Puuskupuhien huispaustreenit

[Braile]

/ Puuskupuhien ensimmäiset ja hieman.. myöhäiset treenit vielä tässä vaiheessa lukukautta, joo :D Tervetuloa vaaan kuitenkin koko joukkue, ja muut kannattajat :DD /

Ashley Redd

Kyllä, tiesin että tämän vuoden huispausmestaruuden voittaja oli jo selvitetty.
Kyllä, tiesin että koulua oli enää viisi päivää jäljellä.
Kyllä, tiesin että luultavasti kovinkaan moni Puuskupuhin huispausjoukkueen jäsenistä minua lukuunottamatta ei ollut innokas osallistumaan harjoituksiin enää tässä vaiheessa lukukautta, mutta silti, täysin näistä kolmesta edellämainitusta seikasta huolimatta, olin päättänyt koota joukkueen kasaan ja pistää pystyyn ensimmäiset harjoitukset, jotka oli järjestetty sitten sen jälkeen kun edellinen kapteeni oli mennyt ja jättänyt virkansa minulle.

Oli kirkas lauantaiaamupäivä, lämmin ja aurinkoinen pitkästä aikaa. Se oli toki hyvä päivä huispaamiselle, mutta toisaalta taas hyvä päivä monelle muullekin ulkoilulle ja sellaiselle, mikä tässä juuri saattoikin aiheuttaa vastustusta. Olin kuitenkin jättänyt aika vähän varoitusaikaa, sillä olin vasta myöhään eilen illalla laittanut sanan liikkeelle, mutta toivottavasti se ei ketään liikaa haitannut. Ymmärsin kyllä, mikäli jotkut halusivat vielä vaihtaa viime hetken kuulumiset kaikkien mahdollisten tuttaviensa kanssa ennen loman alkua, mutta olisi kyllä hyvä saada koko pieni joukkue kerralla kasaan ihan vaikka jo nähdäksemme, kuinka hyvin yhteistyö jäsenten kesken pelitti. Tai kuinka hyvin minä pärjäisin joukkueen johtajana. Se tässä ehkä eniten hermostuttikin, vaikka minut oli oikeastaan hyvinkin vaikea saada jännittämään mitään tulevaa. Tässä täytyi siis tosiaan olla tosi kyseessä, sillä en edes muistanut milloin olin viimeksi jännittänyt jotakin näissä määrin.

Kun tämän vuoden huispausmestaruus oli mennyt luihuiselle, eikä meidän tuvallamme ollut edes mahdollisuutta yrittää voittoa vajaan joukkueen takia, olin päättänyt että ensi vuonna voitto ainakin kuuluisi meille, kävisi sen tavoitteleminen sitten kuinka rankaksi tahansa. Olin sitä paitsi luvannut Theolle että mestaruus olisi vielä joku päivä meidän, enkä minä jaksaisi odottaa muutamaa vuotta. Eiköhän kova treenaus edesauttaisi joukkueen voittoon, olihan joukkue kuitenkin tietääkseni melko hyvä jo tällä hetkellä. Tai no, täytyihän sen olla. Meitä oli vaan liian vähän vielä, mutta sekin ongelma oli korjattavissa.

Tietysti minua lohdutti hieman tämän vuoden huispaustilanteessa se seikka, että sitä ainoaa ja oikeaa huispauspokaalia ei oltu voitu myöntää kellekään, sillä se oli edelleenkin kätkettynä Kiellettyyn metsään ja vain neljä tiesi minne sinne. Tai ainakin toivon mukaan vain neljä, mutta ainakaan sana ei ollut levinnyt sen vertaa että joku asian huonolla tavalla ottava olisi saanut tietää asiasta ja marssinut metsään noutamaan pokaalin takaisin vitriiniin pölyyntymään. Metsässä pokaalin oli hyvä odottaa ensi lukuvuoteen, kunnes olisi jonkun paremman joukkueen aika voittaa se.
Ei siis sillä nyt kuitenkaan, että minulla olisi periaatteesta jotain luihuisen tupaa vastaan - ihmisiä nekin siinä olivat missä kaikki muutkin, en jaksanut harrastaa stereotypioita kuten jotkut yhä tekivät. Olisihan mestaruuden voinut voittaa mikä muu tupa tahansa, mutta puuskupuhin joukkue oli joka tapauksessa paras ja se oli ainakin minulle varmaa.     

Olin siis herännyt jo aikaisin aamulla ja käynyt istumaan oleskeluhuoneeseen odottamaan muita joukkuetovereita, siltä varalta siis etteivät he vain pääsisi karkaamaan ohitseni ja lähtemään vaikkapa kylille päivää viettämään. Olihan se vähän ankaraa joo, mutta minä halusin voittoa ja kunniaa tuvallemme. Enkä ollut pitkiin aikoihin halunnut mitään sellaista niin pakkomielteisesti kuin tätä, ja olikin sääli että koulu loppui juuri nyt kun olisin halunnut päästä hoitamaan kapteenin velvollisuuksiani ihan kunnolla.

Kello läheni kahta iltapäivällä, kun astelin luudanvarteni kanssa kohti huispauskenttää auringon paahtaessa niskaan. Olin pukeutunut aiheellisesti vain punaiseen t-paitaan ja tummansinisiin farkkuihin, joiden lahkeet oli kääritty polviin asti. Jaloissa oli vanhat tutut punaiset tennarit. Olin onnellinen siitä tietoisuudesta, että kohta pääsisi luudan selkään ja saisi tuulenvirettä osakseen, eihän tällä säällä muutoin jaksaisi millään vaan kentän nurmikko olisi pian täynnä kuumuudesta pökertyneitä joukkuetovereitani.
Oli siis sanomattakin selvää, että huispauskaapuja ei tällä kertaa tarvittaisi, vaikka toisaalta, minusta niitä olikin melko turhaa käyttää tilanteessa kuin tilanteessa kun ei ollut oikeasta pelistä kyse. Kaavut kuitenkin toivat aidon pelin tuntua mukaan, eikä sitä kannattanut haaskata harjoituksiin.

Pukuhuoneet olivat tyhjät sinne saapuessani, mutta olinkin sopinut treenien alkavan kahdelta eikä kello tainnut vielä olla niin paljon. Raahasin harjoituspallot sisältävän puusälelaatikon varastosta kentän reunaan, samoin kuin toisen lyöjän mailoista. Enempää ei joukkuuemme sitten tarvinnutkaan, kaavutkin kun saatoin jättää suosiolla naulakkoihinsa.

Sen jälkeen saatoinkin sitten istuutua pukuhuoneen vieressä olevalle penkille odottamaan muita joukkueen jäseniä. Sormeni rummuttivat vähän jännittyneenä penkin puupintaa ja yritin kuumeisesti miettiä etukäteen, mikä olisi paras harjoitusmenetelmä. Nämä kun sattuivat kuitenkin olemaan ihan ensimmäiset treenini, ja minun olisi vielä pitänyt olla johdossa! Theo oli ehkä tehnyt vähän huonon valinnan nyt kun tarkemmin ajatteli, mutta uskoin kyllä vahvasti että kyllä tämä tästä lähtisi, vaikka alkuun saattaisikin olla vähän hankalampaa. Olihan minulla pelitaidot hallussa ja hyvin - vaikkakin parantamisen varaa oli paljon - samoin kuin pelin säännöt, mutten kyllä tiennyt miten joukkueen johtaminen ja yhteistyökyvyn parantaminen sitten taas onnistuisi. Olin tosiaan kuullut vähän negatiivisempaa kommenttia muiden suunnalta sen jälkeen kun minun valinnasta puuskupuhin joukkueen kapteeniksi oli tullut tieto julki, mutta en kyllä tietenkään antanut niiden lannistaa minua. Minusta tuntui, että kunhan muilla riittäisi kärsivällisyys kanssani, en kokisi että tästä voisi kehkeytyä mitään kovin hankalaa.
Sen sitten näkisi sitten pian.

[crosby]

/ronit tulee, mutta laitoin sen tuleen tonne vähän aikasemmin, toivottavasti ei haittaa. =)/

Ronit Lynch

Kello näytti puolta kahta kun nousin sängystä ylös. Tiesin että minulle tulisi kiire, ja vaikka huispaus olikin minulle kuin elämää tärkeämpää, puolen tunnin päästä alkavat harjoitukset eivät saaneet minua hoppuilemaan hysteerisesti. Olin kuullut eilen illalla noin kello kymmenen, että Puuskupuhien joukkue treenaisi stadionilla tänään kello kaksi. Hetken aikaa olimme muun joukkueen kanssa olleet kuin puulla päähän lyötyjä, sillä Luihuinen oli kahmaissut itselleen tupamestaruuden, eikä mikään joukkue enää harjoitellut juuri ennen koulun loppumista. Olimme olleet ihan hölmistyneitä, mutta lopulta nyökkäilleet hymyillen hyväksyvästi. Miksipä ei? Ei kai meillä muutakaan tekemistä viimeisinä päivinä koulussa ollut, sitä paitsi...

Olimme saaneet uuden kapteeniin joukkueeseemme. Se tuntui oudolta, koska edellinen kapteeni oli ollut virassaan koko sen ajan kun minä olin joukkueessa ollut, eli ne kaikki neljä vuotta. Ja nyt joukkueenpää oli vaihtunut, kesken lukuvuoden, tai oikeastaan lähinnä sen loppupuolella. Toisaalta se oli ihan hyvä, koska nyt joukkue ehtisi vielä jonkin verran tutustua uuteen kapteeniin, eikä se tulisi puun takaa kun kausi taas alkaisi syksyllä. Ja sitä paitsi uusi kapteeni vaikutti ainakin innokkaalta, sillä hän oli keksinyt pitää huispaustreenit, kun koulua oli vain muutama päivä jäljellä.

Joukkuuen olivat kuitenkin jättäneet nyt viimeistä vuottaan käyvät oppilaat, ja meitä oli jäänyt kolme. Yksi oli epävarma jatkamisestaan. Kesän aikana piti siis kerätä joukkuetta kasaan jollakin konstilla. Minä olin varakapteeni, joten tuo tehtävä lepäsi sekä minun että kapteenin harteilla. Kapteenin tietenkin ensimmäisenä, minä vain auttaisin.

Letitin tummia huiksiani peilin edessä ja katselin samalla peilin ylänurkkaan teipattua joukkueen valokuvaa, joka oli otettu silloin kun minä pelasin ensimmäisen kerran Puuskupuhien joukkueessa. Olin silloin juuri täyttänyt kaksitoista vuotta ja olin muuhun joukkueeseen verrattuna pieni tyttönen vain joukossa. Niin muutkin joukkueet olivat luulleet, ja olin saanut kuulla siitä silloin pariin otteeseen käytävillä. Mutta kun ensimmäisessä pelissä nappasin siepin nopeammin kuin Rohkelikon isokokoinen etsijä, olin saanut kaikkien suut loksahtamaan auki. En ollut itsekään uskonut että se olisi voinut olla totta.
Huispaus oli ihanaa.

Vedin verhot makuusalien ikkunoiden eteen, jottei aurinko polttaisi koko huonetta niin kuumaksi ettei illalla ja yöllä voisi nukkua. Muutaman viikon ajan olimme saaneet nauttia kuumasta ja aurinkoisesta säästä, mikäli oli toisaalta ihan hyvä, sillä olihan kesä jo pitkällä. Viimeisillä tunneilla vain keskittyminen tuotti vaikeuksia, vaikkemme me enää juurikaan mitään opiskelleet. Kunhan juttelimme suljetuissa tiloissa tunnin ajan, kunnes vaihdoimme paikkaa.

Nyt kuitenkin vedin ylleni valkoiset, lyhyet kangasshortsit ja vihreän topin. Ulkona aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, joten pelikaavun pukeminenkin jo tuottaisi tuskaa. Emmekä me varmaan harjoittelisi niin lujaa kuin kesken kautta yleensä oli tapana. Hain sänkyni vierestä varrettomat, vihreällä, beigellä ja mustalla ruudutetut tennarini, kaappasin luudan mukaani nurkasta ja lähdin alas oleskeluhuoneeseen. Siellä ei ollut ketään, vain takka leimusi itsekseen. Miksi se oli sytytetty kun oli muutenkin niin kuuma? Enempiä miettimättä lähdin ulos ja astelin portaat alas pihamaalle.

Suurin osa oppilaista oli ulkona, tietenkin. Puheensorinasta erottui eniten kesälomasuunnitelmia ja muita tulevaisuuden suunnitelmia.
Pujottelin väkijoukon lomassa ja löysin vihdoin tieni pienelle kummulle, josta näkyi huispausareenalle. Samalla hetkellä kello löi kaksi iltapäivällä. Reippaast astellen laskeuduin mäkeä alas. Nurmi oli kohtuullisen pitkää ja kuivaa, ja se rapsahteli välillä jalkojeni alla. Mehiläisiä pörräsi ympäriinsä etsiskellen kukkasia, joista ei kyllä pihamaalla ollut pulaa.

Tullessani stadionille, en nähnyt ketään. Missä kapteeni oli? Yleensä hänen olisi pitänyt olla ensimmäisenä paikalla, ja kello sitä paitsi näytti jo kahta. Katselin ympärilleni  ja taakseni, johko olisin nähnyt joukkuetovereita. Ketään ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut, joten istuuduin pehmeälle nurmelle jalat ristissä. Olin kuitenkin ehtinyt juuri saada vain takamukseni maahas, kun kuulin kolinaa pukuhuoneiden suunnalta. Nousin oitis ylös mutta jätin luudan makoilemaan ruohikolle ja astelin pukuhuoneita kohti.

Melkein törmäsin nurkan takaa tulevaan poikaan joka kantoi mukanaan pallolaatikkoa. Pojan kasvot eivät juurikaan näyttäneet tutuilta, enkä tietenkään tiennyt hänen nimeään, mutta oletin hänen olevan se uusi kapteeni.
"Sinä olet varmaan meidän uusi kapteenimme", esitin epäsuoran kysymyksen pienesti hymyillen. Otin pallolaatikon toisesta kyljessä olevasta kahvasta kiinni ja autoin poikaa kantamaan sen kentän laidalle. Haimme vielä toisen lyöjän mailan ja sitten istuuduimme pukuhuoneen vieressä olevalle penkille. Ruskeatukkainen poika rummutteli sormillaan, kai hermostuneisuuttaan, penkkiä. Virnistin pienesti, kyllä minuakin olisi hermostuttanut.

"Minä olen Ronit, etsijänä", tajusin sitten nopeasti esitellä itseni. En tiedä oliko uusi kapteenimme vielä perehtynyt yhtään joukkueemme jäseniin, että tiesikö hän meitä nimeltä tai meidän pelipaikkojamme. Toivottavasti vanha kapteenimme oli kertonut meistä edes jotakin, nimittäin täysin puhtaalta pöyädältä saattoi olla hiukan vaikea aloittaa.
Mutta meidän yhteishenkemme, jonka olimme aina omistaneet, tulisi viemään meidät mestaruuteen jos mikään muu ei potkisi eteen päin.

[Neifion]

Delfine Lotter

En ymmärtänyt miksi se poika vältteli minua. Tai että minusta tuntui siltä. Ehkä se johtui niistä typeristä lehtijutuista. Ehkä.
Olin kävellyt ympäri linnan tiluksia. Loppukokeet olivat jo ohitse ja koulu loppuisi pian. Olin vapaapäivän kunniaksi pukeutunut valkoiseen, hyvin lyhyeen mekkoon ja keltaisiin legginseihin.  Olin käynyt jo katsomassa kasveja joita olin istuttanut vuoden aikana. Ajatella että täällä teimme myös hyödyllisiä asioista.
En voinut sanoa ennustuksen opetusta kovin hyödylliseksi, mutta olin minä siitäkin joitain vinkkejä saanut.

Huomasin käveleväni huispausstadionille. Se olisi tyhjä tähän aikaan lukuvuodesta. huispausmestaruus oli jo ratkennut aikapäiviä sitten. Pidin muodikkaita kangaskenkiäni käsissäni ja kävelin paljainjaloin kentän katsomoon. Huispaus oli melko mielenkiintoista. Olin ollut ennenkin isän ja äidin kanssa katsomassa huispauspelejä, mutten silloin ollut lainkaan kiinnostunut. En minä vieläkään ymmärtänyt mitään, mutta se tunnelma oli niin kiihkeä ja... erilainen.

Huomasin etten ollutkaan aivan yksin kentällä. Myös pari Puuskupuhia oli eksynyt kentälle. Olin aivan hämilläni. En sanonut mitään, vaan kiipesin korkeimmalle kohdalle katsomossa, lähelle maalisalkoja ja jäin katsomaan. Niillä oli luudatkin mukana. Ei kai kukaan enää nyt harjoitellut. Odotin, huomaisiko joku minut.
Toisen kentällä olijan nimi oli Redd ja toinen oli Lynch. Se nimi oli helppo muistaa, en vain ollut varma minkä vuoksi.

Olin hiljaa, nautin auringon lämpimästä paisteesta ja mietin lähtisikö John meidän kanssamme Ranskaan.
Taivas oli pilvetön.
Niin toivoin, että olisi ollut kamera.

[Tuutu]

Ailina McQuoley

Olin kuullut eilen illalla, että tänään järjestettäisiin huispausharjoitukset. Minä ihmettelin, miksi ne oli järjestetty näin lähellä lukukauden päättymistä, kun mestaruuskin oli jo ratkennut. Mutta minä en kyseenalaistanut kapteenimme päätöstä. Kait tästä jotain hyötyä olisi. Eikä minulla sen puoleen muuta tekemistäkään ollut, joten eivät harjoitukset minua haitanneet. Niinpä minä olin nyt, hieman ennen kello kahta, miettimässä, mitä laittaisin päälleni. Olin kuullut, ettei huispauskaapu olisi pakollinen, joten en ajatellut laittaa sitä, sillä ulkona oli lämmin ilma. Kaavussahan siellä olisi läkähtynyt eikä minulla ollut nyt mitään halua siihen. Niinpä vedin päälleni vihreän teepaidan, jota koristi muutama keltainen kukka siellä täällä. Jalkaani laitoin polviin asti ylettyvät keltaiset housuni. Minä olin melkein valmis, vielä piti kaivaa luuta esiin kätköstään.

Minä en oikeastaan vieläkään ymmärtänyt, miten oikeastaan olin päätynyt puuskupuhien huispausjoukkueeseen. Kyllä minä muistin sen, kuinka jotkut luokkalaiseni tytöt olivat nälvineet minulle, etten uskaltaisi mennä joukkueen karsintoihin. Minä halusin näyttää, että kyllä minä nyt uskalsin jotain tehdä, niinpä menin karsintoihin. En kyllä ollut uskonut, että joukkueeseen pääsisin, mutta pääsinkin. Ilmeisesti oli ollut pulaa pelaajista tai sitten kapteeni oli vain jotenkin outo. En tiedä miten asia oikein oli, mutta joukkueeseen olin päässyt. Isä varmaan olisi tyytyväinen. Hänestä kun oli hyvä asia, että oli harrastuksista ja hän oli pitänyt huispauksesta. Itsellä ei ollut suuria intohimoja kyseiseen lajiin, mutta oli se ihan kiva harrastus. Ainakin siellä tapasi muitakin ihmisiä kuin omia luokkalaisiani ja joutui heidän kanssaan tekemisiin.

Astuessani pihalle minua tervehti kesäisen lämmin ilma kera auringonpaisteen. Hymyilin, sillä auringonpaisteessa oli sitä jotain, joka sai aina hyvälle tuulelle ja josta tuli aina nautittua, kun sitä suotiin. Tokihan se nyt välillä aiheutti hieman tukalan olotilan, kun oli hieman liian lämmintä, mutta se oli vain joskus. Minä puikkelehdin juttelevien väkijoukkojen ohitse kun kävelin kohti huispauskenttää. Muut nauttivat viimeisistä hetkistään koulussa ja ystäviensä parissa niin kuin voivat. En minä sitä ainakaan nyt kaivannut, sillä olisin vain joutunut jälleen kerran kuuntelemaan muiden juttuja ja olemaan itse hiljaa. Sitä samaa, mitä olin koko vuoden tehnyt. Ainakin nämä huispaustreenit toivat vaihtelua.

Saavuin kentän laidalle ja tiesin olevani hieman myöhässä. Olin lähtenyt vähän liian myöhään ja toivoin, ettei kapteeni pistäisi sitä kovin pahakseen. Katsoin kentällä olijoita ja muistin vasta sitten, että meillä oli uusi kapteeni. Minä en tiennyt, minne se edellinen oli lähtenyt. Hän ikään kuin katosi kesken lukuvuoden. Ei se minua niin kovin haitannut, nyt toivoin vain, että uusi kapteenimme osaisi hommansa. Näin hänen juttelevan toisen pelaajan kanssa. En halunnut mennä häiritsemään heitä, joten jäin vain seisomaan kentän laidalle luuta kädessäni. Yllättäen minua nolostutti kovasti ja minun teki vain mieli lähteä paikan päältä, ennen kuin joku huomaisi minut. Mutta minä en lähtenyt, sillä ei treenejä saisi sivuuttaa muuten kuin erittäin painavasta syystä. Eikä minulla sellaista ollut. Niinpä minä vain seisoin ja katselin muita hiljaa.

[Ele]

Katya Ayr - yhdentytönhuutosakki

Ashley oli hermoillut huispausjoukkueen menestyksen puolesta siitä lähtien kun luihuiset oli nimetty voittaja joukkueeksi. Sen jälkeen ensi vuoden voitosta oli tullut hänen päähänpinttymänsä. Minua ei häviö luihuisten joukkueelle haitannut, sillä meistä ei ollut vajaalla joukkueella paljon vastusta. Olisin kuitenkin nähnyt pokaalin paljon mieluummin vaikka rohkelikon pelaajien käsissä. Tai no, korvaavan pokaalin. Me olimme onnistuneet pienessä kolttosessamme niin hyvin, ettei edes hiiviskelevä Moreno ollut saanut selville minne pokaali oli piilotettu sinä yhtenä talvisena yönä. Luotin siihen, ettei kukaan tulisi paljastamaan pokaalin piilopaikkaa kenellekään, etenkään murhanhimoisille luihuisille. Niille nirppanokka-aatelisille teki hyvää maistaa välillä epäreilua elämää. Tällä hetkellä kiinnijääminen ei kuitenkaan ollut kaikkein suurin huolenaiheeni. Enemmän minä pelkäsin Ashleyn hermojen puolesta.

Minä halusin tukea uutukaista huispauskapteeniamme, ystävänä ja puuskupuhina. Siispä olin aamulla kaivanut siististi lokeroidusta matka-arkustani kaiken mahdollisen Puuskupuhien kannatukseen tarkoitetun krääsän ja päättänyt raahata ne itseni päällä kentälle harjoitusten ajaksi. Ulkona oli erittäin kuuma, joten jouduin käärimään farkkujeni lahkeet polviin asti ja pukeutumaan mahdollisimman ohueen keltamustaan t-paitaan jonka saatoin tavaroistani löytää. Sen jälkeen kääräisin kaulaani tupani kaulahuivin, maalasin poskiini mustakeltaisia raitoja, pistin päähäni huispauskannatukseen tarkoitetun hatun joka oli kruunun muotoinen, nostin toiselle olalleni Puuskupuhien lipun ja kannoin toisessa kädessä sinistä sumutorvea. Sen jälkeen minun tuli vain odottaa ajan kulumista. Sinä aikana saatoin lueskella muistiinpanojani nykyisestä kokoonpanosta ja arvioida josko Ashley vaihtaisi kenenkään pelipaikkaa.
”Ronitilla oli ollut hyvä kausi, eikä Ailinakaan ollut pelannut huonommin. Ashleyn luuta taisi viettää hieman vasemmalle, ainakin lentoradoista päätellen, mutta siitä saattaisi olla hyötyä jos hän pelaisi vasemmalla puolella, mutta oikea jäisi kokonaan vaille lyöjää. Puolustukseen täytyisi lisätä ihmisiä… mutta mistä? Meidän molemmat jahtaajamme olivat keskittyneet hyökkäyspeliin”, pohdin mielessäni sivuja siirrellessäni.

Matkalla kohti kenttää sain osakseni paljon uteliaita katseita. Oli varmasti ihmeellistä nähdä joku täydessä huispausvarustuksessa koulun viimeisinä päivinä, joten en ottanut katseita ja kuiskailuja itseeni. Minut oli totuttu näkemään tämänkaltaisessa sotavarustuksessa jokaisessa pelissä, joten mikään kummallinen asustus ylläni ei ollut.
Kentälle saavuttuani valitsin taktisesti katsomoiden takaoven, jottei yllätykseni menisi piloille. Kiipesin liian nopeaa ja jouduin haukkaamaan happea portaiden puolivälissä. Tauon jälkeen jatkoin yhtä nopealla tahdilla kapuamista kunnes pääsin portaiden yläpäähän. Nojasin kaidetta vasten ja hain katseellani pelaajia. He seisoivat minusta hieman vasemmalla, mutteivät nähneet minua. Vasta muutama oli saapunut paikalle. Virnistin itsekseni, kohotin lipun heilumaan tuulessa ja painoin alas sumutorven painikkeen.

Suuri törähdys kaikui ympäri tyhjää huispauskenttää ja kuului varmasti myös ulkopuolisille. En ollut muistanut kuinka kova ääni sumutorvestani oikeastaan pääsi, joten suljin silmäni ja peitin toisen korvani välittömästi kun ääni kajahti torvesta. Kun ääni laantui, kurkistin taas kaiteen yli ja vilkutin joukkueelle vilautellen hammaskoruani hymyn seasta. Vakavoidun hetkeksi ja kohotin käden suulleni ja kajautin ilmoille kannustushuudon:
”Don't mess with the best, Don't fool with the cool, Hufflepuff: WE RULE!”
Nostin silmilleni valuneen kruunun parempaan asentoon ja pistin peukalon pystyyn onnentoivotukseksi. Sen jälkeen saatoin rauhassa alkaa valikoida istumapaikkaa katsomon sadoista penkkirivistöistä.

[Shirk]

(kai tässä pätee sama sääntö kuin luihuharjoituksissa, eli kolmen vastapelaajan vuoron jälkeen on taas mahdollisuus itsellä kirjoittaa. Tämä on lähinnä ollut tiimikapteenin helpotukseksi ja pelin nopeuttamiseksi ollut aikanaan.)

Puno Solarmaine

Olin vielä joku aika sitten pohtinut jatkanko huispaamista vai en. Minulla oli paha kriisi nopean pituuskasvuni kanssa ja pelkäsin kokoajan kasvavani niin suureksi, ettei luuta enään kantaisikaan minua. Mutta olihan minun pakko myöntää, että nautin huispaamisesta. Se oli niin hullu tuntemus kun yhtäkiä sitä vaan irtoaa maasta ja pääse syöksymään ilmojen halki joukkoetovereidensa kanssa. Lopulta päätin jatkaa niin kauan kunhan minut hyväksyttäisiin yhä joukkoeeseen. Ainakin olin huomannut, että heittotarkuuttani arvostettiin, ja kykenin tarvittaessa nopeisiin ja vahvoihin syöttöihin. Heittokäteni oli varsin kehittynyt, eikä pallon pitely ollut nykyisin vaikeaa pitkien sormieni ansiosta. Palloa ei myöskään ryösetty minulta helposti massani ansiosta. Valitettavasti pallon kiinniottamisessa olin moannut kerran jos toisenkin. Tätä kömpelyyttä pelkäsin, ja toivoin, ettei se koituisi huispausurani kohtaloksi.

Aamulla ennen kukonlaulun aikaa pieni käsi vaeltaa luvattomasti verhojen välistä kohden kohdettaan. "Pist, herää", tupatoverini tökkii minua kylkeen. Herään hätkähtäen. Nukun raajat hajallaan vallaten kko sängyn, kevyesti. Kiepahdan kyljelleni ja vilkaisen herättäjääni unisenä, "Mitä häh?" "Puuskuilla on kuulemma nyt treenit", kaveri ilmoittaa salaliittolaisen lailla. Minulle ei nyt tämä tieto ihan mene perille tässä heräämisen utuisessa mielentilassa, "Häh?" Kaveri nyökkäilee, "Nii'in, nyt, ulkona, treenit. Minä kuulin luotettavalta lähteeltä. Sinähän jatkat pelaamista, eikö niin?" Räpyttelen ihmessäni silmiäni. Tieto uppoaa hitaasti päähäni: Huispaustreenit, kaudenjälkeen nyt aamulla? Mikään näistä tiedoista ei tuntunut sopivan yhteen, mutta juuri siksi se vaikuttaa täysin tupani tyyliseltä. Päätän, että tästä voisi tulla hauskaakin ja nousen ylös.

Kun kävelen ulos tuvasta kaverini kanssa, uusi joukkoekapteenimme tulee oleskeluhuoneeseen, eikä tule saaneeksi minua kiinni ajoissa. Rinnakkaisluokkalaiseni, joka oli taatusti puolet minua lyhyempi, käveli rinnallani. Me molemmat olimme oppineet olemaan piittaamatta tästä ilmiöstä, joskin se taisi olla vaikeampaa minulle kuin aina niin hyväntuuliselle ystävälleni. Kaverini päättää mennä ensin aamupalalle ja jättää minut yksin. Vaellan aamuhämyisälle huispauskentälle ja huomaan ihmetyksekseni, että kenttä oli tyhjä. Ihmettelen ilmiötä ja katselen ympärilleni hämyisällä kentällä. Kun jokunen hetki on kulunut, kasvoilleni ilmestyy hitaasti muutama vihan kurtti kun tallustan takaisin koululle.

"Millainen pila tämä on olevinaan?" Kaveri yskähtää aamupuuroaan takaisin lautaselle, "Täh, mikä pila?" Istuudun pöytään kaveriani vastapäätä ja näytän kyllä tympääntyneeltä. Kukaan muu ei ole tähän aikaan liikkeellä, "Siis se huispaustreeni juttu. Ei siellä ollut ketään." Kaverini katselee ympärilleen niin avoimen ihmeissään, että päädyn uskomaan hänen erehtyneen. "Ehkä muut eivät ole vielä tulleet, mennään katsomaan myöhemmin uudestaan."

Kun olimme syöneet aamupalan, kävimme tyhjälle kentällä toteamassa, että eipä ole treenejä vieläkään. Koskapa aamu oli alkamassa ikävän aurinkoisena, suojaudun takaisin linnan sisälle viettämään aikaani. Ystäväni pitää minulle seuraa, kunnes ryhmä muita puuskupuhnuoria hakee hänet ulos leikkimään. Minä en halua ulos, koska siellä on niin paahtavan kuumaa. Ihan sekaisin koko ihmiskunta, kun ne tuolla tavalla aurinkoa juhlivat. Maleksin siis käytävillä ja hankiudun juttusille niiden harvojen ihmisten kanssa, jotka viihtyivät sisällä tälläisellä säällä. Keskipäivän aikoihin tämä samainen kaverini pyörähtää taas luokseni ilmoittamaan, "Kuulin juuri, että ne treenit on tänään keskipäivällä. Keskipäivällä ne on, minulla oli vain väärä kellonaika. Sori."

Joukkoeemme kapteeni oli jo hylännyt tuvan vahtimisen kun hain itselleni sateenvarjon, joka toimi minulla auringonvarjona ja oli lahjoitus yhdeltä monista ystävistäni. Ulkona sitten itkin sitä, miten kurja sää pitikään olla, ja kauhistelin sitä, miten tälläisessä säässä voisi mitenkään lentää normaalisti. Kentälle saavuttuani sain jälleen nähdä, että olin ihan turhaan saapunut kentälle satenkaarenväreissä loistavassa auringonvarjossani, sillä kentällä ei ollut ketään. Minua alkaa tympiä ihan kunnolla ja uskon, että joku pilailee kustannuksellani. Palaan kuitenkin sisälle auringolta suojaan.

Kello kahdelta ystäväni juoksee taas luokseni huutaen, "Nyt siellä on porukkaa, mikseet ole treeneissä?!" Suon kaverilleni julmimman raivon ilmeeni kun karjaisen takaisin, "Onko sinusta hauskaa pilailla minun kustannuksellani, mitä!?" Poika parka kalpenee rajusti, kun tälle valkeni yllättäen muutama tosiseikka minusta, että olin häneen nähden valtava peikko, ja kykenin melkoiseen pedon katseeseen. Ystäväni järkyttyminen saa minut kuitenkin nopeasti korjaamaan itseäni. "Ehh, anteeksi. En vain aijo olla enään juoksutettavana." Poika tasailee hengitystään ja pitää hyvää etäisyyttä minuun, "En minä mitää juoksuta. Nyt siellä on ihan oikeasti väkeä. Usko, minä näin." Silloin sisälle kuului äänekäs sumutorven ääni. Minä kuljen lähimmän ikkunan luokse ja tähyilen ulos. Kentällä tosiaan oli väkeä. Puuskupuhit taisivat aikoa pitää melko räväkät treenit, kun sitä juhlistettiin yhtä äänekäästi kuin oikeaa peliä. Minulle tulee kiire, että kerkeän mukaan.

Juoksen kentälle shortseissa sateenkaaren väristä sadevarjoa kannatellen pääni päällä. Kentän laidalla oli Ailina, hiljaisin ja uusin jäsenemme. Hän on myös kanssani samalla vuosikurssilla. Jostain syystä ujon tytön kanssa oli usein kuitenkin vaikea päästä jutun alkuun. "Hei Ailina, Onko meillä tosiaan nyt treenit", kyselen tytöltä. Etäänpänä näkyi upo uusi kapteenimme, joka jutteli jo toisen joukkoeen jäsenen kanssa. Olin päässyt näköjään melko nopeasti paikan päälle, eikä kukaan ollut kerennyt aloittaa ilman minua. Jään aloilleni hengähtämään ja tarkkailemaan tilannetta ennen kuin hankkisin tarvittavan varustuksen pukukopeista. Olipa epätodellinen olo, eikä tilannetta auttanut yhtään monet tämän päiväiset sekaannukset.

[Braile]

/ Joo, kyllä se pätee tässäkin.
Ja lisäksi, kun Britannia ei ole nyt paikalla, niin voisi olla Delfinen vuoro seuraavaksi. /

Ashley Redd

Lopulta porukkaa alkoikin sitten saapua stadionille, ja hermostunut oloni alkoi hieman helpottua. Ainakin joukkueen jäsenet olivat jaksaneet raahautua paikan päälle, se oli ensimmäinen askel. Ensimmäisenä paikalle saapui etsijämme Ronit Lynch, ruskeahiuksinen tyttö, jota en tuntenut ennestään, mutta jonka kasvot - kuten muidenkin joukkueen jäsenten - olin painanut mieleeni jokin aikaa sitten käytyäni läpi oleskeluhuoneessa listan joukkueen pelaajista. Ronitin kasvoilla oli pieni hymy, joka tuntui sekin hieman parantavan oloani. Tiedä sitten miksi.
"Niin olen", vastasin tytön kysymykseen. Tosiaan, he kaikki tuskin tunsivatkaan minua, vaikka minä heidän nimensä olinkin opetellut. Muistinpa vielä esitelläkin itseni perään kun olimme kantaneet pallolaatikon ulos ja istuuduttuamme penkille, ja sain vielä varmistuksen siitäkin, että tyttö edessäni oli tosiaan Ronit Lynch tytön esitellessä itseni. Nyökkäsin ja sanoin, että tiesinkin sen jo, hymyillen lämpimästi. Ihan hyvinhän tämä sitten alkoi, kai.

Huomasin jonkun kipuavan ylös katsomoihin, enkä näin kaukaa tunnistanut, kuka tuo ruskeahiuksinen tyttö oli. Kurtistin kulmiani. En halunnut mitään häiriötekijöitä harjoituksiin, vaikka tyttö hyvin rauhalliselta vaikuttikin. Joukkueen jäsen hän ei ainakaan ollut, mutta miten hän tiesi harjoituksista? En ollut kertonut niistä kovinkaan monelle joukkueen ulkopuoliselle.
"Tiedätkö, kuka tuo on?" kysäisin Ronitilta katsomoon ilmestynyttä tyttöä tarkoittaen, samaan aikaan kun huomasin jo seuraavan joukkueen jäsenen lähestyvän kenttää. Tämä taas oli Ailina McQuoley ja peläsi pienestä koostaan huolimatta pitäjän paikkaa. Jostain syystä tyttö kuitenkin pysähtyi kentän laitamille, ikään kuin ei uskaltaisikaan tulla lähemmäksi. Vilkaisin Ronitia vähän kysyvästi, ja viittasin Ailinaa tulemaan luoksemme. En kuitenkaan jäänytkään odottelemaan, sillä tajusin että nuori tyttö saattoi ujostella luoksemme tulemista tai jotakin, joten kevyesti juosten liikuin Ailinan luo, hymyillen tarmokkaasti. Olin täynnä energiaa, ja se varmasti näkyi jo kauas.

"Hei, etkö sä olekin Ailina? Mä olen Ashley, Ashley Redd, ja uusi kapteeni", selitin ja viittoen tyttöä seuraamaan, lähdin taas astelemaan kohti pukuhuoneiden edustalla yhä odottelevaa Ronitia, mutta täysin varoittamatta tuleva kovaääninen sumutorven ääni pysäytti minut. Osasin jo melkein arvata, kuka sen takana oli, ja piankos näkyviin ilmestyikin jo mustaan ja keltaiseen pukeutunut Katya Puuskupuhin lipun kera. Korviini kantautui vielä tytön kannustushuuto, joka viimeistään loi kasvoilleni iloisesti yllättyneen hymyn. Vaikka tapahtumat kuluivat sen verran nopeasti, että aloin mennä jo tosissani sekaisin tästä kaikesta, kannustus sentään sai minut rohkaistumaan entistäkin enemmän. Katyallehan minä tosiaan olin kertonutkin, kuinka paljon jännitin tätä päivää, ja tuollainen yllätys tosiaan piristi.

Nostin käteni korkealle ilmaan ja vastasin Katyan onnentoivotukseen samalla eleellä. Kaipa sekin sitten riitti kiitokseksi ainakin näin alkuun. Kunhan sopiva aika tulisi, voisin käydä katsomossakin kiittämässä, mutta ensin täytyisi keskittyä kunnolla harjoituksiin, ettei minusta saataisi huonon kapteenin kuvaa. Minä kun ainakin toivoin, etten tulisi sellainen olemaan.

"Okei, nyt näyttävät olevan paikalla kaikki muut paitsi Puno. Olihan se Puno?" sanoin itse asiaan palattuani, muistellen mikä tuon erikoisen jahtaajamme erikoinen nimi mahtoikaan olla. Mutta piankos huomioni kiinnittyi väkisinkin sateenkaaren väriseen sateenvarjoon, jota kantoi kukas muukaan kuin ainoa puuttuva joukkueen jäsenemme. Vähän erikoisempi tapaus tosiaankin, mutta eipä minulla mitään sitä vastaan ollut. En muistanut, mitä Katya oli kirjoittanut tästä muistiinpanovihkoonsa, mutta oletin että peikkopoika voisi ainakin tarjota meille jotain sellaista mitä muilla ei ainakaan ollut. Tiedä sitten vaan mitä.

Heilautin kättäni viimeiselle tulijalle. Hyvä, nyt olivat kaikki paikalla, eikä kukaan ollut pahemmin myöhässäkään. Ailinalle puhumaan jääneen Punon sateenvarjon loi sellaisen varjon pojan kasvoille, että oli vaikea sanoa mitään tämän ilmeestä, mutta muut ainakin vaikuttivat suhteellisen positiivisilta, vaikka olinkin ajatellut kohtaavani nyrpeyttä odottamattomien treenien vuoksi.
Nyt oli vain sitten se aika, kun täytyisi aloittaa itse treenit, ja se jonnekin hetkeksi kadonnut hermostuneisuus tuntui purevan jälleen kerran. Mutta nyt ei ollut sopiva hetki sellaiselle, vaikkakin se oli helpommin sanottu kuin tehty; minä en edes kovin usein jännittänyt yhtään mitään, ja nyt kun sellaista sitten ilmeni, en oikein tiennyt mitä sille tehdä. Piti vain toivoa, että se menisi ohi ajan myötä.

"Hienoa, kaikki siis pääsivät paikan päälle", aloitin epävarmana kaikkien tultua hieman lähemmäs, "Okei, te varmaan ihmettelette mitä järkeä on pitää treenit tähän aikaan vuodesta, no, en tiedä teistä, mutta mä ainakin haluan, että ensi vuonna huispauspokaali voidaan myöntää taas oikealle voittajalle, eli siis meille." En tiennyt oikein mihin suuntaan katsoa. Tuntui vaan helpolta selittää kaikkea mitä sylki suuhun toi, vaikken sitten tiennytkään, millaisen kuvan niillä puheilla onnistuin antamaan muille itsestäni.

"Ja no, koska kapteenikin vaihtui noin vain yllättäen, niin kaipa nämä treenitkin on ihan oikeutettua pitää yhtä lailla ilman kunnon varoitusta", jatkoin virnistäen suupielet ehkä hieman nykien. "Toivottavasti tullaan hyvin juttuun. Sen perusteella mitä olen kuullut, te olette kaikki hyviä pelaajia jo nyt, mutta ensi vuonna tarvitaan puuttuvien paikkojen täydentämisen lisäksi entistäkin parempaa peliä voiton takaamiseksi, joten eiköhän aloiteta treenit saman tien." En tiennyt, oliko puheeni kovinkaan vakuuttava, mutta kunhan olin nyt saanut sen edes pidettyä, se kyllä riitti.

Kumarruin siis avaamaan pallolaatikon salpoja, mutta se ei sitten ollutkaan niin helppoa kuin olin ajatellut. Sähläsin lukkojen kanssa tovin auringon polttaessa niskaani, ja saatoin vaan kuvitella miltä näytin. Aloitus ei sittenkään ollut mikään täydellinen, se oli pakko myöntää. Lopulta kuitenkin tajusin, ettei minun ollut pakko käsin tuota avata, ja nappasin sauvan taskustani. Loitsien lukot aukenivatkin siinä samassa, ja vilkaisin vähän nolostuneena muita pelaajia, ikään kuin pahoitellen kestoa.

Nostin ensimmäiseksi kaadon laatikosta ja heitin sen Punolle. Jahtaajia oli tosiaan vain yksi, joten tiimityötä hän ei pääsisi harjoittelemaan. Vilkaisin katsomossa istuvia tyttöjä, Katyaa ja sitä toista. Voisivatkohan he..?
"Puno, voisit käydä kysymässä, josko Katya ja tuo toinen tyttö voisivat lainata koulun luutia ja tulla pelaamaan, ihan vain harjoituksen vuoksi", sanoin epävarmana päätöksestäni, joka kyllä kuulosti ihan hyvältä pääni sisällä, "Ettei sun tarvitsisi kopitella yksin. Jooko?"
Viimeinen sana ei kuulunut kapteenin sanavarastoon, tajusin vasta jälkeenpäin. Täytyisi muistaa jatkossa..
"Ja Ailina voisi mennä mukaan", lisäsin vielä. Hän ja Puno kun olivat näyttäneet tulevan juttuun ainakin jotenkuten.

Seuraavaksi vapautin siepin Ronitia varten. Loin pikaisen hymyn tytölle viskatessani kultaisen pallon tätä kohti, ja sieppi lähti saman tien lentämään korkeuksia kohti. Kumarruin vielä avaamaan ryhmyjä paikallaan pitävät pienet kahleet, ja oli vähällä ettei toinen niistä kumahtanut suoraan leukaani. Peräännyin taaksepäin ja kaaduin miltei selälleni, saaden kuitenkin pidettyä tasapainon juuri ja juuri. Toinen ryhmy lähti saman tien kiitämään katsomoa kohti, ja poimin mailani maasta.
"Sori, tää ei oikein onnistu nyt", sanoin Ronitille viitaten aikaisempaan tunarointiini ja epävarmoihin puheisiin. Huomasin sivusilmällä ryhmyn syöksyvän meitä kohti ja pamautin sitä voimieni takaa mailalla, niin että se lensi kauas pois. Se sentään onnistui. "En kai onnistunut antamaan vielä kovin surkeaa kuvaa itsestäni?"
Nostin myös nurmikolla lepäävän luudan ylös ja olin valmiina lähtemään pian yläilmoihin.

[Neifion]

Delfine Lotter

Nojasin kaiteeseen hiljaa ja katselin ympärilleni. John vaivasi minua. Ja vielä enemmän vaivasi tieto että tämä lähtisi ensivuoden jälkeen koulusta ja se voisi olla meidät loppumme. Me olimme kuitenkin niin eri maailmoista.
Joukkue alkoi kasaantua kentälle. Katselin mielenkiinnolla. En tuntenut läheskään kaikkia. Kaikilla oli luudat mukana. Tutkiskelin näiden kasvoja. Pelaajia ei ollut tarpeeksi, sen minäkin näin selvästi. Oliko niillä muka harjoitukset? Tähän aikaan lukukaudesta?

Istuuduin ja katsoin. Aurinko porotti. Oli lämmin. Ranskassakin olisi lämmintä. Minä tahdoin jo kesäloman alkavan. Ikävöin kotiin, vaikka olihan John... Paitsi nyt, kun poika vältteli minua.
Huomasin kahden pelaajan nousevan ylös katsomoon. Mutta hämmästyin näiden suunnatessa minun luokseni. Tunnistin Punon, peikkopojan. Olin nähnyt Punon monesti oleskeluhuoneessa.
Tyttö ja poika pysähtyivät minun kohdallani. Katsoin näitä kummissani ja olin jo avaamassa suuni ja pyytämättä anteeksi että katsoin harjoituksia, kun nämä pyysivät pelaamaan.
"Mutta... En minä ole pelannut ikinä huispausta... Tai siis tiedän kyllä säännöt, mutta..." yritin selittää, mutta selvästikään vastaväitteitäni ei kuultu.

Tuijotin Punoa ja Ailinaksi esittäytynyttä tyttöä ja purin huultani. Mutta ihan totta, minä tiesin itsekin etten osannut pelata. Joten olisiko minusta muka apua tupani joukkueelle? Ei oikeastaan. Mutta nämä kaksi halusivat minut mukaan. Sen huomasi puheesta.
"Hyvä on, minä pelaan. Mutta en osaa, sanon sen heti", varoitin ja lähdin kävelemään alas kentälle näiden kahden perässä.
Tulin kentälle ja katsoin joukkuetta. Melkein saattoi arvata mitä paikkaa kukakin pelasi. Katsoin sitten, selvästikin, kapteenia.
"Olen Dollie ja kuten sanoin, en ole ikinä pelannut huispausta", sanoin epävarmana. Että minun pitikin tulla tälle kentälle nolaamaan itseni. Muut olivat pelanneet aikaisemmin. Ei ollut reilua että minut laitettiin pelaamaan, kun en koskaan ollut koskenut mihinkään pelivälineeseen.
Ja siitä oli kauan kun olin luudalla lentänyt, vaikka oli minulla kotona joku kuulemma maajoukkuetason luuta, mutta en minä niistä ymmärtänyt mitään.

"Mitä paikkaa minun pitäisi pelata?" kysyin lopulta. Se voisi edes auttaa asiaa. Koulun luudat tunnettiin kaikista vioistaan, tiesin sen aivan hyvin ja olin muutenkin omasta mielestäni huono lentäjä, vaikkei minulla koskaan ollutkaan ollut ketään johon verrata (paitsi maajoukkueen pelaajat). Nolaisin itseni täydellisesti. Todellakin.

"Mistä saan luudan?"

[Tuutu]

Ailina McQuoley

Minä ehdin seistä hetken kentän laidalla, ennen kuin minut huomattiin. Joukkueen kapteeni tuli luokseni ja kysyi, että olenko Ailina ja esitteli itsensä. Vastasin hänen esittämään kysymykseen myöntävästi. Katsoin, kuinka Ashley kiiruhti jo pukuhuoneita päin. Hän vaikutti saman tyyppiseltä kuin edellinen kapteeni, ainakaan innostuksesta ei näkynyt olevan paljoa puutetta. Minä ehdin seurata Ashleytä muutaman askelen verran, ennen kuin ilmaa halkoi torven törähdys. Hätkähdin hieman, sillä en osannut odottaa sitä. Katsoin mistä ääni oli oikein tullut ja näin katsomossa jonkun, jolla oli täysi kannustusvarustus mukanaan. Näky oli aika ihmeellinen, sillä nämä olivat vain harjoitukset. Yleensä kannustukset säästeltiin otteluihin. Vaikka saattoihan joku tarvita harjoitusta kannustamisesta, ettei taito pääsisi unohtumaan. Mutta silti se vaikutti kummalliselta.

Minä olin yhä sivummalla muista, sillä olin pysähtynyt niille sijoilleni, missä olin ollut, kun torvi oli soinut. Paikalla oli kaksi muuta pelaajaa minun lisäkseni ja yksi pelaajista ei ollut vielä saapunut. Joukkue oli hieman vajaalukuinen tällä hetkellä, mutta ei se estänyt pitämästä harjoituksia. Toivon mukaan ensi syksynä olisi joukkueen tila hieman parempi. Kuulin jonkun puhuvan minulle ja käännyin katsomaan, kuka siellä oli. Katseeni kohosi ylöspäin nähdäkseni toisen kasvot ja näin Puno seisovan siellä iloisen sateenvarjon alla. En minä oikein koskaan ollut pahemmin jutellut hänen kanssaan, vaikka samalla luokka-asteella oltiinkin. En minä koskaan ole halunnut häiritä häntä, vaikka joskus on tehnyt mieli tietää hänestä hieman enemmän. Aika harvinaista kait se on tavata puolpeikkoja. ”Joo, on meillä,” vastaan Punon kysymykseen. ”Uusi kapteeni vaikuttaa innokkaalta.”

Menin hieman lähemmäksi Ashleytä ja Ronitia, sillä kaikki olivat saapuneet ja varmaan kohta päästäisiin aloittamaan. Kapteeni piti vielä puheen, tai paremminkin selitti, miksi treenit pidettiin nyt. Hän mainitsi huispauspokaalinkin. Kuuntelin ensin loppuun, mitä Ashleyllä oli sanottavaa, sillä ei ollut soveliasta katkaista toisen puhetta tai puhua päälle, ennen kuin kysyin hiljaisella äänellä, ”Miten me voidaan saada huispauspokaali, jos sitä ei tiedetä, missä se on?” Pokaalin katoaminen oli ollut suuri puheenaihe koulussa ja olin kuullut siitä useasti. Olin kuulut myös monta juttua siitä, mitä pokaalin varastaneille kävisi, jos joskus saataisiin selville, ketkä he olivat. Eikä mitään kovin kivaa olisi luvassa.

Kun oli puhuttu tarpeeksi, alkoi Ashley avata pallolaatikkoa. Se ei käynyt kädenkäänteessä, ennen kuin hän taikoi lukot auki. Puno sai kaadon ja häneltä pyydettiin, että josko hän kävisi kysymässä, tulisivatko katsomossa olevat myös harjoituksiin. Minun piti mennä mukaan. Lähdin Punon perään ja annoin hänen mennä edeltä. Tein tämän siinä toivossa, että hän ehtisi paikalle ennen minua, eikä minun tarvitsisi kysyä mitään. Menimme ensin sen luo, jolla ei ollut kannustusvarusteita mukanaan. Hän epäröi tulla mukaan harjoituksiin, sillä hän ei ollut koskaan pelannut. Hän tuijotti hetken minua ja Punoa ja epäröi. Lopulta hän suostui ja meni alas kentälle todeten vielä, ettei osannut pelata. Sitten piti vielä käydä kysymässä siltä kannustaja tytöltä. Minä olisin mieluummin mennyt alas, takaisin kentälle. Minusta ei ollut kovin mukavaa mennä puhumaan vieraille yllättäen. Joten, kun me saavuimme hänen luo, niin minä en voinut tehdä muuta kuin tuijottaa häntä ja hänen kannustusvarusteitaan, joita oli kyllä aikamoinen määrä. Toivoin, että Puno hoitaisi jälleen kysymisen.

[Ele]

Katya Ayr

Miellyttävä ilon ja onnistumisen sekainen tunne valtasi minut, kun Ashley heilutteli peukaloaan ilmassa hyväksymisen merkiksi. Toivoin, että pikkuinen spektaakkelini, jonka desibelit olivat paisuneet vahingossa yliäyräiden, oli onnistunut helpottamaan tuoreen kapteenin jännitystä edes vähäsen. Olisinhan minäkin varmasti hermoraunio, jos päätyisin kylmiltään kapteenin tehtäviin. Theo oli suorittanut siirron niin nopeasti, ettei kaikille tainnut vielä nytkään olla selvää, kuka joukkuetta ohjasi kapteeninkaavussa. Sitä paitsi, itse joukkueenkaan tukeminen ei ollut huono idea, etenkään vasta hävityn mestaruuden jälkeen. Oli aika säälittävää, ettei edellisen vuoden mestarijoukkue ollut saanut kerätyksi tarpeeksi pelaajia tälle kouluvuodelle. Koko joukkue tarvitsi kannustusta. Minä aioin palauttaa heihin uskon ensivuoden huispausmestaruuteen. Niin totta kuin nimeni oli Katya Fenella Ayr!

Ilma oli kuuma, eikä täysi huispausvarustuskaan tehnyt oloani sen helpommaksi, joten pahimmalta heikotukselta välttyäkseni päätin etsiä itselleni istumapaikan jostain lähistöltä. Kiipesin muutaman penkkirivin ylemmäs niin, että saatoin nähdä kentällä seisoskelevat hahmot siltä sijaltani. Huomasin neljännen pelaajan, Punon, saapuneen paikalle kirjavan sateenvarjonsa kanssa. Koko joukkue oli siis koossa ja huolimatta sen säälittävästä koosta, minä puhkuin kannustusintoa.
Muistellessani kannustushuutoja annoin kesäisen tuulen viilentää kasvojani. Katsomo oli tyhjä, joten tilanpuutteesta en tulisi kärsimään. Tosin tyhjä katsomo merkitsi myös toista asiaa: minun täytyisi yksin huutaa ääneni käheäksi. Myös yleisöntoistoihin perustuvat huudot eivät tällä kertaa onnistuisi. Heilutin lippua käsissäni samalla maistellen erilaisia huutoja, kun huomasin jonkin matkan päässä minusta toisen katsomoon eksyneen henkilön.

Siristelin silmiäni parhaani mukaan, mutten siltikään päässyt varmuuteen katsomon kaiteeseen nojailevan hahmon henkilöllisyydestä. Tämä oli kuitenkin melko varmasti tyttö. Hän ei sopinut kenenkään kannustusjoukkoystäväni tuntomerkkeihin. Oliko hän edes puuskupuh? Päättelin, että tytön kirkkaasti erottuvat keltaiset legginsit saattaisivat vihjata omaa tupaani kohden, joten en uskonut, että tämä olisi ollut toisen tuvan vakoilija tai muu vastaava. Ajatus vakoilijasta saattoi olla ”hieman” liioiteltu. Tuskin kukaan jaksaisi koettaa saada selville toisten joukkueiden pelitaktiikoita kauden jälkeen. En kiinnittänyt sen enempää huomiota siihen toiseen katsomon henkilöön vaan siirryin katsomaan pelikentän tapahtumia.

Myötähäpeäni Ashleytä kohtaan kasvoi, kun näin hänen tappelevan huispauspallojensäilytyslaatikonlukon kanssa. Mustakeltainen kruununi taisi aavistaa ajatukseni ja putosi silmilleni peittäen näkymän siksi ajaksi, kunnes sain aseteltua sen paremmin päälaelleni. Kun sain kohdistettua katseeni jälleen pelikentälle, oli Ashley jo heittänyt pallon Punolle ja tähyili yläilmoihin, eli siis katsomoa kohti. Ajattelin hänen hakevan vahvistusta sen lukkohäsläyksen jälkeen, joten nousin heiluttamaan puuskupuhien lippua vahvistaakseni hänen uskoa itseensä.
Hämmennykseni nousi uusiin ulottuvuuksiin, kun kaksi pelaajaa, ulkonäön mukaan joukkueemme jahtaaja ja pitäjä, erkaantuivat muusta joukkueesta ja ilmestyivät sen keltavalkoiseen pukeutuneen tytön luokse. Aikoivatko he värvätä tytön joukkueeseen? Oliko tämä Ashleyn idea? Suostuisiko tuo katsomossa oleva tyttö siihen, mitä ikinä ne kaksi pelaajaa olivatkaan häneltä pyytämässä? Näitä kysymyksiä pohtiessani lysähdin takaisin katsomonpenkille, joka narahti ikävän kuuloisesti painostani.

Jos olin ollut hämmentynyt niiden kahden joukkuelaisen kulusta sen toistaiseksi tuntemattoman tytön luokse, niin se sama tunne kaksinkertaistui tajutessani, että Puno ja Ailina olivat suuntaamassa seuraavaksi minun suuntaani. Seurasin heitä uteliaana ja aito hymy levisi naamalleni, kun he saapuivat luokseni.
”Hei Ailina, Hei Puno”, totesin iloiseen sävyyn ja nojailin poskeani kannustuslippua kannattelevaan seipääseen. ”Teille sattui hyvä ilma harjoituksille.”
En tiennyt, tunsivatko he kaksi minua lainkaan nimeltä, vai tiesivätkö he minut ”se punapää”:nä tai ”pisama”:na. Minä olin kuitenkin melko sosiaalinen omassa tuvassani, joten olin jutellut luultavasti kaikkien kanssa edes muutaman sanasen verran. Ailinasta ja Punosta minä tiesin hieman enemmän asioita kuin muista heidän ikäisistään, sillä olin ottanut tehtäväkseni tarkkailla huispausjoukkueiden pelaajia.

Ailina taisi olla hämmentynyt kannustusvarustuksestani, sillä hän ei osannut kääntää katsettaan pois tuulessa liehuvasta lipusta, kruunusta saatikka siitä harmittomalta näyttävästä sumutorvesta, joka oli arvatenkin säikäyttänyt puolet Tylypahkasta. Ei tytön vieressä seisova puolipeikkokkaan jättänyt varustustani täysin huomiotta. Istuin siitä huolimatta rennosti, kuin en olisi huomannutkaan noiden ihmetteleviä katseita.
”Kuinka voin auttaa?” kysyin kiinnostuneella äänensävyllä ja katseeni poukkoili kummankin välillä. Ilmeisesti Puno hoitaisi puhumisen, Ailina oli kovin ujo.

Kuultuani tilanteen, tuijotin molempia hetken aikaa täysin ilmeettä. Haluttiinko minut siis kopittelemaan palloa harjoituksiin? Luudan selkään? Ei kaadon heittelemisessä mitään ongelmaa olisi ollut, mutta kun heittely tapahtuisi maankamaran yläpuolella, olisi tilanne toinen.
”Oletteko varmoja, että Ashley ehdotti minua?” varmistin harmistuneena. Myöntävän vastauksen saatuani huokaisin syvään. Uusi kapteeni oli näköjään unohtanut sen yhden, sen suuren, sen tärkeimmän syyn, miksi minä olin tyytynyt kannustusjoukkojen asemaan. En kuitenkaan uskaltanut asettua vastahankaan kapteenin ensimmäisenä päivänä, joten annoin periksi. Mutisin jotain ”hyvä on… katsotaan sitten… ehkä minä en loukkaannu… pahasti” kaltaista ja nostin lipun olkapäälleni. Hymyni oli hyytynyt.

Kun lopulta pääsin joukkueen luokse (olin yrittänyt lampsia mahdollisimman hitaasti katsomon portaita alas), oli sieppi jo irti ja se keltavalkoinen tyttö katsomosta paljastui Delfine Lotteriksi. En tiennyt, mitä tekemistä tupamme suurimmalla julkkiksella oli huispauksen kanssa, mutta ainakin tieto siitä, ettei hän ollut koskaan pelannut huispausta oli lohduttava. Ilmeisesti hänetkin oli värvätty apuriksi.
Kuuntelin hiljaisena kun Dollie lateli kysymyksiä pelipaikasta ja luudasta. Tajusin, että me saisimme käytettäväksemme koulun luudat. Ne eivät olisi turvallisia, vaan nuhruisia, helposti vauhkoontuvia ja sinne tänne lenteleviä. Otin pari epäröivää askelta taaksepäin saaden osakseni kysyviä katseita. Noh, kai heille on se kerrottava. Ashleyn kyllä pitäisi se jo tietää, mutta ilmeisesti herra kapteeni ei ollut tajunnut ottaa sitä asiaa huomioon. Nyt, tässä huispausjoukkueen keskellä se tuntui vieläkin nolommalta. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni, jotta saisin tarpeeksi volyymiä tunnustukseeni: ”Minä en osaa lentää.”

[Shirk]

Puno Solarmaine

Ailina vastaa myöntävästi. Alan uskoa, että tämä hullutus oli otta. Helpottunut hymy leviää kasvoilleni, vaikka sitä vähän laimensi itsetuhoisuuden tunne johtuen tukalasta säästä. Ailina mainitsee uuden kapteenin olevan innokas. "Se on hyvä merkki", vastaan Ailinalle vain pitkittääkseni sosiaalista yhteyttä rauhalliseen tyttöön. Kapteeni heilauttaa kättään tervehdykseksi, joten minä teen samoin hämilläni hymyillen. Kokoonnumme koko tiimin kesken ja kuuntelemme upouuden kapteenimme hermostunutta puheen alkua. Ymmärtäväisesti hymyillen odotan kärsivällisesti, että minua vanhempi poika pääsisi pahimmasta ramppi kuumeestaan. Pian näin tapahtuikin ja pojan suuruuden hullut aikeet saavat minut virnistämään leveästi. Jos tällä asenteella oltiin liikkeellä, minä aikoisin treenata täysillä säästä huolimatta.

Kapteeni päätti puheensa melkein yhtä epäavarman oloisean kuin puhetta aloitellessaan, joten jätän oman ehdotukseni pois tällä kertaa. Olisin halunnut ehdottaa, että olisimme treenanneet metsässä sillä tekosyyllä, että siellä lentämisen ketteryys kasvaisi huimasti ja auttaisi nopeaa reagointia pelissä. Tämä oli minun tavallinen ehdotukseni aurinkoisilla ilmoilla, mutta kaikki minut tuntevat tiesivät, että ehdotuksessani minulla oli oma lehmä ojassa.

Kapteeni suoristautuu ja heittää minulle kaadon. Koska heitto oli kesy, minun onnistuu napata pallo yhdellä kädellä, sillä pitelin yhä sateenvarjoa suojanani. Kapteeni tekee epätavallisen ehdotuksen, ja minä vilkaisen katsomoon siristellen silmiäni ihmeissäni. Koska kapteeni oli sen verran epäröivä jopa itsekin, aloitan epäröivää vasta väitettä, "Tuota, kyllä minä ja Ailinakin voitaisiin treenata, maalin tekoa ja torjuntaa." Nähdessäni kapteenin hermojen kiristyvän, päätän nopeasti kääntää takkia uuden tiimitoverin mielenterveydeksi, "Tai no mutta, olisihan se hyvä idea. Minäpä menen kysymään." Käännyn ympäri ja kasvoillani on mitä-minä-oikein-kuvittelen-tekeväni -ilme. Ailina kuulemma vielä värvätään minun mukaani. Pidän ratkaisua kummallisena, koska kaikki tietävät, että Ailina on ujo, ja luultavasti uudien ihmisten kyseleminen mukaan treeneihin ei olisi hänelle miellyttävin tehtävä. Päätän helpottaa toverini oloa ja käännyn kävellessäni hymyillen Ailinan puoleen, "Minä voin hoitaa puhumisen, jos se helpottaa."

Kaato toisessa kainalossani etenen sateenkaaren värisen varjoni alla ensimmäisenä alempana istuvaa tyttöä kohden. Kaikki puhuivat hänestä, joten jopa minä tiesin hänen nimensä. Hämmennyn hetkeksi ymmärtäessäni, että lähestyn kuuluisuutta pyytääkseni tätä treeni avuksi. No monet tupalaiset pitivät häntä mukavana tyyppinä, ja muistaakseni hän on ollut ihan sosiaalinen, joten kai häntä kehtaa lähestyä. Kerään pokkani ja tulen Delfinen luokse hymyillen pahoittelevaa hymyä ja selitän, että hänen apuaan voitaisiin tarvita treeneissä, jos hän suostuisi. Delfine epäröi ja minä saan puhua häntä ympäri. "Usko pois, jos voit heittää palloa ja ottaa sen koppi siten, että se on mahdollista, siitä on hyötyä." Käytän kapteenin omaa logiikaa viimeiseen, "Usko pois, sinusta on taatusti hyötyä. Miten paljon minä kehittyisin, jos kopittelisin yksinäni kaatoa? Luultavasti en juurikaan. Me tarvitsemme sinua." Lopulta Delfine suostuu mikä on minulle suuri helpotus. "Kiitos suuresti. Voisitko mennä edeltä kentälle, me kysytään mukaan vielä häntä." Kun tyttö lähtee kentälle, minä etenen ripeästi kohden viimeistä kyseltävää.

Tämä tehtävä oli paljon helpompi kuin olin kuvitellut. Lähempänä viimeistä tyttöä kaikki tuo yli värikäs puuskujen kannatus krääsä saa silmäni pyörätelemään esineestä esineeseen ja minulla kestää yhden hämmentävän hetken pidempään tunnistaa tämä puuskupuh. Tämähän oli Ayr. Ayr tervehtii meitä iloisesti ja tartuttaa iloisuuttaan myös minuun. Tytön hymy kuitenkin hyytyy kun kerron asiamme. En tiedä miksi reaktio oli tälläninen, mutta teen parhaani puhuakseni hänetkin ympäri. Ayr suostuu helpolla, mutta näyttää yhä huolestuneelta kun kuljemme hänen kanssaan takaisin kentälle. Yritän rauhoitella treenikaveria, "Älä hätäile. Jos hermostuttaa, niin muista, että kyllä minuakin hermostuttaa", naurahdan ja mietin tuliko nyt puhuttua ohi suun.

Delffine kyselee asemista ja luudista. Minä astahdan esille neuvomaan ihmisiä, "Tuota jahtaajia tosiaan tarvitaan, heittelemään minun kanssani tätä kaatoa", hymyilen näyttäessäni punaista palloa. "Luutia saa pukuhuoneen varuste kaapista, tähän suuntaan." Osoitin suunnan ja olin itse lähdössä ainakin näyttämään luudat ja ottamaan kunnon suihkun. Jos sää olisi tukala, niin voisihan oloaan aina helpottaa viileällä suihkulla. Silloin Ayrista lähti varsin suuri ilmoitus, ettei hän osannut lentää. Minä pysähdyn ja käännyn katsomaan värikästä vanhempaa tyttöä ihmeissäni ja mietin kiusaantuneena mitä tehdä. "Ei se mitään. Aina voi oppia uutta. Sinun ei ole tosin pakko tehdä mitään, jolleet halua." Katson kysyvästi kapteenia, koska tämä oli ollut hänen ideansa.

[Braile]

Ashley Redd

Puno ja Ailina lähtivät katsomoja kohti, ja jäin hieman hermostuneena katselemaan heidän peräänsä. En ollut kuitenkaan aivan varma oliko järkevä idea pyytää sitä tuntematonta tyttöä ja Katyaa mukaan. Tuntemattomasta tytöstä ei tiennyt mitään, hänhän saattaisi olla vaikka jostain muusta tuvasta eikä tällöin varmasti innostuisi auttamisesta. Katya taas.. no, ystävänä tiesin hänen lentotaitonsa, mutta jos kopittelu onnistuisi, eiköhän hänestä apua joukkueelle olisi. Avulias Kat joka tapauksessa oli; jo se, että hän oli vaivautunut raahautumaan paikan päälle täysissä kannustusvarustuksissa, kertoi jo paljon. Sitä paitsi, minulle ainakin tulisi paljon varmempi olo mikäli Katya olisi katsomon sijaan kentällä. Hän kuitenkin oli aina tukena kun tarvittiin, ja siinä virassa hän oli myös ehdottomasti paras. Ikävä puoli asiassa sitten kyllä oli, etten ollut koskaan keksinyt, miten osoittaa se kaikki kiitollisuus häntä kohtaan.

Sillä välin kun kaksikko oli kadonnut ylös katsomoihin johtaviin portaikkoihin, kumarruin nostamaan luutani maasta. Se ei ollut mikään paras mahdollinen, mutta olisi huonompikin voinut olla. Usealla joukkueessa oli parempi, mutta ehkä ahkera treenaus korvaisi huonon luudankin. Tai sitten pitäisi vain käyttää kaikki säästöt uuteen. Ehkä niin pitäisikin, kun kerran kapteeniksi oli tässä ryhdytty. Ei olisi varaa virheisiin, vaan pitäisi olla paras, jotta voisi voittaa itselleen huispauspokaalin.
Pokaalista puhuen minun tosin pitäisi varoa hieman sanojani, sillä kuten Ailina oli sanonut, pokaali oli kadonnut eikä kenenkään - etenkään minun, luotettavan kapteenin - tulisi tietää missä se oli. Jos ilmenisi, että minä juuri olin keksinyt piilottaa pokaalin metsään, voisin heittää hyvästit niin kapteenin viralleni kuin monelle muullekin asialle. Koulun oppilaille kun oli turhankin hyvin selvitetty, mitä tapahtuisi, kunhan pokaalin piilottajat saataisiin kiinni.

No, olin vastannut Ailinalle, että eiköhän pokaali vielä löytyisi, kunhan opettajat ehtisivät alkaa kunnolla etsiä sitä. Olihan pokaali kuitenkin kadonnut jo alkuvuodesta, mutta kun juuri niihin aikoihin oli alettu etsiä uusia opettajia ja järjestelemään jo loppukokeita, ei opettajilla ollut pahemmin riittänyt aikaa pokaalin etsintöihin.. En tiennyt, oliko selitys kovinkaan tyydyttävä, mutta kyllä minä vielä jotenkin saisin tehtyä selväksi että me tosiaan vielä voittaisimme sen oikean huispauspokaalin, eikä sitä minkä Luihuiset olivat tänä vuonna itselleen voittaneet.
Pitäisi vaan keksiä kunnon selitys sille, kuinka olin niin varma. Ja varoa, etten vahingossa puhuisi ohi suuni ja kertoisi vahingossa koko totuutta joukkueelle, niinkin kun voisi hyvinkin käydä minut tuntieni. Katyakaan tuskin olisi siitä mielissään, olihan hänkin ollut mukana pokaalia ryöstäessämme..

Mutta nyt ei ollut aika selittelyille tai niiden miettimiselle, vaan harjoituksille, joten havahdutin itseni ajatuksistani ja huomasin jo sen ensimmäisen tytön lähestyvän minua ja Ronitia. Valkoiseen mekkoon ja keltaisiin legginseihin pukeutunut tyttö osoittautui yllätyksekseni kaikkien tuntemaksi Delfineksi, joka oli eräänlainen julkkis koulussamme; tämän vanhemmat olivat kuuluisia näyttelijöitä, joilla rahaa riitti. Mitäköhän hän huispausstadionilla teki? No, miten vaan, hän oli kuitenkin ilmeisesti suostunut Punon ja Ailinan pyyntöön, vaikka näyttikin hieman epävarmalta. Eipä kyllä ollut ainoa epävarma täällä, vaikka minun toisaalta ei hermostuneisuuttani olisi pitänyt näyttää.

Delfine alkoi kysellä, mitä paikkaa hänen tulisi pelata ja mistä saisi luudan, ja helpotuksekseni Puno vastasi puolestani. Oletin peikkopojan menevän myös auttamaan. Oli hyvä, että joukkueessa oli myös tälläisiä tyyppejä mukana, sillä minä en selvästikään olisi ihan heti pärjännyt tämänkään kokoisen ryhmän kanssa. Puno tosin tunsi kaikki paremmin kuin minä, tai siis, olihan hän ollut joukkueessa jo ennen minuakin. Siitä tulikin mieleen, että toivottavasti kukaan ei muuten ollut ärtynyt siitä seikasta, että joku täysin tuntematon tyyppi oli nimetty noin vain kapteenin virkaan.. Vaikka turhiahan minä hätäilin, tähän mennessä kaikki olivat vaikuttaneet ihan positiviisilta. Minun pitäisi nyt vaan unohtaa huolenaiheet ja keskittyä olennaiseen.

Taas kerran yksi ryhmy lähestyi yhä maankamaralla seisoskelevaa joukkuetta, ja astahdin eteenpäin lyömään pallon pois mailalla. Koska toinen käsi oli varattu luudan pitelemiselle, en saanut iskuun kovinkaan paljon voimaa ja ryhmy näytti siltä, että voisi pian tulla takaisin, joten olisi entistäkin parempi saada joukkue luutiensa selkään mahdollisimman pian. Ihan ongelmitta se ei kuitenkaan kaikkien osalta tulisi sujumaan, sillä kuten hyvin tiesin, Katya ei hallinnut lentämistä ja Delfinekin näytti epävarmalta. Minä kyllä voisin hoitaa heidän auttamisensa, jos siihen kykenisin, olinhan minä kuitenkin keksinyt pyytää heitä mukaan.
Mutta kuka sitten hoitaisi ryhmyt? Minusta alkoi pahasti tuntua siltä, että minulta loppuivat kädet kesken jo tässä vaiheessa, ja muiden komentaminen tuntui vielä hieman vieraalta. Olisi tuntunut oudolta määrätä muut tekemään kaikki työt. Uskoin että siihenkin vielä ehtisi tottumaan joskus, mutta ei ihan vielä.

Huomasin Punon vilkaisevan minuun kysyvästi aloitettuaan Katyan rohkaisemisen puolestaan. Nyökkäsin hyväksyvästi tämän sanoille ja käänsin katseeni sitten jopa Delfineäkin epävarmemman näköiseen tyttöön.
"Aivan, kyllä sä opit sen nopeasti", sanoin hymyillen vähän, "Eikä sun tarvitse kuin kopitella Punon kanssa, kunhan saadaan sut luudan selkään niin eiköhän se suju. Eikös?" Tiesin, ettei rohkaisuja toisaalta tarvittu; Kat olisi melko varmasti yrittänyt joka tapauksessa, kun häntä kerran oli pyydetty.

"Muut voisivatkin sitten ehkä kohta nousta ilmaan", sanoin, katsahtaen taivaalle varjostaen samalla silmiäni auringolta kämmenellä. Sieppiä ei näkynyt, joten Ronit ainakin voisi aloittaa sen etsimisen. Puno ja Ailina tosin eivät vielä voineet tehdä paljoakaan, kun tuuraavat jahtaajamme täytyisi ensin opastaa luudan selkään. Toivottavasti heitä ei pieni odottelu haitannut, ehkä he voisivat myös auttaa Katyaa ja Delfineä.. Ryhmyt muuten olisi varmaan pitänyt vapauttaa vasta myöhemmin, etteivät ne ihan heti pääsisi pudottamaan lentämistä vasta aloittelevia tyttöjä maahan. Olisi pitänyt tajuta sekin aikaisemmin..

Yhtäkkiä tajusin, että lentämisen opettaminen voisikin olla vaikeampaa kuin miltä se ajatuksena oli tuntunut, mutta en minä tässä vaiheessa voinut enää päätöksiäni alkaa purkamaan. No, ensin tarvittaisiin luudat, ja sen sanoin lopulle joukkueellekin. Koulun luudat eivät kyllä tosiaan olleet mistään parhaasta päästä, mutta niillähän melko moni huispaaja ensimmäistä kertaa lensi, ainakin ne jotka eivät olleet kasvaneet velhoperheessä. Aivan kuten minäkin. Lähdin harppomaan luutavarastoja kohti, katsomatta ketkä kaikki seurasivat.
Luutavalikoima ei tosiaan ollut mikään täydellinen, mutta yritin valita sellaiset jotka olivat hieman muita nykyaikaisempia ja parhaassa kunnossa, vaikka kyllä kaikista näki että ne olivat kovia kokeneet. Eihän se ollut ihmekään, aika moni kun ensimmäisellä lentoyrityksellään sattui rysähtämään päin koulun seinää tai vastaavaa, mutta voisihan koulu hieman enemmän panostaa näihin. Piti vain toivoa, että nyt kaikki sujuisi hyvin.

Ojensin luudanvarret Katyalle ja Delfinelle. Niiden näkeminen ei varmastikaan heidän epävarmaa oloaan auttanut, sillä en minäkään ihan heti olisi luottanut näiden kahden luudanvarren toimivuuteen, mutta yritin silti parhaani mukaan vakuutella tytöille, että koulun luudat kyllä olivat mainettaan parempia.
"Kuinka hyvä lentäjä sä olet?" kysyin Delfineltä ensin, vaikka olin kyllä kuullut tämän vakuuttelevansa olevansa surkea. "Ei se haittaa ettet ole koskaan pelannut, kunhan pysyt luudan selässä ja saat heitettyä kaatoa Punolle, se riittää", sanoin vakuuttelevasti. Sitten käännyin Katyan puoleen ja madalsin hieman ääntäni.

"Ei sun tarvitse jos et halua", sanoin pahoittelevaan äänesävyyn, "Mutta kuten näit, meillä on niin vähän pelaajia.. Mä voin opettaa sut lentämään, ei se ole vaikeaa!" Ja se oli lupaus, niin kaukaa haetulta kuin kuulostikin. Vaikka siihen voisikin hieman aikaa kulua, kyllä Katya oppisi, ihan varmasti. Käännähdin jo kenttää kohti ja lähdin astelemaan muiden perään, kunnes muistin vielä yhden asian, ja pysähdyin kiittämään Katyaa kannustuksesta, nyt jo leveästi hymyillen.

Nyt minun sitten vain pitäisi opettaa näille kahdelle huispausta. Ymmärtääkseni Delfine osasi lentää, mutta pelaaminen ei häneltä kai sitten vaan onnistunut. Mutta eihän se vaikeaa ollut. Etenkään, kun hänen ei tarvitsisi tehdä paljon mitään. Katyan tilanne sitten olikin hieman erilainen, mutta jos hän oppisi nopeasti, tästä olisi kyllä hyötyä joukkuepelin harjaannuttamiseksi ainoalle jahtaajallemme. Eihän hän voisi pelissäkään yksin kuljettaa kaatoa maaliin kerta toisensa jälkeen.
"Okei, no jos sä katsot muista mallia ensin.. Ja ota rauhallisesti, ettet putoa", selitin  jo itsestäänselviä asioita. Mutta miten lentämään pystyi opettelemaan? Lentämisen opettajaa tässä oltaisiin kaivattu. En minä enää muistanut, mitä ensimmäisenä kouluvuotenani lentotunneilla oltiin tehty.

Jotkut muut tosin saattaisivat muistaa. Puno ja Ailina olivat minua nuorempia, kaipa heillä oli asia paljon paremmin muistissa. Käännähdin näiden puoleen epätoivon paistaessa jo pahasti kasvoiltani.
"Tuota, muistatteko te mistä koulun lentotunneilla aloitettiin?" kysyin vaivaantuneesti hymyillen. Toivoin hartaasti, että nämä osaisivat auttaa, sillä muuten olisin pahasti pulassa tämän jutun kanssa. Ehkä olisi pitänyt käyttää sekunti kauemmin aikaa päätökseni harkitsemiseen.. Tai sitten kuunnella Punon ehdotusta. No, ehkä tämä menisi ensi kerralla paremmin. Kunhan nyt olisimme vaan saaneet treenit käyntiin, niin olisin saanut sen nimenomaisen tehtäväni tehtyä.

[Neifion]

Delfine Lotter

Nyökkäsin Punolle. Minun pitäisi lentää. Koskakohan olin todella lentänyt. Huomasin samassa että kädessäni oli luuta. Ja kapteeni seisoi minun ja toisen tytön, joka sanoi ettei osannut lentää, kanssa.
"Olen minä matseissa käynyt ja lentänyt... Barry Ryan opetti vähäsen jotakin", sanoin vähättelevästi. Hyvä on, Barry oli Irlannin maajoukkueen pitäjä. Hyvä on minä tiesin sen äärimmäisen hyvin. Mutten ollut lainkaan varma osaisinko enää, sillä siitä oli niin pitkä aika.
Katsoin Reddiä hetken aikaa. Minua ujostutti nousta luudalle. Jos John edes olisi ollut katsomossa, olisi minulla ollut vähäsen varmempi olo. Mutta kun Redd keskittyi puhumaan Punolle ja tämän vieressä olevalle tytölle, minä uskallauduin lähtöasentoon ja samassa tajusin kiitäväni ilmassa. Se oli samaan aikaan pelottavaa ja mahtavaa.

Pelottavan mahtavaa.

Luuta oli huono. Sen tunsi. Pidin sitä kuitenkin tasapainossa väkisin. Sitä paitsi se lensi melko laiskasti. Olin tottunut nopeaan, uusimpaan luutamalliin eikä koulun luuta vastannut sitä samaa tasoa. Kiisin ylöspäin ja tein syöksyn.
Samassa huomasin ryhmyn. Minä vihasin ryhmyjä. Olin nähnyt yhdessä matsissa kuinka Barry oli saanut siitä päähän. Käänsin mahdollisimman nopeasti suuntaa ja kiperästi väistin. Olisi pitänyt olla maila. Sitten laskeuduin varovasti maan pinnalle. Luuta harasi vastaan, mutta keskitin kaiken tahdonvoimani sen hallitsemiseen.

Minä en antaisi periksi jollekin typerälle vanhalle luudalle ja nolaisi itseäni täysin

Katsoin hetken muita pelaajia, jotka olivat ilmassa. Huomaan samassa Punon jättämän kaadon. Katson sitä hetken. Kunhan kukaan ei huomaisi. tiesin olevani aivan liian epävarma. Mutten tahtonut näyttää kuinka huono todella saatoin olla. Kapteeni puhui cheerleadertytön kanssa, joten lensin luudalla kaadon luokse, sieppasin sen vauhdissa käteeni ja liisin ylös.

Ensinnäkin, olin hermostunut. Toiseksi, olin epävarma luudasta. En pitänyt siitä ettei se kulkenut lainkaan tasaisesti.
Huomasin olevani puolessa välissä kenttää. Vilkaisin ympärilleni ennen kuin syöksyin. Kaato putosi suoraan vanteen lävitse, vaikken ollut edes kovinkaan lähellä. Luuta teki äkkipysähdyksen ja hätkähdin ja refleksinomaisesti pidin kiinni luudasta tiukalla otteella jotten putoaisi.
Jäin tuijottamaan vannetta. Ja kaatoa, joka oli pudonnut. sen taakse. Vanteen läpi.

Minä en muistanut olinko koskaan ollut niin hämmästynyt. Sillä en edes ollut käyttänyt yhtäkään niistä tekniikoista, joita Barry oli opettanut.
Periaatteessa olin tehnyt maalin.

Mutta... eivät aloittelijat koskaan tehneet maaleja heti. Tiesin kyllä että periaatteessa minulla ei ollut kovinkaan suurta mahdollisuutta... mutta kaato oli ja pysyi vanteen toisella puolella.
Se oli mennyt vanteen lävitse.

//Hittaan vähän Ronittia Mallun luvalla//

Ronit oli jäänyt katsomaan julkkistyttöä, joka oli noussut luudalleen ja salaa siepannut kaadon maasta.
"Kapteeni, Lotter taisi tehdä maalin heti ensimmäisellä kerralla", Ronit totesi tultuaan Ashleyn luokse.

Delfine istui luudalla, joka pysyi täysin paikoillaan ja tuijotti rengasta hämmästyneenä.

/anteeksi, hirveää tekstiä. Ja sori shirk, oli pakko saada se kaato :p/

[Tuutu]

Ailina McQuoley

Minä katsoin sitä tyttöä, jolla oli kaikki ne kannustus välineet mukanaan. Hän hymyili ja hän sai minutkin hymyilemään hieman, tosin olin hermostuneesti. Katselin ympärilleni, sillä en oikein tiennyt miten olla. Onneksi Puno oli luvannut hoitaa puhumisen. Olisin ollut mieluummin kentänlaidalla odottamassa, että harjoitukset alkaisivat ja pääsisi lentämään. Silloin minä tiesin, mitä minun piti tehdä, enkä ollut epävarma.  Toisin kun nyt. Kuuntelin, kun Puno suostutteli tyttöä ja tämä lopulta suostui tulemaan, vaikka kuulostikin epävarmalta. Katsoin häntä, eikä hän hymyillyt enää.

Yhdessä me menimme takaisin alas kentälle. Otin luutani maasta, mihin olin jättänyt sen, kun olin mennyt Punon perässä kysymän niitä kahta tulemaan mukaan. Toinen niistä osoittautui Delfine Lotteriksi. Olin minä kuullut jotain Delfinestä, mutta en minä tiennyt, että hän oli Delfine. En oikein koskaan pannut vanhemmista oppilaista merkille, että kuka oli kuka. Ha olivat minua vanhempia ja tuntui, että heitä oli vaikeaa lähestyä. Sitten se toinen, joka oli innoissaan kannustanut, kertoi, ettei hän osaisi lentää. Katselin häntä hieman kummastuneena, sillä minun käsitykseni mukaan, kaikille opetettiin lentoa ykkösluokalla. Mutta ilmeisesti Ashley aikoi opettaa hänelle nyt lentämistä.

Kapteeni sanoi myös, että muut voisivat ehkä nousta kohta ilmaan. Minä jäin epäröimään, että pitikö sitä nyt nousta ilmaan, vai pitikö vielä odottaa hetken vai mitä piti tehdä. Mutta koska Ashley ja Puno lähtivät hakemaan luutia niille kahdelle luudattomalle, niin ajattelin, ettei minun vielä tarvitsisi. Ainoastaan Ronit lensi tällä hetkellä, eikä hänestä ollut harjoituksen kannalta minulle mitään hyötyä. Niinpä minä jäin vielä hetkeksi maankamaralle odottelemaan, ennen kuin siirtyisin vanteiden luo.

Pian kaikilla oli luudat ja Ashley alkoi opettaa lentämistä. Hän vaikutti epävarmalta, ehkä se oli vain tämän uuden homman tuomaa hermostuneisuutta. Mutta minä olisin kaivannut selkeämpiä käskyjä, sillä minä en ollut vieläkään aivan varma, että mitä minun piti tehdä, niinpä minä jäin seuraamaan lentämisen opettelua. Ilmeisesti Ashley ei tiennyt, mistä aloittaa, sillä hän kysyi minulta ja Punolta, että mistä koulun lentotunnit oli aloitettu. Minä kyllä muistin, että kaikki oikeastaan lähti siitä, että opeteltiin oikea istuma-asento. Sillä jos osasi istua oikein, niin luudalta tippumisen riski laski paljon. Tosin se tarkoitti lähinnä tippumisriskin pienenemistä peruslentämisessä, ettei se nyt ihan taannut sitä, että vaikka syöksyessä pysyi luudan selässä. ”Miten istutaan oikein,” vastasin kapteenin kysymykseen ja tuijotin kenkieni kärkiä.

Ronit laskeutui maahan ja sanoi Lotterin tehneen maalin. Vilkaisin vanteiden suuntaan ja tunsin, kuinka hätä alkoi pikkuhiljaa kasvaa sisälläni. Minä en ollut hoksannut, että minun olisi pitänyt olla jo ilmassa puolustamassa salkoja. Olinko tehnyt sittenkin väärin, kun olin jäänyt tänne alas vielä. Katsoin kaatoa, joka lojui nyt maassa ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Ajatuksiini alkoi sekoittua häpeääkin. Minä en oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella. Minunhan olisi pitänyt olla tuolla estämässä maalin syntyä, koska olin pitäjä. Ainakin tällä hetkellä minusta tuntui, etten voisi kovin iloita Lotterin maalista, vaikka muut niin tekisivätkin. Minun ajatukseni olivat ihan sekaisin, enkä oikeastaan edes tiennyt, mitä minun pitäisi nyt tehdä.

[Shirk]

(Eipä toi mitään Neifi. Meikäpä helpottaa pallon kaappaustasi)

Puno Solarmaine

Kapteeni nyökkää minulle ja koen samassa itseni yllättävän hyväksi. Aivan kuin minua arvostettaisiin, tai jotain muuta kummallista tuntemusta. Minua oli vähän hermostuttanut uuden kapteenin tapaaminen. Reddhän oli meille tuntematon tyyppi, hän olisi voinut olla vaikka minkälainen päällepäsmäri. Minusta tämä oli paljon parempi vaihtoehto ja pidin hänestä.

Ennen sisällemenoa hylkään kaadon kentänurmelle. Hiiviskelen kapteenin ja kahden aloittelijan perässä pukuhuoneisiin ja syöksähdän pika suihkulle. Menen suihkun alle sellaisenaan ja varmistan vielä, että turkkini on taatusti läpimärkä, ennen kuin tulen ulos vaihtaen

Ulkona maassa olivat enään kapteeni, lento opiskelija ja Ailina. Delfine oli kadonnut jonnekin, mutta kun näin tämän lentelevän turvallisesti taivaalla, juoksen muiden luokse. Auringon valo häikäisee ja kuumuus hohkaa ympärilläni. Tunsin oloni voittajaksi kun lämpö ei kuitenkaan päässyt kylmän veden lävitse vaan ainoaksi ongelmakseni jäi sokaiseva valo. Päätän, että se ei haittaa niin pitkään kun se ei estä minua näkemästä kaatoa. Kaadosta puheen ollen kun tulen muiden luokse, huomaan kaadon kadonneen. Katsoin vähän huolestuneena ympärilleni enkä rohkene kertoa kenellekään, että taisin juuri hukata punaisen suuren pallon keskelle vihreää nurmea.

Kapteeni kyselee jotain lennonoppitunneista. Minua ahdistaa sen verran kaadon katoaminen, etteen saa mietittyä mitään vastausta. Ailina kuitenkin ryhdistäytyy ja vastaa meidän puolestamme. Istumisesta se tosiaan taisi alkaakin, siis ne oppitunnit, mutta minne se kaato oli livahtanut. Vilkuilen yhä maata kaatoa etsien, kun kuulen Ronitin huomautuksen. Teki maalin, minä ihmettelen, eikä siihen tarvita kaatoa. Ja tosiaan maalisalkojen taakse maahan tipahti tuo punainen pallo. Tunsin itseni yksinkertaiseksi, mutta ainakin näin kaadon eikä aurinko ollut sokaissut minua. Juoksen pallon perään piristyen hiljalleen. Ajattelin positiivisia puolia, Delfine osaa lentää ja heittää palloa, Ailina muistaa oppituntien perusteet ja saisi varmaan kohta meidän lento oppilaammekin ilmaan. Kapteenin spontaani suunitelma taisi toimia paremmin kuin hyvin.

Nappaan pallon maasta ja heitän sen maasta käsin korkealle ja tarkasti. Tarkoitukseni oli saattaa pallo takaisin Delfinen käsiin. "Hyvin tehty!" huudan aloittelijallemme kannusteen. Juoksen takaisin muiden luokse jo voiden paremmin. Halusin tietää kuinka monta tarvittiin opettamaan yhdelle luudalla lentoa. "Hei, jos yksi opettaa sitä luudalla lentämistä, niin loput voisi aloittaa. Delfine tuntuu lentävän hyvin, joten minä ja Ailina voidaan hyvin aloittaa, vai?" Katsoin odottavasti muita. Minä en halunnut haaskata kallista turkin kosteutta maassa odotteluun, sillä tiesin ongelmien alkavan jos turkki pääsee kuivumaan. katseeni kiertäessä maassa olioita, enemmän tai vähemmän aistin Ailinan pahoinvoinnin luultavasti koska olin ollut enämmän Ailinan kuin tämän kapteenin tai lento oppilaamme seurassa. "Hei Ailina, kaikki ok? Jos sinä menisit jo treenaamaan Delfinen kanssa maalintekoa ja torjuntaa?" Olin varma, että mikä ikinä ujon tytön pahoinvoinnin syy on, se varmasti paranisi kun pääsisi tekemään jotain kivaa.