään. Ei niitä koskaan tuntunut olevan. Joten, minä siis katsoin sitä. Paljasta ihoa, joka vilkahteli repaleisen paidan takaa. Mitä minä tekisin… tahdoin nähdä kuinka se kituisi, sieluaan myöten. Kuinka se eläisi loppuelämänsä raunioina, vailla tahtoa. En minä enää tahtonut tappaa. Se olisi vain hetken huvi. Tahdoin pitempiaikaisempaa. Ja pysyvää. Tahdoin nähdä, että joku kärsisi enemmän kuin minä.

Minä olin keskittynyt siihen. Keskittynyt miettimään, mitä minä sille tekisin. Enkä huomioinut lainkaan ympäristöäni. En huomioinut lainkaan, mitä ympärilläni tapahtui, mikä oli todella tyhmää. Aina piti olla valpas ja valmiina, muutoin saattoi tulla yllätytetyksi pahemman kerran. Eikä silloin hyvä seurannut. Niin kuin ei seurannut nytkään. Minut riuhtaistiin sen päältä pois. Tuskin edes ehdin tajuta, mitä oli tapahtunut, kun tunsin nyrkin osuvan rintaani. Irvistin tuntiessani kipua. Ei tässä näin pitänyt käydä. Ei minuun pitänyt sattua, vaan muihin. Ei tämä ollut oikein. Hieman typertyneenä astuin muutaman askeleen taaksepäin. En minä näyttänyt, että minuun sattui. En minä näyttänyt sitä, että olin ihan pihalla koko tilanteesta. En minä näyttänyt muille, että minä saatoin olla heikko.

Viimein tajusin tilanteesta sen, että paikalle oli tullut mies. Hyvin vihainen mies. Ja se pilasi suunnitelmani. En uskonut, että se antaisi minun jatkaa niitä. Ei kukaan koskaan antanut. Minä väistin iskua, joka tuli kohti päätäni. Minun ei ollut vaikeaa väistellä sen iskuja, sillä ne eivät olleet kovin suunnitelmallisia. Menin vielä muutaman askeleen kauemmas, kun siihen oli tilaisuus tullut. Ei sillä ollut lainkaan järkeä, niin ei se huomannut. Minä seisoin hetken paikallani ja katsoin vain sitä. Ja minä vihasin sitä. Se oli tullut ja keskeyttänyt mielenkiintoiset puuhani. Se oli satuttanut minua. Sen koko olemus ärsytti minua.

Sain otettua taikasauvani esiin, sillä taikomalla saisin tuohon enemmän vahinkoa aikaan kuin nyrkein. Ja itseäni mahdollisesti sattuisi vähemmän. Mutta minä en tuntenut sauvaani enää omaksi. En ollut tuntenut sitä omakseni sen jälkeen, kun se viulunvinguttaja oli kehdannut koskea siihen. Tuntui kuin sauvani olisi saastunut. Pilaantunut. Se ei tuntunut enää hyvältä, niin kuin se oli ennen tuntunut. Mutta siitä huolimatta pystyin yhä taikomaan sillä. Vaikka olin huomannut, että taikojeni teho ei ollut yhtä voimakas kuin ennen. Mutta ei minua tuollaiset pikkuseikat häirinneet. ”Sektumsempra!”

//Ambra saa sitten itse päättää, että osuiko taika Chaseen ja jos osui, niin kuinka pahoin.//

[Ambra]

Chase Cook

Monat sanoi hiljaa nimeni, ja käännyin hetkeksi katsomaan häntä. Monatin ääni oli niin pehmeä, pyytävä, en voinut vastustaa katsahtamasta hänen suuntaansa. Järkytyin, sillä hän oli ilmeisesti pyörtynyt ja todella kaamean näköinen – tai kaunishan Monat aina oli, mutta hänellä oli haavoja ja alkavia mustelmia, likaa ja hiekkaa kaikkialla ja tiesin, että kaikkeen tähän syypää oli se luihu mies edessäni. Lyöntieni seassa hän oli päässyt luikahtamaan taaksepäin enkä ollut osunut häneen juuri ollenkaan, mutten vihani vimmassa juuri välittänyt. Ja olin juuri kääntänyt katseeni pois hänestä.
Käännähdin tämän tajuttuani salamannopeasti takaisin kohti miestä, ja ehdin juuri rekisteröidä taikasauvan hänen kädessään – käteni tavoitteli farkkujeni takataskua, mutta sauvani makasi metrien päässä maassa – ja miehen tähtäsi minuun loitsun. En ehtinyt reagoida kunnolla, hädin tuskin väistin päätäni vähän toiseen suuntaan ja toivoin kaikin voimin, että se olisi tarpeeksi.

Luulin hetken, ettei taika ollut osunut, mutta sitten oikeaan silmääni valui jotain enkä nähnyt enää sillä mitään. Lämmin neste peitti nopeasti sen puolen kasvoistani ja kohotin äimistyneenä käteni koskettamaan sitä. Verta. Kipu tuli vasta sitten: taika oli repinyt silmäkulmaani pitkän viillon, mutten osannut hämmästykseltäni arvioida sen syvyyttä, koska sen alueen haavat vuotivat verta muutenkin niin paljon. Se yksinkertaisesti tuntui repivän pääni kahtia, ja pelkäsin menettäväni liian nopeasti liikaa verta.

Ja se mies seisoi edelleen edessäni, taikasauva valmiina, kun taas omani lojui monta metriä selkäni takana. Minulla ei ollut toivoakaan päästä sen luokse. Ainoa mahdollisuuteni oli yrittää yllättää mies hyökkäämällä suoraan edestä. Jopa minusta se tuntui epätoivoiselta ja typerältä, mutta jos kääntäisin hänelle uudestaan selkäni, saattaisin yhtä hyvin olla kuollut. Miten ajattelematonta olikaan ollut heittää taikasauvani pois! En enää koskaan vähättelisi sen merkitystä missään tilanteessa. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin nyt ilman sauvaani.

Monat ei suinkaan ollut pyyhkiytynyt mielestäni, päinvastoin. Hänen kuvansa ajelehti silmieni edessä, vaikken nähnytkään mitään oikealla silmälläni, koska pidin sitä kiinni estääkseni verta valumasta siihen. Monat hymyilevänä, iloisena – Monat tuskissaan, verisenä, paljastettuna. Karjaisin turhautuneena ja ryntäsin taas kohti häntä satuttanutta miestä.
Siitä ei ollut mitään hyötyä, minut työnnettiin väkivaltaisesti takaisin, ja olin liian sekaisin tajutakseni, oliko kyseessä taika vai ei. Makasin henkeäni haukkoen selälläni ja vaikka taivas olikin melko tasaisen synkkä, vannoin, että sekin velloi silmissäni. Kipu päässäni ei laantunut, mutta oli muuttunut tasaiseksi tykytykseksi, ja pelkäsin, ensimmäistä kertaa elämässäni henkeni puolesta. Jos olin jo nyt tässä kunnossa, jos Monat oli jo pyörtynyt, mitä minä voisin tehdä?

En koskaan ennen ollut tällaisessa tilanteessa. En ollut tottunut siihen, että pelissä oli joku muu, kuin minä itse, oma egoni, imagoni, mikä tahansa. Olin uiseinkin vaihtanut nyrkiniskuja, kyllä, mutta se oli aivan eri asia tehdä linnan käytävillä ja istua siitä jälki-istunto kuin tehdä se Tylyahon pimeillä kaduilla ja kärsiä rangaistuksena kuolema. En ollenkaan epäillyt, etteikö tämä mies ollut täysin kykenevä aiheuttamaan sen minulle tai sen puoleen Monatillekaan.

Tämä ei ollut ollenkaan tapaistani, luovuttaminen siis. Siitä huolimatta en nähnyt tilanteesta ulospääsyä, muuta kuin sen kaikkein vastenmielisimmän. Voisin vielä hyväksyä sen, että luovuttaisin itseni puolesta, mutta tilanteessa oli myös Monat. Monat, jota rakastin, vaikken sitä juuri ollut päässyt sanomaan tai näyttämään – Monat, joka oli täysin viaton kaikessa tässä ja joka ei todellakaan ansainnut mitään tällaista.

Muistin siinä hetkessä kaikki ne tapahtumat, jotka olivat johtaneet tähän tilanteeseen – tapaamisemme MM-kisojen kahviossa; suudelma; Englannin tappio ja tapahtumat teltassa. Olin unohtanut jotain: ennen suudelmaa, minun ensimmäistä suudelmaani, olimme joutuneet fanien tappelun keskelle. Olimme päässeet pois sieltä, olin pelastanut Monatin väkijoukon jaloista.
Se ajatus sai minut taas ajattelemaan selkeämmin. Tarvitsin taikasauvani, koska jos tuolla hepulla oli omansa, se oli ainoa vastustuskeino. Käänsin päätäni vasemmalle ja kuulin lähestyviä askeleita, hätäännyin – katsoin oikealle puolelleni ja näin sauvani vain senttien päässä päästäni. Siunatut olkoon Merlinin aluspöksyt. Kaappasin sen haparoiden käteeni ja osotin sen suoraan päin sitä suuntaa, jossa arvelin miehen olevan.

Sen liikkeen aikana mielessäni kävi satoja loitsuja, jotka tiesin, mutten saanut päähäni yhtään tarpeeksi vahingoittavaa – en halunnut aiheuttaa hänelle naurukohtausta vaan jotain paljon, paljon pahempaa – ja sitten ajattelin hänen omaa loitsuaan. Sektumsempra, niinkö?
Keräsin kaiken rohkeuteni ja vihani siihen yhteen sanaan.
”Sektumsempra!”

Toivoin kaikesta sydämestäni, että se osuisi, ja tärisin kauttaaltani, mutta ponnistelin itseni siitä huolimatta pystyyn ja osoitin huohottaen sauvallani edelleen eteeni siltä varalta, että olin tähdännyt ohi tai taika ei ollut muuten onnistunut. Monat oli sillä puolella, jonne en nähnyt ollenkaan, mutten voinut ottaa riskiä ja katsoa sinne päin. Minun piti nähdä, mitä miehelle kävi.


// Osui ja upposi, muttei turhan syvälle :''D Joo ja sitten sama toisin päin, tosin joku hommeli nyt pitäs käydä et Luigi tosiaan laittas hännän koipien väliin niin sanotusti x)) Pysyykö Monat tajuttomana et pitäs skipata tällä kierroksella vai miten? //

[Britannia]

//joo se pysyy, Tuutu ja Luigi voi jatkaa. :----)//

[Tuutu]

Luigi Dylan

Tunsin suurta mielihyvää huomatessani, että taikani oli osunut siihen. Minä jälleen hallitsin tilannetta, ja se tässä oli nyt kaikkein tärkeintä. Tiesin, että jos edes näyttäisi siltä, etten ollut se, joka määrää, niin löytäisin itseni hyvin epämieluisasta tilanteesta. Mutta minä en halunnut joutua epämieluisiin tilanteisiin, se ei kuulunut suunnitelmiini eikä tapoihini. Mutta vaikka oloni oli mahtava, ihana, valloittava, niin silti en tuntenut oloani täydelliseksi. Se oli ollut vain pikku naarmu. Ei sen kummempaa. Ei sen pahempaa. Kyllä minä olisin parempaakin pystynyt. Se oli varmasti sauvan vika. Saastunut, lähestulkoon käyttökelvoton. Jos minä joskus saan mieleeni sen, joka siihen oli kehdannut koskea, niin se kyllä tulee katumaan sitä hetkeä täydestä sydämestään, kun kehtasi koskea sauvaani. Ei sen pitänyt niin mennä, mutta niin se oli mennyt.

Mutta nyt tilanne oli toinen. Nyt asiat alkoivat jälleen mennä niin kuin minä halusinkin niiden menevän. Tänään varmasti kaikki päätyisi minun kunniaani ja loistokkuuteen. Kun nuo kaksi puolestaan jäisi ikuiseen unholaan ja unohdukseen. Niin! Niin kaiken pitäisi mennä tänään. Sehän oli selvää, ei muita vaihtoehtoja. Ehkä en saisi sitä, mitä alun perin tänään yritin hakea. Mutta minä saisin parempaa. Paljon parempaa ja saisin olla ylpeä itsestäni. Ja ei sitä tiennyt, jos vaikka myös saisin senkin, mitä olin tänään hakenut.

Oman mahtavuuden tuntien astuin askeleen eteenpäin. Ehkä oli jo aika päättää kaikki. Päästää heikot kärsimyksistään. Tai saada heidät kärsimään enemmän. Katsella toisten hidasta kuihtumista tietäen, että oli saanut sen itse aikaan. Mutta se mies oli ilmeisesti viimein päättänyt toimia. Typerys, jos niin saattoi sanoa. Pieni, itseäni suojaava taika, niin se jo makasi maassa ketarat oikoisenaan. Hyvin viehättävä näky niin sanoakseni. Minun teki mieli mennä heti leikkimään sen kanssa. Pitämään hauskaa. Huvittelemaan. Siitä naisesta ei olisi lainkaan huolta, sillä se tuskin pystyi mitään tekemään, jos sattuisi virkoamaan. Miestä… sitä minä olin kaivannutkin.

Hetken ajan katsoin, kun ne kaksi makasivat jaloissani avuttomina. Mikä ihana näky. Ärsytti vain niiden avuttomuus ja heikkous. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Minä olisin voinut jatkaa leikittelyä vielä hieman pidempään. Mutta toisaalta tästä vasta kaikki alkaisi. Pääsisin itse asiaan ja saisin näyttää, kuka oikeasti määräsi. Muutama askel lähemmäs niitä. Jonkinlainen mielihyvän tuoma hymy valtasi kasvoni. Tai irvistys. Jokin kuitenkin. Loistava voitto.

Ja kipua.

Katsoin vasenta jalkaani, josta tuo yllättävä tunne tuntui olevan lähtöisin. Pitkä, syvä, verta vuotava haava. Luotu epätoivolla, kivulla ja ennen kaikkea vihalla. Kipu säteili pitkin kehoa saaden naaman irveeseen. Astuin hoiperrellen askeleen taaksepäin. Ei sen näin pitänyt mennä. Toinen askel taaksepäin. Katsahdin tuota miestä Epäusko tapahtuneeseen loisti kasvoillani. Vihasin itseäni. Ei minun pitäisi näyttää, että olin heikko. En minä ollut heikko. Mutta silti näytti siltä. Vihasin itseäni. Minä olin vahva. Mutta silti kipu tuntui pahalta. Jälleen askel taaksepäin. Vilkaisin jalkaa. Suuri haava ja keltaiset kumisaappaani veren sotkemina. Vihaa ja raivoa. Kenenkään ei pitäisi sotkea saappaitani. Se oli yhtä röyhkeää kuin se, että joku oli kehdannut koskea sauvaani. Niin ei pitänyt tehdä. Kohotin jälleen katseeni tuohon mieheen ja hengitin raskaasti. Tämä päättyi nyt, lopullisesti. Minä en aikonut enää kohdata tuon rumaa pärstää. ”Avada Kedavra.”

Minä luikahdin pois. En jäänyt edes katsomaan osuiko loitsu vaiko ei. Minulla ei ollut halua olla paikalla enää silloin, kun paikka kuhisisi ministeriön väkeä. Minulla ei ollut halua jäädä kiinni. Raahattuani itseäni jonkin matkaa, muutuin rotaksi. Annoin vahvempieni vaistojeni viedä minua. Menin vain sinne, mihin vaistot minua käskivät välittämättä lainkaan siitä, minne ne minua veisivät. Minulla oli nyt hyvä olla, vaikka toista jalkaani särki julmetusti.


//Kiitosta vain tästä pelistä. Oli todella kivaa pelata teidän kumpaisenkin kanssa. Pahoillani olen, kun välillä hieman kesti vastata ja näin. Kiitos kumminkin vielä vain.//

[Ambra]

Chase Cook

Se osui. Olin täysin tyrmistynyt, äimistynyt, ja tieto siitä, että taikani oli osunut, tuli terävänä piikkinä kaikkien muiden sekavien ajatusten keskeltä. Maailma alkoi sumentua näkökenttäni rajoilta, ja ravistin päätäni pitääkseni ajatukseni selkeänä. En saanut pyörtyä nyt, kun se paskiainen oli vielä tässä, ja vielä kaiken lisäksi, kun olin juuri haavoittanut sitä miestä, ja hän oli kaikella todennäköisyydellä vieläkin vaarallisempi, kuin äsken. Tunnustelin itselleni käsillä tietä taaksepäin, hivuttauduin sentti sentiltä pois hänen luotaan, mutta yllätyin, kun hän tuntui jäävän nopeammin kauas kuin olisi pitänyt. Sitten tajusin, että hän asteli myös taaksepäin.

Sitten hänen katseensa kiinnittyi minuun ja sekunnin ajan olin varma kuolevani: seuraavaksi vihreä valonvälkähdys ilmestyi hänen sauvansa kärjestä ja syöksyin henkeni kaupalla sivuun sen tieltä. Maahan iskeytynyt loitsu nostatti hiekkaa päälleni ja köhin aikani maassa maaten. Se oli ollut niin lähellä, liian lähellä. Jos en olisi reagoinut tarpeeksi nopeasti, olisin kuollut. Tajusin, että näkökenttäni oli pikkuhiljaa pimentynyt, kunnes en nähnyt enää mitään ja jouduin luovuttamaan taistelun tajuttomuutta vastaan.

Kun heräsin, en tiennyt, kuinka paljon aikaa oli ehtinyt kulua – sekunti, minuutti, tunteja – enkä, oliko se mies vielä täällä. Hätkähdin välittömästi pystyyn ja hapuilin sauvaani käteeni, vain huomatakseni, että se oli jo siinä. Pimeä ympäristö ja hiljaisuus ympärilläni olivat ensin rauhoittavia, mutta sitten iski epätietoisuus. Mitä oli tapahtunut, kun olin ollut tajuttomana? Kuinka kauan aikaa oli kulunut? Tylyahon tyhjät kadut eivät antaneet minulle vastauksia, joten katselin avuttomana ympärilleni. Tytön liikkumaton ruumis toisella puolellani sai sydämeni lyömään hetkessä ihan liian lujaa. Monat. Voi luoja, Monat!

Kompuroin pystyyn ja säntäsin hänen luokseen. Askeleeni olivat tokkuratilastani johtuen epätasapainoiset ja horjuvat, mutta pääsin joka tapauksessa perille. Rojahdin polvilleni hänen päänsä viereen ja tunsin paniikin valtaavan minut hetkeksi. En tiennyt mitä tehdä, en tiennyt, oliko hän pyörtynyt vai… en ajatellut sitä loppuun. En pystynyt. Otin hänen kätensä omaani ja tunsin helpotuksekseni ranteessa pulssin. Hän oli elossa, hän oli elossa, hoin itselleni. Nostin hänet puoliksi syliini.

Monatin paita oli revitty auki, hänellä oli naarmuja kasvoissaan ja käsissään ja silti hän näytti kummallisesti onnelliselta, aivan kuin pieni hymy olisi jäänyt hänen kasvoilleen. Hymyilin itsekin sille. Monatin hymy ei ollut suuri, ja minusta tuntui, että kovinkaan moni ei olisi huomannut sitä. Tunsin itseni erityiseksi, kuin Monat hymyilisi vain minulle, vaikka todellisuudessa en tietenkään tiennyt, mikä oli saanut hänet hymyilemään viimeisellä hetkellä ennen hänen pyörtymistään.

Varovasti, kuin peläten kosketusta Monatin ihon kanssa, napitin hänen paitansa kiinni parhaani mukaan. Olin niin keskittynyt työhöni, etten huomannut Monatin liikauttavan kättään ja räpyttelevän silmiään auki. Kun hän sitten tarttui minua lujasti ranteesta, olin ensin hyvilläni, mutta sitten peloissani, kun Monatin silmät kuvastivat pelkkää kauhua ja hän yritti räpistellä pois sylistäni. Hän riuhtoi ja huitoi, näin paniikin hänen silmissään ja tiesin, että hän luuli minua siksi mieheksi, joka oli nyt onneksi jo lähtenyt. Monat ei tiennyt sitä. Otin hänestä lujasti kiinni, ettei hän satuttaisi itseään, otin tyynesti vastaan ne muutamat lyönnit, jotka hän sai perille asti.
”Rauhoitu, Monat, se olen minä. Se paskiainen lähti. Olet turvassa”, sanoin hänen korvaansa ja yritin estää omaa ääntäni tärisemästä. Hänen vastustelunsa lakkasi hiljakseen ja tunsin hänen painautuvan tärisevänä minua vasten. Pidin häntä siinä kauan, tuijottaen itse ensin tyhjyyteen ja sitten sulkien silmäni, toivoen, että kaikki tämä oli unta ja olisin herätessäni omassa sängyssäni.

Niin ei tietenkään tapahtunut, ja lopulta minun oli pakko päättää tehdä jotain. Yön kylmyys ei houkutellut enää ollenkaan, ja Monat täytyisi saada täältä pois. En halunnut myöntää sitä itselleni, mutta vaikka yritin kovasti, Monatin oma luontainen tuoksu ei ollut se, mitä haistoin: sen sijaan nenässäni oli sekoitus alkoholin ja tupakanhajua. En tiennyt, mistä Monat ne oli hankkinut, koska tietääkseni hän ei polttanut tai juonut – mutta toisaalta en tiennyt hänestä niinkään paljoa.
Idiootti, ajattelin, koska olin jo melkein alkanut syyllistää Monatia tästä. Se ei todellakaan ollut aiheellista.

Sen sijaan oli aiheellista, että hän tuskin haluaisi tässä kunnossa kotirappusilleen. Oikeastaan en olisi edes osannut viedä häntä sinne, koska en tiennyt, missä hän asui. Ilmiintymistaidossani oli muutenkin vielä hieman parantamisen varaa, joten se siitä vielä puuttuisikin, että päätyisimme jonnekin tuntemattomaan paikkaan tässä kunnossa ja tähän aikaan yöstä.
Ainoa vaihtoehto, joka tuli mieleeni, oli oma kotini. Vanhempani eivät olleet kotona, joten se olisi kai melko lailla hyvä idea. En tiennyt, mitä tekisin, kun pääsisin sinne, mutta luotin osaavani keksiä sen sitten myöhemmin. Tällä hetkellä oli tärkeää päästä jonnekin muualle.

Monat oli kevyempi kuin muistinkaan, kun nostin hänet syliini. En uhrannut ajatustakaan millekään paskiaiselle, kun käännyin paikoillani ja etenin puristavaan tyhjyyteen Monatin kanssa, koska olin liian keskittynyt Monatin jälleen rauhallisiin kasvonpiirteisiin. Onnistuin vakuuttamaan itseni siitä, että kaikki järjestyisi vielä.


// ja tämä oli sitten lopetusvuoro. Kiitos hirmusti pelistä :''') voi siirtää valmiisiin. //