Purkan makuista jäätelöä

[Tuutu]

//Evil voisi eksyä tänne Johnyn kanssa.//

Kaitlin Gray


Makailin sängylläni ja kuuntelin talon ääniä. Äiti oli ilmeisesti siivoamassa kirjastoa. Hänen aiheuttamista äänistä ei voinut erehtyä, sillä välillä kuului satunnaisia kolauksia ja tömäyksiä. Isä sanoi äidin olevan vähä-älyinen ja siksi kömpelö. Minä en ollut aivan varma, mitä vähä-älyinen tarkoitti. Siinä sanassa oli kumminkin ikävä sointi, joten ei olisi varmaankaan kivaa olla vähä-älyinen. Toivottavasti minä en ollut sellainen. Isä ei pitänyt vähä-älyisistä, joten hän ei pitänyt äidistä. Se oli harmi, sillä jos isä pitäisi äidistä, niin äiti olisi onnellinen. Minusta olisi kivaa, jos äiti olisi onnellinen.

Yvonnea minä en kuullut, mutta harvoin hänestä kuuluikaan mitään. Oletettavasti hän oli huoneessaan, vaikka ei se olisi haitannut, vaikka Yvonne olisi nähnytkin minut. Hän ei yleensä kertonut äidille tai isälle, jos minä tein jotain, mistä he eivät pitäneet. Tiesin, ettei isä pitäisi, jos saisi tietää, että lähdin joskus yksin kaupungille. Hänen mielestään se oli liian riskialtista. Mutta en minä tahtonut olla kotonakaan paikallani. Se oli tylsää. Niinpä minä lähdin joskus yksin kaupungille, ilman lupaa. Mutta menin silloin, kun tiesin, etten törmäisi isään. Isä antaisi selkään. Hän oli ollut vihainen Prudencelekin, kun tämä oli tehnyt jotain kiellettyä. Minä en tiennyt, että mitä, mutta ainakin isä oli ollut todella vihainen.

Koska olin varma, että äiti olisi kirjastossa, niin minä päätin lähteä. Menin portaat alas ja vielä toisetkin portaat ja vielä yhdet. Olin alakerrassa. Huomasin avonaisesta keittiön ovesta, että keittiön pöydällä oli vadissa hedelmiä. Nappasin yhden omenan välipalaksi. Menin ulos ja katosin pian pihapiiristä syöden samalla omenaani. Tuntui mukavalta kävellä pitkästä aikaa Lontoon katuja yksin.  Ei ollut ketään hätyyttelemässä ja sai mennä sinne, minne mieli teki. Ja minähän menin sinne, minne mieleni teki. Välillä kuljin niin, että astuin vain katukivien välisiin rakoihin. Välillä taas hypin niiden rakojen yli. Se oli hauskaa, enkä minä kaatunut kertaakaan. En minä ollut kömpelö.

Minä pysähdyin vasta sitten, kun kuulin jonkun huutavan minua. Näin pari kaveriani pelaamassa jalkapalloa. Heilautin kättäni heille. Heistä ei tulisi koskaan noitia ja velhoja, kuten minusta tulisi. Se oli harmi, sillä he olivat mukavia, mutta isä ei pitäisi siitä, jos saisi tietää minun leikkineen jästien kanssa. Liz kysyi, että tulisinko mukaan. Minä kieltäydyin. Minä en halunnut nyt pelata heidän kanssaan, sillä minulla oli muuta suunnitelmaa. Minä jatkoin matkaa, aina Vuotavan Noidankattilan takapihalle. Siellä minä vilkaisin ympärilleni varmistaakseni, että olin yksin ja otin sitten vaaleanpunaisen hupparini taskusta äitini taikasauvan. Se oli ollut keittiönpöydällä hedelmävadin vieressä ja olin ottanut sen, jotta pääsisin Viistokujalle. Ei äiti huomaisi sen puuttumista, sillä ei hän sitä usein käyttänyt. Tai jos hän huomaisikin sen puuttumisen, niin hän luulisi vain hukanneensa sen.

On väärin ottaa äidin sauva, moitin itseäni.  Pää kiinni sanoin itselleni ja napautin sauvalla tiettyä tiiltä. Edessäni avautui portti Viistokujalle.  Piilotin sauvan visusti taskuuni ja lähdin tutkimaan, mitä minä löytäisin. Kuljin eteenpäin, tutkin kauppojen ikkunoita. Matami Malkinin ikkunassa oli hieno, keltainen kaapu. Ihailin sitä ja minun olisi tehnyt mieli koskettaa sitä. Jätin kaupan pian kumminkin taakseni, sillä ei minulla olisi ollut tarpeeksi varaa ostaa sitä kaapua. Lisäksi se olisi ollut aivan liian iso. Sen sijaan päätin ostaa jotain, mihin minulla olisi varaa ja suuntasin kohti Vahvahgon jäätelöbaaria. Sisällä minä laskin rahojani ja tavasin jäätelölistaa. Minulta meni hetki, ennen kuin sain koko listan luettua ja päädyin tilamaan purkan makuista jäätelöä. Se ainakin kuulosti jännältä.

Minä maksoin ja sain jäätelöpalloni. Siirryin ulos syömään sitä, sillä aurinko paistoi jo ihan lämpimästi. Istuin hetken tuolilla syöden, mutta pitkästyin nopeasti paikalla olemiseen, niinpä vaihdoin paikkaa. Tähän pöytään oli joku unohtanut Päivän Profeettansa ja minä aloin huvin vuoksi lukea sitä. Keskityin lukemiseen niin, etten huomannut, että jäätelöni oli alkanut sulamaan ja valui jo pitkin käsiäni. Sitä myös tipahteli jonkin verran lehdenkin päälle. ”Et sinä osaa lukea”, sanoin lopulta ääneen päättäen hiljaisuuden. ”Osaanpas. Olen lukenut koko ajan.” Harmittavaa kun minä aloin taas valittaa. ”Muistatko mitä sinä luit?” Vaikenin ja mietin. En minä muistanut. ”Siitäs näet. Et sinä osaa lukea.” Nyt minua harmitti jo kovasti. Kiva päivä tuntui menneen pilalle.