We too could be glorious (K-15)

[Braile]

Moi, laitan tähän nyt ikärajavaroituksen koska olen aika varma että ainakin brookin puolelta on tulossa vähän sopimattomampaa kielenkäyttöä... ni. -jimmy

/ Lotta&Brook, päivämäärä on sitten 14.2 eli ystävänpäivä eikö joo.
Otsikko-Muse/

Sidley Shiver


Oli vaikea sanoa, miten enää näinä päivinä sain aikani kulumaan. Lyhyessä ajassa olin onnistunut kadottamaan niin monta asiaa yhteen menoon etten ollut viikkoihin pystynyt käsittelemään ajatuksiani lainkaan. Aika oli vain vierähtänyt ohitseni enkä ollut välittänyt siitä. Olin antanut sen mennä menojaan ja jäänyt itse lojumaan asuntooni, suorastaan odottamaan että joku tulisi ja repisi minut ylös vuoteestani ja pakottaisi ottamaan niskasta kiinni, mutta turhaahan se oli ollut. Mahdollisuudet oli käytetty loppuun, tuhlattu ja vielä saamatta mitään aikaan.

Päivät, viikot ja kuukaudet olivat kuluneet.
Oli vaadittu paljon jotta olin vaivautunut vihdoin ja viimein edes poistumaan neljän seinäni sisältä. Vasta sen jälkeen olin jotenkin alkanut tajuta, mitä oli tapahtunut, miten väärin olin todellisuudessa toiminut viime aikoina. Ja vielä juuri kun olin uskonut tehneeni jotain oikein, oli kaikki romahtanut päälleni.  En ollut kuvitellut missään vaiheessa voivani korjata niitä raunioita kirvelevistä muistoista, mutta kun kaipaus oli lopulta sitten tuntuneen kasvaneen sietämättömäksi, minun oli ollut pakko herätä todellisuuteen. Mitään ei ollut enää hävittävissä, ehkä vain olikin parempi karistaa pois viimeisetkin valheet harteiltani, olisi se sitten kuinka vaikeaa tahansa. Jos se vaikka auttaisi kääntämään katseen lopultakin muualle, viemään pois siitä kehästä jota oli tullut kierrettyä jo aivan liian kauan, se voisi olla jopa vaivan arvoista.

Ajoitus ei ehkä tietenkään ollut kovin hyvä, sillä kaduille ripustetut mainoskyltit ja kaikki muut mahdolliset turhat koristukset kielivät turhankin hyvin mikä juuri se päivä nimenomaan oikein oli. Ihmiset liikkuivat yhdessä sateenvarjojensa alla ja kaikki näyttivät onnellisilta, vaikka satoi taivaan täydeltä räntää eikä auringosta  ollut näkynyt pilkahdustakaan moniin päiviin. Minä en ollut nähnyt sitä ikuisuudelta tuntuviin aikoihin.

Enää en voinut kuitenkaan perääntyä ja päättää odottaa vielä muutaman päivän lisää. Jo se, että olin lopulta päättänyt pukea ylleni parhaat mahdolliset vaatteet ja leikata reilusti ylikasvaneet hiukset, oli ollut enemmän kuin mitä olisin voinut itseltäni odottaa. Ja kun vielä lopulta olin astellut ruusunpunaisiin koristuksiin kuorrutettuja Tylyahon katuja pitkin aina juna-aseman lipunmyyntitiskille asti, istuutunut junaan ja saapunut pitkän matkan jälkeen lopultakin harmaaseen Lontooseen, tunsin saavuttaaneni edes jotakin. Hyvin vähän tietysti vielä siinä vaiheessa, mutta olihan sekin parempi kuin ei mitään.

Oikeastaanhan minä en edes tiennyt mitä hain. Kai minä sitten vain halusin kuulla kunniani, saada varmistuksen siitä että oli turha enää haikailla menneitä kun niitä ei voinut enää takaisin ottaa vaikka olisi kuinka halunnut. Tietysti ne muistot häneen liittyen sattuivat, olinhan minä tuntenut nimenomaan hänen ansiostaan ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni jotain aidolta tuntuvaa, saanut ehkä myös vastakaikua, ja sitten olikin pudottu liian nopeasti takaisin siihen elämään johon olin lopen kyllästynyt. Mutta sellaista se kai sitten oli. Kaikkien elämä ei ollut niin loistokasta kuin sen olisi halunnut olevan, teki mitä teki.

Parasta olisi tietysti vain ollut unohta asia kokonaan ja kääntää selkänsä sille täysin, niin kuin normaalit ihmiset normaaleissa elämissään tekivät, mutta en vain osannut irrottaa, en vaikka kuinka  ehkä olisinkin halunnut. Olin vain liian takertuvainen ja tullut melkein riippuvaiseksi hänen äänestään ja hymystään, kaikesta mikä häneen nyt liittyikään, enkä tiennyt lainkaan miten päästä eroon niistä. Oli aika optimistista minulta ajatella, että ehkä auttaisi kuulla hänen suustaan kuinka säälittävä idiootti olinkaan, mutta täytyihän sitä kuitenkin kokeilla.

Tietysti saattoi olla ettei hän edes olisi kotona, eikä se toisaalta kovin epätodennäköistäkään olisi kun ajatteli että oli kuitenkin tietyllä tapaa erityinen päivä jota harvempi vietti mielellään yksin kotonaan ellei sattunut koko juhlaa inhoamaan. Mutta en minä mahtanut sille mitään, että olin valinnut epähuomiossa väärän päivän. Kaupat ja kojut olivat täyttyneet jo aikoja sitten tähän päivään sidonnaisesta kulutushysteriasta enkä minä ollut vaivautunut vahtimaan kyllin tarkasti edelleenkin vielä viime vuoden joulukuuhun jumittunutta kalenteriani.

Niin, siihen samaiseen joulukuuhun, jossa kaikki oli kääntynyt päälaelleen. Vaikka minä kuinka yritinkin vakuuttaa itselleni haluavani vain päästä niistä muistoista eroon, tiesin hyvinkin että sisimmässäni tahdoin vain pyytää anteeksi, rukoilla että kaiken voisi aloittaa alusta menneet unohtaen.
Missään vaiheessa kun en kuitenkaan ollut tarkoittanut mitään pahaa, olin vain halunnut toimia kerrankin vain vaistojeni mukaan ja ehkä olla kerrankin myös jonkun toisen mieleen. Todellisuus oli sumentunut silmissäni liiaksikin, olin menettänyt hallinnan ja siinä sitä sitten oltiinkin. En voinut pakottaa Brookia ymmärtämään. Valheita oli liian paljon, ja olin huomannut vasta niiden minulle tarjoaman suojakilven murruttua kuinka eksyksissä olin ollut niiden keskellä.

Jotain minun oli vain tehtävä, en vain kestänyt enää paikoillaan olemisesta. Kun työpaikkakin oli viety alta, kaikki oli tuntunut jotenkin entistäkin merkityksettömämmältä, tyhjältä; enhän minä todellakaan enää tehnyt mitään. Joulun jälkeen edes pimeän piirto kädessäni ei ollut kutsunut minua mihinkään, mikä kyllä olikin suuri helpotus enempien ongelmien välttämiseksi. Olin luvannut etten pukisi sitä maskia enää koskaan kasvoilleni. Ja se lupaus myös piti. Sekä naamiosta että viitasta oli enää tuhkat jäljellä, jos edes nekään.

Siitä puheenollen en todellakaan tiennyt kuinka kauan aioin pysytellä hengissä vielä sen jälkeen kun kuolonsyöjät sitten tajuaisivat että olin vihdoin ja viimein paennut ja heillä olisi lopulta pätevä syy päästää minut hengiltäni, joten senkin puoleen olisi parasta mikäli pääsisin pyytämään vielä kerran anteeksi Brookilta mahdollisimman pian. En kuitenkaan halunnut hänen luulevan, että pakenin vain hänen takiaan, sillä enhän kuitenkaan koskaan ollut työstäni pitänyt sitten ollenkaan, joten minun täytyisi asetella sanani oikein.

Se ei tosin tulisi olemaan helppoa, sillä kielelläni oli tapana mennä täysin solmuun hänen aikanaan, tai sitten vaihtoehtoisesti päinvastoin niin että päästelisin suustani asioita, joita en todellakaan ollut tarkoittanut lausuvani ääneen.
Asiaa ei tietenkään helpottanut se, että ajatukseni sotivat toinen toisiaan vastaan. Toisaalta olin tietysti pahoillani siitä, että hän oli tuhlannut niin paljon aikaansa minun kanssani; minun tahtoani tässä nyt viimeisenä kuuluisi noudattaa, mutta kuten sanottu, en voinut unohtaa sitä kaikkea ainutlaatuista mitä olin kokenut. Se vaihe elämässäni ei ollut tuntunut edes todelliselta, ja kun jotain sellaista oli kerran päässyt kokeilemaan, sitä vain janosi lisää ja lisää. Jos olin sitä aiemmin tuntenut elämäni tylsäksi, nyt se oli vähintäänkin mitätöntä, enkä minä vain kestänyt sitä enää.

Tärkeää oli vain pitää jalat maassa ja pysyä nöyränä, katsoa miten tilanne kehittyi. Minulla ei ollut mitään hajua siitä kuinka menetellä, ristiriidat päässäni tuntuivat lähes ylivoimaisilta, joten kaikki riippui - jälleen kerran - pitkälti hänestä. En osannut lainkaan sanoa, miten hän asiaan suhtautuisi; minä en tiennyt kuinka pitkävihainen hän olisi, en edes kuinka paljon hän siitä illasta muistaisi. Olisikin aika säälittävän koomista, jos hän ei tosiaan tiedostaisikaan kaikkea sitä mitä oli tapahtunut vaan hymyilisi minulle kuin mitään väärää ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Mutta se olisi ollut jo liian huonoa onnea, jopa minulle.

King's Crossin asemalta ei ollut ollut pitkä matka hänen asunnolleen, mikä oli hyvä, sillä saatoin tuntea kuinka askel askeleelta muutuin aina vaan hermostuneemmaksi ja epävarmemmaksi. Kun minä lopulta sitten pysähdyin hänen ovensa eteen, tuntui kuin olisin voinut romahtaa polvilleni siihen paikkaan. Hänen ovelleen. Siitä hän olisi minut sitten joku päivä löytänyt, musta kaksoisnapitettu takki ylläni, mustat farkut ja lyhytvartiset tennarit jaloissani, valkoinen ohut kauluspaita takin sekä tumman pitkähihaisen, v-aukkoisen neulepuseron alla ja vielä musta solmio kaulassani. Saatoin melkein kuvitella hänen katseensa. Katseen jonka hän minuun loisi astuessa ohitseni. En halunnut nähdä sitä.

Vaati kuitenkin oman aikansa, ennen kuin pystyin kohottamaan käteni ovea koputtaakseni. Toisin sanoen suunnilleen puoli tuntia, karkeasti arvioituna. Rapputasanteen ilma oli tunkkainen ja lattia täynnä tupakan tumppeja enkä saattanut arvatakaan, kuinka monta kertaa olin kävellyt hänen ovelleensa ja jäänyt tuijottamaan siinä olevaa numerokylttiä vaikka kuinka pitkiksi ajoiksi. Toisaalta olikin ihan hyvä, että suuri osa ihmisistä oli muualla viettämässä ystävänpäiväänsä. Eipä tarvinnut sietää heidän katseitaan eikä kuunnella valitusta siitä, etteivät kerrostalojen raput olleet mitään tupakointipaikkoja.

Lopulta kuitenkin havaitessani, ettei yksikään hermosavuinakin tunnettu hengenveto helpottanut oloani lainkaan, olin tallannut siihen mennessä viimeisen savukkeeni ja sujauttanut tärisevissä käsissäni levänneen sytkärin takaisin taskuuni. Epävarmasti kohotin käteni ja koputin oveen neljästi, katse maahan painettuna. Enää ei tuntunut millään tavalla hyvältä ajatukselta olla siellä, mutta eipä sille tässä vaiheessa enää mitään voinut.


/krhm ja niin brookhan on sitten jossain vaiheessa kertonut lontoon osoitteensa ja toivottavasti se sitten kanssa asuu myös kerros   talossa kuten reecesetä :---))) /

[jimmy]

(joojoo, kerrostalo kolmas kerros, voin piirtää pohjapiirustuksen brookin asunnostakin jos haluat? :-----)))))

Brook Williams

Sen jälkeen kun olin pudonnut aikani, säpsähdin ja avasin silmäni. Tuijotin valkoista kattoa tietämättä mitä pitäisi ajatella, mutta en voinut sille mitään, että uneni oli lähes täydellinen metafora elämälleni. Tai sille mitä siitä oli enää jäljellä.

Uneni oli ollut yksinkertainen ja melko lyhytkin. Olin kiivennyt jotain helvetin suurta vuorta ylöspäin, päässyt huipulle, noussut vielä huippuakin ylemmäksi ja ryhtynyt lentelemään pirteästi ilmakuopista huolimatta. Ja viimeisenä oli tietenkin putoaminen. Iäisyydeltä tuntunut aika pelkkää järjetöntä pudotusta, joka tuntui kamalalta, mutta ei se herääminenkään tästä kyseisestä unesta sen paremmalta tuntunut. Päänsärky kun ei ollut erittäin miellyttävää, ja lisäksi noin joka ikinen raajani oli kutakuinkin paskana, kun edellisiltana olin onnistunut nukahtamaan lattialle. Säälittävää. Yleensä sentään onnistuin vaeltamaan ainakin suunnilleen perille asti, jos en ihan sängylleni niin ainakin makuuhuoneeseeni. Nyt olin sitten sammunut siihen kohtaan, mistä olohuone alkoi ja mihin eteisen käytävä päättyi.

Hetken maattuani paikallani ja järkeiltyäni tämän kaiken (samalla jotakuinkin muistellen edellisillan tapahtumia, mistä ei kyllä juuri mitään muuta mieleen tullut kuin jokin baari ja parituhatta lasillista liikaa) nousin ensin varovasti istuma-asentoon ja siitä sitten jaloilleni. Nojasin toisella kädelläni viereiseen seinään, toisen laitoin otsalleni. Käteni oli kohtuullisen kylmä, mutta se ei erityisemmin helpottanut krapulasta johtuvaa päänsärkyäni vaikka sinisilmäisesti jaksoinkin aina niin kuvitella. Samoin kuin jaksoin kuvitella jaksavani kunnollisesti läpi kaiken paskan, ja jaksoin kuvitella ettei juominen ollut yhtään huono asia koska sillä kertaa onnistuisin kontrolloimaan sen ihan järkeviin rajoihin, niin ettei seuraavana aamuna/päivänä (riippuen siitä milloin heräsin) tarvitsisi kärsiä juomisen epämiellyttävästä jälkitilasta. Olin väärässä nykyään aina.

Jälleen jumitettuani paikallaan jonkin aikaa minä sitten lähdin raahaamaan askeleitani pienehköön kylpyhuoneeseeni, jossa sitten katseeni jumittui joksikin aikaa peiliin. Näytin kammottavalta, ja vaikka olinkin siltä näyttänyt useampinakin aamuna (päivinä?) lähiaikoina, se näky peilistä ei koskaan saisi minua tottumaan siihen. Kai se johtui osittain sairaalloisesta halustani näyttää kutakuinkin hyvältä (oli kyllä todistettu, että minun mielipiteeni hyvännäköisyydestä poikkesi aika paljon valtaosan sellaisesta, mutta silti) tai sitten siitä, että näin peilissä sen säälittävän ihmisen, mikä minusta oli tullut. Näytin... no, kamalalta; meikkini olivat haalistuneet ja levinneet (erityisesti kajaalit poskille), hiukseni olivat likaiset ja sekaisin, näytin väsyneeltä ja pahoinvoivalta muutenkin. Ja vaatteet olivat likaiset, nahkahousut ja kauluspaita. Ja lisäksi pystyin haistamaan selkeästi alkoholin haju, joka tuli minusta.

Elämäni oli säälittävää. Todella säälittävää.

Huuhtelin kasvoni kylmällä vedellä ensin, sitten hankasin suurimman osan meikeistä pois pelkällä saippualla, vaikka minun kaapeissani olikin kalliita puhdistusaineita lähes yhtä paljon kuin niitä mihin niitä käytettiin, ja pesin hampaani. Sitten pitelin päätäni ehkä viisi minuuttia jäisen vesihanan alla kunnes tunsin että pääni olisi vähällä irrota, ja sitten vetäydyin irti ja kuivasin kastelemiani ylipitkiä ja ärsyttäviä hiuksiani vierestäni repäisemälläni käsipyyhkeellä. Kun tajusin hetken siinä leikittyäni niiden kanssa ettei siitä ollut mitään apua, pengoin peilikaapin perältä hiuslenkin ja sidoin sillä hiukseni huolimattomasti kiinni taakse. En käyttänyt niitä juuri koskaan ja nähtyäni kuvajaiseni jälleen kerran tajusin kyllä hyvin, mistä se johtui.

Vaihdoin myös kiristävät nahkahousuni jostakin lattialta löytämiini risaisiin mustiin pillifarkkuihin, jotka olivat täynnä reikiä ja muutenkin kuluneet, ja kauluspaitani vedin päältäni oikeastaan turhankin aggressiivisesti; siitä irtosi ehkä puolet napeista kun en tajunnut avata niitä ennen kuin vedin sen pääni yli. Tilalle vedin löysän mustan paidan jossa luki valkoisella jotakin varmasti mielialaani erittäin hyvin kuvastavaa.
Ilmeisesti olin ennen sammumistani onnistunut kuitenkin potkimaan kengät jalastani pois. Vedin sukatkin irti ja jaksamatta etsiä mitään parempia tilalle päätin sitten olla paljasjaloin. Minä tuskin lähtisin kuitenkaan tästä huoneistosta ihan heti pois. Ellei sitten töitä sattuisi tulemaan.

Kun olin saanut nämä pakolliset toimet hoidettua, kävelin keittiööni ja ryhdyin valmistamaan itselleni jotain syötävää. En edes tiedä miksi tein niin, kai kuvittelin olevani nälkäinen, mutta saatuani jonkinnäköisen leivän kasaan heitin sen kuitenkin suoraan roskiskeen. Olin turhautunut, pahasti vittuuntunut ja krapulainen.

Toimettomana ja edelleen ilmiselvän huonolla tuulella katselin ympärilleni. Asuntoni oli täysin räjähtänyt, mutta eipä se mikään ihmekään ollut, kun en sitä siivonnut. Vaatekappaleet lojuivat lattialla niissä paikoissa mihin ne hyvin tätä aamua vastaavina olin heittänyt, ja niiden seassa oli vaikka mitä muuta - joitakin cd-levyjä, jotkut olivat ilman kansia joten mahdollisesti olivat hyvin huonokuntoiset - työvälineitä, kuten käsirautoja ja sensellaisia, jotka yleensä tungin kaappini perälle tai roskiin sillä en halunnut nähdä niitä enää, mutta joiden kanssa olin nyt ilmeisesti luovuttanut. Sillä hetkellä sovin täydellisesti tähän ympäristöön, joka oli kaikin tavoin epäsiisti.

Yritin keksiä jotakin mitä tekisin. Potkiskelin lattiani vallanneita tavaroita ympäriinsä kuvitellen, että huoneistoni näyttäisi edes hiukan järkevämmältä jos ne olisivat kasoissa; en kuitenkaan jaksanut jatkaa sitä kovin kauaa, niin että ne jäivät sitten kuitenkin paikoilleen. Katselin olohuoneeni kaksi seinänpuolikasta vievästä ikkunasta ulos jostain sieltä päin mistä olin herännytkin, ja mietin pitäisiköhän minun lähteä ulos. Olisin voinut mennä heittelemään kiviä onnellisten pariskuntien päähän tai muilla tavoin häiritsemään heitä (hyvin epäkypsää, tiedostin sen kyllä, mutta olin onnistunut oppimaan vihaamaan helmikuun neljättätoista täydestä sydämestäni useiden vuosien aikana - eikä viimeiset tapahtumat auttaneet asiaa yhtään). Tai sitten olisin voinut käydä vastapäisen talon stalkkaajan luona, jolle olin pari viikkoa sitten käynyt jotakin vittuilemassa kun olin yllättänyt hänet kuvaamasta omasta ikkunastaan asuntoani.

Kuullessani ovelta koputuksia vittuuntumiseni ei hävinnyt minnekään, vaikka olisi mahdollisesti voinut kuvitella että olisin kiitollinen siitä, että sain tehdä jotakin. Kuitenkaan kenenkään seura ei tuntunut erittäin innostavalta ja sitäpaitsi minun luonani nyt lähinnä kävi alakerran mummo joka valitti siitä että kuuntelin musiikkia tai katselin televisiota tai puhuin tai kävelin liian kovaäänisesti; olin kyllä varma siitä että hän pitkälti kuvitteli nuo kaikki äänet. Hän kun ei ollut koskaan kuulunut suurimpiin faneihini. Toinen vaihtoehto oli sitten se, että siellä olisi joku talosäätiön iso kiho ja tulisi antamaan häädön. Vaikken kyllä ollut niin vakuuttunut siitä, kuinka mahdollista se oli, sillä en ollut vuokralla - asunto oli ostettu minulle aikoja sitten.

Hetken harkittuani asiaa päätin kuitenkin avata oven.
Ja sen tehtyäni en tiedä olinko pettynyt vai mitä. Järkyttynyt lähinnä, ainakin aluksi. En olisi ikinä uskonut että hän olisi muka jaksanut raahata itsensä tänne asti, tai ylipäätään että olisin koskaan enää tavannut häntä. En koskaan ollut kunnolla ymmärtänyt, että mitä helvettiä hän oli oikein hakenut minusta silloin lyhyenä aikana joskus ennen joulua, mutta sen tiesin, että mikään siitä ei voinut olla todellista, ja että kuvitelmani olivat olleet niin kaukana totuudesta kuin vain koskaan mikään voisi olla. Katsoin häntä yrittämättä edes tulkita hänen ilmettään, tuijotin häntä täydellisen epäuskoisena. Se, näkyikö kasvoiltani pelko vai inho - vai molemmat, tai olikohan niillä edes loppujen lopuksi mitään eroa - oli minulle epäselvää mutta sinänsä yhdentekevää sekin, sillä miksi minun pitäisi välittää ollenkaan siitä mitä hän minusta ajatteli.
Yhdentekevä.

Tuijotettuani ehkä mahdollisesti tarpeeksi kauan sain puhekykyni jotenkin toimimaan.
"Valitettavasti tästä lähtien sun täytyy maksaa mun seurastani ihan niin kuin kaikkien muidenkin. Ja jotenkin uskon, että sun tarjoilijattaren palkoillasi ei tällaiseen hintaluokkaan ylletä, niin että voidaan sanoa saman tien hyvästit." Saatoin mahdollisesti pilkata itseäni samalla, koska inhosin työtäni ja sitä miten itse olin pelkkää tavaraa kaikille muille, mutta ainakin sanoin jotakin. Ja saatuani ne sanat - jotka satuttivat kyllä itseänikin tietyllä tavalla, mutta eipä mikään ihan heti voisi minua niin pahasti rikki repiä kuin Sidley oli ei-niin-pitkä-aika-sitten repinyt (silloin kuitenkin tajusin, että olin aivan liian hyväuskoinen, niin että puolensa siinäkin kai) - suljin oven ehkä turhankin kovaäänisesti hänen edestään.

Käännyin poispäin ovesta ja harpoin keskelle olohuonettani. Olin vihainen. Tai raivoissani oikeastaan. Tuntui järjettömältä. En ymmärtänyt häntä lainkaan. Miten helvetissä hän oli saattanut tulla tänne, miksi helvetissä ja miksi juuri tänään? Ehkä hän oli kuvitellut, että ystävänpäivän joku helvetin sydämellinen henki olisi saanut minut leppymään tai muuten pehmennettyä, tai ehkä hän oli vajaa eikä osannut tulkita hiljentymistäni ja silloista poiskävelemistäni kunnolla, tai ehkä hän oli vain jotakin muuta mitä en tiennyt hänen olevan, sillä en tiennyt hänestä mitään muuta kuin että hän oli helvetin murhaaja ja valehtelija, ja vaikka minä en välttämättä ollut sinänsä sen puhtaisempi, en ainakaan riistänyt ihmishenkiä.

Nostin maasta lasisen pullon, jossa oli ollut joskus viiniä, ja vihoissani samalla kun huusin jotain vitun tai saatanan tapaista viskasin pullon päin ikkunaa. Se osui siihen voimalla, aiheutti särön ja tipahti maahan kahtena siistinä kappaleena. Tuijotin hetken halkeamaa ja pulloa ja sitten pidin itseäni erittäin typeränä, kävin hakemassa pullonpuolikkaat ja kiikutin ne roskiin. Katseeni siirtyi niin keittiössäni ollessani nurkkaukseen, joka oli täynnä tyhjiä pulloja siistissä rivissä. Keräsin niitä lähinnä jonkin pakkomielteen takia. Yli puolet niistä olin onnistaunut saamaan tässä vajaan kahden kuukauden aikana.

Oli melko säälittävää kajota alkoholiin siinä vaiheessa kun elämä meni päin persettä, tunsin itseni käveleväksi kliseeksi mutta en mahtanut sille mitään. Helvetin Sidley oli onnistunut ajamaan minut sellaiselle tasolle, jossa en aiemmin ollut käynytkään.

[Braile]

(anteeks ku kesti)

Sidley


Ne sekunnit jotka kuluivat koputukseni jälkeen tuntuivat sillä hetkellä pidemmiltä kuin ikuisuus, tai oikeastaan aika tuntui pysähtyneen hetkeksi kokonaan ennen kuin ovi lopulta aukesi edessäni.

Tuntui kuin olisin siinä ajassa ehtinyt käydä läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot, kaikki mitä silmieni eteen ehkä saatettaisiin tuoda. Suurin osa niistä mahdollisuuksista oli jotain, mitä en todellisuudessa olisi halunnut nähdä. Jotain mikä olisi vain vakuuttanut minun tuhlaavan aikaani täällä, pakottanut minut lopulta tajuamaan ettei siitä umpikujasta voinut kääntyä enää takaisin.
Toisaalta en kyllä tiennyt, olisiko mistään sellaisesta ollut todellista hyötyä jotta voisin unohtaa sen kaiken tapahtuneen, sillä vaikka kuinka hyvin tiesinkin tehneeni väärin ja satuttaneen, jossain määrin tiedostin yhä ettei se ollut alunperin minun syytäni.

En minä huvikseni sitä maskia ollut laukussani kanniskellut enkä olisi koskaan poltattanut sitä merkkiä käteeni mikäli toinen vaihtoehto ei olisi ollut kuolema.. Tietysti olisi ollut arvostettavampaa valita mieluummin se kuin jotain sen kaltaista.
Oli naurettavaa että olin koko lapsuuteni viettänyt ankarassa kasvatuksessa kuolonsyöjiä vastaan, ja pelkkä kuolemanpelko oli saanut minut vaihtamaan puoltani. Ja vaikeuksiahan siitä sitten seurasi, kun ei osannut kummallakaan puolella vakituisesti olla. Jos olisin asettunut kunnolla pimeyden voimien puolelle.. en olisi varmasti koskaan tutustunut Brookiin sitten kouluaikojen jälkeen. Olisin ollut yksin, ehkä ilman sellaisia ongelmia kuin tämä esimerkiksi tässä, mutta yksinolosta minulla oli ihan tarpeeksi jo kokemusta.

Minusta tuntui kuin olisin hetkessä tullut riippuvaiseksi hänen seurastaan, heti kun olin hiemankin päässyt maistamaan sitä tunnetta kun oli joku jolle ei ollut pelkkä mitäänsanomaton ohikulkija tai se tekohymy kasvoillaan kahvikuppeja asiakkaille raahaava tarjoilija. Se liian lyhyt aika oli kieltämättä tuntunut parhaalta elämässäni siihen mennessä, mutta näin jälkeenpäin kaikki tuntui kovin hätiköidyltä.
Mutta en kai minä sitten vaan voinut itselleni mitään. Ehkä ensi kerralla osaisin ottaa virheistäni oppia, olettaen siis että mitään seuraavaa kertaa sitten tulisikaan. En vain ollut osannut toimia niin kuin olisi pitänyt, tein vain miltä minusta sattui tuntumaan.. silloin se oli tuntunut hyvältä, mutta ilmeisesti minun ei todellakaan kuulunut tehdä mitään tarkoin harkitsematonta, muuten kaikki päättyisi lopulta tällä tavalla.

Siltikin jokin pääni sisällä käski yrittämään. Se muistutti minua siitä miltä tuntui herätä aamuisin ja tuntea aina se sama merkitsemättömyyden tunne, juuri se kuin pukeutui ja laittautui muuten vaan kuntoon vaikkei ketään se edes kiinnostanut. Silloinkin kun olin ollut vielä hyvin epävarma sen kaiken suhteen mitä Brookin kanssa tapahtui tai tulisi tapahtumaan, minulla oli sentään ollut joku ketä ajatella. Jos tämä jäisi tähän, ei olisi sitäkään.
Ainakin minä halusin saada hänet ymmärtämään. Jos hän ei haluaisi, tämä ei jatkuisi enää mihinkään, mutta tuntisin yhä syyllisyyttä varmasti vielä iät ja ajat jos en saisi kertoa etten olisi tehnyt tätä hänelle tahalteni.

Tietenkään en edes tiennyt miltä hänestä tuntui, saattoihan se olla että tämä oli hänelle vain hyvä veruke päästä eroon minusta.. mutta oli miten oli, halusin kuitenkin puhua, vaikka kuinka hyvin tiesinkin kuinka huono siinä olin ja olin aina ollutkin. Voisin helposti kääntää asiat pahemmiksi sanomalla vahingossa jotain mitä ei olisi koskaan ollut tarkoituskaan, mutta jostain syystä minä halusin silti yrittää vaikka harvemmin satuin omiin kykyihini lainkaan luottamaan.

Olihan minulla kuitenkin puoleni tässä. Jos olisin päättänyt pitää pääni silloin nelisen vuotta sitten ja jäädä kuolonsyöjien tapettavaksi, mitään tälläistä ei olisi koskaan tapahtunut. Elämäni olisi päättynyt siihen paikkaan ennen kuin mitään elettävän arvoista olisi ehtinyt tapahtua.
Toisaalta olisin tietty säästänyt Brookin tälläiseltä siinä tapauksessa, jos tarkkaan ajatteli, mutta jos hän oli ollut vähääkään tosissaan silloin kun meillä jotain oli ollut, uskoin että häntä saattaisi kiinnostaa kuunnella edes hieman.. Mutta jos hän oli edelleenkin yhtä vihoissaan ja pettynyt - mihin hän toki oli oikeutettukin - saattoi aina olla ettei hän halunnut koskaan nähdä kasvojanikaan. Ymmärsin häntä hyvin, vaikka se ehkä vähän väärin olikin. Minun kannaltani. Minun, joka loppujen lopuksi oli kuitenkin pilannut itse kaiken. Ei tässä yhtä syyllistä tainnut voida nimetä, mutta hän se ei ainakaan ollut.

Ja kun ovi edessäni sitten lopulta aukesi, aika tuntui yhtäkkiä räjähtävän käyntiin niin nopeasti etten ehtinyt tehdä mitään kun ovi jo läimäistiinkin uudestaan edestäni kiinni.
Ensinnäkin minulle tuli jokseenkin yllätyksenä, että hän edes oli kotonaan avaamassa ovea, ja toiseksi se että hän näytti olevan yksinkin.. Mutta sitten ilme hänen kasvoillaan taas minut nähdessäni.. se oli jotain mitä olin aina pelännyt näkeväni hänen kasvoiltaan. Juuri senkaltaiset inhoa täynnä olevat ilmeet kun tuntuivat muutenkin rikkovan jotain sisälläni, ja kun kyseessä oli hän, minusta tuntui kuin maa allani olisi voinut haljeta ja hukuttaa minut synkkiin kuiluihinsa.
Oli varmaan sanomattakin selvää että hänen sanansa satuttivat yhtä lailla, pahemminkin, mikä ilmeisemmin oli ollut tarkoituksenakin. Ne tuntuivat jäävän kaikumaan päähäni vielä senkin jälkeen kun hän oli taas poissa, toistumaan ja toistumaan yhä uudelleen. Hänellä oli niin väärä käsitys kaikesta. Ja nyt minä sen vasta tajusin. Kunnolla.

Se käsitys oli niin väärä, että minua teki pahaa pelkästään ajatella millaiselta tuntui elää sellaisen kanssa. Kaiken sen aikana minä olin ollut pettynyt vain ja ainoastaan itseeni; hän oli tuntunut ihmiseltä joka ei koskaan tekisi pieniäkään virheitä ja tähän asti ainakin hän oli myös ollutkin sellainen.
Ainoa virhe häneltä oli tainnut olla juuri se, että hän oli ollut aivan liian hyvä minulle vaikken mitään sellaista ollutkaan ansainnut. Ja se oli syyllistänyt minua enemmän kuin mikään muu koskaan tekemäni, vaikka siitäkään tunteesta ei koskaan ollut puutettakaan ollut.

Mutta siinä oli taas ovi edessäni suljettu. Se näytti oikein huutavan minua lähtemään, mutta edelleenkin minä pysyin paikallani hievahtamatta. En tiennyt johtuiko se pelkästään (jo kyllä ennalta-aavistetusta) pettymyksen hyökyaallosta, joka riepotteli minua otteessaan, vaiko sitten ihan vain siitä että olin äärimmäinen idiootti enkä mitenkään voinut uskoa hyvällä.

En edes pysähtynyt miettimään, oliko siinä mitään järkeä. Se mitä Brook oli äsken sanonut, ei edes arveluttanut minua lainkaan. Se tuntui yhdentekevältä, ja sitähän se oikeastaan olikin jos vertasi siihen mitä minä taas olin jättänyt kertomatta. Ehkä tulisi sitäkin sitten ajateltua myöhemmin joskus.
Rahaa minulta ei kyllä tosiaan löytynyt, ei edes vaikka se olisi tosiaan ollut edellytyksenä siihen että olisin saanut enää koskaan vielä nähdä häntä. Säästöt olivat huvenneet hetkessä kun työt oli viety alta, vaikka olin kyllä toisaalta elänytkin viimeisen kuukauden kovin vähän rahaa käyttäen. Ruokaostokset olivat jääneet hyvin vähäisiksi; olin syönyt ehkä kerran päivässä jotain mitä nyt olin vain sattunut löytämään, muuten ei sitten ollutkaan mitään tullut ostettua. Silti oli yhä vuokra maksamatta enkä tiennyt miten se tulisi tällä kertaa hoidettua, kun lompakko oli laihtunut yhtä lailla kuin minäkin vuodenvaihteen jälkeen.

Hänestä en sitten tiennytkään, en enää osannut tai uskaltanut arvatakaan. Toisaalta minua hieman hämmensi se että yksin minun takiani kukaan saattoi tuntea niin suurta pettymystä, vaikka toisaalta, kai sellaisen kokeminen aina satutti, oli kyseessä kuka tahansa.
Etäisesti oven takaa kuului lyhyt huuto  ja saman tien perään ilmeisesti lasin särkymisestä aiheutuva räsähdys. Astuin varovasti lähemmäs ovea, mutta enempää selkeitä ääniä ei kantautunut korviini. Mitä helvettiä oikein olin saanut aikaan? Ja mitä oikein olin kuvitellut tänne tullessani? Hänen luottamuksensa minuun oli jo viety, ei hän noin vain voisi anteeksi antaa.
Oli vain entistä loukkaavampaa häntä kohtaan että olin mennyt ajattelemaan niin ja tullut tänne kääntelemään veistä haavoissa, aivan kuin olisin tosiaan ajatellut vain itseäni ja omia tarpeitani. Mutta tänne asti oli tultu kuitenkin..

Olisin voinut mielelläni lyödä pääni seinään saadakseni sen hajoamaan sitten lopullisesti, mutta näin kuitenkin ehkä jollain tasolla järkevämmäksi kohottaa sen sijaan nyrkkini ja hakata ovea yhä uudestaan ja aina vain lujemmin. Taukoamatta.
Enkä aikonut lopettaa ennen kuin ovi aukeaisi uudestaan ja saisin lopulta astella kynnyksen yli.

[jimmy]

Brook Williams

Olin niin vittuuntunut että mieleni katosi täydellisesti, enkä tiennyt paskan vertaa mitä minun olisi kuulunut tehdä. Siksi pyörin jonkin aikaa mitään tekemättä ympäri asuntoani, katselin joka paikkaa niin kuin en olisi nähnyt niitä ennen mutta tämän kerran perusteella tietäisin ettei mistään kulmasta tulisi loppujen lopuksi koitumaan mitään muuta kuin harmia. Tunsin oloni melkein ylienergiseksi – tai ainakin olisin tuntenut, jos mieleni ei olisi ollut niin täydellisen musta. En voinut sille mitään, että tuo yksi idiootti sai minun mielialani niin vahvistumaan. Hän ei muuttanut mitään, mutta täydensi kyllä. Kun vitutti, vitutti enemmän. Ehkä siltä kannalta ihan hyvä vain. Jos olisin ollut paremmalla tuulella, olisin saattanut antaa hänelle kaiken anteeksi noin vain, vain siksi koska tuntui hyvältä. En käsittänyt miten kukaan saattoi vaikuttaa minuun tai kehenkään sillä tavalla, mutta se nyt varmasti johtui siitä, etten pitkiin aikoihin ollut päästänyt lähelleni ketään, joka olisi saattanut vaikuttaa yhtään mitenkään elämääni.

Loputtomalta tuntuneen paikallaanpyörimisen jälkeen ovelta alkoi taas kuulua paukutusta. Olin yllättynyt, en tiedä oliko se tunne sitten ilontapaista vai jotain muuta, mutta ilmeisesti kerrankin Sidley päätti näyttää jonkinlaista päättäväisyyttä. Jotain jota en ainakaan muistanut nähneeni ennen hänessä. Kaipa se oli ilkeästi ajateltu, ja voi olla että sekin johtui vain siitä, että mieleni oli täydellisessä kaamoksessa ja kaikki ympärilläni ärsytti suunnattomasti, mutta minä olin päättänyt leimata hänen mielessäni munattomaksi paskiaiseksi joka ei osannut tehdä mitään muuta kuin kulkea virran mukana. Nähtävästi kuitenkaan se ei ollut hänen ainoa puolensa, vaikka hyvin vaikuttava osa tuntui olevankin.

Tiesin että ajatukseni kulkivat mielialani mukaan. Tiesin että kaappasin nopeasti mieleni ohi kulkevia ajatuksia tiukkaan otteeseen jota kuristaisin kuristamistani kunnes siitä tulisi todellinen päähänpinttymä. Se oli tapani suojella itseäni, yrittää vakuuttaa itselleni että minä en ollut tehnyt mitään väärin, että kaikki oli toisen osapuolen syytä, että minä olin uhri joka en halunnut olla, että kaikki mahdollinen oli henkilökohtainen loukkaus minua kohtaan, joka taas johti minut ajattelemaan että mikä helvetti minussa oli vialla. Puolustusmekanismini siis toimi erittäin huonosti. Minulla vain ei ollut varaa hankkia korjaajaa sille, minulla ei ollut mitään millä paikata järjestelmäni aukkoja, niin paljon kuin jotakin sellaista toivoinkin. Se oli ikään kuin noidankehä, yritykselläni olla ajattelematta itsestäni mitään pahaa aloin vain vihata tekemisiäni ja ajatuksiani ja tapojani ja päätöksiäni ja oikoteitäni ja tukipisteitäni, aloin kyseenalaistaa kaiken minkä itse tein samalla kun kyseenalaistin kaiken minkä muut tekivät. Yritys hyvä kymmenen, niin kai sitten, mutta joskus minä mietin että yritinköhän sittenkään. Ehkä loppujen lopuksi halusin olla vain ja ainoastaan se, jossa olisi aina jotakin rikki. Mutta tiesin kyllä senkin, että halusin jonkun korjaamaan vahingoittuneen mieleni. Hetken ajan olin luullut tietäväni kuka se sitten olisi. Nyt en enää ollut varma.

Kaikki epävarmuus jaksoi vakaasti hakata päätäni kun aivoni kulkivat yhä siinä uskossa, että Sidley oli syyllinen kaikkeen. Tai siis sitä minun käynnissä oleva mielensopukkani ainakin uskotteli. Lakkaamatta. Ilmeisesti ainoa asia, joka minussa ei ollut rikki, oli se ratas joka pyöritti aivojärjestelmiäni. Kaikki muu reistaili enemmän tai vähemmän.

Kun ovelta kantautuva koputus ei lakannut. Astelin varovasti lähemmäksi. Koputus tuntui helvetinmoiselta kidutukselta elimistössäni, aivoissani, korvissani, koko kehossani, sillä kärsin krapulasta niin kuin nykyisin ainakin joka toisena aamuna. En ollut varma siitä, mitä minun kannatti tehdä, ja kerrankin toimin niin kuin yleensä toimin, ja harkitsin vakavasti kannattavinta.

Tiesin, että halusin nähdä hänet. Siitä ei ollut epäilystäkään. Vaikka tunsin vihaa häntä kohtaan, en voinut sille mitään, että sydämeni takoi säälittävän nopeasti kun ajattelinkin häntä. Hän oli satuttanut minua, mutta mistä minä tiesin, oliko se tahallista? Se pieni osanen, joka tahtoi uskoa kaikista parasta (se, joka harvemmin oli kuuluva voima), kannatti ehdotusta päästää hänet sisälle, sanoa asiansa, tehdä kaiken paremmaksi. Minä en vain tiennyt olinko valmis uskomaan sitä.

Toisaalta taas olin raivoissani hänelle. Niin että en välttämättä pystyisi kontrolloimaan mitä tekisin. Huonolla päällä saatoin käydä kovinkin aggressiiviseksi, jopa väkivaltaiseksi, niin että jos välitin yhtään Sidleystä, olisi epäreilua alistaa hänet millekään. Tämä puoli, joka himoitsi saada upottaa kyntensä kirjaimellisesti Sidleyn nahkaan, ei kuitenkaan uskonut siihen, että välitin hänestä. Sillä kannalla tunsin vain sadistisia mielihaluja. Halusin nähdä hänen kärsivän fyysisesti siinä missä oma kipuni oli lähinnä henkistä.

Ehkä kuitenkin minun olisi pitänyt suojella itseäni. Jättää ovi avaamatta. Jättää hänet näkemättä. Kieriä itseinhossa ja vihassa häntä kohtaan parantuen hitaasti, ehkei koskaan täysin, mutta parantuen kaikesta huolimatta. Se olisi voinut olla helpoin mahdollinen vaihtoehto. Jostakin syystä kuitenkin ilmeisesti päätin, etten halunnut sitä.

Avasin oven. Jälleen.

Yritin olla katsomatta Sidleytä, olisin halunnut olla näkemättä hänet, mutten voinut sille mitään, että yritettyäni huonolla menestyksellä hetken hillitä itseäni, sorruin liu'uttamaan katseeni jostain paljaista jaloistani hitaasti häneen. En tiennyt mitä tunsin. En tiennyt mitä hän tunsi. Olin vain yllättäen hyvin tietoinen kaikesta ympärillä olevasta, kaikesta muusta paitsi energioista ja ajatuksista. Kaikki oli kirkasta laatikon ulkopuolella, mutta sisälläni olin epätietoisuuden vallitsema. En tiennyt mitään. En nähnyt mitään. Tuijotin vain häntä hetken. Sitten, purtuani alahuultani tarpeeksi kauan saadakseni sen luultavasti lähestulkoon lopullisesti piloille, heräsin ainakin puoliksi todellisuuteen. Siitäkin huolimatta, että sanani olivat nimenomaan sellaiset mitä ulkoinen olemukseni saattoi olettaakin, mutta mietin silti, olinko jälleen – tahattomasti tai tahallani – täysin teennäinen.

”Upeaa, näytät kerrankin että sussa on edes jotain miestä. Ennen kun olet aina onnistunut näyttämään ettei sulla ole tahdonvoimaa vitun vertaa.” Tunsin veren maun suussani samalla kun kuuntelin puhettani. Ääneni oli jäässä mutta silti ahdistunut, tukahtunut. En pitänyt siitä äänensävystä. En pitänyt äänestäni jonka kuulin. En pitänyt sanoistani. En pitänyt itsestäni. En pitänyt Sidleystä enkä pitänyt tavastani tehdä päätöksiä. ”Parasta olla joku puhe valmisteltuna. Mä en jaksa istua nurkissa ja odotella että sä saat inistyä pari sanaa ulos jos sitäkään.”

Saatuani turpani tukittua käännyin ympäri. Tavallaan mieleni olisi tehnyt itkeä tai jotain, mutta en uskaltanut, enkä tuntenut olevani tarpeeksi vahva siihen. Olin liian hämilläni itsestäni ja kaikesta muusta. Menin olohuoneeseen, jossa kaikki tavarat olivat edelleen lattialla, kaikki mitä en olisi ennen halunnut siellä olevan jos Sidley olisi saapunut paikalle. Nyt en tiennyt välitinkö enää. Parempi vain että hänkin näkisi millainen elämä minulla oli, koska totta puhuakseni hän ei ollut ainoa joka oli salaillut. Silti olin vakuuttunut siitä että meidän salaisuuksillamme oli eroa... Minä en käyttänyt vapaa-aikaani tappamalla ihmisiä ja kuuntelemalla jonkin vitun mielipuolen, joka kutsututti itseään Pimeyden lordiksi, puheita. Sitä paitsi ainakaan tietääkseni edellisestä ei saanut edes palkkaa, niin että mitä järkeä koko touhussa oli. Minä olin ajautunut tähän tasan tarkalleen siksi, että se oli ainoa tapa jolla saatoin saada edes vähän rahaa. Olin kyllä kuvitellut tämänkin väliaikaiseksi, mutta olin onnistunut tyydyttämään kaikkien muiden paitsi itseni tarpeita jo liian monen kuukauden ajan. Minäkin olin kuvitellut lopettavani, ja nykyäänkin palkkani oli laskenut helvetisti alettuani juoda ja käyttäytyä huonosti... siinä samalla kun suoritukseni oli kuulemma huonontunut. Hyvä niin.

Onnistuttua saamaan askeleeni jotakuinkin olohuoneeni puoliväliin käännyin ympäri nähdäkseni, oliko Sidley päättänyt seurata minua. Tunsin kasvojeni olevan tyhjät. Enää niillä ei ollut sitä pelkoa tai inhoa tai mitä ikinä niillä aiemmin oli ollutkaan. Nyt oli vain Sidley ja odotus siitä, että hän saisi kaikelle pisteen.

(yaayy, tavoite suunnilleen saavutettu o/ teksti on paskaa ja epäjohdonmukaista, mutta ainakin sain nopeasti kirjoitettua :----D)

[Braile]

Sidley Shiver

Ensimmäinen yllätys tällä kertaa oli se, että ovi aukeni uudelleen. Siinä hän taas oli, aivan liian lähellä mutta silti niin kaukana. En ollut kuvitellut hänen avaavan ovea enää uudelleen. Ja nyt kun tarkemmin ajattelin, en uskonut itsekään siitä olevan enää mitään hyötyä. Miten muka olin ajatellut ratkaista tämän kaiken? Minunhan sen tässä kuului jotain sanoa ja selvittää kaikki ominpäin. Ennen se oli aina ollut hän, joka oli tehnyt ratkaisevat siirrot. Olin luottanut sokeasti häneen ja antanut hänelle kaiken päätäntävallan.
Se oli tuntunut oikealta. Mikä olisi voinut mennä vikaan, jos en antanut itseni vaikuttaa asiaan? Kun olin vain kulkenut eteenpäin hänen johtamanaan, kaikki oli mennyt hyvin. Minun ei olisi koskaan pitänyt ottaa sitä johtajan roolia itselleni. En oikeastaan kyllä olisi koskaan halunnutkaan, mutta olosuhteet olivat vaatimalla vaatineet sitä minulta. Missään vaiheessa en ollut kuvitellut onnistuvani siinä, mutten olisi voinut ikinä uskoa kaiken päättyvän loppujen lopuksi näin.
Mutta ehkä se sitten oli ollutkin tarkoitus. Jos tämän kaiken piti nyt päättyä tähän, se piti vain hyväksyä. Niin mahdottomalta kuin se tuntuikin.

Luultavasti olisin päässyt helpommalla jos olisin nyt vain kääntynyt ympäri ja paennut. Mennyt vain siitä mistä aita oli matalin, jättänyt taas kerran yhden vastoinkäymisen väliin. Sen verran kuitenkin nyt tiesin, että pidemmällä aikavälillä sellainen ei koskaan johtanut mihinkään hyvään. Ongelmat vain kasvoivat sillä välin kun juoksin niitä pakoon. Kun ne taas tulivat vastaan, niistä tuntui olevan jo mahdotonta päästä eroon.
Ja tämä oli yksi niistä nimenomaisista tilanteista. Täysin erilainen kuin mikään aiempi, mutta samat pääpiirteet sillä oli. Nyt oli vaan vaikeampi sanoa, kuinka mahdotonta olisi selvitä tästä pilaamatta kaikkea.
Aikaisemmin olin lähinnä leikkinyt hengelläni suuria päätöksiä tehdessäni. Nyt en tiennyt varmasti minkä puolesta oikein tein tätä. Itseni vai hänen? Kumpikaan vastaus ei kuulostanut mielessäni kovinkaan ratkaisevalta. Ehkä sitten sekin tulisi joskus. Myöhemmin. Sitten kun olisin jossain muualla, jossain missä ei tarvisi ajattelemisen lisäksi myös toimia.

Nytkin minun olisi vain yksinkertaisesti pitänyt tehdä jotain. Sanat olisivat olleet helppo ratkaisu, mutta niitä ei vain tullut. Kun hän oli taas siinä edessäni, en vain voinut muuta kuin pysyä paikoillani ja katsoa häntä. Siitä tuntui olleen aivan liian pitkä aika kun olin viimeksi antanut itselleni luvan siihen. Enkä kyllä nytkään antanut, mutta tein sitä silti.
Hän ei näyttänyt samanlaiselta. No, oikeastaan hän ei kyllä koskaan näyttänyt samanlaiselta silmissäni, hän oli aina ollut kuin jotain mihin ei voisi koskaan kyllästyä, mutta nyt hän oli jollain tavalla kuin eri ihminen jota en ollut koskaan ennen tavannutkaan. Pelkäsin olevani siihen osasyyllinen. En olisi koskaan tehnyt sellaista tahalteni, enkä  tiennyt kuinka saisin hänet ymmärtämään sen.

Ja jälleen kerran hän puhui, vaikka se oli koko ajan ollut vain minun tehtäväni tässä. Kuulemani äänensävy oli sietämätön. Olisin halunnut käskeä häntä lopettamaan, mutta toisaalta kyllä tiesin että hänellä oli oikeus sanoa mitä tahansa vain halusi. Ei ollut väliä tulisiko se satuttamaan minua vai ei, minusta tuntui että olin muutenkin jo valmiiksi niin hajalla ettei tästä paljoa pahemmaksi enää voisi mennä.

Katsoin hänen hampaiden turmelemia huuliaan samalla kun yritin epätoivoisesti sisäistää kaiken kuulemani. Hän oli ainakin oikeassa kaikessa mitä sanoi. Se nyt oli selvää. Minun olisi pitänyt itsekin tietää se kaikki jo kauan ennen tänne tulemista. Mutta puhe.. Minulla ei ollut mitään.

Tapojeni mukaan olin tietysti yrittänyt kehittää jotain. Miettiä sanat etukäteen, olla valmis vastaamaan kaikkeen kuin automaattisesti ettei kävisi jälleen kerran niin että menisin hätiköimään ja puhuisin ohi suuni asioita, joita hänen ei ollut tarkoitus kuulla.
Ilman mitään järkevää sanottavaa minun oli turha yrittääkään mitään, ja nyt kun minä sitten olin tässä, ne sanat tuntuivat hukkuvan taas täysin kieleni päältä. Ehkä joskus niissä olikin tuntunut olleen jotain järkeä. Mutta kun Brook oli siinä ja minä tässä hänen lähellään, kaikki meni sekavaksi.  Enää ei vaan missään tuntunut olevan järkeä. Kaikki tuntui hämärtyvän epäselväksi ja sen kaiken keskellä minun olisi muka pitänyt avata suuni ja puhua pääni tyhjäksi, aivan kuin se olisi ollut niin helppoa. No, joillekin se ehkä olikin. Ei vaan minulle.

Nyökkäsin päätäni hänen kääntyvälle selälleen ja tunsin heti tehneeni ensimmäisen virheen. Ehdin melkein jo pelästyä hänen pamauttavan oven uudestaan kiinni naamani edestä, mutta sen sijaan hän asteli loitommas, jättäen oven edessäni auki.
Pahan olon tunne levisi minuun heti tajutessani että minun tosiaan täytyisi ottaa niskastani kiinni ja tehdä mitä oli tehtävä. Hengitys tuntui vaikeutuvan, aivan kuin jokin olisi  yrittänyt nousta ylös kurkkuani pitkin vaikken ollut edes syönyt aikoihin mitään. Se kai tuli sitten ihan itsekseen. Vieras tunne se ei ainakaan ollut.

Puraisin levottomana ylähuultani ja astuin lopulta kynnyksen yli hänen asuntoonsa. Jostain syystä siellä vallitseva sekamelska tuntui tulevan jokseenkin yllätyksenä minulle. En olisi jostain syystä osannut kuvitella hänen asuvan tälläisessä paikassa. Toisaalta, enhän minä tosiaan tiennyt hänestä paljoa mitään.
Lattioilla lojuvat tavarat kyllä kertoivat oman osuutensa hänestä. En tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella. Olin ehkä liian keskittynyt omiin vaikeuksiini miettiäkseni mitään muuta sillä hetkellä, joten tyydyin vain varomaan askeleitani roinalta seuratessani Brookia olohuoneeseen.
Toivoin jo ettei hän koskaan pysähtyisi ja antaisi minun puhua, mutta sekin hetki tuli jo aivan liian pian. Hän kääntyi minua kohti enkä voinut millään tulkita hänen kylmänoloisia kasvojaan. Ainoa asia mitä saatoin aistia ilmassa oli odotus. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin aina kalpeille poskilleni saakka. En meinannut uskaltaa vilkaistakaan häneen päin. Hermostuneisuuteni varmasti oikein säteili minusta. Nyin tärisevin käsin takin hihoja kämmenien päälle ja huuleni puristuivat yhtenään yhteen, aivan kuin sekin olisi jotenkin tilannetta helpottanut. Päinvastoin.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä minun olisi kuulunut tehdä. Tai siitä, mitä Brook nyt oikein halusi kuulevansa. Sehän tässä nyt kuitenkin kaikkein tärkeintä oli. Enää ei kuitenkaan auttanut alkaa pohtia sanojaan sen suuremmin. Olisi pitänyt tehdä se kaikki jo paljon aikaisemmin. Nyt alkoi olla jo  myöhäistä sellaiselle. Toivottavasti vaan ei liian.

”No.. ihan aluksi mun pitää sanoa olevani oikeasti pahoillani kaikesta.” Ensimmäinen takelteleva lause. Sillä ei pitkälle päästy. Ääneni oli kuiva ja ohut eikä mahtanut kovin vakuuttavalta kuulostaa, mutta sellainenhan minä vain olin. Sen hän tiesikin varsin hyvin. Turha tässä oli alkaa esittää jotain mitä en todellisuudessa ollut.
”Ja mä ymmärrän että sä et tahdo uskoa sitä. Ei mulla ole mitään millä todistaa, mutta silti mä nyt vaan olen täällä.”
Ja mitä sitten? Lyhyt hiljaisuus seurasi liian nopeaa puhettani, se oli pysähtynyt kuin seinään. Pelkäsin hänen ajattelevan sen olleen siinä. En ollut sanonut vielä mitään merkityksellistä.

”Kyllä mä nyt tajuan että tää kaikki olisi pitänyt selittää paljon aikaisemmin. Se ei vaan koskaan tuntunut tarpeeksi.. tärkeältä.” Oikea käteni hakeutui huomaamattani vasemman käsivarren luo, kuin suojaamaan sitä kohtaa johon pimeän piirto oli poltettu. Vaikka päällä oli takki ja kaikki muut vaatekerrokset, saatoin tuntea pienen vihlaisun sormenpäiden koskiessa sitä. Se oli ollut viime aikoina paljon entistäkin kivuliaampi. Luultavasti ihan jo siksi että se oli avain tähän kaikkeen, mutta toiseksi myös iho oli siltä osin muutenkin arka siihen osuneen kirouksen jäljiltä.

”Mä en voi pakottaa sua uskomaan mitään mitä mä sanon”, kiirehdin jatkamaan puhettani, ”Mutta mä haluan sanoa, että mä en koskaan tarkoittanut loukata sua. Ja mä en olisi koskaan pukenut sitä naamiota kasvoilleni, jos olisin ollut vapaa päättämään.”
Siinä tuntui olevan kaikki mitä minusta irtosi yhdellä kerralla. Ei läheskään tarpeeksi, ei yhtään mitään mikä olisi saanut hänet ymmärtämään. Saatika sitten uskomaan. Astuin muutaman askeleen lähemmäs. Oikein kerjäsin häntä lyömään, tekemään mitä ikinä tahtoi.
”Joka tapauksessa mä aion lopettaa sen kaiken vihdoin ja viimein, välitit sä siitä sitten ollenkaan tai et.”

/aksdj/

[jimmy]

(Aaaaye, baittaan vähän, keskitettyotsikko on kaunistus khy ongelma joo)

Brook Williams

Yleensä pystyin hillitsemään itseni. Pitämään pokan vaikka kiehuin sisältäpäin. Yleensä, vaikka mieleni teki huutaa ja potkia ja purra ja kiljua ja raivota, sain itseni pidättyä suurin piirtein rauhallisena. Yleensä olin tasainen ja selkeä. Yleensä en ollut täysin järjiltäni, siitäkin huolimatta, etten koskaan voisi olla kokonaisvaltaisesti järjissäni. Yleensä kaikki oli paljon helpompaa.

Mutta yleensä kaikessa oli jokin järki muutenkin. Aika kulki normaalisti, hyppimättä eteen- tai taaksepäin, yleensä kellon viisarit kulkivat johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti omissa uomissaan, pisteistä toiseen hiljalleen ja rauhassa, omassa tahdissaan, kukin missäkin mutta silti järkeenkäyvästi. Useimmiten ihmiset kävelivät eteenpäin elleivät olleet pieniä lapsia tai kilpailuissa, yleensä he tervehtivät ensin ja hyvästelivät jälkeenpäin, lähes aina kaikki tiesivät missä olivat ja minne olivat menossa ainakin, jos olivat matkalla. Harvemmin tuli kovinkaan suuria yllätyksiä, ihmiset tekivät mitä tekivät ja käyskentelivät rutiiniensa mukaan, kaavasta poikkeamatta, ihmisiä huijaamatta. Se sai tämän maailman pysymään paikoillaan. Se oli se minkä takia maapallo ei ollut räjähtänyt tuhansiksi kappaleiksi eliöt sen mukana. Se oli syy siihen, että minä olin tehnyt vain sitä, mitä minä olin aina tehnyt, se oli syy siihen miksi harkitsin ja olin yleensä tasapainoinen. Ja sen takia ihmiset välttelivät minua ja minä heitä.

Kai se sitten vain oli niin, että kun yksi kaava rikkoutui, muutkin säpälöityivät sen kanssa. Hiljaisena rihmana. Kaatuivat kuin dominopalikat jonossa, rauhallisten silmäparien katsellessa, hiljaisen kalinan kantautuessa korviin. Siksi dominopalikat olivat mustavalkoisia. Koska maailmakin oli. Koska järjestelmällisyys ja usko siihen, että mekanismi oli vahingoittumaton, olivat aina läsnä. Ja siinä vaiheessa kun jokin menisi vikaan - kun yksi palikoista värjättäisiinkin punaiseksi tai kun joku päättäisikin ottaa kaksi askelta yhden sijasta... Siinä vaiheessa ei ollut mitään jäljellä enää. Siinä vaiheessa kukaan ei voinut ymmärtää miksi tai milloin mitään tapahtuisi. Siinä vaiheessa vallitsisi säännötön, täysin sekopäinen kaaos, jotakin sellaista mikä ei voisi ikinä pitää otteessaan. Koska siitä luisuttaisiin aina pois. Ja sen kädet varmaankin oli amputoitu muutenkin.

Se oli jotain, mitä minun mielessäni kävi. Se oli jotain... sellaista, mitä en koskaan olisi uskonut tapahtuvan. Koska minäkin uskoin järjestelmään. Vaikka monin tasoin sitä vastaan valehtelinkin, minä myös uskoin itseeni. Siihen että minä olisin aina minä ja tekisin asioita joita vain ja ainoastaan minä tekisin vain ja ainoastaan itseni takia. Etteivät ulkoiset voimat voisi kovin paljoa minuun vaikuttaa, eivät enää. Siihen minä luotin, olin luottanut jo monia vuosia. Samalla olin uskonut, ettei maailma aina olisi niin yksinäinen minun kohdaltani, että minä vielä joskus saavuttaisin sen pisteen, jossa luottamus ei olisi pelkkä myytti. Samalla olin uskonut, että vaikka maailma ympärilläni kaatuisi, se minä minkä olin luonut... Sitä ei ravisteltaisi. Minä olisin aina pysynyt sinä itsenäni, joka päätti, mitä teki, joka mietti tarkkaan ennen kuin reagoisi yhtään mitenkään.

Olin väärässä. Olin hyvin vahvasti väärässä. Sinä hetkenä kun olin tutustunut Sidleyyn, paremmin kuin aiemmin, sinä pienenä hetkenä kun häivyin Tylypahkasta ja jätin sen maailman johon minut oli suurimmaksi osaksi vasten tahtoani lykätty, sinä hetkenä minun maailmani oli aloittanut kaaoksen, pienimuotoisen kaaoksen joka vielä oli pysäytettävissä, asetettavissa aloilleen, koska jos olisin saanut sen jonkin pysymään... Jos se olisi ollut jotakin vakaata, jotakin järjestelmällistä, jotakin tasaista, jotakin todellista... Silloin se ei olisi levinnyt. Silloin kaikki olisi ollut järkevästi. Silloin minä en olisi ajautunut siihen pisteeseen, jossa todellisuus räjähti ympärilläni samalla kuin jokin sisälläni naksahti pahasti.

Se kai johtui siitä, että olin tavallaan pettynyt. Pettynyt siihen että kaikki oletettavasti loppuisi tavalla jolla en tahtoisi sen loppuvan (miten se olisikaan mahdollista, kun todellisuudessa en tahtonut minkään loppuvan, vaikka niin kovasti yritinkin itselleni ja muulle maailmalle sitä vakuuttavan), siihen että kaikki tekivät asiat niin kuin minä pyysin että he eivät tekisi, se että minä petin muut ja he pettivät minut ja minä petin vielä kaiken lisäksi itseni siinä samalla kertaa. Olin pettynyt siihen etten osannut hoitaa asioita niin kuin olisin halunnut osata hoitaa ja vielä enemmän pettynyt siihen, ettei kukaan muukaan osannut hoitaa niitä yhtään sen paremmin. Minä olin sukeltanut pimeyteen, ja nyt kun joku hätäisesti valaisi sitä sammuvalla kynttilällä, minä olin olettanut sen olevan jotain suurempaa ja kirkkaampaa, ja totta kai olin ollut väärässä. Koska minä olin aina väärässä. Sen maskin takana, joka aina esitti, että minä tiedän, minä olen viisas. Loppujen lopuksi olin yhä se seitsenvuotias poika joka juuri oli löytänyt äidin vaatekaappien sisällön, sen sijaan että minä olisin se täysi-ikäinen, vastuuntuntoinen, hiukan omalaatuinen mutta silti järkevä ja harkintakykyinen miehentapainen, joka minun oletettiin olevan. Joka minussa yleensä nähtiin.

Oma vikani ja muiden myös. Kaikkien meidän jotka kuvittelivat voivansa muuttaa jotakin. Ei se niin mennyt. Kun jokin meni pieleen, se vain muistutti minua aina siitä, miten kaikki loppujen lopuksi on mahdotonta. Että kortit ovat jo jaettu, noppa heitetty, kaikki on valmiiksi suunniteltua. Pöytä on katettu ruoalla jota et ehkä haluaisi syödä mutta jota sinun on pakko niellä, sillä muuten kuolisit nälkään. Niin se vain on aina ollut eikä se miksikään muuttuisi tulevaisuudessakaan. Sitä kukaan ei voinut estää. Ei kukaan.

Kukaan ei voinut estää sitä, että Sidley oli vienyt minusta vähintäänkin hetkellisesti kaiken sen järjen hivenen mitä minussa toistaiseksi oli, ainakin näennäisesti, onnistunut pysymään kiinni.

"Sä olet pahoillasi? Sä olet vitun pahoillasi, niinkö? Voi jumalauta! No niin me ollaan vittu kaikki. Ja tietenkään sä et tarkoittanut, sä et tarkoittanut vittu yhtään mitään ja mä olen kyllä huomannut sen niin että pidä vaan saatanan tyhjät sanasi itselläsi. Toi on niin teennäistä, että mä en helvetissä halua kuulla mitään sellaista! Sä voisit kerrankin yrittää olla rehellinen!"

Jotenkin onnistuin saamaan ne kaikki sanat ulos kovana huutona, jotenkin onnistuin kuulostamaan täysin psykoottiselta, ääneni kimeänä ja katkeilevana, puhetulvani suorana, nopeana ja harkitsemattomana. Onnistuin kävelemään lähelle Sidleytä, onnistuin riuhtomaan häntä hänen solmiostaan ja minä en tiennyt mitään tätä tehtäessäni, mitä oikein kaikella sillä hain. Se ei tuntunut edes hyvältä. Olisi voinut kuvitella, että kun kaiken sen sisälle pakkautuneen sai tällä tavalla aggressiviisesti purattua ulos, että sen olisi huomannut, mutta minä en tuntenut itseäni yhtään sen kokonaisemmaksi kuin aiemminkaan. Päinvastoin.

"Jos sä et kerran halunnut loukata mua, niin kerro miksi helvetissä sä teit niin." Ääneni muuttui hiljaisemmaksi, se sortui sanojen välillä, se oli epätasainen ja vaikea, se oli tavallaan kuiskaus mutta toisaalta ei eronnut äskeisestä huudostani ollenkaan. "Kerro miksi vitussa sä otit mut ja kerro miksi sä palautit... Et edes vahingoittuneena, sen mä olisin vielä kestänyt, mutta rikkinäisenä. Etkö sä näe, miten hajalla mä olen? Kato nyt! Katso miten sä olet onnistunut hajottamaan mut. Mä olen täynnä aukkoja, katso nyt mitä vittua sä teit mulle."

Olisi voinut kuvitella, että se, että olisin itkenyt olisi voinut tehostaa sanojeni dramaattisuutta. Traagisuutta. Vedin kaiken niin yli, ja niin luontevasti ja niin... tyhjästä, etten tiedä mistä löysin kaikki ne sanat. Tein sen vasten tahtoani ja vastoin omaa harkintakykyäni. Mutta minä en itkenyt. Vaikka olin hajalla, en sortunut kyyneleisiin. Ja loppujen lopuksi saattoikin olla niin, että kun nihkeät käteni repivät Sidleytä hänen kravatistaan ja silmäni tuijottivat suoraan häntä epätoivoisina mutta kasvot vakavina, kuivina, epätoivoisina... Se sai sen kaiken paljon todellisemmaksi. Ja jotenkin, kun uskoin että jos hän olisi sitä mitä olin aiemmin uskonut hänen olevan (sitä, mitä yhä sisälläni, itselleni myöntämättä, uskoin hänen vieläkin olevan), vain kuvittelin, että uppoutuessani aiempiin muistoisin saisin ne hetket takaisin sellaisina kuin ne sinä hetkenä olivat olleet. Sillä viime joulun jälkeen muistotkin olivat hajonneet minun itseni myötä. Siksi, oletettavasti viimeisen kerran, vedin Sidleyn tasolleni, maistoin hänen huuliaan, viimeisen kerran, ja tunsin oloni rikkinäisemmäksi kuin koskaan. Se tulisi olemaan loppu. Vielä joskus.

Mutta vielä tämän pienen hetken kaikki voisi olla niin kuin joskus ne olivat.

[Braile]

/joo-o siitä vaan :--- D/

Sidley Shiver

Oli edelleenkin jotenkin mahdotonta ajatella, että tämä kaikki oli tosiaankin lähtöisin minusta. Tämä oli ottanut niin paljon suuremman mittakaavan kuin mitä olin osannut kuvitella tänne lähtiessäni. Rehellisesti sanottuna olin tuskin uskaltanut toivoakaan mitään erityistä. Olin ajatellut tämän olevan nopeasti ohi, päättyvän lähinnä siihen että minä lähtisin ja kääntäisin selkäni lopullisesti tälle kaikelle, mutta asiat eivät selvästikään olleet lähellekään niin yksinkertaisia kuin mitä olin luullut.
Vielä tähänkään mennessä minulle ei ollut edes selvinnyt täysin, mitä minä todellisuudessa hain. Aika alkoi olla kortilla, mutta päätöksen tekeminen tuntui koko ajan vain vaikeammalta sen kehittyessä aina vain ristiriitaisemmaksi.

Toki suuri osa minusta halusi takaisin siihen menneeseen, joka tuntui enää pelkältä kauan sitten mielestä pois hämärtyneeltä muistolta. Niin epätodellista kuin se oli aina ollutkin, tiedostin kuitenkin aivan liian vahvasti asioiden oikean laidan.  Erityisesti sen, kuinka perusteellisesti olin mennyt pilaamaan sen kaiken pelkkää kokemattomuuttani. Pääni täyttyi syyttävistä äänistä ja niistä kaikista asioista, jotka minun olisi pitänyt tehdä täysin toisin. Jos olisin tehnyt niin tai näin, kaikki voisi olla aivan erilaista kuin nyt.
Mutta miten kukaan olisi voinut olettaa minun toimivan täydellisesti? Elämä häntä ennen oli ollut täysin tyhjää. Juuri hänen myötään olivat tulleet ne  ensimmäiset asiat, joita saatoin jälkeenpäin ajatella virheinä joista ottaa oppia. Tietenkään en tekisi enää samoin, mutta millä minä muka menneet takaisin otin? Se näytti olevan yhtä mahdotonta kuin koko asian selittäminen hänelle.

Toisaalta kuitenkin pelkäsin yhä sitä kaikkea. Kaikki oli muuttunut niin kovin erilaiseksi kun aloimme pikkuhiljaa saada selville asioita toisistamme, ja tämä taisi olla vasta alkua. Vastaan tulisi varmasti vielä paljon muutakin, jonka hän oli kuvitellut täysin erilaiseksi minussa. Tuskin hän muutoin olisi tähän kaikkeen ikinä ryhtynytkään. Eihän minussa koskaan mitään erityistä ollut. Ei yhtään mitään, mikä olisi kiinnittänyt hänen huomionsa kaikkien niiden muiden ihmisten seasta.
Juuri se epäsuhdannaisuus tuntui hermostuttavan minua enemmän kuin mikään muu. Olinhan minäkin kyllä jo pelkästään tänään selvittänyt jotain hänestä lattialla lojuvan roinan perusteella, mutta ei kyllä sitä ainakaan näyttänyt salailevankaan. Olin sitä paitsi selvästikin liian sokea voidakseni tehdä siitä asiasta sen suurempaa numeroa.

Tiesin että minulla oli huono tapa vertailla asioita, mutten vain mahtanut sille mitään. Näin vain niin selvästi silmieni edessä kuinka paljon korkeammalla tasolla Brook oli minuun verrattuna, ja se etäisyys tuntui liian pitkältä jotta mikään olisi toiminut. Tällä hetkellä se kuilu kun oli vielä syventynyt entisestäänkin.
Jossain vaiheessa, silloin kauan sitten kun en olisi voinut edes kuvitella asioiden kärjistyvän tällä tavoin, olin kyllä ajatellut että ehkä hän voisi antaa anteeksi ne virheet joita minusta löytäisi. Olin ajatellut kaiken niin mustavalkoisesti, aivan kuin mikään ei olisi voinut mennä enää vikaan kun jotain olin kerrankin saanut osalleni.

Mutta tietenkään siinä ei ollut mitään järkeä. Oli täysin typerää edes toivoa, että hän olisi ohittanut kaiken piilottelemani yhdellä olankohautuksella. Niin kuin minä ehkä olisin saattanutkin hyvinkin tehdä samaisessa tilanteessa hänen kohdallaan.
Olinhan minä kuitenkin joutunut toteamaan, ettei täydellisyyttä sitten kuitenkaan ollut olemassa, vaikka niin olin ehkä luullutkin hänet tavattuaan uudestaan viime syksynä. Täydellisyys oli vain yksinkertaisesti pois kaikkien ulottuvilta. Joku saattoi olla lähellä sitä, mutta täysin virheetön ei ollut kukaan.

Se oli vain yksinkertaisesti ollut liian iso askel otettavaksi kerralla. Se erotti minut niin selvästi siitä kaikesta, johon olin kahdenkymmenen vuoden aikana oppinut tottumaan. Siihen kaikkeen, johon ei oikeastaan koskaan sisältynyt mitään. Tähän mennessä en ollut saavuttanut mitään elämässäni, mutta olin aina kuvitellut senkin päivän koittavan vielä joskus. Olin jo luullut löytäneeni paikkani vihdoin, mutta sitten kaikki oli hajonnut käsiin täysin arvaamatta. Pienellä harkitsemattomuudella oli ollut niin tuhoisat seuraukset, että se tuntui lähes yhtä epätodelliselta kuten se vaihe elämässä mikä oli edeltänyt tätä kaaosta.
Ja juuri se tässä ehkä olikin se vaikein asia selitettäväksi. En ymmärtänyt itsekään itseäni, joten miten minun muka oli tarkoitus saada hänetkään tajuamaan koko helvetin tilannetta yhtään sen paremmin?

Sillä hetkellä olisin vain halunnut kääntää nopeasti selkäni ennen kuin ehtisin nähdä sanojeni vaikutuksen. Ne palauttivat jälleen kerran hyvin selvästi mieleeni, kuinka vähäinen minä todellisuudessa olin keneen tahansa verrattuna, ja sitten oli vielä hän joka oli silmissäni vielä muitakin niin paljon ylemmällä tasolla tämän maailman arvojärjestyksessä. Minun olisi pitänyt alun perinkin saada hänet ymmärtämään kaikki ne syyt, miksi hänen ei tosiaankaan olisi pitänyt tuhlata aikaa kanssani. Aloittaen esimerkiksi juuri siitä merkistä, joka käteeni oli poltettu.

Nyt kun sitä ajatteli, tiesin että hän olisi voinut jopa sulattaa asian sellaisenaan mikäli olisin vain kertonut totuuden heti turhia jahkailematta. Kaikessa rauhassa selittämällä olisin voinut  saada hänet ymmärtämään sen motiivin, miksi olin alentunut vaihtamaan leiriä sille väärälle puolelle ja suostunut käyttämään heidän minulle suomaansa valtuutta tappaa viattomia ihmisiä.
Oma henkeni oli maksanut aivan liikaa kun otti huomioon, ettei se todellisuudessa ollut minkään arvoinen. Jos olisin vain saman tien varoittanut häntä siitä kaikesta, tätä ei olisi, riippumatta siitä olisiko hän hyväksynyt asiaa lainkaan vai ei. Totuus olisi ratkaissut paljon jo varhaisessa vaiheessa ennen kuin  tämä oli ehtinyt kehittyä syvemmäksi.

En vain ollut halunnut sotkea häntä mihinkään omiin vaikeuksiini. Itsehän minä olin tämän tien valinnut, ja aivan tarpeeksi olin jo itsekkyydelläni ehtinyt vääryyttä aiheuttaa.
Se nyt tästä vielä olisikin puuttunut, jos joku heistä olisikin saanut tietää Brookista. Taitaisin kuitenkin olla itse pian kuolonsyöjien tappolistalla, sinnehän minut oltiin haluttu heittää jo aikoja sitten. Minulle oltiin aina oltu katkeria perheeni takia, mutta en minä toisaalta kyllä heiltä sympatiaa ollut kaivannutkaan. Tiesin kuitenkin, että nyt kun heillä vihdoin olisi mahdollisuus päästää minut hengiltäni, he voisivat ottaa tilanteesta kaiken irti ja kostaa aluksi menetettyjen työkavereiden ja ja muiden läheisten puolesta. Silmä silmästä, eikö?
Vielä puolisen vuotta sitten minulla oli ollut se etu puolellani, ettei minulla tosiaan ollut ketään josta olisin todella välittänyt. Mutta joulunkin aikaan olin jo vaarantanut sen ainoan minulle oikeasti merkitsevän hengen, ja selvinnyt siitäkin tilanteesta loppujen lopuksi loukkaamalla häntä itseään.

Ja kuten olin olettanutkin, sanani eivät todellakaan tätä tilannetta olleet pelastaneet. Laskin jälleen katseeni maahan, juuri kun olin sen häntä kohti uskaltautunut kohottamaan, ja kuuntelin hänen huutoaan, kyeten vain juuri ja juuri sisäistämään kaikki ne sanat jotka korviini kantautuivat. Ne tuntuivat tulevan jostain hyvin kaukaa, vaikka hän aivan lähellä olikin ja huusi niin lujaa että ääni kantautui varmasti muihin viereisiin asuntoihin, jossa ihmiset viettivät kaikessa rauhassa ystävänpäiväänsä. Olisin halunnut lähteä pois, jättää sen kaiken taakseni. Olin hävinnyt jälleen kerran enkä tiennyt kauanko jaksaisin sitä enää. Kunnon sanoja minulla ei  ainakaan enää olisi, jos koskaan oli ollutkaan.

Tällä kertaa hän sitten oli täysin väärässä siinä mitä puhui, mutta mitä muutakaan hän olisi siinä tilanteessa voinut? Ei ollut mitään, millä olisin voinut vakuuttaa olevani ensimmäistä kertaa oikeasti rehellinen. Vaikka olisinkin ollut kuinka taitava tahansa puhumaan, en olisi varmasti saanut häntä ymmärtämään sen paremmin. Sanani pysyivät tyhjinä, ne eivät millään voineet lyhyesti kertoa sitä kaikkea mitä päässäni todellisuudessa liikkui.
Olisin vain tarvinnut lisää aikaa ja lisää kärsivällisyyttä, mutta en vaan voinut alkaa vaatia sellaista häneltä. Minulla oli ollut tilaisuuksia muutenkin aivan tarpeeksi. Olisin voinut kertoa minä hetkenä tahansa kun vain olin nähnyt hänet. Tai sitten olisin voinut edes soittaa, olihan minulla hänen numeronsakin ollut jo vaikka kuinka kauan. Tehdä kuitenkin edes jotakin, ihan mitä tahansa asian eteen, mutta ei.

Vasta kun tajusin Brookin kuitenkin ottavan muutaman askeleen eteenpäin minua kohti, saatoin nostaa katseeni ylös ja nähdä hänen toivottomat kasvonsa lähempää kuin pitkiin aikoihin. Odotin hänen lyövän, odotin hänen satuttavan minua millä tahansa tavalla minkä vain näki parhaaksi sillä hetkellä, mutta sen sijaan hän ryhtyikin riuhtomaan solmiota kaulassani, saaden sen vain hieman kiristymään kaulaani vastaan. En voinut ymmärtää. En sitten mitään.

Katsoin kuin kauhusta lamaantunein silmin suoraan häneen takaisin kuunnellessani kuinka äsken niin hysteerinen huuto hiipui ja sanat muuttuivat vaimeammiksi.  En saattanut tehdä muuta kuin vain sen mitä hän käski. Katsoa häntä. Katsoa ja katua.
Aloin vihdoinkin tajuta kunnolla, kuinka pahasti olin asiat sekoittanut hänenkin osaltaan. Sitä ennen olin kuvitellut hänen olevan paljon tämän kaiken yläpuolella. Mutta hän oli vähintään aivan yhtä hajalla kuin minäkin, hänhän se siinä kuitenkin oli se, jota tässä oli loukattu enemmän. Minä olin vain sen kaiken pahan aiheuttaja, jonka ainoa osalla ainoa kärsimys oli kestää polttelevaa syyllisyydentuntoa. Se oli rooli, jota en olisi koskaan osannut kuvitella joutuvani ottamaan. En ollut uskonut edes kykeneväni sellaiseen. Miten kukaan olisi voinut tuntea olonsa niin loukatuksi minun takiani? Mutta nähtävästi olin ollut väärässä senkin suhteen.

En saanut sanaa suustani vaikka olisi pitänyt. Siihen hän ei tosin antanut edes mahdollisuutta tällä kertaa. Jälleen kerran hän pääsi yllättämään minut perin pohjin vetäessään minut vieläkin lähemmäs. Tunsin sen jo liian tutuksi käyneen syyllisyydentunteen leimahtavan sisälläni ehkä vahvempana kuin koskaan maistaessani Brookin huulet omillani nyt ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Ainoa asia minkä tiedostin sillä hetkellä oli se, kuinka väärin se oikeasti oli. Käteni tarttuivat vaiston varassa hänen olkapäihinsä ja työnsivät häntä kauemmas minusta, niin pahalta kuin se toisaalta tuntuikin.

Hetken vain tuijotin häntä epäuskoisena. Hän oli todellakin löytänyt sen tavan, jolla minua pahiten saattoi satuttaa. En vain olisi voinut kuvitella hänen alentuvan siihen enää.
”Mä todella tarkoitin niitä jokaista sanaa”, lausuin lopulta puoliääneen, saaden aikaan pelkän käheän kuiskauksen. Pelkäsin taas alkavani toistaa itseäni, saavan hänet huutamaan jälleen kerran. Minussa ei ollut mikään, mikä olisi estänyt häntä tekemästä sitä.
”Mä vaan.. En mä voinut kuvitella että saisin jotain tälläistä aikaan. Yritin vaan kerrankin olla jotain, ja heti kaikki hajos käsiin. Jos olisin vaan heti kertonut totuuden sule, tää kaikki olis loppunut siihen. Ja sitä juuri mä pelkäsin. Vaikka mä nyt tajuankin, että se olisi ollut ainoa oikea ratkaisu.”

Siinä se oli, itsekäs totuus aivan liian yksinkertaiseksi tiivistettynä. Huomasin kuinka äsken niin lasittuneet silmäni kostuivat, ja luomeni räpsyivät auki ja kiinni muutamassa sekunnissa varmasti useammin kuin moneen minuuttiin yhteensä. En antanut kuitenkaan itselleni lupaa sortua lopullisesti siihen hänen eteensä. Sille löytyisi oma aikansa varmasti myöhemminkin.
”Mä en tiedä itsekään kuinka mä olen voinut olla niin itsekäs”, totesin sitten, kääntäen päätäni hieman sivulle niin etten enää voinut katsoa häntä suoraan slmiin, ”Jos mä olisin tehnyt oikean päätöksen jo silloin vuosia sitten, tää ei olisi koskaan alkanutkaan.”
Tarkoitin sillä nyt lähinnä sitä yötä, jona olin tuntenut päässeeni kuin koira veräjästä kaupitellessani itseni pimeän puolelle, maksaen sillä henkeni pitämisestä. Silloin se oli tuntunut niin mitättömältä kuolemaan verrattuna. Ei vaan enää. Hän ei vaan voinut ymmärtää sitä, mutta ehkä olikin parempi etten alkanut selittämään ellei hän sitten sitä vaatisi.

”Mutta mulla ei ole aavistustakaan, miten saisin sut uskomaan tän kaiken, tai onko se edes mahdollista. Jos sä haluat tietää jotain, ihan mitä tahansa, mä lupaan kertoa kaiken.. Ja aivan yhtä hyvin sä voit käskeä mua häipymäänkin. Sulla se päätösvalta kuitenkin on. On aina ollutkin.”
Hitaasti käänsin lopulta katseeni takaisin, katsoin suoraan niihin sinisiin silmiin, nyt ehkä viimeistä kertaa. Loppu saattoi olla vaikka alle minuutin päässä. Olin saattanut käyttää kaiken minulle suodun ajan ja epäonnistua. Siltä varalta että tämä hetki oli viimeinen, avasin vielä kerran suuni ja tuskin kuuluvasti kuiskasin viimeisen anteeksipyyntöni ennen kuin kuulisin hänen kaikesta päättävän äänensä.

[jimmy]

Brook Williams

Meillä on ollut niin vähän aikaa. Ei ole juurikaan muistoja joita palauttaa. Silti... Siitäkin huolimatta, tuntiessani kädet olkapäilläni, huomatessani huulieni suutelevan hetken vain ilmaa, tunnen pettyväni. Avaan silmäni jotka ilmeisesti olen jossain vaiheessa sulkenut. Avaan ne ja katson Sidleytä liian pettyneenä.
Minä haluan sen vähän takaisin. Se on aivan selvää. Minä haluan sen takaisin, mutta en tiedä. En tiedä olenko valmis, olenko pystyvä sellaiseen. Hän tuhosi minut jo kerran, enkä voi tietää, tapahtuuko se uudestaan.

Kuuntelen hänen sanojaan enkä käsitä mitään. Ruumiini harjoittaa samaan aikaan tuhatta pakkoliikettä – hypistelevät liian suuren paitani helmaa, varvistan, puren huuliani, revin tosiella kädellä kynsiäni ja ihoa niiden ympärilät – jotka johtuvat stressistä, väsymyksestä, pelosta, krapulasta. Huomaan käsieni hikoavan ja vedän hitaasti sormeni Sidleyn solmion ympärilät, jota olen repinyt, josta olen pidellyt kiinni pakkomielteisesti jo jonkin aikaa. Tuijotan vain Sidleytä, yritän ymmärtää hänen ajatuksiaan, yritän selvittää onko hän tosissaan. En voi tietää, en koskaan voi tietää, joten minun pitää vain tehdä päätös. Päätös, joka on aivan liian vaikea tehtäväksi, jota jonkun niin häilyväisen henkilön kuin minun ei missään nimessä pitäisi saada tehdä. Mutta hänen viimeiset sanansa, anteeksipyyntö joka muistuttaa kuiskausta, joka on osoitettu pikemminkin lattialle kuin minulle, saa sydämeni ylikierroksille, pulssini yliluonnollisen kiivaaksi. Ja jotenkin sen myötä minä vain tiedän.

”Mä … uskon sua”, vastaan hiljaa. Ääneni on vain hivenen kovempi kuin Sidleyn viimeisin kuiskaus eikä missään nimessä vahvempi. En edes yritä kuulostaa varmalta, sillä on aivan selvää, että en ole sitä. Miten kukaan koskaan voisi olla? Edes niin järjetön ihminen kuin minä.

”Mä uskon sua”, toistan niin että vain sana ”uskon” kuuluu juuri ja juuri, ne kaksi muuta sanaa hukkuvat jonnekin sisälleni. Toistan sen vielä kerran, kahdesti, yritän vakuuttaa itseäni siitä että tarkoitan sitä vaikka tiedän ettei siihen ole tarvetta. Yleensä sanoessani jotakin todella tarkoitan sitä, ellen valehtele tiedostaen ja suunnitellen, eikä tämä ole sitä. Minä uskon Sidleyn onttoihin sanoihin, onttoihin ja mielikuvituksettomiin sanoihin joita todenmukaisempia on vaikea kuitenkaan keksiä, ellei Sidley olisi sitten sanonut että olen vitun ruma huora joka ei tarvitse – joka ei ansaitse – ketään, joka on tuomittu yksinäisyyteen ja ahdistukseen ja eristyneisyyteen ja ansaitsee sen koska on tehnyt elämänsä aikana liikaa vääriä valointoja, koska olen vääränlainen enkä koskaan voisi tyydyttää ketään muuta kuin itseäni enkä itseänikään kunnolla. Se olisi ollut helposti uskottavissa, se olisi ollut totuus. Mutta en halua kuulla sitä, koska tiedän sen jo, ja koska tulkitsen sen jo valmiiksi kaikkien – aivan kaikkien – katseista ja pienistä eleistä.

Tajuan taas miten jumalattoman kipeä pääni on. Kipu ei koksaan kadonnut minnekään, minä vain unohdin sen kuunnellessani Sidleyn anteeksipyyntöjä, ja nyt kun olen kuullut ne, nyt kun olen melkein antanut anteeksi, saatan taas keskittyä olennaiseen, fyysisesti kivuliaampiin asioihin. Mieleni tekee vain taipua kaksin kerroin maahan, sulkea silmäni ja painaa pää polvien varaan, tai laittaa jotakin kylmää (jonka, vahingosta viisastumatta, en vieläkään tajua auttavan mitään) sen päälle. Luon Sidleyyn epämääräisen, tulkitsemattoman katseen, jonka tarkoitan sanomaan ”odota-pieni-hetki-tulen-kohta-takaisin” mutta joka epäonnistuu täydellisesti ja näyttää varmasti typerältä. Onnistui katsein kommunikoiminen tai ei, käännyn kohti keittiötäni, kävelen sinne piiloon.

Join eilen sen verran paljon etten tiedä, auttaako se oikeastaan mitään (enkä totta puhuakseni edes ole erityisen innostunut juomaan Sidleyn edessä nyt kun olen jo muutenkin osoittanut olevani typerä ja arvoton), mutta nostan kuitenkin jääkaapin keskihyllyn perältä puoliksi juodun siiderin. En yleensä edes juo sitä – koska yleensä pysyttelen vahvemmissa juomissa, mikä ei tosiaan ole kehuttava asia, ei varsinkaan nyt kun muutenkin näytän kadulta nostetulta pummilta repaleisten vaatteideni ja vain puoliksi pestyjen meikkieni kanssa. Sulkiessani jääkaapin oven näen pienen epämääräisen heijastuksen kasvoistani sen metallisesta pinnasta, enkä voi ymmärtää, miten Sidley on kestänyt katsella minua näiden pienien hetkien ajan. Tunnen miten sydämeni alkaa jälleen hakata järjettömänä, kun alan ajatella mahdollisuuksia Sidleyn ”todellisista motiiveista” (olen vainoharhainen, olen aina ollut, enkä tule koskaan varmasti pääsemään siitä eroon; vaikka kuinka tahtoisin uskoa häneen, en usko että koskaan voin, vaikkei sitä mitä hänon olisi koskaan tullut ilmi), ja niistä en muista puoliakaan jälkikäteen. Stressin lisätessä päänsärkyäni ryhdyn jälleen hädissäni penkomaan keittiön kaappejani yrittäen löytää tupakkaa, mikä on jälleen turhaa sillä tiedän hyvin säilyttäväni askeja makuuhuoneeni vaatekaapeissa. Ehkä sen takia päättelen, että on hyvä ajatus tunkea pää jälleen vesihanan alle, ja teen työtä käskettyä onnistuen vain kastelemaan hiukseni sen sijaan että alkuperäinen tarkoitusperä olisi mitenkään toteutunut.

Juon siideripullon lähes tyhjäksi, mutta en huomaa radikaalia muutosta olooni joten astelen vielä kerran jääkaapille ja työnnän pullon pohjineen sen perälle. Jään seisomaan hetkeksi paikalleni, nyt poissa Sidleyn silmistä yritän taas rauhoittua – olenhan jo onnistunut antamaan huonon (entistäkin huonomman) kuvan itsestäni hänelle, tai oikeastaan siitä mitäö ”minusta” on enää jäljellä. Pyyhin kasvojani käsivarteen, sillä hiuksistani valuu kiitettävästi vettä niille. Sitten tajuan, että valitettavasti hiukseni eivät ole ainoa lähde vaan myös kyynelkanavani ovat onnistuneet avautumaan, ensimmäistä kertaa ikuisuuteen. Ja tajuan, että olen raunioina, vitun hajalla, että juuri nyt en vain kestä olla näin, olla tällainen, olla minä tämän maailman keskellä, ja vajoan selkä kylmään kaapinoveen nojaten maahan uikuttamaan käsiini paskamaisen elämäni muistoja.

Kaikista pahinta on se, että olen yksin. En halua olla yksin, en kestä olla yksin, ja vaikka jostain syystä onnistuisinkin saamaan Sidleyn pysymään luonani vielä hetken, tulisin aina olemaan yksin. En voi sille mitään, ja nyt tiedostaessani sen vajoan entistä enemmänkin kasasan. Eikä loppujen lopuksi silläkään ole mitään väliä sillä tänään mikään ei vain voi mennä oikein.

En anna heikkouden vallita itseäni kovin kauaa, ehkä puolen minuutin ajan, ja sitten nousen. Onnekseni silmäni ovat jo valmiiksi punaiset, niin ettei tarvitse esitellä Sidleylle miten säälittävä tosiaan olenkaan, sillä hän on jo saanut nähdä tarpeeksi – liikaakin. Pyyhin vedet pois kasvoiltani, hengitän hetken paikoillani jotta pulssini syke hiljalleen tasoittuisi. Suljen silmäni puhallan hitaasti ilmaa keuhkoistani, sitten palaan olohuoneeseen.

”Sori”, sanon typerästi niin tasaisella äänellä kuin vain pystyn. ”Maailman pahin krapula, aspiriinit loppu, tupakat hukassa ja elämäni on muutenkin helvetillistä enkä varmasti ole järjissäni.” Anteeksipyyntöni on naurettava ja tunnen kieriväni itsesäälissä, ehkä täysin aiheellisesti mutta istuessani nahkasohvalleni muistan etten erityisen hyvin ole Sidleytäkään kohdellut. Ei sillä että hänkään olisi ollut maailman parhaiten tehnyt minulle, mutta mielipuolinen huutaminen, valitus, mahdollisesti inhimillisen virheen vuoksi saattaa olla kohtuutonta. Mutta aina on sekin mahdollisuus, että hän yhä leikkii tunteillani, että tämä kaikki on kuin jokin sairas vitsi. Ja sitä en puolestani halua uskoa. En halua, että ihminen jonka takia olen tuntenut, jonka takia olen kärsinyt niin paljon kuin Sidleyn vuoksi olen, on aiheuttanut sen vain sen vuoksi että se on hauskaa.

”Mä haluan … että sä kerrot kuka sä olet”, sanon Sidleylle viiaten hänen aiempaan ilmoitukseensa siitä että saan kysyä mitä tahansa. ”Kerro jotain todellista.” Haluaisin tietää, puhuuko hän totta, mutta se on mahdotonta. Haluaisin tietää, mitä hän todella tuntee, mutten halua hänen sanovan sitä ääneen. Se on minun päätökseni. Päätös, jota en ole vielä tehnyt.

(PASKAA=)=)=))

[Braile]

Sidley Shiver

Kun täysin arvaamatta kuulinkin ne sanat, joita olin kutakuinkin kaikki nämä minuutit odottanut, en tiennyt kuuluiko minun saman tien uskoa niihin vai. Tietysti olisin halunnut, mutta tiesin ettei tämä vain voisi olla niin yksinkertaista, kaiken sen jälkeen. Vaikka hän sanoisi tai tekisi mitä tahansa, kaikki vähäiset muistot säilyisivät kuitenkin kauemmin kuin halusin kuvitellakaan. Kun jotain tälläistä kerran tapahtui, ei sitä noin vain unohdettu. Pahat asiat säilyivät lähestulkoon aina pidempään kuin ne päinvastaiset, niin ristiriitaista tahansa kuin se olikin. Vaikka varmasti kuka tahansa olisi pärjännyt paremmin vain unohtamalla kaikki mahdolliset takapakkinsa, harva siihen kuitenkaan pystyi. Tai niin minusta ainakin tuntui. Tämä tulisi varmasti vahvistamaan käsitettäni vielä myöhemmin, vaikka ajatusmaailmani olisikin juuri jonkinlaista uudistusta kaivannutkin.

Sanoihin oli kuitenkin vaikea uskoa joka tapauksessa, oli menneisyys sitten minkälainen tahansa. Ei siksi, että hänen äänensävynsä heikkous olisi minut saanut mitenkään epäilemään – päinvastoin – mutta omat puheeni taasen.. ne olivat olleet niin täynnä epäuskottavuutta kuin vain oli mahdollista. Jokainen sana oli miltei kaikunut onttouttaan, mutta sitä lähemmäksi totuutta en vain ollut päässyt. Ja se totuus oli kaunistelematon ja koruton; varmasti hyvinkin epämieluisaa kuunneltavaa, mutta kun oli kyse valheiden selvittämisestä, uskoin että ei tässä muuta oikeastaan kaivannutkaan. Kylmä ja karu todellisuus piti vain kohdata sellaisenaan kuin se oli, ei sille mahtanut mitään. Joskus se tulisi kuitenkin vastaan. Täysin nurkan takaa tulleet yllätykset eivät johtaneet koskaan mihinkään hyvään, sen olin jo saanut oppia aivan tarpeeksi perusteellisesti.

Ja jos hän kerran sanoi uskovansa, minun tehtäväni täytyi olla näissä olosuhteissa puolestaan luottaa häneen. Kun tarkemmin ajatteli, en muistanut oikeastaan koskaan kunnolla uskoneenikaan täysin hänen sanaansa, joten nyt oli viimeistäänkin sen aika. Olin aina jatkuvasti kuvitellut, etten välttämättä tiennyt tosiaankin kaikkea ja epäillyt poikkeuksetta saatoinko tosiaan olla kaiken sen arvoinen mitä hän minulle sanoi. Vika ei tietenkään ollut hänessä, sillä luottamukseni taso ei tosiaan ollut kehuttavaa. Minut oli kasvatettu varomaan kaikkea kuulemaani, vavahtamaan kauemmas pienistäkin asioista, jotka vaikuttivat olevan vähänkin arvaamattomia. Pimeän puolen kannattajat eivät olleet niinkään kehittäneet ajatusmaailmaani oikeaan suuntaan.

Sitä ei kuitenkaan voisi jatkua ikuisesti. Jonkin tulisi muuttua, sillä enää en voisi jatkaa eteenpäin aina vain heikkenevien valheideni varassa. En hänen kanssaan ainakaan.
Jos en voisi luvata muutosta itselleni, en voisi tehdä sitä hänellekään. Tiesin kyllä hyvin ettei se tulisi olemaan helppoa, sillä minä tunsin itseni. En kovin hyvin, mutta lähes riittävästi kuitenkin. Ainakin tiesin varsin perusteellisesti mitä en halunnut, vaikkakin juuri sellaisilla asioilla sattuikin olemaan tapana asettua tielleni. Olisi vain pitänyt selvittää, miten moiset esteet olisi kuulunut kiertää. Se oli vain helpommin sanottu kuin tehty, mutta jos tavoite olisi selkeä, en pitänyt sitä loppupeleissä mahdottomana edes minulle itsellenikään.

Seurasikin lyhyt tovi, jolloin vain saatoin katsoa Brookia suoraan silmiin, kuin yrittäen kysyä niiltä mikä tässä enää oli totta ja mikä ei. Se hetki ei kuitenkaan ehtinyt kovin pitkäksi venyä hänen luodessa jonkinlaisen merkitsevän katseen minuun ja käännähtäessä ympäri. Seuraavaksi hän sitten olikin poissa luotani, niin lähellä kuin äsken oli ollutkin.
Saatoin vain jäädä paikoilleni ja miettiä, oliko minun nyt aika lähteä, vai oliko tämä vain pieni aikalisä tai jokin muu vastaava. Jos hän halusi nyt minun lähtevän, tämä kaikki olisi jäänyt aivan liian lyhyeen. En ollut tajunnut käyttää tätä minulle suotua aikaa tarpeeksi hyvin.
Minulle tämä vain oli vain liian vähän.
Kai minä kuitenkin jotain tältä olin odottanutkin, vaikken sitten tiennytkään mitä. Mutta olisin minä sen sitten tiedostanut, kunhan olisin vain ensin saanut haluamani. Oli se sitten mitä tahansa. Asiat tajusi aina vasta jälkikäteen, ei koskaan silloin kun olisi pitänyt.

Päätin kuitenkin jäädä siihen ainakin vielä toistaiseksi, turhaahan se oli alkaa lähtöä tekemään jos ei kuitenkaan täysin suoraa käskyä siihen saanut. Toisaaltahan se minun kaikkia mahdollisia vaikeuksia aina hädissään pakoon juokseva puoliskoni halusi jo mennä, toivoa jälleen kerran ajan parantavan haavat itsekseen, mutta tiesin hyvin kokemuksesta että siihen vaistoon minulla ei vaan ollut luottamista. Vaikka pakeneminen voisi tuntua hetken aikaa ainoalta oikealta ratkaisulta, se kostautuisi aina jälkeenpäin. Kun jätti jotain kerran kesken, se olisi paljon vaikeampaa aloittaa alusta seuraavalla kerralla. Jos en saisi kaikkea sanottavaa ulos tällä kertaa, en uskonut kovinkaan vakaasti että pystyisin enää tekemään jo tällä kertaa vaikealta tuntunutta päätöstä tulla koputtamaan hänen asuntonsa ovea vielä uudelleen.

Ajatukseni harhailivat puolelta toiselle vailla minkäänlaista järjestystä. Samalla kun katseeni liikuskeli levottomana ympäri asuntoa, yritin kuunnella mitä ääniä keittiöstä kuului. Jääkaapin ovi siellä ainakin aukesi. Oletin siitä Brookin palaavan aivan pian ja tuovan jotain mukanaan, mutta äänistä päätellen hän olikin ilmeisesti päättänyt ottaa jotain itselleen. Parempi näin, voisin vain hetken olla ja yrittää saada itseni edes jollain tavalla ylös sieltä näkymättömästä kuilusta, jonne olin tuntunut pudonneen jo alkumetreillä. Pitäisi vain kasata itseni, ottaa niskasta kiinni kerrankin oikealla hetkellä. Ei se niin vaikeaa voinut olla, eihän? Kohta Brook tulisi takaisin ja minun tulisi taas vain jatkaa eteenpäin. Enää ei ollut varaa ottaa yhtäkään askelta taaksepäin. Sitä ei tämä hauras kokonaisuus enää kestäisi.

Siinä sitten odotellessani koitin epätoivoisesti saada päähäni seuraavia sanojani, mutta mieleni oli yksinkertaisesti täynnä tyhjää. Olin tehnyt voitavani tähän asti, niin vaikeaa tahansa kuin se olikin itselleni myöntää. Enempää ei kuitenkaan voinut minunlaiseltani vaatia, ei ainakaan kukaan muu kuin minä itse.
Tiesin kyllä varsin hyvin itsekin että omat vaatimukseni olivat aivan liian korkeita, asetettu jonnekin niin korkealle etten koskaan tulisi niihin asti yltämään. Joka kerta kun yritin vähänkin hipaista niitä, ne tuntuivat pakenevan aina vaan kaksinkertaisesti kauemmas otteestani. Oli vaikeaa kuvitella mitään turhauttavampaa, mutta sellaistahan se vain oli. Sen kanssa joko oppi elämään tai sitten ei, päätös oli aivan omissa käsissään. Minun itseni oli vaikea pitää lupauksia otteessani, mutta kärsivällisyys oli kaikeksi onneksi yksi niistä harvoista hyvistä piirteistä, jotka satuin omaamaan. Olisi ollut vielä moninkertaisesti vaikeampaa, mikäli en pystyisi kestämään pienimpiäkin epäkohtia hetkeä kauempaa. Vaikka toisaalta juuri nehän yleensä ajoivat ihmiset tekemään jotain etujensa ajamiseksi, sellaistahan minäkin olisin periaatteessa kaivannut. Minä kun vain tyydyin osaani, ja juuri siksi kaikki aina kulkikin samaa rataa.
Tänään vaan olin tehnyt toisin. Ja se oli ainakin jälkeenpäin ajateltuna paras päätös, mitä olin tehnyt pitkiin aikoihin.

Aika kuluikin hitaammin kuin oli normaalia. Katselin ympärilleni, mietin oliko minulle jätetty jokin tarkoitus tässä olohuoneessa yksin seisoskellessani siellä kaikkien hänen tavaroidensa keskellä. En viitsinyt liikahtakaan muualle, pysyin vain siinä ja odotin. Keittiöstä kuului kuinka vesihana ja jääkaapin ovi aukesi ja sulkeutui, mutta muuta oli vaikeaa erottaa. Enkä minä toisaalta ehkä halunnut kuullakaan. Ei se minulle kuulunut mitä hän oli keksinyt lähteä tekemään kesken kaiken.

Lopulta kuitenkin, todellisuudessa melko lyhyen mutta silti ikuisuudelta tuntuneen hetken kuluttua näin Brookin taas edessäni. Hänen hiuksensa valuivat vettä ja jotenkin hän onnistui näyttämään äskeistäkin surkeammalta, enkä voinut olla miettimättä epätoivoisena miksi tämä oli näin. Hän vaikutti voivan niin pahoin siinä suoraan silmieni edessä, kun taas minä olin tullut tänne lausumaan turhia ja sisällöttömiä sanojani kuin muina miehinä, pukeutuneena naurettavankin siististi ja tavanomaisesti kuten aina. Aivan kuin tämä olisi ollut minulle yhtä tyhjän kanssa, osa jokapäiväistä elämää. Vaikka sitä se ei tosiaan ollut. Tämä merkitsi minulle elämää. Mutta ei ollut olemassakaan ainuttakaan sanaa, elettä tai yhtään mitään, jolla olisin sen hänelle tai kellekään muullekaan ilmaissut.

Epävarma hymyntapainen kuitenkin kaartui huulilleni ja tunsin oloni hyvinkin vaivaantuneeksi hänen minulle täysin samantekevät pahoittelunsa kuullessani. Enäähän en kuvitellut voivan tulevan vastaan mitään, mistä olisin  häneltä anteeksipyyntöä vaatinut. Kiitollisuudenvelkani häntä kohtaan oli aivan liian suurta siihen pystyäkseni. Tietenkään en ajatellut niin sinisilmäisesti, etteikö hän voisi koskaan tehdä mitään vääräksi luokiteltavaa, mutta olin jo lähes kättelyssä vienyt häneltä luottamuksen. Sen jälkeen en voinutkaan ymmärtää, miksi hän halusi nähdä minua enää lainkaan silmissään, mutta luultavasti ymmärsimme toisiamme yhtä vähän kuin alkuunkaan. Ehkä vähemmänkin. Mutta ehkä siihenkin tulisi vielä joskus muutos, kunhan vaan aika kuluisi. Jos sitä siis tämän jälkeen vielä olisi jäljellä. Piti vain toivoa.

Pudistin siis päätäni merkitäkseni, ettei hänellä tosiaan olisi pitänyt olla tarvetta anteeksi pyytämiseen. Sanoja siihen ei vaan ollut.
Lauseen lopun kuultuani sujautin huultani purren käteni takkini taskuun ja poimin juuri ennen tänne tuloa ostetun askillisen tupakkaa käsiini. Repäisin muovikääreet pakkauksen päältä ja ojensin sen sekä hopeisen sytyttimeni sohvalle istuutuneelle Brookille jokin avuton ilme kasvoillani, tunkien sitten kuoret takaisin taskuihini kun en ihan heti roskakoriakaan lähettyvillä nähnyt.

Kun sitten aloin tuntea oloani typeräksi hänen siinä istuessaan ja minun yhä seisoskellessani turhana paikoillani, päädyin myös istumaan alas nahkaiselle sohvalle. Ei kai se kai häntä voinut haitatakaan.
Jotainhan siinä olisi sitten pitänyt sanoa, mutta ennen kuin ehdin harkitakaan suuni avaamista, Brook ehti esittää minulle kysymyksen, joka sai minut saman tien katumaan lupaustani vastata kaikkeen mitä hän sitten kysyisikin.

Kuinka siihen olisi muka voinutkaan vastata mitään todenmukaista? Enhän minä tiennyt itsekään vastausta. Ensimmäiset mieleen tulevat roolit olivat sen tyyppisiä kuin tappaja ja valehtelija, mutta niitäkään en ollut tahalteni itselleni ottanut enkä siis tiennyt kuinka todellisiksi niitä halusi kukaan luokitella. Jos kaikki menisi niin kuin halusin enkä enää koskaan joutuisi kumpaankaan edellämainittuun rooliini alistumaan, tulevaisuus voisi tuntua jopa melko valoisalta. Mutta koskaan ei voinut olla läheskään varma, mitä jo seuraavana päivänä tulisi tapahtumaan. Ja kaiken lisäksi en sietänyt epätietoisuutta sitten millään.

”Jos mä tietäisin itse sen yhtään paremmin, olisi varmaan paljon helpompi kertoa”, totesin lopulta anteeksipyytävään sävyyn, vilkaisten varoen hänen suuntaansa.
Kerro jotain todellista, sitä hän oli halunnut. No, tätä rehellisempihän minun oli vaikeaa olla, mutta silti vastaukseni oli aivan yhtä tyhjän kanssa kuin aikaisemmatkin. Yksinkertaisesti riittämätön. Melkein sama asia kuin jos olisin vain jättänyt vastaamatta, minulla ei vaan ollut mitään millä perustella, saada hänet ymmärtämään yhtään paremmin. Luultavasti lauseeni saikin hänet vain enemmän ymmälleen, jos se siis oli enää mitenkään mahdollista.

Ajatuksia oli kuitenkin mahdotonta yhdistää yhdeksi pieneksi tiivistelmäksi, joka olisi kertonut hänelle kaiken. Jotkuthan niin osasivat kuitenkin tehdä, eikä niillä onnekkailla varmasti ollut aavistustakaan siitä kuinka arvokasta jokin niinkin yksinkertaiselta tuntuva asia kuin oikeasti hyvä puheenlahja olivat.
Jos olisin nytkin osannut antaa vastaukseksi kerralla kaikelle pätevän selityksen antavan sanavalinnan, se olisi luultavasti vakuuttanut paremmin kuin miljoonat ontuvat yksittäiset sanat yhteensä. Itsevarmuus veti aina puoleensa, minusta sitä ei vaan löytäisi vaikka kuinka etsisi.

”Sitä on vaan mahdotonta sanoa noin vain. Ja mä olen pahoillani, jos sun on yhtä mahdotonta ymmärtää sitä”, lausuin hitaasti, kääntyen  sohvalla hänen puoleensa niin että katsoin vihdoinkin kunnolla häntä kohti. Olisikin nyt ollut mahdollista tietää, mitä hän tästä kaikesta oikein ajatteli. Kaikki olisi ollut heti paljon selväpiirteisempää. Vaikkakin ensin olisi ollut luultavasti parasta tarkistaa, mitä omassa päässäni todellisuudessa liikkui lisätessäni puolihuolimattomasti puheideni perään vielä yhden kysymyksen omasta takaani.
”Mitä mun sitten pitäisi olla?”

/adpsf/

[jimmy]

Brook Williams

Kylmät vesinorot vaeltavat pitkin niskaani, pitkin selkääni, ja minä jäädyn. Minä olen jäässä sen vuoksi, että olen täällä, sen vuoksi, että hän on täällä, ja ennen kaikkea sen vuoksi, että on aivan liian lämmintä jotta voisin oikeasti hikoilla. Mieleni juoksee jatkuvaa ympyrää, jolla ei ole minkäänlaista päämäärää, mutta se juoksee hitaasti ja se juoksee tajuntakykyni ohi, niin että en saa minkäänlaista otetta mistään. Se on ahdistavaa, ja minua ahdistaa, ja minun tekisi mieli hypätä jostakin korkealta ja oppia lentämään, mutta tiedän että painan liian paljon pystyäkseni jäädä tuulen kannattelemaksi. Minä olen epäonnistunut lintuna ja epämuodostunut hiirenä, enkä minä ole saalistaja mutten myöskään saalis, minulla ei ole paikkaa tässä maailmassa ja vaikka kuinka haen sitä, jään aina tyhjin käsin. Onko se väärin haluta jotakin, haluta jotakin juuri nyt, niin paljon ettei kiinnitä huomiota siihen, onko se kannattavaa? Koska minä tiedän, että tästä ei ikinä voisi tulla täydellistä, ei satua, ei sellaista jota kerrottaisiin uudestaan ja uudestaan sukupolvelta toiselle kuten prinsessa Ruususia ja Tuhkimoita. Tästä tulisi pikemminkin tragedia, mutta ei mitään yhtä kaunista kuin Romeosta ja Juliasta. Tämä tulisi tuottamaan tuskaa minulle ja hänelle, olen siitä niin varma, että me emme koskaan onnistuisi päästämään kaikista kahleista irti ollaksemme vapaaksi irrotettuja ilmapalloja. Ei missään nimessä. Me häviäisimme joka päivä.

Mutta me voisimme voittaakin. Jonain päivänä. Ja joskus pienet voitot puhkaisivat häivöiden määrän, laskisivat ne puoleen, sillä jos voittoihin ei ole tottunut, ne tuntuvat paljon vahvempina kuin häviöt. Ja ne riittäisivät. Ne riittäisivät pitämään sen kasassa. Mutta kestäisimmekö me sitä? Kestäisinkö minä sitä? Koska tämä ei voinut olla viimeinen kerta. Olin täysin varma siitä, ettei tämä ollut. Me tulisimme jatkamaan tätä... Miksi, siihen en välttämättä koskaan voisi saada vastausta, mutta olin vakuuttunut siitä kuitenkin. Me jatkaisimme tätä. Ja me tulisimme riitelemään. Kynnet verillä. Minä en osaisi tätä, ja sen perusteella mitä olin nähnyt ja ymmärtänyt, Sidleykään ei ollut kovin kokenut kaiken tämän kanssa. Minä tulisin huutamaan ja paljon, minä olisin vainoharhainen kaikki ne päivät joina en tapaisi häntä, minä olisin tukehdutettuna omiin epäluuloihini ja vaikka Sidley pysyisikin rehellisenä kaikin puolin, pystyisinkö minä siihen kuitenkaan? Minä olen aina pystynyt olemaan se, kuka olen, ja tekemään mitä ikinä tahdoin rikkoen vain niitä lupauksia, joitka olen antanut itselleni, ja se on ollut helppoa, koska minulla ei ole ollut ketään. Ketään johon luottaa tai jonka luottamus pitäisi ansaita. Ja minä olen saattanut ajaa itseni juuri tällaiseen tilaan kuin missä olin, vaikka päivittäin, koska ei ole ollut ketään joka huolehtisi. Ketään jolle sanoa, että tämä on viimeinen kerta. Ketään, jolle antaa lupaus vähentää itsensä loukkaantumista. Minä en tiedä pystyisinkö siihen.

Mutta tällaiset pienet eleet, kuten tupakan tarjoaminen, ne vain saavat jonkin osan itsessäni lankeamaan. En voi sille mitään. Siitä huolimatta, että merkki on aivan väärä ja ele sinänsä turha, että minulla on todellisuudessa hyllyllinen askeja joita olen kerännyt kun en mitään muutakaan keksi aivan lähistöllä, mutta jota jotenkin en tajua... Siitä huolimatta, tällainen on vain jokin asia, joka saa minussa heräämään ajatuksen siitä, että ehkä kuitenkin. Siinä vaiheessa kun alettiin karttaa minkään luovuttamista haltuuni siinä pelossa, että se saattaisi saada minut entistäkin enemmän radaltani, aloin arvostaa jotakin juuri tämän tapaista. Nykyään, jos saan kenenkään tekemään vapaasta tahdostaan jotakin minun hyväkseni, se vain koskettaa. Ja erityisesti nämä pienet eleet. Jokin suurempi saisi vain minut epäilemään vilpillisyyttä; minä miettisin, onko tämä tarpeellista, onko tämä vain jokin suuri pila, onko tämä teatteria, koska sitä esiintyy kaikkialla. Kukaan ei pysty olemaan rehellinen. Minä en itse pysty olemaan rehelleninen, en itselleni, en muille. Minä pelkään kaikkea pelkäämättä mitään. Minä olen kiinni kaikessa ja silti ajelen irrallani avomerellä, hukkumaisillani, sillä kukaan ei ole pelastamassa minua. Mielessäni kysyn Sidleyltä kysymyksen nostaisitko minut pois?, samalla kun katson häntä hyvin tyhjästi. Yritän löytää hänestä kaiken pelkkien vajaiden katseiden avulla. Ja se on niin vaikeaa. Hän on aivan liian vaikea.

En edes viitsi kiittää repiessäni tupakka-askista ehkä turhankin epätoivoisena yhtä savuketta irti. Oletan, että sen ymmärtää, tai oletan, ettei minun tarvitse kiittää, tai oletan, ettei minun kannata kiittää koska en ansaitse sitä tunnetta, sitä järjetöntä tyytyväistä tunnetta, jonka saan pelkästään kiitosten antamisesta. Minä en ymmärrä itseäni. Näin aina, kun asetan tupakan huulieni väliin ja sytytän sen, sen ensimmäisen henkäyksen aikana kaikesta on jäljellä vain ne kaksi. Keuhkojani pistelevä savu, joka helpottaa hetkellisesti kaikkea mikä kulkee, pieni savuke huulieni välillä, jonka pelkästään sormissa pitelemisessä on jotakin uskomattoman antoisaa. Se on todellisempaa kuin mikään muu elämässäni on koskaan ollut. Ja säälittävämpää. Minun elämäni ainoa rakkaus on ilmeisesti tervan vetäminen keuhkoihin, niiden pilaaminen totaalisesti, mutta ei minulla ole menetettävääkään. Jos satun saamaan keuhkosyövän, voin ainakin kuolla pois tyytyväisenä siitä, että se oli oma päätökseni. En estänyt sitä vaikka voisin. Ja voisin olla tyytyväinen siitä, että pääsisin vihdoinkin pois tästä elämästä.

Sydämeni tuntuu pysähtyvän joka kerta kun pysähdyn kuuntelemaan hänen puhettaan. Minä keskityn siihen epäluonnollisen tarkasti, kuuntelen jokaisen tavun, jokaisen sävyn, yritän etsiä sieltä yhtä aikaa jotakin todellista ja jotakin epätodellista. Löydän kumpaakin, useimmiten samat asiat, ja minä tiedän että se on turhaa koska minä en osaa tätä. Se ei auta yhtään säälittävän yritykseni kanssa saada jonkinlaista luottamusta häneen aikaiseksi. Mutta luotinko minä häneen alkujankaan? En välttämättä. En ole koskaan luottanut kehenkään. Varsinaisesti. Minä kuvittelin, että hän saattaa antaa jotakin minulle, ajattelin että hän on ensimmäinen joka välittää, mutta se ei tarkoita luottamusta. Siitä huolimatta, että pidin häntä maailman ainoana ihmisenä joka saattaa hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, en voinut olla varma. En mistään. Jokainen sana, jonka hän minulle sanoi, oli aina jotakin... erityistä. Siltikään en tiennyt, en missään vaiheessa, ovatko ne totta vai pelkkiä tyhjiä, tyhjiä äänteitä, enkä oikeastaan koskaan tiennyt, oliko minun tarkoituskaan saada tietää. Ajattelin että olisi paljon helpompaa, jos voisin vain uskoa, ilman todisteita. Mutta nyt haluan todisteita. Haluan tietää mihin voin uskoa. Haluan tietää miksi. Haluan tietää, että voin päästää hänet lähelleni. Ja koska hän ei tiedä itsekään tietävän, onko mikään tämä loppujen lopuksi ollenkaan mahdollista, on se minunkin täysin mahdotonta tietää. Olemme vain kaksi siipirikkoa lintua, jotka ovat löytäneet toisensa jostakin käsittämättömästä syystä, yrittäneet mullistaa luonnonlakeja, epäonnistuneet ja sitten taas jatkavat siteen kiertämistä pienten luiden ympärille, mikä on täysin turhaa kuitenkin, koska se vain luo enemmän painoa. Ja edesauttaa monen kilometrin putoamisessa. Niin että jää vain pienet jäljet maahan, joita ei huomioida, joiden päälle tallataan, joista ei koskaan enää saa välttämättä ehjää.

Mutta kyllä minä tiedän. Tiedän täsmälleen, mistä hän puhuu. Tai uskon tietäväni. Minä olen ollut itselleni totaalisen kadoksissa ikuisuuden, ikuisuuden joka ei koskaan lopu, ja vaikka minä vähän väliä kuvittelen saaneeni itsestäni otteen, voivani olla ylpeä siitä mitä kuvittelen olevani, se harhakuva katoaa. Ennen pitkää se katoaa aina. Minä en tiedä missä olen, mitä olen, minä tiedän vain kourallisen mitättömiä faktoja itsestäni, faktoja jotka tuntuvat täysin tyhjänpäiväisiltä sen rinnalla, mitä minä voisin tietää. Mutta nyt kun mielessäni kaikki ovat sotkeutuneet sekavaksi toden ja tarun lankakeräksi, sellaiseksi, jossa ei ole mitään säännöllisyyttä ja jonka uumeniin niin alku- kuin loppupäätkin ovat kadonneet, minä tiedän ettei se välttämättä ole edes mahdollista. Yritän kovasti todistaa kaikille tietäväni, yritän olla niin kuin olisin minä, olen oma itseni ja vain minä ja minä haluan olla tällainen koska tämä on kaikki mitä voin toivoa, mutta se on valhetta. Yritän löytää paikkani, ja päätettyäni sen olevan ulkopuolisena, kummajaisena, minä joskus pidän siitä niin lujasti kiinni, etten tajua ajatella mitä oikeasti haluan. Minä vain teen... mitä voin tehdä. Ja näytän kaikille, että voin tehdä niin, voin olla mitä vain haluan, toisin kuin kaikki muut, jotka ovat kiinni rutiineissaan ja pienissä tavoissaan, mikä silloin tällöin tuntuu paljon järkevämmältä kuin hurrikaanimainen mielialojen mukana juokseminen. On vaikea kestää sitä, miten mielialat hyppelevät laidasta laitaan; ne ovat superpalloja jotka ovat päästetty irti pienessä laatikossa päässäni, ja heti kun ne kuvittelevat löytävän sopivan paikkansa ja pysähtyvän, joku töytäisee ne uudelleen liikkeelle. Sitä on ylitsepääsemättömän vaikea hallita, sitä on vaikea kestää. Varsinkin tällaisina tilanteina, kun tuntuu, että pitäisi ajatella selkeästi, ja vuoroin jokainen kolkka minussa hokee ikiomaa sanomaansa, jotakin sellaista mitä eivät kopioi muilta, kaikki ne miljardit solut itsessäni väittävät eri asioita enkä minä tiedä, mitä pitäisi uskoa.

”Mä tiedän”, sanoin jotenkin epämääräisellä äänellä jälleen. Ruumiintoimintoni eivät tottele, ainoa liike minkä enää pystyn kunnolla edes tiedostamaan on se liike, joka vähän väliä tapahtuu sormieni ja huulieni liitossa; kun vien rakastajattareni huulille vain koska en pysty kestämään mitään ilman sitä. Se on ahdistavaa, ajatus siitä, kuinka paljon elämästäni on kiinni tällaisen pienen teollisuustuotteen sydämessä, mutta se on vapauttavaa, koska ainakin minulla on jotakin mihin tukeutua. Jokin asia, joka on varmasti pysyvä. ”Mä tiedän että se tuntuu...” Tuntuu miltä? Sitä on niin vaikea selittää. Ripustaa ajatuksia sanoiksi. En minä pysty sellaiseen. Suuni hiljenee ja puhaltaa pian taas savuhaituvia asuntooni. Tuoksu joka on jo valmiiksi takertunut seiniini varmasti pysyvästi. Enhän minä nyt viitsi mennä ulos asti polttamaan, kun nautin pelkästä hajustakin jo niin luvattoman paljon. Ja vaikka leikinkin koko ajan puolivakavissani ajatuksella muuttaa pois, häipyä näistä maisemista, tiedän, etten tee sitä. Jotenkin tämä paikka on vain... Lähimpänä kotia kuin mikään muu paikka missä olen aikaa viettänyt.

Ajatukseni lävistää Sidleyn kysymys.
Minä inhoan sellaisia kysymyksiä. Minä inhoan niitä. Pääni alkaa luetella ominaisuuksia, mitä olen elämäni aikana tulevalle seurustelukandidaatilleni iloisesti kehittänyt; asioita, joita arvostan ihmisiä ja joita omaavia haluaisin saada lähistölleni, kun itse en pysty mihinkään sellaiseen. Kaikki ne ajatukset epätäydellisen täydellisestä, rohkeasta, mukavasta, oma-aloitteisesta, arvostavasta, rehellisestä, valmiista ja seksuaalisesti samalla tasolla kanssani olevasta ihmisestä ovat kuitenkin hajonneet jonnekin hyvin kauaksi ajan myötä, koska tiedän erittäin hyvin, että se on kutakuinkin mahdotonta. Ei sellaisia ole, ja vaikka olisikin, he eivät missään nimessä olisi kiinnostuneita minusta. Ja nyt todellisuudessa... Olen kiintynyt Sidleyhyn. En tunne häntä kunnolla, tiedän hänestä erinäisiä asioita joihin yhteen liittyy käsivarteen poltettu pimeyden piirto, osa on positiivisia ja osa taas ei, mutta silti jokin vetää minua hänen puoleensa käsittämättömästi. En tiedä mikä se on, enkä pysty ajattelemaan niin pitkälle, että ottaisin siitä selvää. Loppujen lopuksi haluan vain hänen olevan jossain lähistölläni, niin että voin takertua häneen jos se on tarpeellista. Koska sitä minä olen aina halunnut. Olen halunnut telineen, johon voin laittaa itseni roikkumaan silloin, kun olen täysin märkä kaikesta mihin en ole tyytyväinen, ja sitten voin kuivata itseni auringossa, joka paistaa suoraan tähän kyseiseen telineeseen. Niistä keksimistäni ominaisuuksista huolimatta tämä on tärkein. Ja minä törmäsin Sidleyyn ja jotenkin hän vain täytti tämän pienen vaatimukseni olemattomassa, harkitsemattomassa hetkessä.

”Sun pitää olla vain sitä mitä sä olet. Tai haluat olla. Ei sillä ole väliä. En mä tiedä.” On epäreilua kysyä tuollaisia kysymyksiä, kun en itsekään tiedä, mitä minä olen. Tai mitä minun pitäisi olla. Se on julmaa. Mutta en ole niinkään varma siitä, ajatteleeko Sidley sitä itse. Jotenkin en vain usko siihen. Usko – miten epävarma käsite. Usko on epävakain ihmisen elementeistä, koska siinä ei tarvitse tukeutua todisteihin, pitää vain päättää mihin haluaa uskoa ja uskoa siihen, ja sitten... kuvitelma saattaa rikkoutua. Tai sitten ei. Minulla on uskoa jäljellä vaikka kuinka paljon. Usko ja luottamus eivät kuitenkaan kulje käsi kädessä. Ja minunkin uskoni on hatarapohjaista, vaikka sitä paljon onkin.
”Ehkä mä voisin vastata tuohon paremmin jos itse tietäisin mitä mun pitäisi olla. Tai mitä mä voisin olla.” Koska olin tottunut ajattelemaan, etten voi olla yhtään mitään. Koskaan. Koska minuun ei oltu uskottu, usko itseeni on vaikea saada. Uskon muihin ja paljon, mutta itseeni en usko. Ja kehenkään en luota. Ja se on vaikeaa.

”Mä haluan että sä olet paikalla”, sanon, ajattelematta kunnolla mitä päästän suustani. Ei sille mahda mitään. Puren nysäksi kuihtunutta tupakkaa – mihin se oikein katosi – kuin olettaen että se auttaisi jotakin. Että se kuluisi nyt hitaammin. Sitten pudotan sen suosiolla maahan, astun sen päälle paljaalla kantapäälläni ja sytytän uuden. Tyhjennän Sidleyn askia vain jotta keuhkoni saisivat rakastella rauhassa niiden luokse pyrkivän savun kanssa. Jotain sellaista mitä tahdon minulle tapahtuvan itsekin, mutta elämäni on vain olemattomia hetkiä raa'an, tunteettoman seksin välissä. Minä vihaan sitä ja haluan siitä eroon. Mutta minulla ei ole mitään, millä turvata tarvitsemani, jos todella päästäisin siitä irti. ”Mä tiedän että se tuntuu naurettavalta. Typerältä. Miten mä voisin luottaa siihen, että sä puhut mulle totta? Mutta... mä en luota. Mä sanon sen nyt. Mutta mä olen varma että... Tää ei lopu tähän vaikka me nyt kuviteltaisiinkin niin. Mä vain haluan, että sä olet paikalla”, toistan ja tunnen ääneni karkeuden. Itselleni niin ominainen nasaali ei tunnu edes raapivan pintaa, se on kadonnut kokonaan, koska käheys on vienyt sen jonnekin. Saatan kadottaa itseni matkan varrella. Se on mahdollista. Mutta se voisi olla sen arvoista. ”Mä en halua että me lopetetaan, koska... mä olen liian addiktoitunut sun seuraasi. Mä olen kärsinyt jumalattomia vieroitusoireita viimeisen puolentoista kuukauden aikana. Mä olen miettinyt jatkuvasti, miksi mä olen käyttäytynyt niin kuin olen käyttäytynyt, mutta mä olen... aika lailla vakuuttunut, että se johtuu siitä, että mä olen ollut liian kauan erossa tietämättä, että mä voisin nähdä sua koskaan. Mä olen peittänyt kaiken jollakin epätodellisella vihalla, mutta en mä sua vihaa. Mä vihaan itseäni kun olen tehnyt kaiken väärin.” Tunnen puhuvani liikaa, mutta ainakin saan sanotuksi kerrankin jotakuinkin mitä ajattelen. Enkä tiedä mitään parempaa tilaisuutta, kuin tämän hetken, jolloin voisin toteuttaa itseäni sillä tavalla.

Ja tämä on ratkaisevaa. Haluan vain, että Sidley osoittaa, että on mahdollista vielä jatkaa. Minä en halua olla päätöstentekijänä. Mutta haluan tehdä selväksi, mitä itse haluan.
Mitä itse tarvitsen.

(jatkoin taas ihan väärää peliä mutta erikoisen inspiraation ansiosta sain kerrankin tekstiä johon itsekin – ainakin toistaiseksi – olen tyytyväinen.)

[Braile]

/ Kannattaakin olla :--)....
Tässä seuraakin sitten taas tätä kuuluisaa yölaatua, sorisori/

Sidley Shiver

Jälkeenpäin minun oli ollut vaikeaa kuvitella sitä päivää yhtenä selkeänä kokonaisuutena. Jo niinä hetkinä koko tilanne tuntui olevan ainakin osittain hämärän peitossa, aivan kuin jotakin hyvin olennaista olisi jäänyt minulta huomaamatta. Kun tällä tavalla sekoitti yhteen palasia arjesta ja epätodellisuudesta sekä lisäsi vielä joukkoon ne kaikki mahdolliset ajatukset, joiden käsitteleminen oli minulle mahdollisimman vaikeaa, ei vaan voinut millään olettaa minkään sujuvan odotustensa mukaisesti. Juuri silloin tuli vastaan niitä asioita, joita ei olisi voinut koskaan ajatellakaan tapahtuvan. Kun olin alkuun vain piilotellut hänen ovensa takana, pelännyt pelkkää koputtamista, en ollut ajatellut tästä kehkeytyvän mitään. Minulla oli vain ollut muutama sana sanottavana, ei sen enempää. Olin vain halunnut saada pääni selväksi, päästä eroon siitä loppumattomasta kehästä, jonka kiertämistä en vain voinut lopettaa. Suunnitelmani oli ollut yksinkertainen, mutta kuten aina, se oli levinnyt käsiin ennen kuin olin tajunnutkaan.

Silloin lasin särkymisen kuullessani olin tosin ymmärtänyt, että tämä tulisi olemaan vieläkin vaikeampaa kuin mitä olin odottanutkaan, mutta jostain syystä en ollut tapojeni mukaisesti ylittänyt aitaa sen matalimmasta kohdasta ja palannut takaisin kotiin seuraavaa tuloksetonta siirtoani suunnittelemaan. Syitä siihen oli monia, mutta selvintä minun oli vaikeaa todeta edes itselleni.
Kaipuu tuntui tässä tapauksessa turhan lievältä ilmaisulta, mutta parempaakaan ei mieleeni ainakaan toistaiseksi ollut ilmestynyt. Ilman häntä en kuitenkaan näyttänyt pärjäävän, ja ehkä se juuri se tässä minua vaivasikin. Jos jo näin lyhyen ajanjakson jälkeen tunsin olevani täysin hukassa ilman häntä, mitä tapahtuisi jos tämä kehittyisi vielä pidemmälle? Mikään tälläinen ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti, vaikka niin väitettiinkin. Jokaisella tarinalla oli kuitenkin loppunsa, jopa niillä jotka esitettiin valkokankaalla tai kirjojen sivuilla. Minä olin jo kerran luullut tämän saaneen päätöksensä ennen kuin mikään oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Olin uskonut tämän päivän toimivan epilogina sille kaikelle mitä olimme tässä lyhyessä ajassa kokeneet, mutta jälleen kerran Brook oli yllättänyt minut täysin ja kääntänyt kaiken päälaelleen.
Ja taas kehäni sulkeutui uudelleen, juuri kun olin ehtinyt luulla sen olevan jo hiljaa raottumassa auki. Kohta löytäisin itseni jälleen kerran kiertämässä sitä aina vain uudelleen ja uudelleen, eikä loppua näkyisi. Oma valintanihan se kuitenkin loppujen lopuksi oli, vaikka yritinkin parhaani mukaan nimetä syylliseksi kenet tahansa muun kuin itseni.

Virheistäni huolimatta tämä ei ilmeisesti kuitenkaan olisi ohi, vaikka muistot eivät koskaan unohtuisikaan. Aina hänet nähdessäni miettisin, mahtoiko  hän vielä ajatella asiaa, nähdä silmiensä edessä pelkän valehtelijan. Vaatisi aika paljon kummaltakin saada enää mikään toimimaan, sillä oli niin paljon korjattavaa, että oli jo vaikeaa päättää mistä aloittaa.
Mutta ehkä se kuitenkin olisi vaivan arvoista, niin ainakin halusin uskoa. Aiemmin olin aina vaan tyytynyt vähäiseen osaani elämässä, en ollut viitsinyt tehdä mitään sen eteen. Kun siihenkin asti oli selvitty elossa tekemättä yhtään mitään, olin vain tuntenut etteivät isot muutokset olleet minua varten. Jotkut elivät loistokasta elämäänsä, minä en, mutta niin se vain oli aina ollut.
Tätä en kuitenkaan voisi jatkaa niin. Hankalampaa vain sitten olikin päättää, mitä minä sitten todellisuudessa halusin. Vaikka kaikki oli tietysti muuttunut kaikella tapaa monin kerroin hankalammaksi elämässäni Brookin astuessa mukaan siihen, hän oli tuonut myös sitä kauan kaipaamaani sisältöä siihen. Ei ehkä sillä tavoin kuin olin joskus kuvitellut, mutta en minä oikeastaan vaatimuksia osannut asettaakaan. Kunhan vaan olin miettinyt muita katsellessani, mitä minullakin voisi olla. Mitä minullakin pitäisi olla. Aina oli kuitenkin vikaa jossain, joko minussa tai jossain muussa.

Jos vain olisin osannut paikallistaa sen pohjimmaisen syyn tähän kaikkeen, voisi jo se yksinään puolittaa kaiken työn mitä muutokseni parempaan oikein vaati. Kuitenkin vain häneen päin vilkaiseminenkin palautti mieleeni, kuinka monta kertaa olin tuloksetta sitä jo yrittänyt. Mutta ehkä tämän jälkeen sekin olisi erilaista.
Kun ei enää toivon mukaan olisi sitä pelkoa, että kaikki olisikin vain ollut jotakin, mikä oli vain vallan jäänyt minulta ymmärtämättä, minulle jäisi ehkä aikaa ajatella jotain olennaisempaa. Ehkä sitten tajuaisin jotain tärkeää, jotain mitä minun oikeasti olisi pitänyt jo tietää. Enhän minä kuitenkaan voinut ikuisuutta piilotella sitä tietämättömyyttä, jota minä olin todellisuudessa tuntenut alusta alkaen.
Brook ei vain saisi siihen mennessä siis kysyä mitä minä kaikella tällä oikein hain, vaikka se oli häneltä varmasti yhtä lailla hämärän peitossa kuin minultakin. Ja sehän tässä varmaan kaikkein eniten jotain merkitsikin nyt. Se oli kuitenkin kysymys, johon en vain voisi antaa väärää vastausta. Minä tarvitsin aikaa ajatella, mutta miten muka sen aikoisin hänelle selittää?

Tietystihän minä välitin hänestä, enemmän kuin mistään muusta pitkiin aikoihin itse asiassa, mutten siltikään tiennyt kannattiko tähän oikeasti ryhtyä. Hänellä kun ei tainnut olla kunnolla aavistustakaan siitä, mitä tämä kaikki tulisi merkitsemään tulevassa. Mutta kuinka minä enää olisin selittänyt, että hän löytäisi varmasti jotain parempaa kunhan vain jättäisi minut taakseen? Ettei tämä vaan kannattanut, ettei minusta kuitenkaan olisi siihen. Kaiken tämän jälkeen en vaan voisi viheltää peliä poikki noin vain repimättä rikki jo valmiiksi hänelle aiheuttamiani haavoja. Vaikka toisaalta minulla olikin melko lailla varma aavistus siitä, että vaikka päätyisimmekin jatkamaaan tätä kivikkoista tietämme eteenpäin, vaikeudet eivät tosiaankaan siihen loppuisi.

Olisikin varmaan ollut helpompaa päättää kaikki nyt ja tähän paikkaan – varmasti olisin saanut hänet ymmärtämään sen olevan vain parasta hänelle itselleensäkin – mutta oli vain pakko todeta, että se usein piileskelevä itsekäs puoliskoni taisteli aivan liian vahvasti vastaan. Ei jostain niin hyvästä vaan voinut luopua noin vain, ihminen oli kuitenkin luotu toteuttamaan pitkälti omaa tahtoaan. Jos jotakin halusi näinkin paljon, ei sitä vaan voinut kieltää itseltään ellei tiennyt kaipaavansa  jotakin täysin mahdotonta. Jotkuthan eivät voineet luopua edes sellaisista haaveistaan. Minä olin aina tätä ennen pystynyt pitämään itseni aisoissa asiassa kuin asiassa, ja olin ollut siitä jollakin tasolla ylpeäkin. Enää en vain voinut olla.

Katselin jotenkin epätoivoisen odottavana kuinka Brook otti tupakat vastaan ja hiljaisena sytytti yhden saman tien. Keuhkoihini kulkeutuva savunhaju sai minut värähtämään huomaamattomasti, aivan kuin en olisi itse saanut polttaa ainuttakaan savuketta moneen päivään. Todellisuudessahan olin sytyttänyt viimeiseni ehkä tunti tai kaksi sitten (ajantajuni oli aivan hukassa), juuri ennen kuin olin käynyt ostamassa sen askin joka nyt sitten lepäsikin Brookin käsissä. Hän sitä kuitenkin tarvitsi nyt enemmän kuin minä. Oikeastihan en olisi saanut kaivata mitään muuta nyt, kun olin jo saanut paljon enemmän kuin mitä olisin ansainnutkaan. Pelkkä anteeksipyyntöaikeeni oli laajentunut joksikin paljon suuremmaksi nyt. Eikä hän voinut varmasti ymmärtääkään, kuinka kiitollinen siitä jossain syvällä sisälläni oikeasti olinkaan.

Jotenkin kuitenkin tuntui, että jokaisella hänen lausumallaan sanalla vanhat oletukseni särkyivät yhä pienemmiksi palasiksi, mutta samalla ne liittivät jälleen uuden palasen siihen valtavaan kokonaisuuteen, jota näytti olevan mahdotonta saada ikinä valmiiksi. Palasia oli vain liikaa, ja etenkin niiden oikeille paikoille asetteleminen oli vielä löytämistäkin vaikeampaa. Kuin mikäkin palapeli, jonka vaikeustaso saisi etevimmänkin tuskastumaan. Minä taas olin amatööri tälläisessä. En ollut koskaan jaksanut rakentaa yhtäkään loppuun asti. Nyt ei vain voinut luovuttaa kesken kaiken. Olin aivan liian utelias selvittämään lopputuloksen.

Ensimmäinen vastaus ei kuitenkaan johtanut minua yhtään mihinkään. Enhän minä tiennyt mitä olin. Rooleja oli niin paljon, että oli enää mahdotonta tarttua yhteen pysyen yhä silti jonakin, jonka halusin tunnistaa omaksi itsekseni. Se olisi ollut vähintä, mitä voisin koskaan olla. Hyvin vaatimaton tavoite itse asiassa, sillä oli niin paljon muutakin mitä halusin. En vain tiennyt, uskalsinko toivoakaan mitään sellaista itseltäni. Minusta vain tuntui, että alkoi olla jo hieman pakko. Kun halusi kerran kokea jotain parempaa, ei auttanut muuta kuin yrittää. Yrittäminen vaan tuntui olevan suorastaan mahdotonta, mikäli ei lainkaan luottanut siihen mitä teki. Minun tapauksessani se tarkoitti, etten luottanut itseeni. Hyvin aiheellistahan se kun olikin. Oli vain melko vaikeaa onnistua enää missään ilman sitä tiettyä uskomusta omaan itseensä tai yhtään mihinkään muuhunkaan.

Toinen taas.. Se oli jälleen jotain, mitä minun oli niin vaikeaa sisäistää. Kun tunsi itsensä niin vaikeaksi, arvottomaksi, oli hankalaa kuvitella hänenkaltaisensa ajattelevan ainakin jossain määrin samalla tavalla. Minä en nähnyt mitään korjattavaa hänessä. Korjattavaa oli vain minussa ja meissä. Vikoja oli itse asiassa paljonkin, toinen asia sitten olikin uskoiko hän niiden olevan korjattavissa. Minä uskoin. Ainakin tulisin uskomaan. Se vaati vain hieman aikaa. Minun pitäisi ensin vain kunnolla nähdä, ettei kaikki kuitenkaan olisi ehkä menetetty luuloistani huolimatta.

Pysähdyin kuuntelemaan hänen lauseitaan, yrittäen kaikkeni ymmärtääkseni niissä piilevän tarkoituksen. Se siellä kuitenkin varmasti oli, osa merkityksestä vain jäi jonnekin matkan varrelle ennen kuin se tavoitti kuuloni. Tiesin kuitenkin hänen puhuvan ennen kaikkea rehellisesti. Ehkä olin vain itse valehdellut elämäni aikana niin paljon, että tunnistin pienimmätkin valheet muistakin. Kuka tietää. Hänen sanansa olivat kuitenkin niin täynnä jotakin, mitä omani eivät koskaan olleet voineet saavuttaa. Ne saivat minut uskomaan. Ne rauhoittivat sisälläni vellovia epätietoisuuden sotaisia tunteita, ne vakuuttivat että tämä oli oikeasti osa todellisuutta. Ei pelkkä sumea mieleni muodostama harhakuva elämästä, johon olisin halunnut kuulua.

Yhtä lailla kuin minäkin, Brook näytti kärsivän huonoa omatuntoa menneistä, niin turhaa kuin se hänen kohdaltaan olikin. Oli edelleenkin vaikeaa yrittääkään ymmärtää niitä tuntemuksia, sillä ne olivat täysin oikeita. Miten muuten olisi pitänyt reagoida, kun saikin huomata jonkun pienen merkityksettömän osasen elämästään perustuneen melkein kokonaan pelkkään valheeseen? Niin kamalalta tahansa asian hiljaa omassa mielessäänkin toteaminen kuulosti.  Näkemäni ja kuulemani perusteella tuntemukseni kun eivät sitten olleetkaan olleet aivan yhtä yksipuolisia, sillä asia näytti merkitsevän kovin paljon hänellekin. Niin paljon tahansa kuin olinkin yrittänyt itselleni kuluneiden viikkojen ajan vakuuttaa, ettei tämä voinut koskettaa häntä samalla tavalla kuin minua. Nyt vasta näin, että olin ollut todellakin väärässä. Eivät asiat niin yksinkertaisia olleet.

”Voit olla mun puolestani ihan vaan sellainen niin kuin nytkin.. Sä et ole tehnyt mitään väärää. Usko mua.” Vakuuttelullani tuskin oli kovin paljoa painoa, sillä jos epävarmuus ei paistanut jo suoraan kasvoiltani, kaikkia mahdollisia pakkoliikkeitä toistavat käteni kielivät hermoilustani viimeistään. Hän oli kuitenkin jo sanonut ettei voinut luottaa minuun. Jollain tasolla se helpotti, hänen todellisten ajatustensa tietäminen. Jollain tasolla se taas ajoi minut yhä syvemmälle epätietoisuuteen.
”Se ei ole typerää, sä näet ettei mua pahemmin nauratakaan. Mä toivon vaan että voin täyttää edes ne vaatimukset, sillä mä en täytä edes omiani. Ja mähän se olen joka on kaiken pilannut, mun se tässä pitää muuttua.”

Hän oli maininnut vieroitusoireet. Vasta puhuessani aloin tuntea sanojen varsinaisen merkityksen tässä tapauksessa. Vasta nyt alkoi tajuta, kuinka helvetin pitkä aika joulustakin oli. Siitä viimeisestä hetkestä, jolloin olin saattanut tuntea hänen kosketuksensa ihollani vihaamatta itseäni ja tekojani. Tunsin jo käsieni heikon tärinän. Kauanko jaksaisin tätä, ennen kuin henkeni olisi liian salpautunut puhuakseni enää yhtään mitään jossa oli vähänkään järkeä mukana?

”Ehkä oliskin vain parasta unohtaa kaikki edes hetkeksi ja jatkaa eteenpäin. Koska mäkään en halua, enkä luultavasti enää voikaan.. lopettaa.”
Ja ne vain olivat liian totta kuulostaakseen omilta sanoiltani.