Aurinkolasit

[Tikkukaramelli]

// Tänne näin aluksi Guru ja Helen, mut mun puolest voi muutki Farradayt tulla mukaa (: Ja sori otsikko, ei keksi mitää (8 //

Aurinko paistoi ikkunoitten läpi ja langetti varjoja parketille ja kirkkaanpunaiselle matolle. Veronique pyörähti vaatekaappinsa peilioven edessä vielä kerran ja loi viimeisen silmäyksen peilikuvansa kanssa. Hän oli melko tyytyväinen asukokonaisuuteensa. Tytöllä oli yllään hyvin väljä harmaapunaraidallinen toppi, farkkuminihame ja mustat sukkahousut. Etuhiukset olivat sivussa pinnillä, joka oli kiinnitetty punaisesta huivista tehtyyn pantaan. Veronique petasi pikaisesti sänkynsä ja lähti sitten hymyillen aamupalalle alakertaan.

Veronique ja hänen äitinsä olivat sopineet, että he menisivät tänään ostoksille Lontoon keskustaan. Mitä Veronique oli ymmärtänyt, hänen äitinsä tarvitsi jotkut hienot aurinkolasit. Hän itse halusi uuden koululaukun, vähän sukkia ja alusvaatteita sekä yhden aivan ihanan lyhythihaisen hupparin jonka hän oli nähnyt erään vaateliikkeen kuvastossa. Veroniquesta oli mukavaa viettää äitinsä kanssa kahdenkeskeistä aikaa, sillä normaalisti hän joutui jakamaan huomion aina yhdentoista muun lapsen kanssa. Lisäksi siitä oli hyvin kauan aikaa, kun hän viimeksi oli ollut kaupungilla shoppailemassa.

Näitä asioita mietiskellen Veronique asteli portaat varovasti alas kolmannesta kerroksesta ensimmäiseen. Talossa oli melko hiljaista, sillä hän oli ainoa, joka oli hereillä. Hänen huoneessaan surissut kärpänen oli nimittäin herättänyt hänet hyvin aikaisin. Kello tikitti aulassa ja Bennyn kuorsaus kuului hiljaa alakerran makuuhuoneesta, mutta muita ääniä ei ollut havaittavissa. Veroniquella oli omituinen olo. Yleensä talossa oli menossa hirveä vipinä ja vilske, erilaisia ääniä oli ainakin sata, eikä koskaan ollut rauhallista. Ruokapöytäänkään ihmiset eivät päässeet samaan aikaan: aina joku oli myöhässä tai ei saapunut paikalle ollenkaan. Lisäksi kolmoset aiheuttivat aina tempauksillaan päänvaivaa ja harmaita hiuksia perheen vanhimmille, eikä se auttanut rauhan tavoittelemista. Siksi oli hieman hassua, että nyt yleensä niin äänekäs talo oli aivan hiljainen. Se oli ehkä jopa rentouttavaa, mutta Veronique tiesi, ettei tätä rauhaa kestänyt kauan. Heti kun kolmoset, Sadie ja kaksoset heräisivät, olisi meno taas kympissä eikä aamun hiljaisista hetkistä olisi tietoakaan.

Veronique asteli keittiöön ja teki itselleen voileivän ja kaakaota. Hän meni ruokasaliin syömään aamupalaansa ja nappasi samalla käsiinsä Päivän Profeetan, joka oli laskettu pöydälle. Hän katsoi ensiksi kaikki katoamis- ja kuolinilmoitukset.
'Huh, ei ketään tuttuja', Veronique ajatteli ja aloitti lukemaan lehteä alusta mutustaen samalla paahtoleipää.
Selattuaan koko lehden läpi ja syötyään aamupalansa, hän vei likaiset astiat tiskipöydälle ja pisti astiaharjan tiskaamaan ne. Veronique oli opetellut alkukesästä kaiken maailman hyödyllisiä taikoja, joita tarvittiin suurperheen arjessa. Hän joutui usein tiskaamaan astiat ja siivoamaan taloa toisten sisaruksiensa ja sisaruspuoliensa kanssa, joka oli paljon yksinkertaisempaa, kun pystyi vain näpäyttämään taikasauvaansa. Suurperheessä oli omat haittapuolensa, mutta oikeastaan Veronique ei pystynyt enää kuvittelemaan itseään, äitiään ja kahta vanhempaa sisarustaan asumaan nelistään jossain pikkuisessa talossa. Bennystä ja sisaruspuolista oli tullut osa hänen perhettään, ja heidän menettämisensä olisi ollut aivan yhtä kauheaa kuin biologisten perheenjäsentenkin menettäminen.

Kun astiat olivat puhtaat, Veronique huomasi vielä pienen nälän kaivertavan vatsanpohjaansa. Hän nappasi jääkaapista jogurtin ja meni sen kanssa takaisin ruokasaliin. Kumpa joku heräisi jo, oli tylsää syödä aamupalaa yksin. Rauhalliset aamut eivät sittenkään sopineet tähän taloon. Ei ainakaan Veroniquen mielestä. Hän pyöritteli lusikkaa jogurttipurkissa ja huokaisi syvään. Miksi täällä oli näin hiljaista?

[Neifion]

Helen Farraday

Olin saanut lapset nukkumaan ja päässyt itsekin sänkyyn. Tuijotellut kattoa pitkän aikaa ja jossakin vaiheessa nukahtanut. Lapset olivat lomalla ja se vaikeutti minun vapaa-ajan toimintaani. Kolmosten, Sadien ja kaksosten sijaan minulla oli enemmän lapsia huolehdittavana ja ruokittavana. Kuitenkin minun oli käytävä töissä, tylsissä kokouksissa ja oltava lasten että Bennyn kanssa.

Säpsähdin hereille auingon sokaistessa minut verhojen raosta. Huokaisin ja nousin ylös. Olin luvannut lähteä Veran kanssa ostoksille. Mikäs sen parempaa viettää päivä ostoskeskuksissa. Ja voisin ostaa vihdoin ne Diorin aurinkolasit, joita olin katsellut pidemmän aikaa. Ja ehkä jotakin muutakin. Nousin ylös ja katselin melko suurehkon vaatekaappini sisältöä. Valitsin lopulta vaaleanharmaan topin ja sen päälle valkoisen kissankorvahupparin. Housuista valitsin viimein mustat strech-housut, jotka levenivät lahkeista. Sitten asettelin vaatteet tuolille ja kävelin ulos huoneesta, kylpyhuoneeseen. Kävin pikaisesti suihkussa ja musta kylpytakki päälläni hiivin takaisin huoneeseemme ja kuivasin itseäni ja puin vaatteet samalla kun sauvalla kuivatin vaaleita hiuksiani. Katsoin kuvaani peilistä ja lisäsin geeliä, jotta sain hiukset pystyyn.
Meikkasin kevyesti ja työnsin mustat lenkkitossut jalkaani ennen kuin lähdin hiljaa, melkein ääneti astelemaan kohti alakertaa ja keittiötä.

Kokosin tarjottimelle muutaman voileivän juustolla, kinkulla, tomaatilla ja suolakurkulla, kaksi lasia maitoa, jogurttia ja kaksi banaania. Sammutin keittiön valot ja kävelin vakaasti tarjottimen kanssa ruokasaliin. Kävelin saliin, huomaten etten ollut yksin. Hymyilin.
"Huomenta, täällä ollaan jo hereillä", sanoin yksinkertaisesti laskiessani tarjottimeni pöydälle. Istuuduin ja aloitin voileivistä.
"Sinäpä olet aikaisin hereillä, eiväthän muut heränneet?" kysyin, otin sanomalehden, jonka olin ottanut keittiöstä mukaani ja avasin sen, silmäillen sitä.
"Vai on vanha Arton kuollut", sanoin enemmänkin itsekseni ja myhäilin. Luultavasti sydänkohtaukseen. Kuolinilmoituksista löytyi muutama muukin tuttu entinen tai nykyinen työtoveri.
Sellaista sattui. Tehtävissä. Minä olin alkanut tulla jo aivan liian kylmäksi kuolemien suhteen. Se ei tainnut olla kovin hyvä juttu.

"Sovitaanko, että teen aamupalan muille, herätellään kolmoset, kaksoset, Sadie ja Thora... Thoralle pitää sanoa ettei tämä polttelisi huoneessaan, minä kyllä haistan sen, jos isä huomaa, hän saa selkäänsä", puhuin samalla kun kääntelin lehden sivua, tartuin maitolasiin ja join siitä puolet kerralla. Kuorin banaanin ja haukkasin siitä palan, hiljentyen lukemaan artikkelia uusimmista kuolonsyöjien tekosista.

[Tikkukaramelli]

/ Anteeksi vaihdan minämuotoon. /

Veronique Farraday

Kuullessani ääniä keittiöstä yritin kurkkia sinne ja nähdä, kuka siellä touhusi, mutta sain vastauksen kysymykseeni varsin pian, kun äiti asteli aamupalansa kanssa ruokailuhuoneeseen. Hymyilin iloisesti ja toivotin äidille hyvää huomenta.
"Kaikki nukkuvat vielä", vastasin äidin kysymykseen ja aloin nyt lappoa jogurttia innokkaammin suuhuni. Varoin kuitenkin tarkasti, etten sotkenut naamaani, sillä olin jo meikannut enkä jaksanut millään tehdä sitä uudestaan. Ja enhän minä likanaamaisenakaan voinut ostoskeskukseen lähteä, kun äitikin näytti niin hyvältä. Toisinaan pelkäsin, että joku saattaisi luulla häntä minun isosiskokseni, niin kauniilta ja nuorekkaalta hän näytti. Miksi minun piti olla tällainen, joka näytti itseään kaksi vuotta nuoremmalta? En kuitenkaan antanut ulkonäköpaineitten vaivata yhtään sen enempää, sillä tästä päivästä tulisi varmasti vielä erittäin mukava.

Katselin hetken aikaa lehteä lukevaa äitiäni ja olin juuri kysymässä, mitä hän aikoisi tänään ostaa, kun hän huomasi jonkun Artonin kuolinilmoituksen ja sanoi sen ääneenkin, vaikka enemmän kyllä itselleen kuin minulle.
"Kuka on, tai siis oli, Arton?" kysyin. En säästellyt sanojani, sillä äiti ei vaikuttanut kovinkaan surulliselta tämän Artonin kuolemasta, enkä sen takia uskonut tämän suuttuvan tai loukkaantuvan suorasta kysymyksestäni. Meillehän oltiin aina opetettu, että toisen surua pitää käsitellä hellästi ja varovasti, eikä saanut missään nimessä kysyä mitään muuta kuin toisen vointia. Kaikilla puhdasverisillä velhosuvuilla oli kunnolliset käytöstavat, mutta kukapa niistä nyt jaksaisi välittää tai valittaa näin aamupalalla, eihän pöydässä ollut muutenkaan kuin vain minä ja äiti. Sitä paitsi äiti jo jatkoi lehden selausta nopeaan tahtiin, joten ei se Arton kovin läheinen voinut olla.

Äiti ehdotti, että hän tekisi aamupalan muille ja herättäisimme sitten yhdessä Thoran, kolmoset, Sadien ja kaksoset. Kuuntelin häntä siihen asti vain nyökkäillen hitaasti ja mutisten jotain myöntävää, mutta korvani aukesivat kunnolla vasta, kun hän rupesi puhumaan Thoran polttelusta. Lusikka, joka oli matkalla jogurttipurkista suuhuni, pysähtyi puolitiehen ja oma suuni loksahti auki. Vaikka yritin pitää itseni kontrollissa, en mahtanut mitään sille, että järkytyin aika suuresti. Luulin olevani ainoa, joka tiesi tästä Thoran pikku harrastuksesta, mutta näköjään myös äiti oli päässyt perille asiasta. Ja jos vielä Bennykin saisi tietää asiasta, niin sittenhän se vasta soppa syntyisikin. Äiti nyt vaikutti suhtautuvan asiaan kuitenkin melko neutraalisti, ainakin siitä päätellen, miten tämä asian ilmaisi. Olin kuitenkin sataprosenttisen varma, että Benny olisi lähellä saada sydänkohtauksen, jos saisi tietää asiasta. Päätin yrittää kovemmin saada Thoraa lopettamaan, laitoin lusikan suuhuni ja nielaisin siinä olevan jogurtin kurkusta alas.
"Joo, tehdään niin. Tuota... kuinka kauan olet tiennyt tästä Thoran pikku harrastuksesta?" minä kysyin yrittäen kuulostaa mahdollisimman huolettomalta ja ei-kiinnostuneelta, kuin olisin puhunut vaikkapa Päivän Profeetan nousevasta hinnasta.

Aamu oli suistunut melko nopeasti minun kuvittelemiltani raiteilta. Olin ajatellut, että puhuisimme vain tulevasta päivästä, mutta keskustelu olikin mennyt taas vähän ohi aiheen. Tiesin, että jos jatkaisin tätä puheenaihetta, olisi jossain vaiheessa tiedossa huutoa ja pahaa mieltä. Päätin olla kyselemättä enempää Thorasta, nyt kun siihen oli vielä mahdollisuus muiden nukkuessa. Saadakseni muuta tekemistä, söin jogurtin nopeasti loppuun ja nousin mennäkseni keittiöön. Laitoin tyhjän jogurttipurkin roskakoriin, huuhtelin ja kuivasin lusikan ja laitoin sen yhteen vetolaatikoista, ja nappasin sitten rätin pöydältä. Kastoin sen, rutistin ylimääräiset vedet lavuaarin ja menin takaisin ruokasaliin. Avasin yhden ikkunoista päästääkseni raitista ilmaa ja kesän tuoksua huoneeseen ja rupesin sitten pyyhkimään rätillä ruokapöytää. Se oli täynnä leivänmurusia ja maito-, kaakao- ja mehutahroja eilisillan iltapalalta. Pöydästä viimeiseksi poistuneet (luultavasti kolmoset) eivät olleet putsanneet pöytää, vaikka se oli meillä aina tapana, jotta talo pysyisi siistinä.
"Haluaisin uuden koululaukun ja sellaisen ihanan hupparin, ja ehkä myös sukkia ja alusvaatteita. Mitä sinä ajattelit ostaa?" kysyin luoden lyhyen silmäyksen äitiin siivoamisen välistä. Nostin ruokapöydällä olevaa kukkamaljakkoa, vetäisin rätillä sen alta, laskin maljakon takaisin pöydälle ja jatkoin taas samaan malliin. Sitten kun pöytä olisi puhdas, auttaisin äitiä aamiaisen tekemisessä ja menisin sitten herättämään muut. Kun kaikki olisivat hereillä ja loput aamutoimet olisi hoidettu, lähtisimme äidin kanssa shoppailemaan. Sen ajatteleminen laittoi lisää vauhtia jalkoihini ja käsiini. Päästyäni äidin kohdalle, nostin hänen aamupalansa ja lehden varovasti pöydältä, vedin rätillä pari pyöreää vetoa ja jatkoin matkaani pöydän loppuun saakka. Hymyilin tyytyväisenä kostealle, mutta puhtaalle pöydälle ja vein rätin vihellellen takaisin keittiöön.

"Paistanko minä kananmunia ja pekonia?" huusin keittiöstä äidille ja otin jo pannun valmiiksi siltä varalta, että saisin ruokasalista myöntävän vastauksen. Hyvällä lykyllä jo pelkkä ruoan tuoksu herättäisi muut ja yksi asia olisi poissa päiväjärjestyksestä.

[Neifion]

Helen Farraday

"Arton oli ennen auroriosastolla töissä, hoiti enemmänkin paperihommia kuin kenttähommia", selitin kärsivällisesti samalla kun kääntelin lehden sivuja.
Hymyilin kun huomasin Veran ilmeen muistuttaessani itseäni Thorasta. Naurahdin huvittuneena. Voi kun lapset aina luulivat etten minä tiennyt.
"Vera-kultaseni, sen hajun haistaa helposti", sanoin mutten kertonut tarkemmin. En viitsinyt pilata aamuani Thoran typeryydellä. Söin voileipiäni hyvällä ruokahalulla samalla kun Vera siivosi ruokapöytää vaikka kolmosten olisi pitänyt siivota se eilen. He olivat olleet viimeisinä pöydässä. Vai oliko se ollut Sadie? En ollut varma.
"Paista vain", huusin keittiötä kohti samalla kun aloin lukea mielenkiintoista artikkelia uusista turvaohjeista. Aivan kuin ne mitään auttaisivat. Kuvittelivat vain.

Kuulin kuinka joku tuli portaista. Toivotti hyvää huomenta keittiössä ja tuli sitten ruokasalin puolelle. Benny. Mies istui minua vastapäätä ja otti voileipäni. Mutristin huuliani vähäsen ärsyyntyneenä.
"Me lähdemme Veran kanssa ostoksille, pitäkää te hauskaa täällä, älä anna kolmosten lähteä minnekään he ovat arestissa. Varsinkin Jared", ohjeistin. Portaista kuului enemmänkin askelia kun pekonin tuoksu voimistui. Pöytä alkoi täyttyä lapsista.
Minä söin toisen banaanini samaan aikaan kuin Sadie ja toinen kaksosista kaatoivat vahingossa kukkaruukun, jonkia Benny korjasi sauvaa heilauttamalla ja sähähti kummallekin että pitäisi olla varovainen.

Veran tullessa tuomaan aamupalaa, minä vein omastani jääneet roskat roskakoriin ja pesin lautasen ja tarjottimen.
Kävelin takaisin ruokasaliin.
"Viimeinen pyyhkii pöydän, jokainen vie omat astiansa ja roskansa pois. Kolmoset pysyvät tämän päivän sisällä ja tänään on siivouspäivä. Kun minä tulen kotiin, huoneet ovat siistejä", sanoin aivan tottuneesti. Sitten lisäsin tutun uhkauksen loppuun.
"Joka ei hoida omaa hommaansa, tietää ettei ole asiaa Impoon ampiaiset vastaan Laiturpaan Loistokas huispausotteluun".

[Tikkukaramelli]

Veronique Farraday

Saatuani myöntävän vastauksen äidiltäni ruokasalista, kaivoin jääkaapista esille neljä pekonipakettia ja kokonaisen munakennon, jossa oli kuusitoista kananmunaa. Laskin ruokatarvikkeet kivitasolle uunin lähelle, laitoin toisen hellan isoista levyistä päälle ja kaadoin pannulle rypsiöljyä. Kun se rupesi muutaman sekunnin kuluttua rätisemään, suurensin pannua taian avulla, jotta siihen mahtuisi mahdollisimman paljon ruokaa. Rikoin neljä kananmunaa ja kaivoin kaapista aromisuolaa sekä pippuria. Ripottelin niitä kananmunien päälle ja nopeutin niitten kypsymistä pienellä sauvannäpäytyksellä. Se oli yksinkertainen loitsu, jonka olin opetellut kesän alussa. Pian kananmunat olivatkin jo valmiita, jolloin otin esille pinon lautasia ja laitoin yhden kananmunan yhdelle lautaselle. Sitten laitoin pannulle pekonia, ja kun ne olivat kypsiä, laitoin ne lautasille kananmunien seuraksi. Sen jälkeen paistoin lisää kananmunia ja pekonia, samalla kaavalla kuin äskenkin. Keittiöön levisi mehukas ruoan tuoksu, joka nousisi pian varmasti myös toisiin kerroksiin.

Pian kuulinkin askeleita. Odotin hymyillen, että sieltä tulisi joku sisaruksistani tai sisaruspuolistani, mutta keittiöön ilmestyikin Benny. Hymyni hyytyi vähäsen, kun toivotin hänelle hyvää huomenta. Helpotuksekseni mies jatkoi matkaa ruokasaliin äidin seuraksi. Hymähdin ja rupesin lappomaan ruokaa lautasille äskeistä kiivaammin. Jostain syystä minä en pitänyt Bennystä. En jaksanut vieläkään ymmärtää, mitä äitini näki tuossa miehessä. Ei varmaan mitään kovin hyvää, sillä olin huomannut, että heidänkin välinsä olivat viilentyneet vuosien varrella, kun lapsia oli tullut aina vain lisää ja lisää. Minä en ollut ikinä pitänyt Bennystä, enkä pitänyt vieläkään. Joskus hän oli ihan siedettävä ja jopa kiva, mutta yleensä hän otti minau hermoon ja purin kaiken vihani häneen, jos sille päälle satuin. Eilen olimme taas riidelleet - nuorempien sisaruspuolieni hoitamisesta, kuten yleensä - eikä kummaltakaan ollut kuulunut anteeksipyyntöä, joten en ollut varma, olisiko minun pitänyt unohtaa koko juttu vai olla hänelle yhä vihainen. Yleensä olin erittäin lyhytvihainen, mutta Bennyn kohdalla asiat olivat toisin, olin hänen kanssaan kuin eri ihminen.

Kuulin äidin ja Bennyn juttelevan ruokasalissa. En ollut varma, mitä he sanoivat, sillä kuulin aika huonosti pannun ritistessä aivan vieressäni. Nostin sen pois hellalta, sillä aamupala oli valmista. Jokaisella lautasella oli yksi kananmuna ja kolme pekonisuikaletta. Ylijääneet ruoat olin laittanut hieman isommalle lautaselle. Siitä voisi sitten ottaa lisää jos ei tullut täyteen. Kaivaessani tarjotinta kaapista, kuulin useita askelia portaista. Kuten olin kaavaillutkin, ruoan tuoksu herätti toiset ihan itsestään, eikä minun tarvinnut mennä heidän huoneisiinsa kilkuttamaan kelloa ja huutamaan heidän korviinsa herätystä. Pian keittiöön tupsahtikin kaikki äidin ja Bennyn kuusi yhteistä lasta; kolmoset, Sadie ja kaksoset. Toivotin heille hyvää huomenta nostellen samalla ruokalautasia suurelle tarjottimelle. Nuorempi kaksosista jäi katsomaan ruokaa himokkaasti, joten minä patistin hänet kädenheilautuksella ruokasaliin toisten perään. Kuulin räsähdyksen (luultavasti kukkaruukku oli hajonnut), Bennyn vihaisen sähähdyksen ja Sadien sekä vanhemman kaksosen marmatuksen epäreilusta kohtelusta. Näin oli Farradaytten aamu taas käynnissä.

Astelin ruokasaliin pitäen käsissäni tarjotina, jossa oli kymmenen ruokalautasta, mehu-, vesi- ja kaakaokannu, teepussipaketti, maitotölkki, sokerikippo, kymmenen posliinikuppia ja lusikkaa, ruokailuvälineet kaikille sekä paksu talouspaperirulla. Laskin tarjottimen keskelle pitkää ruokapöytää, josta jokainen otti oman lautasensa ja mukin, johon kaatoi mieluisinta juomaa. Äidin selittäessä päiväohjelmaa toisille, kävin hakemassa keittiöstä vielä leipäkorin, otin jääkaapista kaikki leivänpäälliset mitä löysin ja vein ne myös ruokasaliin. Toisten kasvoilla oli ärtyneet ilmeet, sillä tänään tuntui olevan siivouspäivä, jota kaikki inhosivat. Minä hymyilin tyytyväisenä itselleni, sillä oma huoneeni oli täysin siisti. Olin pystynyt pitämään sotkut pois sieltä viime siivouspäivästä saakka. Lisäksi sain viettää laatuaikaa ostoskeskuksessa äitini kanssa, kun toiset raatoivat niska limassa pyyhkien pölyjä ja siirrellen tavaroita oikeille paikoilleen. En minä vahingoniloinen ollut, vain onnellinen siitä, ettei minulla ollut tälle päivälle mitään ikäviä hommia.

"Äiti, koska me lähdemme?" kysyin katsoen äitiä innoissani. Minä halusin lähteä heti paikalla shoppailemaan. Toivoin hartaasti, ettei äidillä olisi enää mitään tekemistä tälle aamulle, jotta pääsisimme lähtemään.

[Neifion]

//hyppään paljonpaljon//

Helen Farraday

Olin saanut selväksi kunkin siivousvuorot ja alkanut valmistella meidän lähtöämme. Otin mustan olka-laukun naulakosta ja työnsin vielä rahapussini laukkuun. Näytin jästiltä, vilkaistessani peiliin. Odotin Veraa tulevan.
"Alahan tulla, että ehditään käymään", huusin.
"Minne te menette?" kysyi nuorempi kaksosista ja minä hymyilin.
"Menemme käymään ostoksilla Veran kanssa, sinäkin pääset joku päivä sitten."

Kävelin olohuoneeseen, jossa sijaitsi takka (jota ei muuten merkitty pohjapiirrokseen) ja otti jo hormipulveria valkoisesta rasiasta ja heitti sitä liekkeihin, jotta voisimme lähteä heti.
Huomasin Veran tulevan.
"Viistokujalle"

Sanoin ja astuin liekkeihin. Meidän pitäisi Vuotavan Noidankattilan kautta kuitenkin siirtyä Lontooseen. Hormit pyörivät ja rutistin käteni kylkiä vasten.
Ei kestänyt kuin hetki kun hypähdin ulos Noidankattilan tulisijasta. Hymyilin ja etsin lähimmäisen peilin tarkistaakseni että näytin hyvältä. Takaisin mennessä pitäisi kyllä kaikkoontua. Tavaraa tuli yleensä melkoisesti.

[Tikkukaramelli]

Veronique Farraday

Olin ehkä vähän yllättynyt, mutta sitäkin iloisempi, kun äiti rupesi valmistelemaan lähtöä. Hyvästelin aamupalalla olevat sisaruspuoleni pienellä vilkutuksella. Olisin muuten ollut heti valmis lähtemään, mutta kun äiti otti oman laukkunsa naulakosta, minä rupesin miettimään omaa laukkutilannettani. Minä en nyt kuitenkaan ottaisi mitään muuta mukaan kuin taikasauvani ja kukkaroni, joitten kantamiseen minä en kyllä tarvitsisi laukkua. Sitä paitsi, olin ajatellut hankkia tänä päivänä uuden laukun, joten miksi raahata vanhaa mukana? Sauvani oli tallessa juuri sille sopivankokoisessa taskussa, jonka olin itse tehnyt hameeseeni. Ruskea, violettipilkkuinen kangaskukkaroni ei kuitenkaan mahtunut mihinkään toiseen hameeni taskuun.
”Kukkaroni mahtuu varmasti sinun laukkuusi”, sanoin äidille ja sen kummempaa vastausta odottamatta laitoin sen äidin laukun sivutaskuun. Kävin sitten vielä nopeasti keittiössä varmistamassa, että olin laittanut hellan pois päältä.

”Alahan tulla, että ehditään käymään”, äiti huusi jostain alakerran aulan ja olohuoneen suunnalta.
”Joo joo”, minä vastasin, siirsin nopeasti kasvoilleni karanneen hiussuortuvan sivuun ja menin sitten olohuoneeseen. Siellä äiti jo odotti edessään takka, jossa paloi vihreät liekit. Kulkisimme tällä kertaa siis hormiverkoston kautta. Sanoin hyvästit vielä nuoremmalle kaksoselle, joka pyöri olohuoneessa vähän kateellisen näköisenä, ennen kuin äiti sanoi ”Viistokujalle” ja astui liekkeihin. Minä tein samalla tavalla perässä, eli otin pienestä kiposta hormipulveria, heitin sen tulisijaan, sanoin määränpääni nimen ja astuin liekkeihin. Suljin silmäni ja rutistin käteni nyrkkiin pyöriessäni ja kieppuessani hormeissa, matkalla kohti Viistokujaa.

Oli helpottavaa tuntea Vuotavan Noidankattilan takan kova, kylmä kivipinta allaan ja kuulla hiljaisen puheensorinan, aterimien kilinän ja tuolin jalkojen raapimisen lattiaa vasten. Kömmin ulos takasta ja pyyhin varovasti silmiäni. Onneksi baarimikko oli siivonnut takan, sillä olisi ollut erittäin inhottavaa nousta epämiellyttävän matkan jälkeen vielä yltäpäältä noessa ja haista pahalle. Koko ruumiini rentoutui ja kasvoilleni levisi hymy, kun näin muutaman noidan ja velhon rupattelevan ruokapöydissä. Äitini oli tietenkin heti peilin edessä tarkistamassa, että hiukset ja meikki oli kohdallaan. Juuri niin äitiä. Niinpä minäkin päätin vilkaista kuvajaistani nopeasti. Olin siihen tyytyväinen, sillä matka tänne ei ollut pilannut huolellista laittautumistani aamulla. Käännyin sitten kohti Vuotavan Noidankattilan sitä ovea, joka vei ulos Lontoon kadulle. Olisimme toki voineet mennä myös Viistokujalle, mutta siellä myytiin vain taikatarvikkeita ja velhojen ja noitien vaatteita. Äiti halusi varmasti jotkut hienot merkkiaurinkolasit, jota ei kyllä myyty Viistokujalla. Minä halusin sen yhden lyhythihaisen hupparin, mikä oli nimenomaan jästeille tarkoitettu vaate; käyttäisin sitä lähinnä näin kesälomalla. Alusvaatteet, sukat ja koululaukun olisin toki voinut ostaa Viistokujalta, mutta eipä sen niin väliä, kun samat asiat löytyi myös jästien Lontoosta.

Niinpä astelin nopeasti ulos Vuotavasta Noidankattilasta, ennen kuin äiti ehtisi nähdä siellä tuttuja ja jäädä seurustelemaan heidän kanssaan. En tosin ollut varma, oliko äidillä tänään sellainen liikutaan-eteenpäin-kiireellä-eikä-jäädä-rupattelemaan-turhanpäiväisiä-asioita-puolitutuille-päivä, mutta oli silti hyvä pelata varman päälle ja aloittaa ostoskierros heti paikalla. Kukaan ohikulkevista ihmisistä ei kiinnittänyt minuun tai äitiin huomiota, vaikka olimme juuri ilmestyneet heidän silmilleen kuin tyhjästä keskelle katua. Liikenne oli suhteellisen rauhallinen, sillä suurin osa oli varmasti näin kauniilla päivällä uimassa tai piknikillä puistossa. Minä saisin kyllä sitä aurinkoa tarpeeksi sitten ihan oman kotimme takapihalla, joka oli loistava, kerrassaan täydellinen paikka, mikäli havitteli kaunista rusketusta. Tosin sitä ennen halusin nauttia rahan kuluttamisesta ja kaupoissa kiertelemisestä.

Kävelin hetken aikaa jalkakäytävän kiveyksellä äitini vieressä sanomatta mitään. Nautin vain auringosta ja Lontoon suomista maisemista, jotka eivät kyllä olleet ehkä mitä kauneimmat, mutta voittivat silti hormiverkoston inhottavan kiepunnan ja Vuotavan Noidankattilan hikisen tunnelman. Pian minä näinkin näyteikkunassa juuri sen lyhythihaisen hupparin, jota olin muutamaa päivää aikaisemmin ihastellut liikkeen kuvastosta. Pysähdyin paikoilleni ja jäin katsomaan hetkeksi aikaa sitä hupparia. Hintakaan ei ollut mikään kohtuuton, ja minulla oli mukanani vähän jästirahaa. Toivoin, että äidillä sitä olisi enemmän, sillä minä en saisi näillä rahoilla ostettua mitään muuta kuin tuon hupparin.

”Katso, äiti! Tuota minä katsoin silloin siitä kuvastosta. Tule”, minä sanoin ja astuin äidin edellä sisälle vaateliikkeeseen. Kello kilkatti pääni päällä, kun ovi aukesi ja sulkeutui. Kassan takana oleva myyjä ei kuitenkaan ehtinyt suoda meihin vilkaustakaan, sillä hänen eteensä oli muodostunut noin viiden hengen jono. Liike oli kooltaan aika pieni, tai ehkä se johtui vain siitä, että se oli niin täynnä henkareita ja vaatetankoja ja myyntipenkkejä, että siellä oli jollain tapaa ahdas tunnelma. Myös kesän helle ja ihmisten hikoilu saattoi olla osasyynä asiaan.

Astuin vähän sivuun liikkeen sisäänkäynnistä, jotten olisi niitten tiellä, jotka aikoivat mennä ulos tai tulla sisään. Etsin katseellani sitä hupparia, jonka halusin. Koska se ei osunut silmiini, lähdin puikkelehtimaan vaatetankojen välissä. Miten paljon helpompaa olisikin vain ollut ottaa taikasauva esiin ja sanoa ’tulejo, lyhythihainen huppari’, mutta se ei tietenkään käynyt päinsä, kun lähettyvillä oli niin paljon jästejä. Olin kyllä täysi-ikäinen ja minulla oli siis lupa taikoa koulun ulkopuolella, mutta jos joku jästi olisi huomannut taikani, olisin rikkonut lakia ja saattanut siten niin itseni kuin perheenikin pulaan. Ja se ei luonnollistetikaan ollut mikään hyvä asia. Jopa pahempi omalle perheelleni kuin suurimmalle osalle muista, koska kuuluin vanhaan velhosukuun, joka oli verkostoutunut hyvin oikeitten ihmisten kanssa. Enkä halunnut edes ajatella Bennyn huutoa, jos ja kun hän olisi kuullut asiasta. Niinpä päätin noudattaa tätä säädäntöä ja etsiä haluamaani vaatekappaletta ilman taikoja.

Hetken aikaa läpräyttäni henkareita, löysin etsimäni. Siinä oli niitä lyhythihaisia huppareita neljää eri väriä: violetteja, turkooseja, keltaisia ja oransseja. Minä halusin nimenomaan sen turkoosin hupparin, sillä minulla ei ollut juurikaan sen värisiä vaatteita. Turkoosi ei sopinut kovin monen muun värin kanssa, mutta mustan ja valkoisen kanssa se näyttäisi ainakin hyvältä. Siispä otin vaatetangolta turkoosin, omaa kokoani olevan hupparin ja käännyin etsimään sovituskoppia. Huonoksi onnekseni huomasin, että niitä oli tässä liikkessä vain kaksi, ja niitten eteen oli keräytynyt melkoiset jonot. Käännyin huokaisten katsomaan äitiin.

”No, hyväksytkö sinä tämän?” minä kysyin hymyillen ja nostin hupparin äidin silmien tasolle. Vaikka maksaisinkin vaatteen itse, halusin silti jonkinlaisen hyväksynnän äidiltä. Jos se oli hänen mielestään aivan kauhea, saattaisin harkita kaksi kertaa, ostaisinko sen vai en. Äitini kun nyt sattui lukemaan naistenlehtiä ja olemaan ajan tasalla muodissa, niin olin erittäin halukas kuulemaan hänen mielipiteensä. Lisäksi en olisi todellakaan menossa jonottamaan noihin pukukoppeihin, vaan kokeilisin hupparia päälleni tässä näin, toppini päälle. Mikäli äiti nyt siis hyväksyisi sen kelvolliseksi.


/ Joo mä hyppään kanssa vähäsen että saadan peli etenemään =) /

[Neifion]

Helen

Veran tullessa takasta, olin lisännyt ripsiväriä ja katselin vielä peilikuvaani ennen kuin poistuimme Vuotavasta Noidankattilasta jästi-Lontooseen.
Seurasin Veraa ja katselin ympärilleni. Vera löysi ennen minua jotakin mielenkiintoista ja seurasin tätä liikkeeseen. Katsoin kuinka tämä tonki vaatehyllyjä ja toi eteeni hihattoman hupparin. Katsoin sitä arvioivasti.
"Kokoa isompi. Valkoisen ja mustan kanssa se on melko tyylikäs. Muotiväri", sanoin samalla kun itse tutkin mustia lantiohousuja, joissa oli jonkinlaisia ketjuja. Toisaalta huomasin harmaat suorat housutkin. Ne pitäisi tosin aina prässätä. Mustat näyttivät paremmilta. Ne näyttivät mukavimmilta.
Sovituskoppien jono kuitenkin sai minut luopumaan ajatuksesta ostaa housut. Minähän en ostaisi vaatteitani ilman sovitusta.

"Otat sen, jatketaan matkaa, minun täytyy saada aurinkolasit", sanoin yksinkertaisesti ja jäin odottamaan Veraa, kun tämä maksoi ostoksensa. Poistuimme liikkeestä ja siirryin suoraan vastapäiseen silmälasiliikkeeseen.
"Diorin aurinkolasit, se uusin malli", sanoin tottuneesti. Myyjäkin tunsi jo minut.
"Rouva Farradaylla on hyvä maku. Mahdollisuus saada ruskealla tai harmaalla linssillä", nuori myyjä sanoi mielistelevästi ja toi molemmat vaihtoehdot esille. Katsoin kumpaakin hetken ja valitsin harmaat. Sovitin niitä ja vilkaisin Veraa, iskien silmää.
"Saako sankoja hopeina?"
"Toki, se vie pari päivää, voimme toimittaa ne kotiin Teille", myyjä jatkoi mielistelyään ja hymyilin. Maksoin jästien pankkikortilla ja allekirjoitin kuitin, samalla kun myyjä tarkisti osoitteen.
"Vera, käydään kahvilla, minun täytyy päästä vessaan", sanoin yksinkertaisesti kun lähdimme liikkeestä. Minun täytyisi piikittää.
Nykyään minun ei edes tarvinnut katsoa tarkemmin aikaa milloin otin insuliinia. Tunsin sen jo itse.

Muistin Veran lempikahvilan, se oli joku nuorten paikka. Käännyin sinne ja astuin sisään.
"Minulle cappuccino, vesi ja kasvispiiras", sanoin Veralle ja työnsin tälle pankkikorttini.
"Tilaa mitä itse tahdot", hymyilin ja siirryin kohti vessaa. Myyjä katsoi minua ja hymyilin.
"Tyttäreni jonottaa", selitin ja lukitsin vessan oven perässäni ja kaivoin käsilaukustani neulan.

Tulin vessasta ja etsin Veraa. Löysin tämän ikkunapöydästä ja hymyilin kävellessäni pöytään.
"Mitä sinulla on vielä ostoslistalla? Minun täytyy saada vielä jotkut housut ja kengät sekä huispausvaatteet", kerroin samalla kun maistoin kasvispiirasta. Se oli melko hyvää. Huomasin nuorten poikien katsovan meidän pöytäämme ja hymyilin näille katsoen jokaista, jolloin nämä käänsivät katseensa pois.

//sori, nopea taas//

[Tikkukaramelli]

Veronique Farraday

Hymyilin tyytyväisenä, kun äiti hyväksyi hupparin ja kehui turkoosia muotiväriksi. Kyllä minä olin häneltä jotain geenejä perinyt, nimittäin silmän hyville vaatteille. Mietiskellen laitoin hupparin kiinni ihooni katsoakseni, pitäisikö minun ottaa kokoa isompi, niin kuin äiti oli ehdottanut. Kyllä pitäisi, sillä huppari oli aika kapea ja lyhyt, eikä sellainen olisi kaunis päällä. Niinpä laitoin hupparin takaisin vaatetangolle ja etsin siitä yhden koon isomman. Kun löysin sellaisen, otin sen tangolta ja testasin sitä samalla tavalla kuin edellistäkin. Kyllä, se näytti paremmalta ja sopisi varmasti paremmin myös muotoihini. Sen kummempia sovittamatta liityin kassan edessä olevaan jonoon, joka oli tosin jo vähän lyhentynyt.

Kun oli minun vuoroni kassalla, maksoin ostokseni ja menin kaupasta saamani muovipussi kädessä äidin luokse, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän oli jo menossa ulos. Seurasin häntä mukisematta silmälasiliikkeeseen, joka sijaitsi äskeistä vaatekauppaa vastapäätä. Täältä sai tietenkin ne aurinkolasit, joita äiti oli tullut pääasiassa ostamaan. Katsoin hymyillen ympärilläni olevia silmä- ja aurinkolaseja. Näin muutamat hyvännäköiset, mutta ne olivat niin suunnattoman kalliit, etten uskonut äidin suotuvan maksamaan niitä. Äiti oli saanut haluamansa aurinkolasit testattavaksi. Katsoin häntä hymyillen, kun hän kääntyi minua kohti ja vinkkasi silmää.
”Hyvältä näyttää”, minä totesin, vaikka kyllähän äiti tiesi sen itsekin. Ei hän ikinä ostaisi aurinkolaseja, joissa ei näyttäisi kauniilta ja tyylikkäältä.

Kun äiti oli tilannut aurinkolasit mielistelevältä myyjältä, hän ehdotti, että menisimme kahvilaan. Ymmärsin vessavertauksen hyvin, äidin täytyisi ottaa insuliinia diabetekseensa. Nyökkäsin hyväksyvästi, lähdimme liikkeestä ja kävelimme hetken aikaa kadulla. Ensimmäinen vastaantuleva kahvila oli juuri se, jonne minä halusin. Se oli mielestäni kaikista Lontoon kahviloista paras, ja niin monet muutkin nuoret ajattelivat, sillä näin siellä yleensä paljon minun ikäisiäni. Olin juuri ehdottamassa sitää kahvilaa äidille, kun hän omatoimisesti meni sinne ilman minun kehotustani.
”Mistä sinä tiesit, että tämä on lempikahvilani?” kysyin hämmästyneesti hymyillen, kun astuin äidin perässä sisälle kahvilaan.

Äiti tilasi cappuccinon, veden ja kasvispiiraan ja sysäsi sitten pankkikorttinsa minulle. Otin sen vastaan kysyvä ilme kasvoillani, kunnes äiti selitti, että saisin tilata mitä vaan ja kiiruhti sitten vessaan. Hymähdin mokomalle diabetekselle. Minulla ei ollut sokeritautia, mutta oli silti suuri riski, että sairastuisin siihen. En voinut kuitenkaan miettiä nyt sellaisia asioita, sillä minun pitäisi tilata itselleni jotain. Luin pikaisesti läpi kahvilan menun, joka oli kassojen yläpuolella. Mietin hetken aikaa eri vaihtoehtojen välillä, kunnes päätin, mitä ottaisin.

”Minulle lasillinen metsämansikkamehua ja yksi croissantti”, sanoin kassan takana olevalle myyjälle, joka näppäili kassakoneensa nappuloita ja ilmoitti sitten ostoksien hinnan. Ojensin hänelle pankkikorttia. En ollut koskaan ennen käyttänyt sitä itse, mutta olin nähnyt, miten äiti oli toiminut pankkikortin kanssa. Lisäksi meille oltiin opetettu jästitiedontunneilla jästien maksutavoista, ja silloin olimme puhuneet pankkikorteista.
”Pankki vai visa?” myyjä kysyi.
”Pankki”, minä vastasin. En kunnolla muistanut, mitä se tarkoitti, mutta äiti sanoi aina niin maksaessaan kortilla.

Myyjä otti leivokset lasivitriinistä ja laittoi kaksi lasia ja yhden kupin sellaisten koneitten alle, joista rupesi tulemaan haluttua juomaa, kun painoi vain nappia. Kun juomatkin olivat valmiit, myyjä laittoi kaiken ostamamme ja lisäksi muutaman servetin tarjottimelle ja ojensi sen minulle. Kiitin häntä hymyillen ja siirryin tarjottimen kanssa pois kassan luota, jotta muutkin asiakkaat saisivat haluamansa. Kahvilassa ei juuri nyt ollut kovin paljoa porukkaa, joten minulla oli valinnanvaraa istumapaikassa. Valitsin omasta mielestäni kaikkein viehättävimmän paikan ikkunan vierestä. Koska istuin yksin ja viereisessä pöydässä oli joukko teinipoikia, en kehdannut aloittaa syömään croissanttia vaan join vähäsen mehustani. Käänsin katseeni ikkunasta ulos, sillä minua nolotti katsoa suoraan lähelläni istuviin poikiin.

Onneksi äiti tuli pian vessasta ja liittyi seuraani. Nyt niitten poikien mielenkiinto vasta heräsikin, sillä yksi vihelsi pitkään katse suunnattuna meidän pöytäämme. Olin kiusaantunut mutta silti mielissäni tilanteesta; suunnilleen itseni ikäiset pojat pitivät minua (ja tietenkin myös äitiäni) viehättävänä, kauniina tai seksikkäänä, sillä eiväthän he muuten olisi tänne katsoneet. Nolona pojat kuitenkin lakkasivat kiinnittämästä meihin huomiota, kun äiti antoi katseensa kiertää heissä jokaisessa. Hymyilin äidille kiitollisena.

”Mitä sinulla on vielä ostoslistalla? Minun täytyy saada vielä jotkut housut ja kengät sekä huispausvaatteet”, äiti sanoi, kun istuimme pöydässä ja söimme ostamiamme juttuja.
”Minun täytyy saada sukkia, alusvaatteita ja uusi laukku, ei muuta”, minä vastasin ja haukkasin palan croissantistani. Nyt kun söin sitä, huomasin sen olevan kovin pieni. Kohta se olisikin jo loppu ja sitten saisin tyytyä pelkkään mehuun. Paitsi että sekin olisi kohta loppu. No sitten joutuisin vain katselemaan kun äiti juo cappuccinoaan. Itse en ollut vielä oppinut pitämään kahvista tai mistään sen eri muodoista. Se oli mielestäni liian vahvaa ja lisäksi pahaa, joten tyydyin lähinnä mehuun ja teehen, ja välillä myös alkoholiin. Arkena join sitä hyvän maun rajoissa, viikonloppuina tuli otettua vähän liikaa aina välillä.

Kun olimme rupatelleet äidin kanssa niitä näitä ja syöneet ja juoneet tilaamamme ruoat ja juomat loppuun, nousin paikaltani ja lähdin äidin kanssa pois kahvilasta.
”Voidaanko me nyt mennä katsomaan sitä laukkua?” minä kysyin. Kun sain myöntävän vastauksen äidiltä, lähdin reippaasti kulkemaan kadulla ja ylitin tien heti, kun näin ensimmäisen suojatien. Lontoon vilkkaalla shoppailualueella olisi ollut vaarallista ylittää tietä jalankulkijoille sallimattomasta paikasta, sillä moni oli jäänyt auton alle ja loukkaantunut tai jopa kuollut tehdessään niin. Siksi otin varman päälle ja ylitin kadun kuuliaisesti valkoisten viivojen päältä. Käveltyämme vielä hetken, huomasin laukkukaupan. Sinne minä halusinkin, sillä olin käynyt liikkeessä muutaman kertaa ja joka kerta siellä oli ollut minua miellyttäviä laukkuja.

”Äiti, mennään tänne. Olen nähnyt täällä monta kertaa hienoja laukkuja”, minä hymyilin ja astuin sisälle kauppaan äidin kanssa. Täällä oli vähemmän väkeä kuin siellä vaatekaupassa, joten kun kassan takana istuskeleva myyjä huomasi meidät, hän tervehti meitä lämpimästi ja kysyi, tarvitsisimmeko apua. Vastasin hänelle kohteliaasti ei kiitos ja rupesin sitten tutkiskelemaan laukkuja. Niitä oli monia värejä ja materiaaleja, kokoja ja tyylejä. Pidin kaikkein eniten mustista ja ruskeista nahkalaukuista sekä yhdestä punaisesta kangaslaukusta. Tutkittuani hetken eri vaihtoehtoja, nappasin hyllyiltä kaksi laukkua.

Toinen oli juuri se punainen kangaslaukku. Laukkua ei saanut olan yli, vaan sitä pitäisi kantaa käsivarrella. Laukussa oli muutama tasku, joitten päissä oli punaista kiiltonahkaa. Toinen oli mustaa nahkaa, hieman isompi kuin punainen. Sitä pystyi kantamaan käsivarrella, mutta irrotettavan hihnan ansiosta sen sai myös olan yli. Molemmissa laukuissa oli vetoketju ja hopealaatta, jossa luki liikkeen nimi.  Käännyin hymyillen kohti äitiä, toinen laukku toisella käsivarrella, toinen toisella.

”Kumpi on mielestäsi hienompi?” kysyin hymyillen ja vilkaisin laukkuja, jotka riippuivat käsivarsillani. Olin yllättynyt siitä, että olin löytänyt näinkin nopeasti niin hyvät laukkuvaihtoehdot.


/ anteeksi hirmuisesti ku on kestäny vastata niin kauan! hyppäsin nyt taas vähäsen että saadaan tä peli joskus valmiiksikin :-) /

[Neifion]

Helen Farraday

Veran sanoessa lasien näyttäessä hyvältä, olin varma että olin ostamassa juuri oikeanlaiset lasit. Maksoin tilaukseni ja poistuimme, kävellen kohti kahvilaa. Veran kysymys sai hymyn huulilleni.
"Jotkut asiat äitikin huomaa", sanoin arvoituksellisesti ja tilasin, samalla kun työnsin pankkikortin tälle ja poistuin vessaan.

Tullessani takaisin Vera oli valinnut miellyttävän ikkunapaikan. Pojat vihelsivät kun istuuduin pöytään ja katsoin näitä pitkään hymyillen, jolloin nämä käänsivät katseensa. En kai minä sentään noin nuorelta näyttänyt?
Kysyin Veralta mitä tämä tahtoi ja sain vastauksen melko nopeasti. Katselin kuinka tyttäreni söi hyvällä ruokahalulla, kun itse söin hitaasti ja pureskelin kunnolla, kuten minulle oli pienestä asti opetettu. Vera näytti kamalan paljon Rhettiltä. Se oli joskus häiritsevää. Aina joskus. Join cappuccinoa. Yleensä en juonut mitään kahvia. En pitänyt kahvista tai teestä. Kuitenkin silloin tällöin piti muistuttaa itselleen miltä kahvi maistui. Vieraissa ollessa täytyi aina ottaa se kahvikupponen kun mehua ei ollut tarjolla.
Laskin pian tyhjän lattelasin tarjottimelle ja siemailin vettä, kadottaakseni vähäsen kitkerän maun. Lautanen jossa kasvispiiras oli ollut löysi paikkansa lasin alta.
Vera puhui koulusta ja kesästä ja mitä tämä oli tehnyt silloin kun minä olin ollut töissä. Minä vastailin tälle ja kysyin kiusoitellen, eikö tällä vielä ollut poikaystävää. Kun Vera punastui, minä naurahdin.

Lähdimme kahvilasta ja Vera tahtoi mennä katsomaan laukkua, myönnyin ja seurasin tätä, katsellen ympärilleni. Laitoin tummat aurinkolasit silmilleni ja hupun päälleni. Kissankorvat näyttivät hyvältä. Näytin todellakin kissamaiselta huppari päälläni. Hienoa.
Veran osoittaessa kauppaa johon tahtoi minä nyökkäsin.
"Näyttää ainakin asiantuntevalta liikkeeltä", totesin kun astuimme liikkeeseen. Sillä aikaa kun Vera katseli laukkuja, minä katsoin käsilaukkua, jossa oli Betty Boobs aiheinen printti. Se vaikutti hienolta. Ja kalliilta. Aitoa nahkaa. Minä pidin siitä hahmosta, yliseksuaalisen näköinen piirrosnainen. Huvittavaa.
Vera herätti minut mietteistäni ja katsoin laukkuja arvioivasti. Pudistelin päätäni.
"Punainen on liian huomiota herättävä. Et voisi käyttää sitä kaikkien värien kanssa. Turkoosin tai violetin kanssa se näyttäisi naurettavalta. Musta taas on enemmän miesmäinen. Mutta jos pakko on sanoa niin punainen, suosittelisin silti valitsemaan jonkun muun", puhuin harkiten ja arvioivasti ja siirryin katsomaan laukkuja. Löysin muutaman hienon mustan kangaslaukun. Yksinkertaisuus oli tärkeää, jos aikoi käyttää laukkua arkitilanteessa. Musta, tavallinen olkalaukku, jota olisi vaikka itse mahdollista kustomoida.
"Esimerkiksi yksinkertainen musta puree aina tai joku vaalea. Muista aina, kun käytät arkikäytössä laukkua, sen täytyy sopia kaiken kanssa. Tai muuten saat ostaa kymmenen erilaista laukkua, jotta ne sopivat jokaisen kanssa ja uskoisin etteivät viikkorahasikaan riitä siihen", totesin ja vilkaisin hiukan pidempään valkoista olkalaukkua. Siihen voisi painattaa kuvan tai ostaa ommeltavia kuvia. Persoonallisuus. Aivan.
"Ja muista, yksinkertaisesta saa helpommin persoonallisen", sanoin ja otin lopulta Betty Boob -laukun mukaani. Tosin vaalean vaihtoehdon. Se sopisi hyvin iltalaukuksi tai jos ei tarvitsisi muuta kuin rahapussin ja meikit mukaansa. Kätevä ja samalla melko seksikäs. Persoonallinen.
Hintakin oli kyllä sen mukainen.

"Voinko jotenkin auttaa?"
Katsoin myyjää, joka oli vanhempi kuin minä. Katsoin tätä aurinkolasieni ylitse ja hymyilin.
"Itseasiassa voitte, osaatteko kertoa iltalaukkua, joka sopisi erittäin hyvin pitkän mustan iltapuvun kanssa. Ei kuitenkaan mustaa", sanoin ja myyjä lähti etsimään sopivaa. Vilkaisin Veraa, joka katseli edelleen laukkuja.
Myyjä toi luokseni viisi erilaista laukkua. Yhden harmaan, yhden kiiltävän hopeisen ja kaksi valkoista. Kiinnitin huomioni siniseen laukkuun, jossa oli siro siniharmaa hihna. Kokeilin jokaista kädessäni ja mietin mikä sopisi parhaiten iltapukuuni. Myyjä oli kärsimättömän näköinen. Kuitenkin tutkin toista valkoista, jossa oli vähäsen harmaata, joka liukui pehmeästi lähelle mustaa. En kuitenkaan pitänyt sen mallista. Lopulta toinen valkoinen tuntui oikealta vaihtoehdolta. Valkoinen neliskulmainen laukku, jossa oli musta epäsymmentrinen läppä. Mukaan tulisi hopeinen ketjuhihna. Se näytti hyvältä.
"Paljonko tämä maksaa?"
"124 puntaa, rouva", sanoi myyjä ja nyökkäsin. Otin molemmat laukut ja annoin ne myyjälle.
"240 puntaa", myyjä ilmoitti summaksi.
"Luotto", sanoin ja ojensin kortin. Benny riemastuisi kun saisi tietää että olin jälleen ostanut laukun. Ostinhan minä sen, mikä oli pitänytkin ostaa. Emme olleet puhuneet mitään hinnasta.

Kävelin Veran luokse ja hymyilin.
"Otatko jommankumman vai onko tullut uusia vaihtoehtoja?"

[Neifion]

//Sorry, en jaksa enää pelata tätä sen enempää loppuun kun tää on nyt melkein vuoden ollut auki. Kiitos.//