Syyteen tai saveen

[Tuutu]

//Minun ja Elen mesen kautta pelattu peli, joka on aloitettu 5.4.2009 ja siihen päivään tapahtumat sijoittuvat.  Halusimme laittaa tämän kaikkien nähtäville, joten tässäpä tämä.//

Rami Randall

Katsoin edessä olevaa luokkaa, joka vaikutti rauhalliselta tällä hetkellä. Rauhallisuus saattoi vain olla lumetta, kaikki saattoi muuttua hetkessä. Kuudesluokkalaisten luihuisten ja rohkelikkojen tunti oli välillä yhtä kärsimystä. Piti tasapainoilla, jottei luokka olisi räjähtänyt pienimuotoiseen sotaan. Nyt kaikki oli rauhallista, he kirjoittivat keskittyneinä muistiinpanoja. Silti minulla oli aavistus, ettei tämä tunti päättyisi hyvin. Elämäni aikana olin oppinut, että näihin aavistuksiin kannatti luottaa. Kun sellainen tuli, kannatti olla varuillaan.

He olivat ilmeisesti saaneet kirjoitettua kaiken ylös, sillä yhä useampi katse oli suunnattu minuun päin odottaen, että mitä seuraavaksi. Osa oppilaista nuokkui, se oli teoriapainotteisten tuntien vitsaus. Oppilaiden ajatukset lensivät aina ties missä. Pakko nämä oli kumminkin käydä läpi. Tällä kertaa tunti käsitteli ennustusten säilyttämistä. Nostin esille pienen, lasisen pallon, ja näytin sitä luokalle. ”Tällaisiin ennustukset usein säilötään taian avulla ja ennustukset pysyvät siellä niin kauan, kuin tämä on ehjä. Kun se särkyy, niin lähellä olijat voivat kuulla, millainen sinne säilötty ennustus on. Mutta tämä kädessäni oleva pallo on tyhjä, vaikka se särkyisi, ette kuulisi mitään. Ennustuksia sisältävät pallot varastoidaan huolellisesti ja harva tietää minne.” Katsoin luokkaa. Osa kuunteli, mutta osa puuhasi omiaan. ”Jos yleisesti tiedettäisiin, minne ne olisivat varastoitu, niin ihmiset etsisivät itseään kosketut ennustukset. Jos ennustus olisi heistä miellyttävä, he olisivat tekemättä mitään ja olisivat tyytyväisiä. Jos se ei miellyttäisi, he yrittäisivät tehdä mitä vain yrittäessään estää sen toteutumista.” Joku viittasi ja kysyi, että mitä haittaa siitä olisi jos tietäisi tulevaisuutensa. ”Jotkut saattaisivat vaipua epätoivoon tietäessään, ettei tulevaisuus toisi mitään hyvää. Toiset puolestaan luottavat siihen, että heillä on turvattu tulevaisuus ja he unohtavat elämän perusasiat.”

Pyörittelin palloa kädessäni. Itse en ollut koskaan saanut tarkkaa ennustusta, vain lyhyitä välähdyksiä tai mitättömiä asioita. Omalla tavallaan se oli helpotus, sillä muiden kohtalon tietäminen oli raskas taakka. ”Tunnetuin yritys saada tietää itseään koskevan ennustuksen teki Tiedätte-kai-kuka viime sodan aikana. Hän yritti kaikin keinoin saada ennustuksen käsiinsä ja pyrkiä välttämään sen toteutumista, jos se olisi ollut hänelle epämieluisa.” Pahat aavistukset valtasivat jälleen mieleni ja tällä kertaa minusta tuntui, että se oli myöhäistä.

[Ele]

R. Alistair Wilburn

Ennustuksen teoriaa. Oliko olemassa mitään tylsempää? No, itse asiassa hissan tunnit olivat aina paljon tylsempiä, mutta ennustuksen teoriassa esimerkit otettiin siitä rasittavasta hissankirjasta. Mitä hyötyä siitä mulle olisi, et mä tietäsin jonkun ranskalaisen ennustaneen television saapumisen keskiajalla? Ne asiat oli kuitenkin menneet jo, ne ei tulis takaisin. En mä kuitenkaan tulisi käyttämään ennustustakaan tulevaisuudessa. Mulla ei ollut kykyä eikä tarvittavaa kestävyyttä tuijotella sisälle kristalliseen palloon tai teekuppiin ja koettaa arvailla mitä tulevaisuudella oli mulle tarjottavanaan. Mä halusin auroriksi, ulos raikkaaseen ilmaan pelastamaan maailmaa kuolonsyöjiltä ja muilta ilkeiltä noidilta ja velhoilta, miksei jästeiltäkin. Päästäkseni aurorikoulutukseen mun täytys kuitenki eka saada sietämättömän hyvät numerot kaikista aineista. Siispä mun täytyi nytkin koettaa keskittyä, vaikka mun aivot laskeskeli meidän kotona juoksentelevien lampaiden määrää.

Muutama luihunen kuiskutteli mun takana kun opettaja alkoi luennoida muistojen säilyttämisestä. En jaksanut kuunnella, mitä asiaa heillä oli, vaan keskityin nyt professori Randalliin. Raavin nenäni kärkeä sulkakynällä. Sulankärkeen eksynyt mustetahra tuhri nenääni tumman läikän, joka leveni sitä mukaa kun raapimiseni jatkui. Se taisi saaha ne vieressä olevan luihustytöt kikattelemaan itsekseen. En kuitenkaan tajunnut niiden kikattelevan mulle.
Nostin käteni viittaukseen: ”Millä perusteella ne säilytettävät muistot valitaan?” Kysymys oli juolahtanut mieleeni kun muistelin maalaismarkkinoilla käyvien kädestäennustajien kertomuksia. Jos totta puhuttiin, se kuva oli vaikuttanut vahvasti siihen, miten koin ennustuksen. Saattoiko minkä tahansa ennustuksen purkittaa lasipalloon säilytettäväksi, vai säätelikö joku säilytettävien ennustusten määrää. Jos joku tosiaan sääteli sitä, toivoin että se olisi hyvä tyyppi. Jos joku epämoraalinen saisi niin paljon valtaa, oltaisiin me kaikki pulassa.

Mun mielenkiinto kuitenkin heräsi, kun Randall mainitsi edellisen suuren sodan. Mähän en tietysti ollut tietänyt koko sodasta ennen ensimmäistä Tylypahka vuottani, mut sen jälkeen siitä oli syntyny mulle päähän pinttymä. Vihollinen oli nykyään just sama ko silloin viimeeksi, Tiedät-kyllä-kuka. Muisto viimesodasta ei ollut tosiaankaan kadonnut, sillä välittömästi kun ne varomattomat sanat oli lipsahtaneet opettajan suusta, kiristyi luokan ilmapiiri.
”Mitä siinä ennustuksessa sanottiin?” kysy yksi mun tupalainen.
”Siinä kerrottiin minkä värisissä alushousuissa Tiedät-kyllä-kuka kuolee!”, huudahti toinen vastaukseksi. Kommentit herättivät huvittuneisuutta puolessa luokasta, mutta muutama takapenkillä istunut luihuinen pomppasi välittömästi seisomaan.
”Ennustus kertoi että rillipää-Potterkin olisi voinut kuolla!”
”Se olisi tapahtunut vain teidän kosteissa päiväunissa!”
”Sanonko mitä teillä on päiväunissanne?---”

Kaaos oli vapautunut luokassa. Muutama rohkelikko lähestyi noista seisovia luihusia ja tilanne vaikutti muutenkin oudolta. Nappasin taikasauvani taskusta samaan aikaan kun ne vieressäni aiemmin hihitelleet tytöt alko väittelemään rohkelikkolaisen kanssa.

[Tuutu]

Rami Randall

Herra Wilburn ilahdutti minua kysymällä, että kuka valitsi ne ennustukset, jotka päätyivät säilytettäväksi. Oppilaille enemmän huvitusta tuotti kuitenkin herra Wilburnin nenässä oleva suhteellisen kookas musteläiskä. Ei sitä kieltämään käynyt, etteikö se olisi huvittanut minuakin. Se sai minut hyvälle tuulelle ja aikaisemmat aavistukset jäivät jonnekin mieleni perukoille, mikä kyllä oli aika tyhmää ja varomatonta. ”Noh, on olemassa ennustuksia ja Ennustuksia”, sanoin painottaen viimeistä sanaa muita enemmän. ”Ei jokaista kristallipalloon katsausta säilytetä. Muutenhan me hukuttaisiin näihin lasipalloihin. Näihin säilytetään Ennustuksia. Sellaisia todellisia. Ne ovat niitä, joissa niiden ennustaja vajoaa transsiin, eikä hän muita jälkeenpäin koko tapahtumaa. Ennustuksissakin on katsos eroja. Eikä kaikki, joita ennustuksiksi sanotaan, ole edes ennustuksia.”

Olin kokematon, mitä siihen transsi tilaan tuli. Olin minä ollut transsissa, mutta se oli ollut paljon hallitumpaa. Silloin Suomessa, šamaanien kanssa. Mutta se oli erilaista ja tahtoisin joskus kokea, miltä tuntuisi saada oikea ennustus. Omien ajatusten häiritseminen ja hyvällä tuulella oleminen vaikuttivat minuun niin, että sanoin muutaman varomattoman sanan. Nuoret, kuumapäiset ja ajattelemattomat ryhtyivät solvaamaan toisiaan. Rohkelikot vastaan luihuiset. Niin se oli ollut minunkin aikana ja silloinkin näiden kahden tuvan välinen ystävyys oli ollut olematonta. Varomattomia sanoja, jotka saivat luokan kiehumaan. Heidän tunteet purkautuivat. Siinä minulla edessä oli luokallinen oppilaita, jotka vaikuttivat olevan valmiita  käymään toisten kurkkuihin kiinni. Kuka olikaan aikoinaan keksinyt, että olisi hyvä pistää rohkelikot ja luihuiset samalle tunnille. Kaksi aivan erilaista tupaa, jotka tuntuivat aina olevan valmiita pistämään toisen matalaksi.

Katsoin hetken sitä kaaosta, joka oli vallannut luokkani. Minulla ei ollut aikomustakaan sietää häiriköintiä luokassani, varsinkin kun se vaikutti saavan vakavia piirteitä. ”Hei, rauhoittukaa”, huusin hälinän yli. Ilmeisesti en tarpeeksi kovaan ääneen, sillä juuri kukaan ei reagoinut siihen. Ilmeisesti olin vähän liian hellämielinen. Olin juuri aikeissani toistaa kehtoitkukseni, voimakkaammin vain, kun tilanne saavutti kriittisen pisteensä ja kaksi oppilasta kävi toistensa kimppuun. Tämä ei ollut lainkaan hyvä päivä.

[Ele]

R. Alistair Wilburn

Useampi luihunen tirskahti sen jälkeen kun olin kysynyt kysymykseni. Ulospäin en näyttänyt välittävän lainkaan, mutta kokemuksieni vuoksi, en voinut olla ajattelematta heidän nauravan minulle. Myös opettajan ilme oli varsin huvittunut. Olinko mä muka kysynyt jotain ilmiselvää? Yksi edessäni istuva rohkelikko poika kääntyi minua kohti ja osoitteli omaa nenäänsä. Mä en tajunnut vihjettä. Kutittiko hänenkin nenäänsä, vai oliko tää nyt joku salainen merkki, joka munkin ois pitänyt tajuta?
Proffan vastaus ainakin tyydytti mut. Randallilla oli tapana selittää asiat niin, että ne kävisivät selville jopa niille, jotka olivat nukkuneet suurimman osan alkutunnista. Eri ennustukset siis jaoteltaisiin sen mukaan, miten niiden ensimmäinen kirjain voitaisiin kirjottaa isolla, sen päättelin painottavasta äänensävystä. Musta oli helpottava tietää, ettei jokasta ennustajaeukon kädestälukua tallennettaisi mihinkään. Ne oli jotain jota munkin kylän tytöt harrastivat joka kerta kun markkinat tuli Cornwalliin. Mä en koskaan ollut tajunnut niitä. Mun isoäitikin oli ihan hulluna semmosiin. Se luki teenlehtiä sun muuta. Ehkä just sen takia mutkin oli painostettu jo pienestä pitäen tutustumaan ennustuksiin. Mummolla vaan oli kai viirannut päästään loppuvaiheessa, se oli ennustellut kuolleitten eläinten sisäelimistä säätä. Noh, aivokasvaimet on kai semmosia. Saa ihmiset käyttäytymään oudosti.

Kun tilanne alkoi kuumentua luokassa, mä en ollut varma mitä voisin tehä. Mun pitäs koettaa estää tappelu luihusten ja omien tupalaisteni välillä, sillä professori saattas vihastuksissaan poistaa meiltä koko vuoden tupapisteet. Se ois kamalaa! Koulun säännöt kielsivät tappelemisen ainakin kolmessa eri artiklassa, joten mun tarvis vain estää noita riitapukareita toteuttamasta omia ajatuksiaan toistensa möyhentämisestä.
Kohtalo tais kuitenkin puuttua peliin, sillä tunnetustikkin kohtalolla oli paljon vaikutus valtaa siihen, mitä mä suustani päästin. Mun sanat oli yleensä kohtalokkaita. Jostain opettajan suunnalta kuului koetusta lopettaa tilanne, mutta siitä ei ollut apua.
”Minkälaiset alkkarit sillä Voldemortilla sitten oli?”, kysyin puoliksi uteliaisuuttani, puoleksi tyhmyyttäni. Mulla ei tainnut olla minkäänlaista tilannetajua.
Samassa kun yksi luokan pahimmista pelleistä alkoi kuvailemaan pinkkejä tangoja, hyökkäsi yksi luihusten gorilloista sen kimppuun. Syntyi käsirysy, jota koko luokka kävi seuraamaan. Riitapukarien ympärille syntyi nopeesti sivustakatsojien piiri, joka huuteli kannustuksia omalle puolelleen: Näytä sille kuraveriselle! Käytä hampaita! Puhdasverinen mammanpoika! ja niin edelleen..
Kaiken sen sekasorron keskellä mä koetin ahtautua eturiviin voidakseni erottaa riitapukarit toisistaan. Tähyilin toiveikkaana opettajaa avukseni samalla kun koetin komentaa oppilaita:
”Lopettakaa! Toi on sääntöjen vastasta!”

[Tuutu]

Rami Randall

Kuuntelin huolestuneena luokassa vellovaa keskustelua ja mietin, että millaisia tuhoisia vaikutuksia sillä saattaisi olla. Tilanne tuntui olevan jotenkin vielä hallinnassa, kunnes kuulin jonkun kysyvän, että millaiset alushousut Voldemortilla oli. Se oli aika kummallinen kysymys ja ihmettelin, että mistä joku sai päähänsä kysyä sellaisia. Kysyjästä, joka osoittautui Roman Wilburniksi, sai hieman yksinkertaisen kuvan tuon kysymyksen perusteella. Tiedä sitä, että kuinka paljon tuo kyseinen arvio heitti. Poika kun vaikutti muutenkin aika mutkattomalta ja jotain rehtiä yksinkertaisuutta. Ei millään huonolla tavalla tosin. Hän vaikutti hyvin rehelliseltä ja sitä piirrettä minä arvostin ihmisessä.

Tilanne ei kumminkaan ollut vielä aivan toivoton. Oli hyvin mahdollista, ettei yksikään luihuinen ollut kuullut kysymystä. Tai jos joku olikin kuullut sen, niin hän ei pitänyt sitä provosoivana.  Mutta turhahan sitä oli toivoa. Tietysti kaikki kuulivat sen kysymyksen ja tietysti joku piti sitä provosoivana. Ja jos kukaan ei pitänyt sitä sellaisena vielä siinä vaiheessa, niin kyllä joku suulas rohkelikko hoitaa homman. Kun tuli puhe Voldemortin pinkeistä tangoista, niin ei voinut odottaa muuta kuin käsirysyä muutoinkin kuumana käyvien nuorten keskuudessa. Tappelijoiden ympärille muodostui pian tiivis rinki ja kaikenlaisia kannustushuutoja kuului. Ja joku huusi tuon olevan sääntöjen vastaista. Jostain syystä arvelin huutajan olevan herra Wilburn. Ja niinhän hän olikin se. Hän yritti saada riitapukareita erilleen siinä kumminkaan onnistumatta. Ja hän katsoi minua, kuin yrittäen saada tukea.

Tulin siihen johtopäätökseen, etteivät sanat enää tässä vaiheessa auttaneet, vaan tarvittaisiin voimaa. Tunkeuduin oppilas ringin läpi ja tartuin toisella kädellä rohkelikkoa niskasta ja toisella kädellä luihuista niskasta ja vedin heidät erilleen. ”Se on kuules semmoinen homma, etten minä siedä tappelua luokassani. Enkä tappelemista muuallakaan ylipäätään.” Katsoin lähinnä kahta oppilasta, joita pitelin, mutta osoitin sanani kaikille. ”Herra Peverel menee tuohon nurkkaan lopputunniksi”, nyökäytin toiseen nurkkaan luokan takana. ”Ja viisikymmentä pistettä pois luihuisilta käytöksesi takia. Herra Boyes menee tuonne toiseen nurkkaan”, nyökkäsin nyt toista nurkkaa kohden luokan takana. ”Ja viisikymmentä pistettä pois rohkelikoilta käytöksesi vuoksi. Muut menevät paikoilleen istumaan.”

Katsoin, kun oppilaat menivät paikoilleen hieman nyrpeän oloisina. Vihamielisiä katseita vaihdettiin rohkelikkojen ja luihuisten välillä, mutta ainakin jonkinlainen rauha tuntui palautuneen luokkaan. Toivoin, ettei kukaan möläyttäisi enää mitään, mikä saisi tilanteen kehittymään jälleen tappelun partaalle.

[Ele]

R. Alistair Wilburn

Mä en kai oikeesti osannut samaistua muihin ihmisiin lainkaan. Sen huomasi kaikkein parhaiten juuri näissä luokkatilanteissa, joita onnistuin aina sekottamaan omilla sopimattomilla kommenteillani. Yhellä taikaeläintenhoidon tunnilla just se sama Tiedät-kyllä-kenen pinkeistä tangoista selittävä vitsiniekka oli jotenki onnistunut tunkemaan kätensä hevoskotkan suuhun kun mä tajusin kysyä jotain niiden ruokavaliosta. Toinen sai sätkyn, niin myös eläin ja kohta molemmat olivatkin matkalla sairaalasiipeen professori Jonesin kanssa rinnakkaistuvan nauraessa vieressä.
Mä en kuitenkaan ollut oppinut läksyäni. Ainakaan tän tunnin perusteella. Välittömästi kun olin varomattomasti lipsauttanut suustani sen kohtalokkaan kysymyksen, oli koko luokka sekasorron vallassa. Sekasorto ei ollut hyvä. Se oli sääntöjen rikkomista ja mä olin valvojaoppilas, yksi tän koulun sheriffeistä. Mun tehtävänä oli erottaa ne kaksi riitapukaria toisistaan. Siispä mä väkipakolla hyppäsin niiden sekaan ja koetin kiskoa niitä erilleen.

Kukaan muu ei kuitenkaan nähnyt tarvittavaksi auttaa mua, joten pian mä huomasin olevani keskellä rohkelikon ja luihun välistä käsirysyä yhtälailla kuin ne kaksi. Näin yhen nyrkin lähestyvän silmääni, mutten kerennyt estämään sen osumista. Tärähys oli aika kova. Mä hoipuin pari askelta taaksepäin ja nostin toisen käden haavoittuneen silmän päälle. Siitä tulisi musta, kyllä mä tiesin. Ei ollut ensimmäinen kerta ko jouduin samanlaiseen tilanteeseen.
Siinä samassa herra Randall oli onnistunut keplottelemaan itsensä eturiviin ja repimään ne kaksi erilleen. Se ei vaatinut häneltä paljon ponnisteluja. Professorilla oli ruista ranteessa. Koko luokka odotti hiljaisena tuomiota.

Vaikka molemmat tuvat osoittivat mieltään vastahakoisilla kohahduksilla pisteiden menetyksistä, mä nyökyttelin opettajan sanojen jälkeen helpottuneena. Sääntöjen rikkojat ei sais päästä vähällä, niiden täytyisi oppia että kaikella oli seurauksensa. Joku voisi vielä loukkaantua pahastikkin. No, mä olin loukkaantunut. Tunsin kuinka silmä turposi samalla kun mä kävelin paikalleni istumaan. Edessä oleva rohkelikko tyttö taikoi mulle jääpussin. Se oli aina mukava mulle.
Nostin pussin lepäämään silmän päälle ja kannattelin sitä toisella kädelläni. Tuntii ei kuitenkaan kestäs enää kauan. Kyllä mä olin ennenkin selvinnyt mustasta ja turvonneesta silmästä. Jos tilanne pääsis kuumenemään uudestaan, voisin mä uhrata vielä toisenki silmän. Mitä vain sääntöjen vuoksi. Mä kannoin kiiltelevää valvojaoppilas merkkiä ylpeänä rinnuksissani.

[Tuutu]

Rami Randall

Yrittäessäni keplotella itseäni oppilaiden läpi tappelijoiden luo, en tullut huomanneeksi, että jotakuta oli oikeasti sattunut. Enkä minä puhunut nyt noista kahdesta tappelijasta, sillä se oli nyt aika itsestään selvää, että he loukkaisivat itsensä jotenkin. Varsinkin luihuinen vaikutti olevan hieman isomman puoleinen, mutta ei rohkelikkoakaan voinut pikkuiseksi haukkua. Mutta minä en ollut huomannut, kuinka jompikumpi tappelijoista oli osunut herra Wilburniin. Mutta enää ei sille voinut mitään, etten ollut ehtinyt tarpeeksi nopeaa väliin, jotta olisin ehtinyt estää tällaisen loukkaantumisen. Ehdin kumminkin katkaisemaan tappelun, ennen kuin mitään pahempaa ehti tapahtua.

Määrättyäni riitapukarit eri nurkkiin ja verotettuani kummaltakin tuvalta pisteitä, saapui rauha jälleen luokkaan. Minun osaltani asia ei ollut vielä siinä, sillä minun pitäisi mennä tuntien jälkeen tehdä selkoa luokassani käydystä tappelusta professori Dumbledorelle.

Katsoin luokkaa, jonka jokainen oppilas istui nyt kiltisti ja hiljaa paikallaan odottaen lisää seurauksia äskeisestä. Tai no, tappelijat eivät olleet paikoillaan. He seisoivat nurkassa. En minä tiennyt seisottivatko muut professorit huonokäytöksisiä oppilaita nurkassa, mutta minulle oli jäänyt tuo tapa, kun olin käynyt jästien ala-astetta Suomessa. Opettajani oli ollut hieman vanhanaikainen vanha rouva ja hän usein laittoi huonokäytöksisiä oppilaita nurkkaan seisomaan. Se nurkka tuli minullekin tutuksi ja aika ikävää se oli siellä seistä. Kumminkin, kun nyt katsoin luokkaa, niin katseeni osui poikaan, joka piteli jääpalapussia silmänsä päällä. Mistä lie saanut jäätä, todennäköisesti taikonut. Tilanne oli minun kannaltani myös ikävä, sillä oppilas oli loukannut itsensä. Minun kontollani oli nyt, että poika saisi asianmukaista hoitoa ja että hän kävisi sairaalasiivessä. Lisäksi professori Dumbledore vaatisi nyt tarkempaa selvitystä. Mutta se olisi tehtävä, eikä siitä voisi laistaa.

Olin menettänyt jo ajatukseni siitä asiasta, mitä olin opettanut tänään. Ajatukseni olivat muissa asioissa. Oppilaidenkin keskittyminen oli juuri nyt heikkoa, joten päätin päästää heidät tunnilta hieman aikaisemmin. Ei tunninpidosta kumminkaan olisi mitään tullut ja sitten kun olisi päässyt jälleen asiaan kunnolla, niin olisi tunti jo loppunut. Niinpä minä katsoin, kun luokka tyhjeni hiljalleen. Ensin menivät luihuiset tikapuita pitkin alas ja kun viimeinenkin luihuinen oli mennyt, niin vasta sitten rohkelikot alkoivat tehdä lähtöä. Katsoin poikaa, joka pakkasi laukkuaan ja piti jääpalapussia yhä silmänsä päällä. ”Herra Wilburn, jäisitkö hetkeksi tänne?”

[Ele]

R. Alistair Wilburn

Siinä kun mä istuskelin omalla paikallani jääpusiin silmääni nojaillen, minusta tuli nopeasti monen pikaisen vilkaisun kohde. Mä en syyttänyt muita siitä. Ihmisrotu oli utelias, joten ei ollut ihmeellistä että silmäni jääpussin alla sai enemmän huomiota kuin tavallisesti. Ei ne olleet pahantahtosia katseita. Enemmän mä oisin ollut huolissani, jos kukaan ei olisi huomannut mitään. Se meinaisi sitä, että mie nojailisin varsin usein jääpussiin.
Mä tiesin, että moni ois huutanut pelin poikki siinä vaiheessa ja vaatinut saada hoitoa. Mä en ollut semmonen. Mä olin maatilanpoikia. Pikkusesta naarmusta ei saanut aiheuttaa suurta melua. ”Pikkunen naarmu” saattaisi tosin valvottaa mua yöllä. Ei kai pikanen visiitti matami O’Connelin luona haittaisi. Sillä olisi varmasti jotain lääkettä mun mustaksi turvonneeseen silmään. Mulla ei tainnut ees olla vahtivuoroa tänä iltana. Se oli kyllä sääli, mustasilmä olisi näyttänyt aika rankalta sääntöjenrikkojien silmiin.

Hiljaisuus laskeutui luokkaan välittömästi, kun opettaja puuttui tappeluun ja määräsi kaikki omille paikoilleen. Ilmassa olevaa jännitettä ois voinut leikata keittiöveitsellä. Mun vaistot sanoi, että tänä iltana syntyisi muutama nyrkkitappelu tai kaksintaistelu äskeisten tapahtumien vuoksi. Mä en ikävä kyllä voisi olla heittäytymässä tappelijoiden väliin. Mä nukkuisin tänä yönä, omassa sängyssäni rohkelikon tornissa jonkun O’Connelin tropin ansiosta. Saattaisihan matami tosin käskeä mua nukkumaan sairaalasiivessäkin.

Vaikka kaikki istuivat paikoillaan, oli herra Randall ilmeisesti päättänyt, ettei tämän päivän opetuksesta tulisi enää mitään. Mä koetin muistella oisko koulun järjestyssäännöissä ollut mitään erityistä mainintaa siitä, kuinka paljon aikaisemmin oppilaat voisi päästää tunnilta, mutta koska en saanu päähäni moista artiklaa, pysyttelin hiljaa.
Luihuset tahto poistua ensin luokkahuoneesta. Tällä kertaa rohkelikot anto niille tietä. Kukaan ei halunnut räjähtää uudelleen professori Randallin edessä. Mä pakkasin nopeasti tavarat laukkuuni sauvaani heilauttamalla. Taialla oli aika kätevää hoitaa arjen pieniä hommia. Sääli, ettei lomalla saanut käyttää taikaa. Mä oisin saanut aika monta lammasta hoidettua ulos karvapeitteestään samassa ajassa, mikä isällä meni yhden kanssa.
Mun täyty odottaa vielä vuosi.. sit mä oisin täysi-ikänen velho.

Mä en kuitenkaan ollut pääsemässä pälkähästä niin helposti. Professorilla oli asiaa mulle. Ei ollut hankala arvata, mitä se koskisi.
”Voin mä jäädäkkin, mut ei tää oikeesti ole yhtä paha miltä näyttää..”, koetin selittää. Ei opettajan ois mun takia tarvinnut vaivautua. Mä kyllä pärjäisin.

[Tuutu]

Rami Randall

Luokka tyhjeni vähitellen ilman sen suurimpia rähinöitä. Kait he olivat ymmärtäneet, että ne kaksi riitapukaria olivat päässeet vähällä, eivätkä tahtoneet kokeilla millaista se olisi, jos suuttuisin kunnolla. Vaikka en pitänyt siitä, että auktoriteetti oppilaisiin hankittiin pelon avulla. Mutta se oli ihan kätevää ainakin joissain tilanteissa, kunhan sitä ei vain käyttäisi väärin. Silloin katoaisi kunnioitus toisten silmissä.

Minä pyysin herra Wilburnia jäämään luokkaan ja hän suostui. Hän jäi seisomaan luokan eteen ja odotti, että sanoisin asiani. Hän vaikutti siltä, kuin ei olisi halunnut jäädä tänne, että kyllä hän pärjäisi ilman apuakin. Tarkkailin poikaa samalla kun odotin, että muut oppilaat olisivat poistuneet luokassa. Pojan naama näytti aika kauhealta. Vaikka jääpussi peittikin suuriman osan silmää, niin silti oli havaittavissa, että se oli turvoksissa ja mustumassa. Isku oli ilmeisesti ollut aika kova. Mutta ei silmä ollut ainoa, joka oli mustana. Aika laajahko musteläiskä koristi yhä herra Wilburnin nenänpäätä.

Viimeinenkin oppilas lähti luokasta ja hän katsoi uteliaana meitä. Hänen teki ilmeisesti mieli jäädä salakuuntelemaan sitä, mitä minä sanoisin herra Wilburnille. Mutta tuo oppilas ilmeisesti huomasi katseeni ja hänellä tuli kiire poistua näköpiiristäni. Heilautin sauvaani ja lattialuukku sulkeutui. En minä muutoin olisi sulkenut sitä, mutta en minä toisaalta halunnutkaan, että kaikki kuulisivat, kun kyselisin herra Wilburnin vointia.

Järjestelin vielä hetken ajatuksiani, ennen kuin käännyin pojan puoleen. ”No herra Wilburn. Sanokaapas kuinka te saitte tuon mustan silmän? Käsittääkseni te ette ollut tappelussa mukana, mutta saatanpa olla väärässäkin. Jos te olitte tappelemassa myös, niin pitää minun rankaista sinuakin tasapuolisuuden nimissä.” Katsoin poikaa silmiin, ”Ja muista, että valehteleminen ei ole hyvästä. Siitä saattaa joskus jäädä kiinni ja silloin olet vaarassa menettää valvojaoppilaan oikeutesi.” En minä uskonut, että hän olisi valehdellut muutoinkaan, sillä hän vaikutti muutoinkin aika rehelliseltä.   Tai ainakin jos olin onnistunut päättelemään oikein näinä parin kuukauden aikana, mitä olen ollut täällä. Jääpussi oli alkanut sulaa, sillä luokassa oli aika lämmin, sillä edellisenä tuntina olin tarvinnut takkaa, kun olin opettanut ekaluokkalaisia. Ja ilmeisesti pussissa oli reikä, sillä se oli alkanut tippiasemaan vettä. ”Jääpussisi vuotaa”, sanoin ja taioin uuden, ”Siinä on uusi. Onko silmäsi kipeä?”

[Ele]

R. Alistair Wilburn

Jäin seisoskelemaan luokan eteen naputellen sormillani yhden kristallipallon pintaa. Ääni rauhoitti mua sen aikaa kun odottelin että tupatoverini olisivat menneet. Tämä oli velvollisuus, joka olisi hoidettava. Aivan kuten jotkut niistä valvojaoppilaiden inhottavimmista tehtävistä. En mä pitänyt Riesun jälkien siivoamista kovinkaan mukavana tehtävänä, vaikka se koulunomaisuutta ja yleistä järjestystä edistikin. Kuulin, kuinka lattialuukku läimäistiin kiinni ja katsahdin hätkähtäen äänen suuntaan. Mä olin tosi säikky. Lampaiden kanssa ei yleensä joutunut tekemisiin yllättävien äänien kanssa. Lampaat oli aika hiljaisia eläimiä. Mä olin elänyt niiden kanssa koko elämäni.

Herra Randall oli kääntynyt mua kohti, joten aattelin että olisi kai parasta lopettaa kristallipallon hipelöinti. Se saattaisi pahimmassa tapauksessa pudota paikaltaan ja rikkoutua epämääräisten naputusten seurauksena. Sitä mä en haluaisi. Koulun omaisuus oli arvokasta. Ei mulla ois varaa korvata mitään arvokasta.
Professorin sanat loukkasivat mua. Se ei ilmeisesti tuntenut mua kamalan hyvin. Kaikki meän luokassa olisi tienneet, että mä en rikkoisi sääntöjä tappelemalla. Mä paransin ryhtiäni ja kohotin rintamerkkiäni näkyville.
”Mä olen valvojaoppilas. Mun täytyi koettaa ratkaista tilanne. Ilmeisesti ne kaks ei kattoneet ketä ne sattu lyömään.. Se oli mun velvollisuus..”, pidin lyhyen tauon ja äänensävyni tiukkeni, ”Mä en ikinä valehtele.”

Se oli aika brassaileva puheenvuoro, mutta sekin oli täyttä totta. Mä en osannut valehdella. Jos multa kysyttiin jotain, mä vastasin juuri niin kuin asia oli. Joskus mä saatoin jättää kertomatta joitain yksityiskohtia, mutta jos niitä kysyttiin niin nekin tuli kerrottua. Mut se ei ollut valehtelua. Valehtelulla koetettiin pelastaa oma nahka.
Mä en rikkonut sääntöjä, joten en kaivannut pelastamista. Mä halusin rangaista niitä, jotka rikkoivat sääntöjä, kaikkia niitä kiusaajia jotka mä olin kohdannut aikoinani. Tiedät-kyllä-kuka oli myös yksi niistä kiusaajista. Kiusattavana oli koko englantilainen velhoyhteiskunta.

Otin uuden jääpussin kiitollisena vastaan, koska aiempi alkoi jo muuttua nestemäiseksi. Heitin aiemman pussin läheiseen roskikseen ja kokeilin varovaisesti silmääni ennen kuin pistin siihen lisää kylmää.
”Ihan ok. Ei ole ensimmäinen kerta kun saan nyrkistä silmääni..”, vastasin Randallin kysymykseen. ”Vois se kyllä olla parempikin.”
Katselin vähän aikaa leveäharteista professoria.
”Teillä tais olla jotain muutakin asiaa? Tarvitteko te raportin siitä painista? Mullon aika vähän kirjotettavaa, niin saisin ehkä sen valmiiksi viikonlopuksi..”

[Tuutu]

Rami Randall

Tarkastelin herra Wilburnia tämän naputellessa yhtä kristallipalloa. Hän kumminkin lopetti sen, kun aloin puhutella häntä. Ei se naputtelu minua olisi kovinkaan häirinnyt, eikä siitä olisi ollut kristallipallolle mitään haittaa. Olin nähnyt joidenkin oppilaiden käsittelevän kyseisiä esineitä paljon ronskimmin, niin, että tuntien jälkeen sain viettää muutaman tovin niitä korjailemassa ja virittelemässä niitä kuntoon. Enkä minä kaikkia kuntoon aina saanutkaan, mutta ne olivat sen jälkeen hyviä paperipainoja.

Wilburn ilmeisesti hieman loukkaantui sanoistani, sillä hän ryhtyi puolustelemaan itseään sanoin. Nyökkäsin, kun hän mainitsi, ettei hän ikinä valehtele. ”Ei tarvitse suuttua”, sanoin pojalle tämän puheen vuoron jälkeen. ”Minun tehtäväni on selvittää, mitä oikein tapahtui, eikä se onnistu ellen kysele.” Katsoin yhä herra Wilburnia silmiin. ”Eivätkä kaikki valvojaoppilaat katso velvollisuudekseen estää käsirysyä, vaan he itse menevät mielellään siihen mukaan. Mutta minä uskon sinua, kun sanot, että yritit vain rauhoittaa tilanteen. Ja minä toivon, että sinä olet tämän luottamuksen arvoinen.”

Ojensin pojalle uuden jääpussin, kun edellinen oli alkanut jo sulamaan. Hän otti sen vastaan ja edellinen löysi itselleen lepopaikan roskiksesta. Katsoin, kun poika koetteli silmäänsä, ennen kuin laittoi siihen uuden jääpussin. Kuuntelin, kun herra Wilburn kertoi, ettei se ollut ensimmäinen kerta. En tuntenut pahempaa huolestuneisuutta sen suhteen, sillä se oli elämän pieniä kolhaisuja. Kyllä sitä itse kullekin tapahtui mitä nuoruutensa päivinä, kun tunsi, että pystyi melkeinpä mihin vain. Olin minäkin kerran tullut metsästä mummoni luo roikottaen kättäni, joka oli murtunut tipahtaessani puusta. Kädet ja jalat olivat melkeinpä aina naarmuilla tai mustelmilla, kun tutki joka paikan tai teki jotain vähemmän viisasta. Mutta se oli elämää ja herra Wilburnin musta silmä oli osa sitä. Kyllä asiasta voisi silloin huolestua, jos se johtuisi kiusaamisesta. Mutta nyt se tuntui johtuvan Wilburnista itsestään. Itse sitä pitäisi oppia, että milloinka ei kannata tuppautua muiden asioihin.

Hän ilmeisesti halusi lähteä, kun alkoi kysellä, että oliko muuta asiaa vielä. Pojan tiedusteli, että tarvitsisinko raporttia tapahtuneesta. ”Ei kiitos. Se ei ole tarpeellinen. Näillä tiedoilla, joita olen jo saanut, pystyn kyllä selittämään rehtorille tapahtuneen.” Mutta oli minulla pojalle muutakin asiaa. Mietin hetken, miten asian sanoisin, ennen kuin kerroin sen. ”Professori Dumbledore on huolissaan käytöksestäsi.” Tarkkailin pojan kasvojen ilmeitä. ”Hän on ilmaissut huolestuneisuutensa siitä, miten sinä tuot ilmi Tiedät- Kai- Kenen vastuksesi.  Professori Dumbledore on pyytänyt minua kertomaan sinulle, kuinka epäviisasta tuollainen käytös on.” Hiljenin hetkeksi. Tämä ei ollut kovin miellyttävää, mutta silti se oli paljon mukavampaa kuin, jos Herra Wilburn makaisi lähiaikoina kuolleena jossain ojassa. Jatkoin hieman matalammalla äänellä, ”Tiedät- Kai- Kuka, ei pidä vastustajista. Vielä vähemmän äänekkäistä vastustajista. Häntä ei omatunto soimaa, jos hän hoitelee jonkun päiviltä. Sinusta ei olisi hänellä tai hänen kätyreilleen mitään vastusta. Olet vielä nuori ja tuskin osaat vielä taikoa. Sinun pitäisi ajatella vähän enemmän sanojasi ja käytöstäsi, tai muuten olet pian vainaa. Hän ei tunne sääliä.”

[Ele]

R. Alistair Wilburn

En mä ollut erityisen hermostunut siitä, että professori Randall tahtoi puhua mun kanssa tunnin jälkeen. Tällä kertaa syy oli mitä ilmeisimmin mun mustaksi muuttunut silmäni ja osallisuuteni äskeiseen käsirysyyn. Mulla ei siis ollut mitään syytä huoleen. Mä vaan tarvitsin jotain värkättäväkseni. Kristallipallo soveltui siihen mainiosti aina siihen asti, kunnes ennustuksen melko tuore opettaja päätti avata sanaisenarkkunsa. Sen sisältö ei hämmästyttänyt mua erityisemmin. Ainakaan siihen asti, kunnes eessäni seisova lihaskimppu muistutti mua koulunjärjestyssäännöistä koskien VO-oikeuksiani.
Mä kestin aika paljon asioita, mutta valehtelijaksi nimittäminen sai mun sapen kiehumaan. Vaikka se vihjailtiinkin hiuksen hienosti. Mä olin yksinkertainen, enkä kaivannut retorisia kysymyksiä ja muistutuksia säännöistä, jotka osasin ulkoa. Olin aika ylpeä itsestäni, kun onnistuin esittämään asiani melko neutraalisti professorille ilman, että äänensävyni olis kohonnut liian korkeaksi. Sekin taisi olla käyttäytymissääntöjen 15 artiklan ansiota. Se kielsi törkeän kielenkäytön Tylypahkan henkilökuntaa kohtaan. En mä tiennyt, oisko kovemmalla volyymillä puhuminen oikeastaan laskettu törkeäksi kielenkäytöksi, mutta mä en tahtonut ottaa riskejä. Mä olin oppilas ja mun täytys kunnioittaa herra Randallia, vaikka se loukkasi mun itsearvontuntoa pienellä kommentillaan.

Ehkä mä kuitenkin olin onnistunut tuomaan ilmi oman loukkaantuneisuuteni, koska professorikin nousi puolustus kannalle. Sille mä en enää voinut mitään. Tunsin oloni hieman typeräksi kun hän selitti sen olevan vain hänen työtään. Niinhän se olikin, opettajan työtä. Sen täyty saada selville mitä tappelussa oli tapahtunut. Se opettajan läpitunkeva katsekin, joka kohtas mun terveen silmän johtu siitä. Se tahto tietää, puhuinko mä totta. Ja mähän puhuin aina totta.
”Kiitos luottamuksesta, mä en petä sitä”, totesin ja nyökkäsin hieman. Jääpussi, jota pitelin yhä silmän päällä, läikähti hieman. Se ääni muistutti enemmän lämminvesipullosta kuin jääpussista. Mä en kuitenkaan osannut yhdistää sitä jään sulamiseen ennen ku professori Randall mainitsi reiän, josta putoili pisaroita kasvoilleni. Mä olinkin aatellut, että luokka oli ollut erityisen lämmin tän tunnin aikana.

Kosketin varovaisesti silmääni ennen kun asettelin saamani jääpussin aloilleen. Mä en kaivannut opettajan sääliä jostain pikku naarmusta jonka olin saanut velvollisuuksiani suorittaessa. Ne kuului elämään. Niinko paperiviillot. Selittelin ettei tää ollut ensimmäinen kerta kun kannattelin jääpussia kasvoillani. Muahan oli kiusattu koko lapsuusikäni, niin velhojen ja jästien puolesta. Sitä mun ei kuitenkaan tarvinnut kertoa professorille.
Randall pysyi hiljaa kommentoimatta mitenkään selityksiäni, joten oletin asian olleen siinä. Tai ehkä se tarvitsi enemmän todisteita. Täähän saattaisi joutua ihan rehtorille asti! Tietysti mä auttaisin miten vaan voisin. Tarjouduin kirjottamaan jopa raportin, mutta Randall kertoi, ettei se olis tarpeellista. Kohautin olkiani. Mulle oli oikeastaan aivan sama, kunhan vain ne kaksi riitapukaria ei selviäis helpolla. En mä mitään kostoa halunnut, mutta jotta oppilaat saataisiin pidettyä kurissa, täytyi rangaistusten näkyä. Muuten kukaan ei enää tottelisi auktoriteettejä. Se olis aika paha juttu.

Mä olin jo tekemässä lähtöä, kun Randall mainitsi rehtorin huolen koskien mua. Mä en osannut pidätellä kasvoja peruslukemilla vaan niille kohosi aika kysyvä ilme. Oliko Dumbledore jo saanut tiedon mun silmästä ja lähetteli nyt telepaattisia viestejä professori Randallin kautta? Mun oli tunnustettava, että vielä toisinaan mä hämmästelin taikamaailmassa tapahtuvia juttuja.
Professori Randall onneksi selitti syyn toteamukseensa, joten mun mieli ei alkanut maalailla mitään omituisempia kuvia velhoista radiotolppina. Mä kuitenkin hämmennyin entistä enemmän siitä selityksestä. Olinko mä muka tuonut kantani esille jotenkin erityisen äänekkäästi? Toki mä vastasin, ko multa kysyttiin, enkä peitellyt mielipiteitäni erityisemmin, mutta oliko se muka vaarallista?
”En mä usko, että professori Dumbelorella on mitään syytä huolehtia musta..”, totesin ko Randall hiljeni hetkeksi.

Nostin laukkuani hieman parempaan asentoon olkapäälläni kun mies jatkoi madaltamalla ääntään. Mä tuijotin hetken aikaa Randallia ennen ko avasin suuni.
”Mä kuulin ekan kerran Tiedät-kyllä-kenen teoista vasta Tylypahkan junassa, jossa kaks Luihusta meinas muuttaa mun korvat sinisiksi jos en tiennyt vastausta niiden kysymyksiin sodasta. Sen jälkeen mulla kesti kolme vuotta ennen kuin sain selville, että sen oikea nimi on Voldemort. Mulle se nimi ei merkitse mitään, mut mä en lausu sitä ääneen, koska SE vois tuottaa ongelmia mulle ja mun kavereilleni. Kuvitelkaa, professori. Kaikki pelkäävät nimeä, joka koostuu aakkosista”, tosiasiassa Voldemortin nimen lausuminen ei vaikuttanut minuun juuri ollenkaan. Mä en ollut koskaan ollut itse sodassa.
Mun silmieni katse oli terävöitynyt hiukan enemmän. Mä en tarvinnut lapsenvahteja tai opettajia henkimään mun niskaan. Mä pärjäisin kyllä.
”Mä en ehkä osaa ennustaa tai loitsia kuolettavia loitsuja yhtä hyvin ko aurorit, mut mussa on varmasti enemmän taistelutahtoa ko ministeriön verikoirissa. Se, ettei kukaan uskalla vastustaa ääneen Tiedät-kyllä-ketä, tekee hänestä voittamattoman. Potterin aikana ihmiset uskalsivat puhua ja puolustautua hyökkäyksiltä. Nyt me vaan istutaan piilossa ja varotaan lausumasta sen nimeä.. Jos mä kuolisin nyt, kaikki muistais musta vaan sen, että mä kuolin vastustaessani pahaa. Sen jälkeen joku muukin alkaisi ehkä pohtia ääneen sitä mitä me pelätään ja houkutella muita mukaansa”, mä tiesin brassailevani taas aika pahasti, mutta mä muutuin aina tällaseksi kun puhuttiin sodasta. Mä tahdoin vaikuttaa ja pelastaa Englannin. Mä en tosin pystyis siihen yksin. Mun jälkeen tulisi aina muita ja ehkä lopulta, me voitettaisiin paha. Se ”ehkä” vaan tuppasi pelottamaan monia ihmisiä.

[Tuutu]

Rami Randall

Herra Wilburn kielteli, että rehtorilla olisi syytä huolehtia hänestä. ”Professori Dumbledore ei halua, että hänen oppilaitaan kuolee.” Totesin pojan kommenttiin yks kantaan. Kuka nyt tahtoisi vielä lisää kuolleita, kun niitä nyt oli jo tarpeeksi. Kuinka paljon nämä sodat olivatkaan hajottaneet perheitä. Keneltä oli kuollut isä, keneltä sisko. Kuinka moni olikaan paennut sotaa säilyttääkseen jotain, mitä rakasti. Tiedät-kai-kuka kannattajineen saattaisi kokea Wilburnin käytöksen provosoivana ja katsoa tarpeelliseksi raivata pojan tieltään.

Kuuntelin Wilburnia jälleen ja hän tuntui hieman tulistuvan. Kuulin puhetta kuinka me pelkäsimme nimeä. Ja että pitäisi toimia. Kyllä minäkin halusin toimia, mutta minua kehotettiin malttiin. Sanottiin, että pitäisi odottaa oikeaa hetkeä. Silloin voisimme iskeä. Mutta minusta tuntui, ettei oikeaa hetkeä koskaan tulisi, että paikoillaan olisimme vain. Yksin ei saisi mitään aikaan ja yksin toimiminen saattaisi saattaa muut vaaraan. Sitä piti tehdä niin kuin sanottiin, eli odottaa, vaikka miellyttävältä se ei tuntunut.

”Emme me nimeä pelkää, vaan sitä, joka sitä nimeä kantaa. Hän on tappanut monia ihmisiä, hajottanut perheitä, värvännyt itselleen joukon, joka häntä kunnioittaa. He tuovat surua mukanaan, eikä kukaan ole turvassa. Edellisen sodan aikaan oli aikakin, jolloin kukaan ei uskaltanut mainita hänen nimeään, sillä se toi paikalle hänen kannattajansa. Ja he surmasivat yleensä kaikki paikan päältä. ” En minä pojalle kertonut, että harva sai sen takia surmansa, sillä tosiasia oli, että Tiedät-kai-kenen nimeä pelättiin silloin enemmän kuin nykyään ja harva uskalsi mainita sitä. ”Eikä pelkkä taistelutahto riitä. Nyrkein on paha taistella sauvalla varustettua kuolonsyöjää vastaan. Makaat maassa, ennen kuin ehdit ottaa edes askeltakaan. Ja ei kukaan jaksaisi välittää, vaikka kuolisitkin. Olisit vain yksi lukuisten kuolleiden joukossa. Se ei ole nimi, mitä me pelkäämme. Me pelkäämme jotain todellisempaa.”

Mietin pojan sanoja ja minusta tuntui, ettei hän ollut aivan tajunnut tästä sodasta kaikkea. Hän ei ollut kokenut sitä. Kauhua, pelkoa. Ajatusta, että voisi kuolla milloin vain. Tai, että joku läheinen voisi kuolla. Tuntui kuin Tiedät- kai- kuka ei olisi hänelle todellinen. Että se oli vain satujen pahis, joka saataisiin poistettua, kunhan sitä ei pelättäisi enää. Ehkä se oli vain nuoruuden kokemattomuutta. ”Edellisen sodan aikaan olin kuta kuin saman ikäinen kuin sinä nyt. Ei silloinkaan paljoa toimintaa ollut ja se oli oppilaan kannalta lähinnä odottelua, että mitä nyt seuraavaksi. Ei meitä otettu mihinkään mukaan. Oltiin liian nuoria, taitamattomia. Meidän piti antaa muiden hoitaa hommat ja katsoa miten kävi. Kyllä Potteri kavereineen toimi, mutta eivät he toiminnassaan olleet tyhmiä. Eivät he turhaan huudelleet ideologioitaan ja tehneet huomiota itsestään. He toimivat lähinnä salassa ja ryhmässä. Yksin sinä olet heikko, sillä katsot maailmaa tietystä kulmasta. Sinulla on vain sinun omat tietosi ja taitosi. Mutta ryhmässä on käytössä monen tiedot ja taidot, joita voi käyttää tilanteen mukaan hyväksi.” Hiljenin jälleen hetkeksi ja harkitsin, että sanoisinko seuraavia sanoja, ”Sinun ei kannata toimia yksin, hanki ihmisiä ympärillesi. Nyt olisi aika toimia, vaikka professori Dumbledore kehottaisinkin malttiin. Nyt pitäisi toimia, mutta salassa.”

[Ele]

R. Alistair Wilburn

Kyllä mä tajusin, että rehtori Dumbledore ei halunnut menettää yhdenkään oppilaan henkeä. Mä en kuitenkaan ymmärtänyt miksi rehtori olisi osoittanut huolensa musta professori Randallille. En mä ollut niitä jotka aloitti kertoilemaan Voldemortin alusvaatteista, vaikka olinkin uteliaisuuttani kysynyt niiden muodosta. Musta se oli aika looginen kysymys, sillä mä en ollut vielä täysin sisäistänyt maailman kamalimman velhon ulkonäköä saatika hänen mahdollisia alusvaatteitaan. Mä tiesin tulistuvani helposti, kun kyseeseen tuli sota. Ja se puheenvuoro, jonka mä pidin kertoi aika paljon siitä, mitä mieltä mä olin. Mitä mä turhaan alkaisin peitellä sitä? Jos professori itse olisi yksi niistä kuolonsyöjäksi kääntyneistä velhoista, olisi tilanne epäsuotuisa mun kannalta, mut sitten mä kohtaisin seuraukset.
Tosiasia oli, että mua ei sota ollut päässyt koskettamaan läheisesti vielä kertaakaan. Mä olin jästisyntyinen, joten mulla ei joidenkin mukaan ollut oikeutta vihata Tiedät-kyllä-ketä yhtä paljon kuin monella muulla perheellä. Mä kuitenkin tiesin, että mä olin yksi niistä, jotka Tiedät-kyllä-kuka tahtoi tappaa mieluusti: Mä olin velho, vaikka olinkin puhdasverinen jästi. Mä pystyi samaan mihin kaikki mun luokkalaisetkin, vaikken ollut saanut taikaa verenperintönä. Mä olin kuitenkin nähnyt niiden puhtaiden verilinjojen lasten kammoksuvan yhtä vaivasta nimeä, jonka olin saanut kuulla vahingon kautta joidenkin luihusten suusta.

Professori alkoi saarnata mulle tabu-loitsusta jonka kuolonsyöjät olivat nimeen taikoneet. Mä kyllä muistin sen historiantunneilta. Potter oli miltei jäänyt kiinni tovereidensa kanssa ennen kuin he olivat löytäneet tarpeeksi hirnyrkkejä. Potter lopulta kukistui ja Tiedät-kyllä-kuka onnistui jatkamaan terrorisointiaan jopa minun elinajalleni. Professori myös mainitsi lukuiset kuolleet, joiden joukossa mä olisin vain yksi tuhansista. Tiesin sen olevan totta, mutta mä olin mun läheisille tärkeä ja kytköksissä niiden läheisten elämään. Jokainen ihminen kuulemma tunsi jokaisen maapallon ihmisen 6 eri ihmisen kautta. Jos lähti katsomaan tilannetta siltä kannalta, mä saattasin vaikuttaa aika moneen ihmiseen.
”Kyllä mä tiiän historiaa sen verran.. Enkä mä aliarvioi sen valtaa, mä vaan en halua antautuu pelolle”, vastasin professorille ja nojasin läheiselle pulpetille. Ilmeisesti mä en olisi pääsemässä pois välittömästi.
Pelko oli lamaannuttanut mut jo aiemmin liian monta kertaa. Mä en enää tahtonut pelätä ketään. Jos ihminen pelkäsi, se antoi toisen tehdä mitä vain sillä varjolla että pääsisi helpommalla. Kiusaajat kuitenkin lopettivat nopeammin, jos joku nousi niitä vastaan.

Mä asetuin välittömästi puolustuskannalle professoria vastaan. Musta tuntui, että hän saarnasi mulle, vaikka ite oli provosoinut multa mielipiteitä. Oli jännä ajatella, että katselin siinä silmiin edellisen sodan aikasta poikaa, josta oli varttunut mies sodan murjomassa englannissa. En mä tiennyt herra Randallin historiaa, muuta ku että se tuli jostain omituisesta maasta pohjoisesta. Se siis tajusi miten ärsyttävältä odottaminen tuntu. Mä en enää tahtonut odottaa. Paha täytyisi voittaa ja rauha palauttaa yhteiskunnalle. Tosin se, mitä Randall mainitsi Potterin ideologioiden huutelusta, ei musta käynyt ihan järkeen. Potterhan oli itse kävelevä huutomerkki missä tahansa olikaan. Jo pelkästään sen otsassa ollut arpi paljasti, että kyseessä oli Tiedät-kyllä-ketä vastustava henkilö.
Se ryhmä juttu tosin, josta professori mainitsi, kuulosti hyvältä. Jos mä kuulisin jostain ryhmittymästä joka hyökkäisi kuolonsyöjiä vastaan, mä liittyisin heti. En kuitenkaa uskonut, että nykyään kukaan enää uskaltaisi nousta vastustamaan kuolonsyöjiä niin räikeästi. Oppilaat oli nujerrettu.
Se, mitä professori sanoi viimeiseksi riiteli mun korvissa aika pahasti.

”Mä taisin ymmärtää jotain väärin… Eikö professori just käskenyt mua hillittemään itteäni, eikä keräämään ympärilleni lisäjoukkoja?” kysyin kysymykseni tavallisella äänellä ja kohotin toista kulmakarvaani ylöspäin. Joku saattaisi ymmärtää professorin puheet vielä provosoivampana kuin edelliset kommentit.
”Mä en usko että idea sais kovin suurta kannatusta.. Koulunsäännöt eivät suosi salaryhmittymien ylläpitämistä. Se sitä paitsi tarvittis yhteyksiä feeniksin kiltaan.. Ja jos mä oikein muistan, ne on kadonneet maan alle..”

[Tuutu]

Rami Randall

”Ei pelolle pidä antautuakaan, mutta ei koskaan pidä lakata kunnioittamasta vihollistakaan. Jos vihollista ei kunnioita, eikä pelkää, niin silloin helposti aliarvioi tämän ja tekee jotain typerää.” Tosiasioita, jotka oli helppo unohtaa. Tai niitä ei tiennyt. Niistä piti muistuttaa yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes muisti. Tai oppi kantapään kautta. Tai kuoli. Elämän kokemus puuttui nuorilta, mikä osoittautui heidän kärsimättömyytenä ja kuumapäisyytenä. Vanhempana sitä osasi harkita asioita vakavammin, vaikka harkintakyky joskus vielä pettikin.

Herra Wilburn ei tainnut aivan täysin ymmärtää sanojani, sillä hän väitti niitä ristiriitaiseksi. ”Minä tarkoitin, ettet huutelisi kenelle tahansa ajatuksiasi Tiedät- kai- kenestä. Ettet tee sitä julkisesti. Siinä mielessä hillitse itsesi, sillä muutoin voi käydä huonosti. Mutta jos haluat toimia, niin tee se salaa, äläkä julkisesti.  Vaihda ajatuksia niiden kanssa, jotka tiedät luotettaviksi, ja jotka eivät levittele sitä viholliselle. Juttele niiden kanssa, jotka tiedät ajattelevan samalla lailla sodasta kuin sinä. Äläkä kaiva verta nenästäsi uhoamalla niille, jotka tiedät, että he kimmastuvat ajatuksistasi. ” Selvensin ajatuksiani ja toivoin, että poika ymmärtäisi sanomani. Tästä vielä puuttuisi se, että hän alkaisi pitkin koulua huutelemaan tästä keskustelusta. Silloin minä olisin pahassa pulassa. Professori Dumbledore ei tiennyt, mitä minä nyt tein ja en ollut aivan varma, hyväksyisikö hän tätä, jos hän saisi tietää tästä. Lisäksi epäilin hyvin vahvasti, että koulussa oli ainakin yksi kuolonsyöjä. Jos tämä kantautuisi heidän korviinsa, niin todennäköisesti minun pitäisi lähteä täältä ja mahdollisesti palata Suomeen. Minä tein riskin yrittäessäni saada herra Wilburnia puolelleni, mutta minä uskoin onnistuvani siinä.

Mutta poika oli epäilevällä kannalla. Vetosi koulunsääntöihinkin. ”Koulun säännöt eivät kiellä tapaamisia. Eikä sen tarvitse olla salainen, kaikille ei vain tarvitse kertoa siitä. Muutama oppilas kokoontuu silloin tällöin. Mitä pahaa ja sääntöjen vastaista siinä on?” Wilburn oli ottanut esille myös feeniksin killan ja että pitäisi olla jotain yhteyksiä siihen. En minä hänelle alkanut kertoilemaan, että olin itse kyseisen ryhmittymän jäsen. Varsinkaan nyt, kun poika oli epäilevällä kannalla. Sitten minä vasta pulassa olisinkin, jos se yleiseen tietoon tulisi. ”Ei sitä välttämättä tarvitse yhteyksiä feeniksin kiltaan. Varsinkin kun sen toiminta on ilmeisesti hyvin minimaalista nykyisin, tai ei niistä pahemmin ole viimeaikoina kuulunut. Mutta jos sinä siihen yhteyksiä kaipaat, niin minä voin niitä järjestää. Tiedän mahdollisesti muutaman henkilön, jotka mahdollisesti tietävät muutamia, jotka ovat killassa.”