The Joy Luck Club

[Tuutu]

//Täällä kaivataan Phadoa ja Bellaa. Otsikko on Amy Tanin kirjasta Ilon ja onnen tarinat.//

Leslie Fraser

Vielä aamulla minulla oli ollut hyvä olo sekä mieli harvinaisen pirteä. Vielä aamulla olin uskonut, että tästä tulisi hyvä päivä ja että mikään ei välttämättä voisi pilata sitä. Vielä silloin kotona, keskellä auringonpaisteista kirjastoa, oli tuntunut hyvältä ajatukselta viettää tänään päivä Viistokujalla ja ehkä muuallakin Lontoossa. Niinpä minä olin matkannut hormipulverilla vuotavaan noidankattilaan.

Mutta vaikka kotona Skotlannissa paistoi aurinko, se ei merkinnyt sitä, että Lontoossakin olisi yhtä nätti ilma. Seisoin ulkona vuotavan noidankattilan edessä ja katselin taivaalle. Tummat, paksut pilvet enteilivät pian alkavaa sadetta, joka kastelisi kaiken hetkessä likomäräksi. Tunsin mielialani laskevan hieman, sillä vaikka en minä kyllä auringon kyllästämistä päivistä pahemmin nauttinut, mutta olisi se silti kivaa ollut joskus hieman nauttia lämmöstä. Ja eikä se olisi kovin suotavaa vilustua juuri nyt, sillä olin aika vasta toipunut flunssasta. Ei se olisi kovin kivaa viettää koko lomaa vuoteen omana.

Mutta sateen vaarasta huolimatta päätin lähteä kulkemaan pitkin Lontoota. Minä olin hylännyt ajatuksen Viistokujalla käymisestä, sillä se tuntui hieman arkiselta paikalta. Jästien puolelta Lontoota löytyi kaikkea mielenkiintoista. Minusta oli kiehtovaa tutkia niitä pikkuputiikkeja, joita löytyi pienenpien kujien varrelta. Katsella niiden tarjontaa, sillä niistä ei koskaan tiennyt, mitä löytäisi. Isä ei pitänyt siitä, että tutkin jästien juttuja, sanoi vain, ettei se olisi velhon arvolle sopivaa. Mutta ei isä ollut nyt täällä, eikä hän koskaan saisi tietää tästä. Isä oli kaukana, varmaankin Yhdysvalloista, toisen perheensä luona. Tai ainakin minä uskoin hyvin vakaasti, että hänellä oli jossain päin maailmaa toinen perhe, en minä mikään tyhmä ollut. Isällä oli omat salaisuutensa ja minulla omani. Vaikka meillä kummallakin oli aavistuksemme toisen salaisuudesta, niin emme me koskaan ottaneet niitä esille. Ehkä sitten joskus, kun tilanne oikein kärjistyisi.

Ensimmäinen vesipisara osui maahan. Minä en siitä välittänyt vaan jatkoin matkaa, vielä hetken kestäisi, ennen kuin alkaisi sataa. Kaduilla oli vähän väkeä, vaikka harvoinpa näillä kaduilla suuremmin porukkaa liikkui. Täällä ei tarvinnut kärsiä pääkatujen hälinästä. Nyt jo useampi vesipisara kasteli maata ja ihmiset alkoivat siirtyä sisälle suojaan. Minulla ei ollut vielä kiire minnekään. Vielä hetken saattoi kävellä kastumatta. Mutta sitten kun alkoikin toden teolla sataa, niin ei tietenkään silloin ollut yhtään putiikkia lähellä, jonka suojaan olisi voinut kätkeytyä. Minä kastuin kerralla läpimäräksi. Se oli aika epämiellyttävää, varsinkin kun minulla oli jästien vaatteet päällä, joista en pitänyt muutenkaan yhtään. Mieluummin minä olisin kulkenut kaapu päällä, mutta se ei ollut oikein soveliasta jästien keskuudessa, sillä piti kuulemma sopeutua joukkoon. Minulla oli nyt jalassa mustat farkut, jotka istuivat muutenkin todella huonosti ja nyt vielä kun ne olivat märät, niin ne hiersivät aika epämiellyttävästi. Ja eikä se tumman ruskea teepaita suojannut paljoa kylmyydeltä, vaan hytisin nyt sateen tuoman kylmyyden alla. Mitään takkia en tietenkään ollut hoksannut ottaa mukaan, kiitos kotona paistavan auringon.

Viimein minä löysin jonkinlaisen kaupan, jonka suojiin saatoin livahtaa. Oven aukaistuani minua tervehti vahvan mausteinen tuoksu. Mietin, että olinkohan mahtanut tulla jonkinlaiseen yrttikauppaan, mutta pienen tarkastelun jälkeen huomasin paikassa olevan jonkinlaisen tiskin ja pieniä pöytiä. Ilmeisesti olin tullut jonkinlaiseen teehuoneeseen. Paikka oli hieman nuhjuinen, mutta aika kodikkaan oloinen. Kyllä täällä varmaankin viihtyi sateen ajan. Muut paikalla olijat tarkkailivat minua, sillä minä olin ulkopuolinen. Minä en oikeasti kuulunut tänne ja olin vain sekoittamassa hieman heidän tavanomaista elämää. Mutta en minä kovin tuijottelusta välittänyt, sillä olin jo tottunut siihen elämäni aikana. Lisäksi minun ei ollut tarkoitus häiritä heitä ollenkaan, minä olin vain sattunut paikalle.

Astelin tiskille ja tilasin teetä. Minun oli pakko saada jotain lämmintä, sillä muutoin jäätyisin jääkalikaksi. Minun teki mieli kuivata vaatteeni taian avulla, mutta se ei käynyt nyt päinsä. Minua ei haitannut se, että olin alaikäinen, enkä saisi sen vuoksi taikoa. Minua esti se, että täällä oli runsaasti jästejä katsomassa. Sain ison kupin teetä ja lähdin etsimään itselleni vapaata paikkaa. Kiersin varovasti lapsen, joka leikki lattialla. Minä toivoin, ettei se lapsukainen pyrkisi luokseni, sillä minulla ei ollut lainkaan kiinnostusta alkaa viihdyttää lapsia. Minä istuin vapaaseen pöytään, joka sijaitsi ikkunan vierestä. Maistelin varovasti teetäni ja maistoin heti voimakkaan yrttisen maun. Minä en ollut aikaisemmin juonnut tällaista teetä. Yritin katsella sameasta ikkunasta ulos, mutta ei siitä nähnyt läpi. Niinpä minä tyydyin kuuntelemaan, mitä ympärilläni puhuttiin. Join hiljalleen teetäni ja nautin lämmöstä, joka hiljalleen palautui. Minulla ei ollut kiirettä minnekään ja kerrankin minä vain olin.

[Phandomido]

Bella Wolf

Hän oli pitänyt oikein hyvänä ideana lähteä kävelemään jästien keskuuteen. Kalpea neitokainen tosin herätti mukavasti huomiota katukuvassa. Eikä pelkällä kalpealla ulkonäöllään, punaiset pistävät silmät, valkoiset hiukset, kasvoja peittävä valkoinen huppu, siihen kiinnitetty pitkä valkoinen takki, hame. Noh, kaikki. Enimmäkseen juuri tuo valkoisuus. Nainen kipitti siroine jalkoinee eteenpäin pitkin katuja, katseli silmillään noita onnettomia nysviä jotka elivät päivästä toiseen ilman taikuutta. Säälittäviä. Kaikki. Kerrassaan hyödyttömiä matosia. HÄN sentään oli kuolonsyöjä, HÄN sentään teki, ainakin omasta mielestään, jotain hyvää. Muut saisivat ottaa ja kuolla pois. Kaikki muut paitsi kuolunsyöjät. Kierossa mielessään Bella piti kuolonsyöjiä muita ihmisiä parempana ja mukavampina. Tosin, naisen käsitys mukavasta oli suoraansanoen mielenkiintoinen ja ehkä päinvastainen normaalin ihmisen käsityksestä kun samasta asiasta puhuttiin.

Noh, miten kävikään tämän tutustumiskäynnin jästimaailmassa. Yksi maahan putoava sadepisara enteili inhottavasta sateesta. Nainen katsahti taivaalle. Miten olikaan, pian tuota yksinäistä sadepisaraa seurasi sen sukulaisten tulva. Bella kun ei erityisemmin pitänyt sateesta, niin tuo vain etsi kaikkein lähimpänä olevan liikkeen ja puikahti sen ovesta sisälle. Kastumatta säilynyt neitokainen laski hupun alas, paljastaen näin sangen kauniit, mutta silti niin vaarallisen viettelevät kasvonsa. Nainen kohotti hieman toista kulmaansa ihmisten ihmetteleville kasvoille. Nainen vain hymyili ja naurahti koko asialle omassa mielessään. Kerrottakoot tässä vaiheessa että nuori neito oli ennakoinut tälläisen tilanteen ja hankkinut mustat, pyöreät aurinkolasit. Nämä piilottivat hyvin nuo silmät. Hän sitten käveli tälle tiskinkaltaiselle tekohymynsä kera ja tilasi itselleen kupillisen teetä.

Pian sai Bella käsiinsä lämpimän höyryävän teekupin. Tuo kiitti kohteliaasti ja maksoi sen. Arkista, niin arkista. Ja näinikään kaikki tunteet jotka tuossakin näki, olivat esitetyt, mitään aitoa ei ollut. Mitään aitoa Bellassa ei tunteiden saralla todellakaan ollut. Muuan vanhan ystävänsä sanoin, hän on tunteellisesti jälkeensäänyt. Yllätyttekö jos mainitsen kyseisen ystävän olevan kuollut tätä nykyä.

Kuolonsyöjä kohensi hieman ryhtiään ja etsi katseellaan vapaata pöytää. Sellaista ei ollut. Mutta onneksi mummelien hämmästelevät ja paheksuvat katseet paljastivat toisenkin muukalaisen tässä paikassa. Mitäpä pienistä. Neito käveli tuon pöydän luo ja katsoi pöydässä istujaa.

"Saanen istua tähän?" Nainen kysyi ystävällisesti Leslieltä.

//Pahoittelen kestoa, mutta tässä Bella x) (senkin romaaninkirjoittaja!)//

[Tuutu]

Leslie Fraser

Minä kuuntelin muiden jutustelua, ei minulla oikein muuta tekemistä ollutkaan. Kuulin, kuinka naapuripöydässä oleva vanha muori ennusti kädestä ystävälleen. Hymyilin itsekseni hieman, olin minäkin joskus kädestä ennustanut, koulussa oli pitänyt. Mutta en minä siihen kovin uskonut, varsinkaan jästien kädestä ennustamiseen. Se vain tuntui siltä, että siinä vain keksittiin jotain. Ei sitä oikeasti voinut tietää, mitä tulevaisuus toisi toiselle tullessaan, sitä vain sanottiin jotain, mikä saattaisi mahdollisesti toteutua. 

Hörppäsin jälleen teetäni. Se oli vielä lämmintä ja tuntui todella hyvältä juoda sitä. Oloni oli todella kiireetön. Oli suorastaan nautinnollista istua täällä; ikään kuin olisi maailman ulkopuolella. Täällä oli vain minä itse ja pieni puheensorina ympärilläni. Katsoin ikkunasta ulos ja vaikka se oli aika samea, niin silti minä erotin sen, että ulkona oli taukoa sateesta. Mutta uskoin, että pian taas sataisi jälleen. Niinpä minä join kuppini tyhjäksi ja kävin ostamassa toisen kupillisen. Minulla ei ollut kiire minnekään ja sallin itselleni hetken rauhoittua ja rentoutua.

Hätkähdin ajatuksistani, kun kuulin jonkun puhuttelevan minua. Käänsin katseeni puhujaa kohden ja näin kauniskasvoisen naisen. Panin hieman hämmentyneenä merkille, että naisella oli aurinkolasit kasvoillaan. Ei ulkona aurinko paistanut ja uskoin vakaasti ettei täällä ole aurinko paistanut koko päivänä, niin ettei minusta ainakaan olisi mitään syytä käyttää aurinkolaseja nyt. Mutta jokainen teki niin, kuin parhaaksi katsoi. Minä tarkastelin yhä naisen kasvoja ja toivoin, etten tuijottanut liian tunkeilevasti. En minä yleensä tuijottanut, sillä se ei ollut hyvä tapaista ja tiesin sen, että kuinka kiusalliselta tuntui se, että itseään tuijotettiin. Mutta naisen kasvoissa oli jotain, mikä suorastaan pakotti pitämään katseen siinä. Ja hänessä oli myös jotain, joka sai minut tuntemaan alemmuuskompleksia. Tuntui, että hänessä olisi jotain ylemmyyttä, joka käski tekemään niin kuin hän halusi, tai muuten kävisi huonosti.

Ja minä mietin, miltä minä mahdoin näyttää hänen silmissään. Hieman kosteat ja sekaisin olevat hiukset ja kasvoillani hämmästynyt ilme. Minä en ollut kovin edustavan näköinen. Ei se minua yleensä haitannut, mutta minusta tuntui, että minun olisi pitänyt olla jotain tuon naisen katseen alla. Mutta en minä ollut. Ainakaan nyt. Minun hyvä tuuleni alkoi pikkuhiljaa kadota. Eikä asiaa auttanut lainkaan se, että minä ja tuo nainen saimme nyt entistä enemmän paheksuvia katseita muilta teehuoneessa olevilta ihmisiltä.

”Toki siihen saa istua,” sain lopulta sanottua. ”En minä voi sinua kieltääkään.” Olin saanut katseeni irti naisen kasvoilta ja tuijotin nyt teekuppini syövereitä. Vaikka ympärillämme puheensorina jatkui, niin silti tämän pöydän ympärillä vallitsi hiljaisuus. Yritin saada ajatuksieni päästä jälleen kiinni, mutta se tuntui lähestulkoon mahdottomalta. Join teetä ja mietin, että pitäisikö sanoa jotain. Mutta en keksinyt mitään sanottavaa, niin en sanonut mitään. Parempi niin. Nyt oli pienempi mahdollisuus, että sanoisin jotain typerää. 

//Anteeksi kun kesti vastata. On ollut pientä kirjoitusinnon puutetta, eikä asiaa ole lainkaan auttanut se, että olin koneetta jonkin aikaa.//