Daydream of illusion

[jimmy]

(shaw/crosby ja sid/braile tänne, otsikko dream theater - misunderstood)

23.12.2008, kello 19:47

Jude Shannon

Se oli hyvin mielenkiintoista, olla sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka ajattelivat olevansa vapaita ja onnellisia, jotka ajattelivat että tällainen yksi pieni juhla voisi muuttaa kaiken ja jotka myös tunsivat järjestävän kaikennäköistä draamaa. Jotenkin tämä juhla mielessäni vaikutti kaikin puolin kovin omituiselta, jotenkin irralliselta taikamaailmaan nähden. Luistelu ja Joulupukki eivät kuuluneet tähän maailmaan, mutta siltikin ne olivat työnnetty mukaan tähän juhlaan, juhlaan jonka merkitystä en ymmärtänyt, sillä en ollut uskonut näiden noitien ja velhojen koskaan juhlivan joulua. Minä itse kykenin vielä muistamaan varhaisia joulujani, muistot eivät varsinaisesti ollut niitä onnellisimpia mahdollisia. Muutaman vuoden päästä niitä ei vietettykään enää ollenkaan.

Jude nousi lavalle, joka oli melko korea kyhäelmä sen aution paikan keskimailla. Hänen osakseen heitettiin uteliaita katseita, ja joidenkin osalta jopa todellista kiinnostusta. Ehkä jotkut olivat jo ehtineet kuulla hänen musiikkiaan, eihän hän kovin tunnettu ollut, mutta oli hyvinkin mahdollista, että joskus joku oli mahdollisesti sattunut olemaan hänen kanssaan samassa paikassa samaan aikaan. Jude oli kuitenkin käynyt läpi monien kylien ja kaupunkien, niin jästi- kuin velhotäytteistenkin paikkojen, klubeja, pubeja ja baareja, joissa oli jakanut omaa taiteellista näkemystään Bob Dylanin musiikista ihmisille.
Tämä tavanomaiseen valkoiseen kauluspaitaan ja mustiin puvunhousuihin pukeutunut nuori hintelä mies istuutui lavan keskellä nököttävälle korkeahkolle jakkaralle kitara sylissään ja ryhtyi soittamaan Bob Dylanin kappaletta Just Like A Woman.

Kun jaoin musiikkiani, tai oikeastaan Bob Dylanin musiikkia, mietin joskus, kuuntelivatko ihmiset ollenkaan merkitystä. Miettivätkövät he kappaleiden tarkoituksia vai kuuntelivatko he pelkkiä säveliä, sointuja, sitä miltä lauluääneni kuulostivat. En ollut koskaan erityisemmin välittänyt siitä, mutta asiat nyt tuntuivat usein kiinnostavan. Sillä hetkellä olin melko vakuuttunut siitä, ettei heitä merkitys kiinnostanut ollenkaan. He tahtoivat vain taustalle jonkin sortin ääniä, jotka tahdittaisivat heidän tunnelmiaan, heidän juhliaan, heidän hetkellistä vapautumista arjen kahleista, mikä minun puolestani oli aivan sama.

Nobody feels any pain
Tonight as I stand inside the rain
Ev'rybody knows
That Baby's got new clothes
But lately I see her ribbons and her bows
Have fallen from her curls.

Lopetettuaan Jude kiitti yleisöään tapansa mukaan ja mainitsi siitä, että lahjoituksia sai antaa, vaikka hänet olikin palkittu oikein rahasta sinne soittamaan. Suurin osa esiintyjissä tässä tapahtumassa kyllä oli amatöörejä ja ikään kuin jonkinnäköisiä osanottajia kykyjenetsintäkilpailuun tai vastaavaan, mutta Judella ei ollut minkäänlaista aikomusta etsiyttää kykyjään ja lisäksi hänen maineensa oli alkanut hiukan kasvaa lukemattomien pikkukeikkojen myötä. Joku oli kuulemma suositellut häntä, ja häneltä oltiin kysytty asiaa epävirallisesti hänen kävellessään kadulla.

Suostuin yleensä työntämään pääni juhliin vain sillä tekosyyllä, että esiintyisin, sillä minua ei erityisemmin innostanut hypellä toisten mukana innoissaan jonkin kaupallisen juhlan, joka perustui pitkälti vain ihmisten itsekkyyteen, vuoksi. Aioin kuitenkin tällä kertaa viettää hiukan aikaakin paikan päällä, sillä tahdoin nähdä nämä ah niin täydelliset velhot ja noidat juhlistamassa kristillistä juhlaa. Se oli niin erikoista, sillä en uskonut heidän uskovan Jeesuksiin ja hänen ihmeisiinsä, sillä he pystyivät itse tuottamaan niitä ihmeitä, jos sille päälle sattui. Olin ennenkin miettinyt sitä, että jospa tämä Jeesus olikin ollut vain velho, ja hulluuksissaan tahtoi esiintyä Jumalan poikana. Mutta mistäpä minä mitään tiesin.

Hetken päästä lopetettuani minä kuitenkin saatoin olla tyytyväinen siihen, että jäin sinne. Olin nähnyt vaikka minkälaisia hulluja ympäri maailmaa, mutta aina ne jaksoivat vain kiinnostaa.

Juden kasvoille levisi huvittunut hymy.


Brook Williams

Olin hiukan sekaisin. Mutta se oli varmasti luonnollista, sillä ensinnäkin, en ollut kovinkaan järjellinen ihminen alunperinkään, ja toiseksi, olin juonut, ja juomani olivat sisältäneet jotakin alkoholipitoista, ja kun ihminen sai juotua alkoholipitoisellisia juomia, he eivät yleensä olleet kovinkaan fiksuja. Vaikka henkilökohtaisesti kyllä sillä hetkellä tunsin olevani oikein järjissäni, ehkä hiukan sekaisin, mutta minä nyt olin aina hieman sekaisin, ja kun päällä oli mekko, ei koskaan saattanut olla täysin järkevä. Se nyt vain oli niin ja minun päälläni sillä hetkellä oli mekko eikä se oikeastaan ollut ensimmäinen kertakaan, kuten monet vanhat kouluihmiset saattoivat muistaa ja aika monet muutkin jotka koskaan olivat nähnyt minut vilaukseltakaan, ja sen vuoksi, juuri siksi minä olin hiukan sekaisin, ja lisäkseni kädessäni oli viskipullo, joka oli puolillaan, ja joka ei toki ollut ainoa asia mitä olin juonut, mutta ainoa asia mitä minä söin, vaikken kyllä varsinaisesti sitä syönytkään, sillä täytyi olla täysin päästään sekaisin jos lasia aikoi syödä, vaikka kyllähän jotkut ihmiset niinkin tekevät ja minä sentään pidin mekkoa päälläni vaikka olinkin mies, ainakin tietääkseni, ja kaikesta huolimatta kädessäni oli alkoholia, jota join, ja joka saattoi myös aiheuttaa osittain sekavuuteni.

Sillä hetkellä mietin, että pitäisikö minun leikkauttaa hiukseni pois, sillä sillä hetkellä ne näyttivät liian pitkiltä ja jotenkin aivan liian typeriltä, ja lisäksi ne olivat mustat ja minun puolestani ne olisivat voineet olla vaikka pinkit, mutta pinkkejä hiuksia en tahtonut, sillä ne olisivat näyttäneet vieläkin typerimmältä, ja mustat nyt vain sopivat minulle yksinkertaisesti paljon paremmin, ja yksinkertaisesti hiukseni olivat sillä hetkellä mustat, mikä oli ihan hyvä asia, sillä musta väri sopi minulle, ja mustat ne nyt olivat. Ja koska hiukseni olivat mustat, ne eivät olleet pinkit, enkä aikonut värjätäkään niitä pinkeiksi, sillä se ei varmaankaan olisi tarttunut hiuksiini, mutta olisin totta kai voinut vaalentaa ne ensin, mutta vaaleat olisivat ollut pinkkejäkin kauheammat hiukset.

Se tosiasia että olin juonut saattoi myös olla syy siihen että olin siellä, jossain Tylypahkassa lumen ja iloisten ihmisten keskellä ja koska oli joulu melkein, siksi myös, ja ehkä asia oli myös niin että se tuntui hyvältä idealta, vaikken näin järkevänä kuin sillä nimenomaisella hetkellä tunsin olevani voinutkaan ymmärtää, miksi se muka oli hyvä idea, koska vaikka sekaisin olinkin en siltikään voinut nauttia Tylyahosta, tai Tylypahkasta, tai mistään joka oli lähellä koulun oppilaita ja kaikkia niitä idiootteja, mutta oli pakko myöntää että alkoholi teki asiasta varsin paljon helpompaa, varsinkin sillä hetkellä kun se oli päättänyt rauhoittaa mieltäni hiukan ja sai minut keksimään järkeviä asioita, vaikka tietenkin järkevyydestä voi aina kiistellä, sillä en usko että kukaan muu kuitenkaan on varsinaisesti järkevä ihminen. Mutta eihän siihen ole mitään tarvettakaan, koska jos kukaan ei ole järkevä, ei kukaan tiedä ettei toinen ole järkevä, minkä vuoksi he eivät erotu joukosta ja joukostahan ei saa erottua, muuten joku tulee sanomaan jotakin mikä ei tunnu niinkään hauskalta eikä varsinkaan ole järkevää, ja järkevää sen kannattaisi olla sillä jos joku olisi järkevää se ei voisi satuttaa, ja jos se puolestaan ei olisi järkevää se voisi tehdä pahaakin jälkeä, ja jos se teki pahaa jälkeä se jättäisi lommot ja lommot eivät olleet mukavia sillä lommot helposti pilasivat uuden kiiltävän auton.

Mutta Tylyahossa minä olin joulufestareilla, bileissä joissa kaikki idiootit pitivät hauskaa, ja jossa jotkut soittivat huonosti ja jotkut mahdollisesti hyvin, ja jotka eivät osanneet tehdä omia kappaleita vaan toistivat toisten biisejä kuten se eräs jätkä ainakin minun ymmärtääkseni joka istui lavalla ja soitti Bob Dylania ja minä katselin sinne välillä mutta en kovinkaan usein, koska Bob Dylan ei koskaan ollut iskenyt minuun ja lisäksi se jätkä näytti homofoobikolta, enkä kyllä tiennyt miten ihminen saattoi näyttää homofoobikolta enkä minä varsinaisesti loppujen lopuksi ollutkaan homo, vaikka saatoinkin joskus siltä vaikuttaa sillä käytin mekkoja, ja sitten minut tuomittiin, koska ihmiset eivät pitäneet homoista, ja se oli väärin, vaikka minä en kyllä voinutkaan olla varma siitä oliko se väärin, koska en tiennyt mikä oli oikein ja mikä väärin sillä kukaan ei ollut hakannut sitä kivitauluille ja antanut Moosekselle, vaikka oikeastaan näin oli tapahtunut mutta ensinnäkään en uskonut Jumalaan ja toiseksikin kivitaulut olivat epäilyttäviä ja Mooses oli ruma mies.

Ehkä viiden minuutin päästä se ehkähomofoobikkobobdylan päätti lopettaa ja kiitti ja sanoi jotain josta en tajunnut mutta päättelin että hän halusi rahaa sillä yleensä ihmiset tahtovat paljon rahaa ja raha kelpaa minullekin mutta sitä minulta kyllä löytyy, sillä panen työkseni säälittäviä rikkaita mummoja joiden naamat ovat kurttuisia ja näyttävät suolakurkuilta ja suolakurkut ovat pahoja enkä koskaan ole ymmärtänyt miksi niitä laitetaan hampurilaisten väliin koska hampurilaiset ovat pahoja jo ennestäänkin, eikä suolakurkkuja tarvita pilaamaan sitä makua, mutta totta puhuakseni en oikeastaan pidä juuri mistään ruoasta, tupakasta minä pidän mutta se ei olekaan ruokaa, ja alkoholista minä pidän myös mutta sitä en juo kovin usein sillä aina kun sitä juon käy näin, kuten nyt kävi, että kävelin lavalle ja otin sieltä sähkökitaran ja ryhdyin soittamaan Smoke On The Wateria ja se kuulosti aivan kamalalta sillä en osannut sitä riffiä kunnolla, ja sitten aloin laulamaan samaa biisiä siihen perään ja se meni hiukan paremmin mutta loppujen lopuksi en edes tiennyt mitä sanoin sillä en kuullut itseäni kunnolla, mikä oli huvittavaa sillä ääneni kuului kaikkialle muualle oikein hyvin lähinnä kaiutinsysteemien vuoksi. Siellä lavalla huomasin että minua katsottiin ja minä olen aina inhonnut sitä, että minua katsotaan, koska minua ei saisi katsoa koska kaikki aina tuijottavat minua sillä pidän mekkoja ja siksi minä huusin heille ja käskin katsomaan poispäin. Ja se taasen oli syy siihen, että minut tultiin raahaamaan pois, kaksi isoa rumaa miestä tarttui minuun ja ryhtyi raahaamaan pois, enkä tajunnut oikein miksi sillä kaikki täällä osasivat taikoa ja kuka tahansa heistä olisi oikein hyvin voinut vain tainnuttaa minut tai tukkia turpani tai  jotain, mutta silti ne miehet raahasivat minut pois ja valittivat minulle ja kitara jäi roikkumaan päälleni kun lähdin kävelemään pois sieltä mihin ne olivat minut jättäneet.

Kaikki oli vähän sekavaa, mutta elämä nyt yleensä olikin sellaista, ja sitä paitsi ne isot miehet olivat vieneet pulloni enkä pitänyt siitä ollenkaan, sillä nyt minulla ei ollut enää juomista enkä tiennyt yhtään mistä sitä olisi muka saanut.

[crosby]

Shawnya Chrowdis

Päivä ennen Jouluaattoa.

Mun korviin kantautui hienosti soitettua Bob Dylania, joka siis kaikui ympäri aluetta, jota täyttivät ihmiset, joulukuusi, lumikinokset ja jäätynyt lampi tai järvi vai mikä se ikinä olikaan. Noitia ja velhoja oli kymmeniä, ehkä satoja, mä olin huono arvioimaan mutta sen verran kuitenkin että niitä oli vaikka muille jakaa. Kaikkia kuitenkin yhdisti tämä yhteinen juhla jota vietettiin porukalla joulun kunniaksi. Kaikkia yhdisti hymy ja samanlainen pilke silmäkulmassa, öahjat vaihoivat omistajiaan ja jotkut lauloivat joululauluja. Tunnelma oli kumman rauhallinen, vaikka alue olikin täpötentäynnä kaikenlaista. Muutamat pikkupojat ja –tytöt juoksivat ohitseni toisiaan lumipalloilla heitellen, muutaman näin näpelöimiässä omia ilotulitusrakettejaan.

Mä rakastin ilotulituksia, sitä väriloistoa ja pauketta ja ihmisten ihastelua. Rakettien singahtelu kauniille, mustalle tähtitaivaalle oli yksi kauneimpia asioita mitä tiesin, ja se kuului jouluun ja uuteen vuoteen. Mä olin itse ampunut raketteja hyvällä menestyksellä, mikäli ei otettu huomioon viime Uuden vuoden aattoa, kun oltiin kavereiden kanssa kai otettu jotain väkevämpiä juomia ja sitten alettu käsistä lähettää raketteja. Ja mä onneton oli ampunut hiton moisen paukun suoraan naapurin porvaripojan uuden auton kylkeen. Ja käsissä oli ollut pienet palovammat, mutta siitäkin oli selvitty kunnialla hengissä. Sitä paitsi, se auto oli ollut ruma.

Okei joo, en osannut ajatella selvästi, ainakaan kunnolla, ehkä puoliksi, koska mä olin käynyt kotona ja rakas veljeni oli muka piilottanut olkalaukkuni uumeniin jonkun vähän vahvempaa juotavaa sisältävän läpinäkyvän pullon. Nyt se iso pullo makasi jossain lumipenkassa tyhjänä koska se oli ollut hyvää ja loppunut liian nopeasti. Mulla ei ollut mitään kamalaa tarvetta saada lisää alkoholia, mä join nyt varmaan ensimmäisen kerran kesän jälkeen, ja olisi huono juttu joutua sairaalaan alkoholimyrkytyksen takia. Vaikka toisaalta se voisi olla aika mielenkiintoinen kokemus, mikäli siihen ei kuolisi koska mä en halunnut kuolla. Pari viikkoa sitten mä olisin voinut kuolla vaikka heti, missä ja miten tahansa tietyistä syistä mutta tietty henkilö oli mut tietyllä tavalla nostanut taas maan pinnalle ja saanut ajattelemaan mun ihanilla aivoillani. Kosketin kädellä kurkkuani, pienet haavat, muistoja enää vain.

No, Bob Dylan sitten näköjään eli aikansa ja lopetti sitten. Ei se tietenkään oikea Dylan ollut, mutta joku nuori mies joka osasi soittaa sitä juuri oikein. Mä en ethinyt katsoa listasta että kuka seuraavaksi tulisi esiintymään, kun joku alkoi soittaa epävireisenoloisesti Smoke on the Wateria. Se oli niin helppo biisi, että mä en tiennyt että kuka onneton oikeasti pystyi soittamaan sen noin åäin helvettiä, joten mä kiiruhdin hiukan varoen askeleitani kuitenkin (sillä en halunnut kaatua lumipenkkaan ja myöntää luultavasti tulevalle auttajalleni, että olin kännissä, varsinkin jos se vielä sattuisi olemaan opettaja), ja painelin lavan eteen. Siellä oli jonkin verran porukkaa, mutta jostain kumman syystä ne ei oikein ollut hengessä mukana, kukaan ei taputtanut tahtia eikä mitään muutakaan. Mä katselin tympääntyneenä ympärilleni ja nauroin hyväntahtoisesti tuolle erikoiselle esiintyjälle, joka ei myöskään näyttänyt olevan ihan täydessä hapessa. Pojan tai nuoren miehen esitys loppui jokseenkin lyhyeen, kun rakkaat järjestysvalvojat tulivat, ottivat ja veivät staran pois esiintymislavalta. Muut ihmiset katsoivat tapahtumaa hiljaa, kai tyytyväisinä. Mä kuitenkin hurrasin esiintyjälle ja taputin lujaa kunnes lähdin etsimään tätä kyseistä tyyppiä, minne sitten järkkärit sen olivatkaan mahtaneet heittää.

Siinä samalla kun estiskelin sitä hauskan hullunkurista esiintyjää, törmäsin siihen kiharatukkaiseen joka oli tehtäväkseen soittanut Bob Dylania hetki sitten. Mä heitin sille että hieno veto tai jotain siihen suuntaan, näytin peukkua ja löysin siinä samalla jonkun suuruisen kolikon nahkatakkini taskusta ja vippasin sen miehelle, sen kummemmin en ehtinyt jäädä nimikirjoituksia pyytelemään pahvilautasiin niin kuin pikkutytöillä oli tapana, sillä huomasin tuon edelleen kitaraa kantavan tyypin suoraan edessäni, kävelevän poispäin. Mä riensin tämän luo tarraten sen hihasta kiinni. Puoliksi pomppasin tämän eteen, katsoin tätä tämän sinisiin silmiin ja pistin heti merkille, etten ollut nähnyt kyseisiä kasvoja ennen. Päästin irti toisen hihasta ja sipaisin punaisen oransseja hiuksiani korvan taakse ja hymyilin. "Soita uudestaan", mä kehotin toista ja taputin kitaraa tämän sylissä.

Mä mielelläni tutustuin uusiin tyyppeihin, varsinkin nyt kun kaikki kaverit oli päättäneet mennä rekiajeluille tai rusettiluistelemaan, joka ei olisi voinut mua vähempää kiinnostaa, ja sitä paitsi tämä tyyppi edessäni vaikutti oikein hauskalta juttuseuralta. Ainakin me oltaisiin tällä hetkellä samalla aaltopituudella tietyn asian takia, nimittäin alkoholin, koska mä saatoi haistaa sen pojasta. Se ei ollut mikään ylpeilyn aihe, ehei, mutta niin siinä vaan yleensä kävi, että humalaiset ihmiset loppujen lopuksi löytäisivät toisensa, kertoisivat toisilleen elämän tarinansa, sammuisivat eivätkä muistaisi toisiaan enää aamulla. Toisaalta, mä tuskin löytäisin itseäni aamulla jostain tuntemattomasta paikasta ja voisi sanoa että huhhuh kun tuli vedettyä perseet, mä olin varmaan sokerihumalan tapaisessa olotilassa, mutta joo. Mä voisin helposti sanoa tuolle olevani selvinpäin, niin kuin se varmaan olettikin. Niin tosiaan, monet eivät erottaneet humalaista Shawia ja selvää Shawia, koska mä olin kuitenkin normaalissakin olotilassa kamalan riehakas ja hullu tyyppi, ainakin useimmiten.

Katson ympärilleni. Mahdettaisiinko me, tai mä, saada lisääkin seuraa?

/hyi/

[Braile]

Sidley Shiver

Jos ne juhlat olisivat sijoittuneet yhtään kauemmas kuin tähän kylään, mikään ei olisi voinut saada minua nousemaan ylös sinä aamuna. Tai no oikeastaan iltapäivänä, sillä olin herännyt puoli neljältä kaduilta kuuluvan mekkalan kantautuessa korviini. Ilman sitä olisin tuskin herännyt vielä tunteihin, mikä olisikin ollut osittain tahallinen teko.
En olisi halunnut herätä lainkaan. En siihen päivään. Ihan jo siksi että minä inhosin jo valmiiksi kaikenlaisia vähän tavallistakin suurempia juhlia. Mitä enemmän ihmisiä, sitä vähemmän rauhaa sekä omaa tilaa ja se sai minut hermostumaan. Ja joka aatonaatto nämä juhlat näyttivät vain kasvavan ja kasvavan. Rahaa näytti vain kertyvän aina vaan lisää taikaministeriöön, vaikka olisi voinut luulla sodan aikana löytyvän parempaakin tekemistä niillekin. Kai ne sitten pienensivät joitakin kuluja, kahvin laadussa tai jossain sellaisessa, mutta joka tapauksessa ne eivät tienneet lainkaan tekevänsä samalla palvelusta kuolonsyöjille. Mitä isommat juhlat, sitä suurempi kaaos. Muutama aurori siellä täällä ei pitäisi juhlia ruodussa, se oli varmaa.

Parin päivän ajan olin tuskin poistunut ulos asunnostani. Yllätyksekseni minulle oli tarjottu lomaa loppuvuodeksi kahvilasta, ja olin lopulta hyväksynyt sen, vaikkakin olin suunnitellut hetken jääväni niin sanotusti ylitöihin kohentamaan hieman hurjasti viimeaikoina alamäkeen laskenutta uraani. Väsymys oli kuitenkin sanellut asian puolestani. Sen lisäksi tiesin että huomenna tulisin olemaan vieläkin väsyneempi kuin tänään, joten ehkä pieni hermoloma olisi oikeasti tarpeeseen. Mikään muu ei tuntunut rasittavan minua yhtä lailla kuin se toinen työ, jota vihasin yli kaiken.

Itse joulun jälkeen olisi sitten vielä miltei viikko lomaa jäljellä, mutta minulle oli vihjattu siihen malliin että kuolonsyöjillä riittäisi kyllä työtä niille joilla ei ollut parempaakaan tekemistä. Vapaaehtoiseksi en ollut tietenkään ilmoittautunut, mutta olin varma että joku tiesi minun olevan lomalla - minua kun tarkkailtiin aika paljon, sellaista se oli kun ei luotettu sitten ollenkaan - ja juuri sen takia minulle varmasti keksittäisiin yhtä sun toista tekemistä. Olin joskus suunnitellut pakenevani vielä uudestaan, tällä kertaa kokonaan, ja itse asiassa juuri viime yönä samainen hullu ajatus oli ilmestynyt päähäni. Aloittaa nyt elämä alusta uudella nimellä ja vaikka toisella puolella maailmaa. Monilla tavoillahan se tuntui hyvin houkuttelevalta, mutta tiesin ettei mahdollisuutta uuten alkuun voinut olla, ei enää kun kaikki oli jo valmiiksi sotkettu kelvottomiksi ennen kuin olin edes kunnolla päässyt alkuun uuteen kotiin muutettuani.

Parin tunnin kuluttua keitettyäni itselleni kahvit ja syötyäni jotain kuivan leivän tapaista olin pukeutunut ja lähtenyt ulos. Kirkas valo ärsytti silmiäni asteltuani ulkoilmaan vietettyäni niin kauan aikaa pimeässä huoneessa, mutta se meni nopeasti ohi. En muistanut nähneeni kylää koskaan ennen niin täynnä ihmisiä, ja heidän lukumääränsä näytti koko ajan vaan kasvavan; velhoja ja noitia perheineen ja ystävineen ilmiintyi siellä täällä ja kylän hormiverkosto oli varmasti jo melkein tukossa. Potkaisin turhautuneena jäistä kiveä maassa enkä välittänyt vaikka se vieriessään osui edellä kävelevien kantapäihin. Tästä tulisi vielä pitkä ilta, eikä asiaa auttanut se että kova pakkasviima meinasi jäädyttää minut elävältä. Avonaisen nahkatakkini alla minulla oli hyvin tummanharmaa ja onneksi melko lämmin hupullinen swetari sekä jaloissani mustat kireät farkut. Olisin tietysti voinut pukeutua lämpimämminkin, mutta jostain syystä en ollut sitä nähnyt tarpeelliseksi vaikka tiesin kyllä hyvin millainen sää ulkona oikein oli.

Lopulta olin sitten päätynyt istuskelemaan aika lailla keskustaan pystytetyn lavan läheisyyteen; sen verran liki että näin ja kuulin selvästi esitykset mutta sen verran kauas kuitenkin ettei lavan edessä pyöriskelevä ihmisjoukko häirinnyt minua. Lavalla esiintyi porukkaa laidasta laitaan, suurin osa selvästi kokemattomia nuoria jotka jännitykseltään mokailivat toinen toisensa jälkeen, mutta joukosta löytyi tietysti myös muutamia selkeästi asiansa osaavia. Vilkaisin rannekelloani erään viimeksi mainittuihin lukeutuvan muusikon lopetettua soittamisensa. Kello ei ollut vielä edes kahdeksaa, eli saisin luultavasti odotella vielä hyvän aikaa ennen kuin mitään tapahtuisi. Ilotulitukset kun tuskin ammuttaisiin vielä ihan hetkeen, vaikka taivas olikin tummunut jo hyvää vauhtia. Vedin hupun päähäni ja hieroin kylmettyneitä ja vähän punertavia käsiäni yhteen. Jotkut käsineet olisivat olleet nyt enemmän kuin tervetulleet, mutta tietenkin nekin olivat sattuneet jäämään toisen laukun taskuun.

Katseeni kiersi lavan edessä yhä maleksivassa, uutta esiintyjätulokasta odottelevasta yleisössä. Edellisissä esityksissä oli kulunut suunnilleen viisi tai kymmenen minuuttia tavaroiden roudaamisessa seuraavaa varten, mutta nyt ei kestänyt kuin ehkä pari minuuttia kun jo lavalle kapusi mies yksin ja tarttui edellisen bändin lavalle jättämään sähkökitaraan. Kohotin katseeni korkeavartisista skeittimallisista tennareistani lavalle ja jäin epäuskoisena tuijottamaan näkemääni. Tältäkin etäisyydeltä tunsin hänet varmasti, enkä voinut tajuta ilmeisesti sen paremmin kuin kukaan muukaan mitä vittua Brook oikein lavalla teki, sillä soittamiseksi sitä ei oikein voinut kutsuakaan. En tiennyt olisiko pitänyt nauraa vai mitä, mutta ainakaan mitään hymynkään tapaista kasvoilleni ei ainakaan ilmestynyt. Sähkökitaran vahva ääni kaikui epävireisenä vahvistimissa, kunnes se sitten särähti loppuun kahden turvamiehen kiskoessa tämän muusikon alas lavalta ennen kuin kukaan oli ehtinyt kunnolla tajuamaankaan mitä oli tapahtunut.

Saman tien minä nousin ylös kylmältä penkiltä ja lähdin kiertämään ihmisjoukkoa lavan toiselle puolelle. Yleisöstä kuului naurua ja puheensorina vaan yltyi. Yritin tähyillä päiden yli mutta en nähnyt Brookia tai niitä turvamiehiäkään missään, mutta jatkoin kävelemistä. En tajunnut oikein mitä minä tein, mitä minä aioin tehdä, jokin vain ajoi minua eteenpäin, mikä nyt oli sekin melko outoa ajatellen sitä että aiemmin olin lähinnä vältellyt hänen katsekontaktiaankin. Ehkä minä sitten olin vain oppinut kaipaamaan kunnolla, ihan niin kuin muutkin normaalit ihmiset, tai jotakin sen suuntaista. Ainakin tavallinen ylitsepääsemätön epävarmuuteni oli osittain unohtunut johonkin, sillä se ei hämärtänyt kuvaani todellisuudesta. Halusin vain löytää.

Pian lavalta kuuluikin sitten jonkuntyyppisen juontajan ääni, hän toivotti tervetulleeksi soittamaan jonkun nuoren bändin ja yleisö osoitti suosionsa. Alkoi kova meteli kun lavalle verhon takaa ilmestyneet nuoret soittajat rupesivat soittaa ilmeisesti niin kovaa kuin vain ääntä lähti ja yleisö oli heti mukana. Itse asiassa aika yllättävää että tälläinenkin bändi oli päässyt osoittamaan musiikillisia lahjojaan ministeriön järjestämään tapahtumaan, mutta en uhrannut enempää ajatuksia sen varalle. Olin melkein kiertänyt jo lavan toiselle sivulle kun vihdoin katseeni osui etsimääni. Tällä oli kitara yhä roikkumassa olkahihnan varassa kaulallaan, mutta lisäksi tämän edessä seisoskeli nuori punahiuksinen tyttö. Pysähdyin saman tien paikoilleni ja tunsin kuinka se taakse jäänyt epävarmuus otti minut saman tien kiinni.

En tiennyt mikä minulle tuli, minusta tuntui että halusinkin vain pysytellä kaukana, katsella häntä ehkä sitten kauempaa. Aivan kuten aina ennenkin olin tahtonut. Pelkäsin kai taas tekeväni jotain typerää, mutta tiesin että Brook oli varmaankin jo nähnyt minut eikä pois juokseminen siis auttaisi mitään, päin vastoin. Sitä paitsi jokin tuntui yhä vetävän minua liikkeelle, ajatukseni olivat jälleen erittäin ristiriitaisia, mutta minusta tuntui ettei minulla oikein vaihtoehtoja ollutkaan. En voinut aina tehdä sitä mikä nyt vaan sattui parhaalta tuntumaan. En kyllä ymmärtänyt mitä Brookin päässä oli koskaan liikkunut kun hän oli vielä tullut takaisinkin ihan vain minun takiani, mutta se kaikki antoi minulle jonkinlaista varmuutta, ainakin jossain määrin. Siitä tuntuikin olevan jo kauan, kun siis olimme viimeksi nähneet. Olin silloinkin tuntenut pilanneeni jotain käytökselläni heti aluksi, enkä halunnut tehdä sitä uudestaan. Epäröiden jatkoin askeleeni kaksikon luo, huomaten myös siinä lähistöllä sen Brookia ennen lavalla Dylania soitelleen kiharahiuksisen miehen. Joku Bale sen nimi oli ollut, tai ainakin niin juontaja oli miehen esitellyt.

Pysähdyin lopulta sitten siihen Brookin ja tytön vierelle, tavoitellen epävarmana vähän kummankin katsetta. En tiennyt kuka tuo oranssihiuksinen tyttö nahkatakissa oli, mutta näytti sen verran nuorelta että taisi olla koulun oppilas vielä. Oli miten oli, kummastakin lähti jonkinvahvuinen alkoholin tuoksu, tosin se nyt oli ollut arvattavaakin ainakin Brookin kohdalta tämän kitarasooloilun nähtyä.
Kai siinä olisi sitten jotain järkevääkin pitänyt sanoa, mutta tyydyin vaan nyökkäämään vähän kummankin suuntaan ja heittämään jonkunnäköiset tervehdykset.  Jäätävää, olisinko sanonut.


/ joo sori tästä ja Jude jää vähän ulkopuoliseksi D: /

[jimmy]

(nawnaw no worries, i've already got all the plans for little jude-boy here, i'm forcing him in this little circle of...people ööjoo)

Jude Shannon

Joskus vain oli pakko nauraa. Typerille ihmisille, jotka tekivät typeriä asioita. Valitettavasti nauru usein lakkasi, sitä seurasi joko itku tai raivo tai tunteettomuus, ja kaikki näistä oli hyvin lähellä kun minun kuplani rikottiin ja minut pakotettiin mukaan tähän pieneen juhlaan.

Kun Jude oli aikansa virnuillut ja osittain myös nauranut tämän ilmiselvän kännisen nuoren miehen esitykselle, hän oli valmiina pakkaamaan kamansa lähteäkseen. Valitettavasti yksi turvamiehistä päätti autuaasti peruuttaa nämä suunnitelmat, uhkailu oli loistava keino saada muusikonalku suostumaan pyyntöön - jos sitä nyt pyynnöksi saattoi kutsua.
"Taidat tuntea tuon?" kuului ääni jostakin läheltä Judea, ja kääntyessään äänen lähdettä kohti hän huomasi toisen näistä hetki sitten esiintynyttä raahanneista miehistä. Jude sanoi kohteliaasti (tai niin kohteliaasti kun hän saattoi) ettei valitettavasti asia näin ollut. Se selitys puolestaan ei järkkärille kelvannut.

Kuten yleensä. Ihmiset eivät vain osaa ajatella omilla aivoilla, eivätkä he varsinaisesti osaa luottaa toisiin ihmisiin, eivätkä heidän sanomisensa tunnu vaikuttavan mitenkään mihinkään, mikä ei saanut minua ihmettelemään minkälaiseen jamaan tämä maailma oli ehtinyt ajautua.

"Niin varmasti, hymypoika", vartija sanoi sarkastisesti ja vetäisi kitaran Juden olalta sellaisella voimalla, että olkahihna repeytyi kahtia. "Saat luvan ottaa vähän vastuuta kavereistasi. Kun jätkä ja sen tyttö on saatettu turvallisesti kotiin - tai pois täältä, minne tahansa - saat soittimesi takaisin. Ei vastaväitteitä."

Ja vastaväitteitä olisi varmasti tullut, jos väkivaltaiset otteet eivät olisi olleet saaneet niskojani pitkälti katkeamaan. Meinaan että miten itsepäisiä ihmiset saattoivat olla siihen mitä vääriin olettamuksiin tulee? Ja muulloin kun he tuntuivat vain puhaltelevan purkkapalloja ja ajattelevan, ettei sillä ollut mitään väliä kuitenkaan.
Mutta kuten sanotaan, kaveria ei jätetä ja kaverini sattumoisin oli minulta juuri ryövätty, mikä meinasi sitä että minun oli pakko ottaa vastuuta tuntemattomista ihmisistä, vaikken millään olisi sitä vapaaehtoisesti tehnyt. Tässä maailmassa ei kuitenkaan tuntunut olevan vapaita ehtoja enää, ja se johdatti meidät tämänkaltaisiin tilanteisiin.

Mutistuaan jotakin epämääräistä turvamiehen hiljalleen loittonevalle selälle, Jude luovutti asiassa ja lähti katseellaan etsimään äskeistä taitelijaa. Järkkärin monikko sanassa "kavereistasi" ilmaantui erittäinkin osuvaksi, kun hän huomasi yhden juoneen idiootin seuraksi tulleen toisenkin, punatukkaisen tytön. Jude oli vähällä itkeä raivosta kun hän lähti kävelemään kohti näitä kahta henkilöä.

Ihmisillä on pakkomielle olla idiootteja yhdessä. Marilyn Mansonin (en väitä häntä kovin fiksuksi henkilöksi, sen nyt näkee pukeutumisesta ja meikkaamisestaankin ja hänen luoma musiikkikin on täysin roskaa - jotakin hyviä pointteja hänellä kuitenkin on ollut) sanoin - ihminen ei synny tyhmäksi, mutta joukossa se piirre vain korostuu.

Ja vittu kun minä inhosin homoja.


Brook Williams

Ehkä se johtui siitä etten ollut täysin selvin päin tai siitä että yleisesti otettuna sellaiset tapahtumat tuntuivat lipeävän mielen läpi kuin vesi siivilästä, mutta tyttö joka oli ilmeisen selkeästi saapunut luokseni kehotti että soittaisin vaikkapa uudestaan enkä oikein tiennyt oliko hän tosissaan vai ei tai että olikohan koko juttu millään tavalla tottakaan koska mahdollistahan se olisi että kuvittelisin tai että tajuaisin liian hitaasti tai etten tajuaisi ollenkaan. Tökittyäni häntä kuitenkin hetken pystyin varmistumaan siitä että hän oli ihan oikea, lihaa ja verta, sanomisistaan en ollut kyllä ihan varma mutta mikäs siinä sillä olin kyllä melko varma siitä ettei hänkään ollut ihan selvin päin, ainakin pystyin haistamaan alkoholin hyvin läheltä ellei se sitten tullut itsestäni, siksipä tunsin itseni melkolailla velvoitetuksi vastaamaan kohteliaisuuteen tai niin minä ainakin päättelin sen olevan jotenkin, en vain tajunnut miksi hän oli minulle puhunut sillä minuahan kuului normaalisti juosta karkuun sen sijasta että tulisi vapaaehtoisesti juttelemaan, se nyt yksinkertaisesti oli niin ja niin edelleen.

Siksipä minun oli mietittävä mitä vastata sillä alkoholi vaikutti minun käyttäytymiseeni päinvastaisesti kuin se yleensä toimi ja siksi minä en miettinyt tekemisiäni ollenkaan mutta puheitani mietin, tai niin ainakin uskoin tekeväni, varsinkin näin vähemmän selvin päin kun järkeni leikkasi kuin jäinen voi tai miten se sanonta nyt menikään se oli oikein fiksua sillä miettiä kannatti aina. Miettiminen oli oikein hyvästä koska miettiessä asioita sai itsensä vaikuttamaan fiksummalta ja kun vaikutti fiksulta ihmiset pitivät toista fiksuna ja fiksuus oli hyvästä koska fiksuista ihmisistä pidettiin. Se oli sinänsä kyllä harmillista että vaikka mietinkin asioita ja fiksuus oli miettimisestä kiinni ja ihmisten pitäminen fiksuudesta minusta ei kuitenkaan tunnuttu juurikaan välittävän mikä varsin harmillista tosiaan oli, sillä jos joku olisi pitänyt minusta hän olisi ehkä huolehtinut minusta ja jos joku huolehti se tarkoitti sitä että tuskin ajaessaan jäisellä kadulla luisuisi ojaan, mutta minä kyllä ojaan luisuin aina olin liikkeellä autolla tai en.

"Tiedätkö mä tarviin lisää viinaa", sanoin sille mietittyäni mitä kannattaisi vastata. Vastaamisen kuului yleensä sujua kunnolla ja vastaaminen sujui kunnolla ja kunnolla se sujui jos puhui totta ja totta se oli että viinaa tarvitsin, enhän minä selvin päin täällä pärjäisi, en kyllä selvinpäin ollut nytkään mutta viinaa ei voinut koskaan juoda liikaa, paitsi silloin kun sai alkoholimyrkytyksen mutta myrkyttyä minä en aikonut, siksipä saatoin juoda viinaa paljonkin lisää. Mutta vaikka viinaa tarvitsin minulla ei vieläkään ollut sitä enkä nähnyt heti vilkaistuani vasemmalle myytiinkö siellä sellaista, en tiennyt oikein oliko näillä festarisysteemeillä todellakin viinakojunsa vai oliko kaikki muka hankittava itse, en ollut erityisemmin perehtynyt asiaan sillä en edes ollut jokin aika sitten tiennyt tulleeni tänne.

"Viina tekee viisaammaksi lapsi", selostin sille täysin tosissani ja olin varma että joku mulkaisi mua sillä ihmisillä on kummallinen käsitys siitä että kun juo tekee typeriä asioita mutta mä en toistaiseksi tuntenut tehneeni mitään typerää ja olin ihan varma siitä että fiksu olin, että tosi fiksu olin, viina teki viisaammaksi sillä hetkellä ainakin, toisaalta taas ilman viinaa en välttämättä olisi tullut tänne eikä tänne voinut tulla jos oli viisas, mutta mistä vitusta minä saatoin tietää sillä viisas en ollut kaikesta huolimatta, olihan päälläni mekko ja pörröinen kaulahuivi, jos oli pörröistä päällä ei missään nimessä voinut olla fiksu, pörröisyyshän oli aivan typerää.

Olin juuri lähtemässä juoksemaan johonkin suuntaan viinanhakuun mutta sitten minun aikeeni pysäytti ääni josta olin varma että se oli melko tuttu, en sillä hetkellä vain ääntä sattunut onnistumaan yhdistämään mihinkään mutta kyllä minä näin että tunsin sen sillä kääntyessään tiesin hänen nimensäkin jopa, ja se oli ainoa ihminen jonka nimen saatoin muistaa ehkä paitsi kyllä minä muidenkin nimiä muistin, en vain osannut yleensä yhdistää sitä posiitiivisiin asioihin. Mutta kyllä Sidleyn tunnistin, Sidley oli töissä Kolmessa Luudanvarressa ja me olimme käyneet Tylypahkan koulua idiooteille yhdessä jonkin aikaa, mutta sitten hän oli häipynyt ja minä olin jäänyt luokalle ja jumittanut siinä koulussa liian kauan että olisin voinut millään tasolla olla fiksu. Luokalle jääminen ei kyllä ollut johtunut siitä että olisin ollut vajaa paitsi jos vajaa oikeastaan olin, en tiennyt mikä olin ainakaan niin että varmuudella olisin voinut sanoa, mutta siitä se johtui että ihmiset inhosivat minua koska pukeuduin mekkoihin ja käytin meikkejä, mikä ihmisten mielestä kuului vain naisille mutta mikä minä olin sanomaan siitä mitä sukupuolta edustin, paitsi että mies olin.

"Siddddddddley", sanoin ilmiselvän onnellisena ja kiersin käsi varteni hänen kaulan ympärilleen ja nuolaisin hänen huuliaan sillä hän oli se henkilö jota tarvitsin koska hän oli töissä Kolmessa Luudanvarressa ja Kolme Luudanvartta oli yhtä kuin baari tai pubi tai juomapaikka tai mikä tahansa mutta sellainen kuitenkin josta yleensä kuului saada viinaa. Ja jos minä olin viinan tarpeessa niin oletin että viinaa minulle annettaisiin ainakin jos oli anniskeluluvat enkä minä ymmärtänyt miksei niitä muka olisi.
"SidSidSid Sidillä on viinaa ihan varmasti on", sanoin vakuuttaen punatukkaiselle tytölle, muistaakseni sillä oli punaiset hiukset ellen värisokeaksi ollut tulossa. En tiennyt kuinka paljon juomisen tarpeessa se tyttö oli mutta itse olin ja olin oikeassa sillä hetkellä ainakin ja jos minä tarvitsin jotain en voinut käsittää miksi joku muu ei muka sitten sitä olisi tarvinnut.

(melkeinlaatutekstiä</3)

[crosby]

Shaw

Mä nauroin tuon pitkän pojan selityksille. ”No varmasti”, mä vastasin sille. ”Mutta sä näytät ihan siltä kuin sä olisit saanu sitä jo ihan tarpeeks”, mä kommentoin vielä pojan ensimmäiseen soperteluun, toden totta, ei olisi kiva jos toinen saisi alkohoholimyrkytyksen. Se näytti nimittäin olevan hiukan huonommassa hapessa kuin mä, ainakin se haisi mahdottomasti viinalta. Hetki mulla meni kuitenkin tajuta että tyypillähän oli mekko päällä ja pörröinen kaulahuivi kaulassaan. Aika erikoinen asuvalinta, kun eivät nämä kai tietääkseni olleet mitkään naamiaiset, mutta toisaalta, ei tuokaan kokonaisuus kai pahalta näyttänyt tuon toisen päällä, se oli varmaan ennenkin pitänyt tuollaisia kuteita mistä mulle taas tuli sellainen ajatus mieleen että ehkä poika edusti homoseksuualiseen suuntautunutta ihmistä.

Mä en ollut koskaan välittänyt, että mihin suuntaan ihmiset oli seksuualisesti suuntautuneet, mulle oli ihan sama että oliko ne tyypit, joiden kanssa mä vietin aikaa, homoja vai heteroita vai jotain muita, koska eikös siinäkin asiassa ollut periaatteessa täysi vapaus tässäkin maassa. Eikä se ollut ongelma, jos siitä ei väkisin tehnyt ongelmaa. Ja mä en oikein ymmärtänyt niitä joilla oli fobioita tähän kyseiseen asiaan liittyen, mutta tyylinsä kai kullakin.

Mä näin tuon pojan takaa, että se äskeinen esiintyjä, se kiharatukkainen, se jolle mä olin löytänyt yhden kolikon, asteli meitä kohti kun oli hetken etsinyt katseellaan jotakin –varmaan meitä siis. Se ehkä tunsi tämän mekkoon pukeutuneen hemmon, en tiedä, mutta mä en ainakaan tuntenut sitä. Toisaalta, ehkä se käveli meitä kohti ja ohittaisi meidät sulavasti jos ei tuntenut meistä kumpaakaan. Mä en kuitenkaan ehtinyt sen pidempään tämän askelia tännepäin odotella, sillä tunsin jonkun astelevan meidän viereen ja käännyinkin niin että saatoin nähdä, kuka tulija oli.
Hyvin tummatukkainen, ruskeasilmäinen ja mua ainakin puolentoista pään verran pidempi poika seisoi siinä ja tervehti meitä vaisun puoleisesti ja nyökkäsi. Mä tervehdin tätä pirteästi hymyillen. Ohhoh, mun tuttujen lista alkoi koko ajan kasvaa ja kasvaa.

Käänsin kummastuneena katseeni tuohon humaltuneeseen kitaristiin, joka sönkkäsi kai tuon toisen pojan nimeä. Sidley, ilmeisesti jos tajusin oikein mikä ei suinkaan ollut varmaa mutta uskoin kuitenkin kuulevani oikein, sillä olin kuullut tuon nimen ennenkin, vaikken tuntenutkaan toistaiseksi vielä ketään Sidleytä. Tämän illan jälkeen toivottavasti tuntisin tuon pitkän Sidleyn tuossa vieressä. Aina kun lähtee kotoa, oppii jotain uutta. Katsoin kun tämä, jonka nimeä en vieläkään tiennyt, meni ja halasi Sidleytä nuolaisten tämän huuliaan. Jostain kumman syystää mua se ei hetkauttuanut mihihkään suuntaan; ei kummastuttanut, ilostuttanut, suututtanut tai yhtään mitään. Ehkäkailuultavasti mä jossain alamielessäni osasin jotain tälläistä odottaa, en mä tiedä. Tai sitten mä olin liian humaltunut että olisin ihmetellyt yhtään mitään –se ei voinut tosin olla mahdollista. ”Moi Sidley mä olen Shaw”, hymyilin veikeästi esitellen itseni, vaikken edes tiennyt tuon toisen nimeä jonka seurassa olin ollut pidempään.

Tuo toinen jatkoi edelleen tarinointiaan viinasta ja että tällä uudella tyypillä sitä varmasti olisi. ”Aijaa?” mä katsoin kysyvästi Sidleytä, vaikka oikeastaan ei mun tehnytkään enää mieli mitään vahvimpia juomia, koska olin ajautunut tuntemattomaan porukkaan, eikä sellaisessa porukassa, josta ei tuntenut ketään, ollut hyvä olla vetämässä perseitä.

/hyi/

[Braile]

Sidleyy

Ehkä olisi todellakin pitänyt pysytellä vähän kauempana, jättää tämä kaksikko rauhaan. Tuloni ei ollut ainakaan päällepäin näyttänyt häiritsevän kumpaakaan, mutta tunsin oloni siltikin hieman ulkopuoliseksi siinä heidän seurassaan. Kumpikin kun näytti olevan hyvällä päällä, johtui se sitten yksinomaan jurreista tai ei. Minun taas pitäisi olla jo töiden parissa parin tunnin kuluttua eikä silloin auttanut hoiperrella oman onnensa nojassa, niin paljon kuin minä sitä ajatusta vastustinkin.

Mutta huomaisiko kukaan, jos oikeasti jättäytyisinkin pois mellakasta, toimisin kerrankin niin kuin halusinkin? En tiennyt kuinka hyvin tosin minua aiottaisiin valvoa, ehkä kukaan ei todellaakaan kiinnittäisi huomiota yhden surkean kuolonsyöjän poissaoloon. Tai no, sitä piti ainakin toivoa, sillä en sentään halunnut hengestäni päästä. Mutta mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä enemmän keksin syitä miksi jäädä pois koko jutusta. Oli vain kaksi mahdollisuutta; jäädä kiinni ja kuolla, tai sitten vaihtoehtoisesti pysyä piilossa. Väistyä vaan koko kaaokselta, viedä ehkä nämä kaksi muutakin pois kuolonsyöjien jaloista.  En kyllä todellakaan tiennyt millä perusteella muka aioin ohjata Brookin ja sen punahiuksisen tytön pois paikan päältä, en ollut koskaan osannut vakuuttaa ihmisiä sitten millään tasolla eikä totuuden kertomistakaan voinut edes harkita. Varmastikin he olisivat halunneet nähdä ne suuret ilotulitukset joista kaikki olivat etukäteen innoissaan puhuneet, mutta tiesin toisaalta ettei kummallekaan ainakaan hyvin kävisi jos aikoivat tänne jäädä keskelle koko tapahtumaa enkä halunnut ajatella sitä, syy olisi yksin minun jos jotakin tapahtuisi.  Mustassa kangaslaukussa oli kyllä edelleenkin taikasauvan lisäksi kuolonsyöjän viitta ja maski, mutta kaikista viimeisimpänä halusin niitä tänä iltana käyttää. Ja ehkä minä tämän kerran tekisinkin niin mitä vain itse halusin.

Ennen kuin ehdin edes suunnitellakaan avaavani suuni ilmoittaakseeni nimeni tuolle vieraalle tytölle, ihan vaan kohteliaisuuden vuoksi, Brook teki sen puolestani kiertäen samalla käsivartensa kaulani ympärille ja nuolaisten kylmettyneitä huuliani. Hetkeen en osannut tehdä mitään, pysähdyin paikoillani kuin patsas kuin osaamatta päättää mitä olisi siinä tilassa pitänyt tehdä. Ei kylläkään sillä etten olisi millään tavalla pitänyt kosketuksesta, siitä oli pitkä aika kun olimme viimeksi edes nähneet toisemme, mutta aina ennen se oli aina pysynyt sivussa ihmisten katseilta. Ja minulle se oli yhä ongelma. Tuskin halusin myöntää sitä itsellenikään, mutta vähiten halusin osoittaa sen näin kaikille, jotka sattuivat vain tähän suuntaan vilkaistakaan. Vieraitahan ne olivat, täysin tuntemattomia ja tuskin välittivät yhtään mitään vaikka olisi tapahtunut mitä, mutta en vain kunnolla pystynyt sisäistämään sitä. Siksi minä asetin käteni Brookin olan tienoille ja hitaasti  laskien vedin tämän toisen käden pois kaulaltani, varoen kuitenkin vaikuttamasta liian vastentahtoiselta tai kylmältä, mitä tosin en uskonut Brookin edes tuossa tilassa sen enempää ajattelevankaan.

En sanonut mitään heti Brookin selostaessa jotakin siitä että minulla kuulemma oli lisää viinaa heidän ryypättäväkseen, vaan käänsin katseeni tuon punatukkaisen tytön puoleen ihan vain nähdäkseni miten tämä oli oikein tähän päättänyt reagoida kaikkeen tähän, mutta jonkinlaiseksi yllätyksekseni tytöllä oli edelleen sama tavallinen, hätkähtämätön hymy kasvoillaan eikä mitään sen enempää. Joko olin sitten taas kuvitellut jotain ylimääräistä kohtausta tälläisestäkin pikkuasiasta tai sitten tämä oli vaan sen verran kännissä ettei välittänyt yhtään mistään sen enempää, mutta sellaiselta tämä ei kyllä todellakaan vaikuttanut ainakaan sillä hetkellä. Tyttö esitteli itsensä pirteästi Shawiksi, enkä voinut kuin pieni epävarma hymy kasvoillani tervehtiä ja sanoa saman tien olevani Sidley, vaikka se tuskin taisi olla enää epäselvää tälle.

"Mistä sä oikeen puhut?" kysyin lopulta kääntyen sitten takaisin Brookin puoleen tämän lopetettua puheensa. En tiennyt mistä hän oli moisen käsityksen saanut, sillä kun tarkemmin ajatteli, olin viimeksi juonut varmaan alkukesästä enkä varmasti Brookin silmien alla, mutta toisaalta, ei tässä varmaan mitään kaikkein järkevintä puhetta odoteltukaan toisen ollessa siinä tilassa että ryntää lavalle mekko päällä soittamaan kitaraa. Ellei hän sitten olettanut saavani ilmaisia  juomia töiden kautta, mutta sellaisesta oli turha ajatellakaan. Tämä vuosi oli mennyt Kolmella luudanvarrella huonommin kuin koskaan ennen sodan latistaessa tunnelman harva se päivä, eikä ollut varaa heittää mitään hukkaan. Hyvä kun saivat palkat maksettua. Toisinaan eivät kyllä saanetkaan. Aika moni harjoittelija oli saanut lomautuksen lyhyenkin työjakson jälkeen ja palkkojen määrät laskivat laskemistaan. Pelkäsin potkujen koittavan pian minullekin. Ainoa valttikorttini oli se, että olin työskennellyt paikassa kauiten tämän hetkisistä tarjoilijoista. Muut olivat jo suunnanneet tähdellisempiin hommiin, mutta minä vain jumitin samassa paikassa. Ehkä potkut voisivat siis tehdä hyvääkin kun jotenkin ajatteli, mutta minä en halunnut missään nimessä miettiäkään sitä. Ajatus uuden työpaikan etsimisestä tuntui jo tarpeeksi vaikealta.

Tietysti olisin vain voinut mennä ja ostaa sitä mitä Brook vain halusi - tiesin etten osaisi sanoa ei, jos hän niin vain pyytäisi - sillä minä kyllä sain jonkinlaisia henkilökunta-alennuksia ja oli minulla rahaakin ihan kiitettävästi mukana, mutta en tiennyt olisiko se ollut kovinkaan järkevää. Ensinnäkin Brook näytti siltä ettei kaivannut (ainakaan minun näkökulmastani) yhtään enempää juotavaa, ja toiseksi minulla ei ollut mitään hajua minkä ikäinen tuo tyttö oli eikä alaikäisille juomien toimittaminen varmastikaan kohentaisi jo valmiiksi kyseenalaista asemaani töissä tai yhtään missään muuallakaan.

Toisaalta kyllä jossakin sisätiloissa voisi olla parempi kuin tässä ulkona koko tapahtuman keskustassa. Muutenkin vapisin kylmästä eikä ajatus hypotermiasta innostanut, mutta en ainakaan vielä toistaiseksi ehdottanut muualle lähtemistä. Sellaista se oli aina kun lähistöllä oli joku vähänkin vieras ihminen, en viitsinyt edes yksinkertaista kysymystä esittää vaan odotin lähinnä näiden tekevän sen puolestani. Sipaisin muutaman hiussuortuvan pois silmien edestä ja kohensin olallani riippuvaa laukkua. Tuntui jotenkin ahdistavalta, että kannoin todistusaineistoa oikeasta työstäni ihan siinä kaikkien ulottuvilla laukussani, jossa ei ollut edes nappia tai vetoketjua suuaukkoa kiinni pitämässä. Ei tarvittaisi paljoa todellisten kasvojeni paljastumiseen, ei varsinkaan nyt kun olin hankkiutunut ihan tahalteni vieläpä toisten ihmisten seuraan. En ollut vain kotoa lähtiessäni osannut ajatella sitä. Oikeastaan minun olisi kannattanut hankkiutua laukusta vaan eroon mahdollisimman pian, mutta sitä minä en kuitenkaan ainakaan tässä vaiheessa vielä tehnyt. Minä kun en aikonut osallistua mellakkaan. Lupasin sillä hetkellä sen itselleni. Ei minua voinut pakottaa ihan kaikkeen. Ainakin halusin osoittaa sen itselleni.

[jimmy]

Jude Shannon

Juhlissa ihmiset juhlivat selkeästikin, ja joivat helvetin paljon ja sen näki. Ja he olivat niin sekaisin, etteivät tajunneet loppujen lopuksi oikein mitään mistään, ja selittivät omiaan ja örvelsivät, olivat olevinaan niin mahtavia. Tekivät asioita, joita eivät selvin päin varmasti tekisi. Itse en juonut koskaan humalahakuisesti, mitä nyt silloin tällöin saaatoin hiukan juoda, en kuitenkaan mitenkään säännöllisesti. Ja pakko sanoa, ettei tuossa ollut mitään järkeä. En ehkä ollut oikea ihminen sanomaan sitä, mikä oli järkevää ja mikä taas ei, tai muutenkaan oikea ihminen tuomitsemaan, mutta se nyt vain oli oma mielipiteeni.

Ja sitten minun olisi vielä pitänyt tehdä asialle jotain, käskeä heitä lopettamaan tai rauhoittumaan tai häipymään, ja hitostako minä tiesin, miten minun kuuluisi sellaisessa tilanteessa käyttäytyä. En yleensä kommunikoinut kovin paljoa ihmisten kanssa. Mitä nyt ollessani myyjänä, tietenkin, myin ja sanoin kiitos ja heihei ja kaksi kaksikymmentä, ja soitettuani keikkoja kiitin aina yleisöäni ja usein pummasin nukkumapaikan joltakulta ihmiseltä yleisöstä, yleensä nimenomaan sellaiselta joka ei välttämättä ollut täysissä voimissaan. Sitä kautta kun ajatteli kyllä pystyi huomata, ettei juopuneiden suostuttelu välttämättä ollut se hankalin mahdollinen asia. Mutta tuollaisista ihmisistä en tiennyt mitään. Ja he olivat myöskin paljon nuorempia kuin minä. Ja yksi heistä oli jotakuinkin selvin päin, ainakin sen perusteella, mitä minä näin. Nuorempien selvinpäin olevien suostuttelu ei ollut minulle erityisen läheinen toimintatapa, eikä varsinkaan homojen tai idioottien.

Jude katseli hetken sivusta yrittäen keksiä mitä tekisi noille. Se nyt oli selvää, että jotain oli tehtävä, sillä hänen oli saatava kitaransa takaisin. Ilman kitaraa hän ei voisi soittaa, ja jos hän ei soittaisi, hän ei saisi rahaa. Rahaa hänellä ei ollut toistaiseksi, ei ainakaan uuteen kitaraan, joten kaikki oli tehtävä hankalimman kautta. Tuijottaen epäuskoisena kännistä mekkoon pukeutunutta miestä, selvinpäin olevaa miestä ja nuorta tyttöä joka ei näyttänyt täysi-ikäiseltäkään, hän alkoi hitaasti kävellä kohti heitä, vino käsi hieman haparoiden. Hän katseli heitä, katseli heitä aurinkolasiensa takaa, ja kaikki näytti tavallistakin pimeämmältä - turhaa, täysin turhaa, olihan kello ohittanut jo reilusti illan rajat ja näin talvisaikaan oli hirveän pimeää valoista huolimatta.

Lähestyttyään tätä pientä joukkoa hän pysähtyi vielä miettimään sanomisiaan. Hän ei miettinyt hienotunteisia elkeitä vaan tapoja, joten varmoimmin saisi suostuteltua heitä, eikä ollut oikein päässyt lopputulokseen siitä mikä paras keino olisi. Toisaaltahan suostuttelemisessa saattaisi toimia uhkailu, toisaalta taas nätisti pyytäminen, se että kuulostaisi vastuuntuntoiselta ja arvovaltaiselta. Olihan hän (ainakin omasta mielestään) ollut sen päivän paras ja ainoa oikeasti osaava esiintyjä niiden säälittävien velhobändien keskellä.

Päivän musiikkisaldo oli tosiaan ollut hirveän säälittävä. Jokainen soitti samalla kaavalla toistuvia biisejä, ainakin sillä perusteella mitä minä olin kuunnellut - en ollut kuunnellut tarkasti, mutta sillä puolella korvalla mitä olin keskittymistäni näihin jakanut en ollut edes tunnistanut juurikaan biisien tai bändien vaihtumista. Kenelläkään ei ollut omaa, tarkkaa, erottuvaa soundiaan vaan jokainen soitti karkeaa rockia tai poppia mikä ei erottunut paitsi toisistaan myöskään muusta nykyajan valtavirran musiikista. Mikä oli sinänsä sääli, sillä joillain heistä tuntui piilevän joitakin kykyjä sen särötellyn äänen ja epäsointujen taustalla.

Sitten vihdoinkin hän päätyi kliseisimpään vaihtoehtoon - siihen, että hän olisi oma itsensä. Valinta ei johtunut siitä, ettäkö hän muka uskoisi sen toimivan parhaiten vaikka tiesikin, että niin saattoi vilpittömimmältä ja todellisimmalta vaikuttaa, vaan siitä, ettei hän millään saanut mieltänsä sovittamaan parasta, kannattavinta vaihtoehtoa, mitään minkä avulla onnistuisi tosiaan käännytettyä nuo lapsukaiset kotimatkalle, tai minne tahansa pois juhla-alueelta.

"Anteeksi", hän aloitti sillä itselleen ominaisella tavallaan puhua äänessä hiukan ivaa ja tarkoituksettomuutta, sitä ettei häntä oikeastaan kiinnostanut millään tavoin keskeyttikö jotain tärkeää vai ei, mikä kyllä oli kaikin tavoin hyvin totta. "Olen vähän ongelmissa ja vaikka teitä ei kiinnostaisikaan erityisemmin auttaa minua, kannattaa silti harkita, sillä se on myös teidän kannaltanne varmasti paras mahdollinen vaihtoehto. Nimittäin se, että häipyisitte täältä, menkää kotiin tai kouluun tai minne hittoon tahdottekaan, samahan se minulle on, kunhan vain häivytte täältä ja teette sen oikein selväksi myös tuolle saatanan järjestyksenvalvojalle, niin että hänkin huomaa miten nätisti olen toiminut hänen pillinsä tahtiin. Tarvitsen kitarani takaisin eikä taida olla mitään muutakaan tapaa miten sen saisin takaisin." Jude lopetti puheensa luonnollisesti jääden odottamaan rauhassa toisten vastausta pyyntöönsä ja oli hyvin tietoinen siitä, ettei välttämättä hänen tahtonsa pääsisi läpi.

Eikä se yksi, epäilyttävin, ärsyttävimmän näköinen ja selvästikin huonoimmassa vedossa oleva tietenkään ymmärtänyt, mitä hain takaa. Enpä olisi voinut uskoakaan että niin olisi käynyt, mutta olin hivenen pettynyt silti. Harmissani nyt ainakin. Mutta ehkä joku muu saisi hänenkin kovaan kalloonsa taottua vähän jotain järkeä.

Brook Williams

Olin pettynyt, kun Sidley ei tajunnut pointtiani kunnolla vaikka eipä se mikään ihme sinänsä ollutkaan, mutta silti, koska tietääkseni - tässä välissä saatoin kyllä epäillä jo sitä mitä tiesin sillä yksinkertaisetkin muistettavat asiat eivät millään tuntuneet tulevan mieleeni kuten toinen nimeni jos minulla sellaista edes oli ja semmoiset asiat - en ollut jättänyt asiassani mitään pointtia varsinaisesti epäselväksi, yksinkertaistahan se oli, minä tahdoin viinaa ja oletin että Sidleyllä sitä oli, tai että kenellä tahansa joka työskenteli baarissa oli viinaa, ja Sidley työskenteli sellaisessa ja vielä kylän suosituimmassa sellaisessa, helvetillisessä paikassa mutta sieltä ainakin sai viinaa ja sitähän minä nyt tässä olin vailla.

"Annoskelulupa", selitin Sidleylle niin kuin se olisi itsestäänselvä asia, niin kuin itse asiassa minulle olikin aika lailla. "Tiedäthän, lupa, antaa, viinaa, ihmisille, kuten mä ja sellaisille jotka tarvitsee sitä kuten mä." Päässäni alkoi tuntua vähän heikolta hetkittäin mutta minkäs sille mahtoi, virnuilin tytölle, Shawille, ja Sidleylle, ja kohta myös sille homofobiselle Bobbielle joka oli kanssa saapunut meidän luoksemme esittämään jotain naurettavaa pyyntöä siitä että pitäisi häipyä täältä jotta se saisi pidettyä yksityiset bileensä tai jotakin vastaavaa, pakko myöntää etten ollut erityisemmin kiinnostunut syystä tai sitä tajunnutkaan, jos nyt se edes mitään selitti mutta siitä olin varma että hän tahtoi meidän lähtevän ja oletin sen johtuvan heti siitä että hän oli homofobikko tai koska pukeuduin mekkoon koska sellaiselta hän juuri vaikutti, ennakkoluuloiselta.

Tuijotin häntä hetken paikoillani ja katsoin miten ärsyttävän näköinen hän oli kiharine hiuksineen ja vinoine käsineen ja silmineen ja nenineen ja kaikkine tyhmine piirteineen ja minun teki mieli potkaista sitä mutta sitten ajattelin että saattaisin kaatua, koska minulla ei ehkä tasapaino ainakaan pelannut ihan täysin sillä perusteella ainakaan että maailma vähän keinui silmissäni. Tuijotin häntä vielä jonkin aikaa koska jumituin vähän mutta sitten sain itseni herätettyä horroksesta ja kasattua kokoon, tai jotain sellaista paitsi että maailma ei kyllä asettunut vieläkään paikoilleen mutta silti.

"Sä vain tulet tänne ja käsket meidän...häipyä? Paikalta?" selvensin ensin hieman ja katson häntä epäuskoisena ja sitten astuin pari askelta lähemmäksi ihan vain tehdäkseni selväksi kuka oli se kovis, vaikka ehkei olemukseni oikein siitä kielinytkään vaikka olinkin varmaan 15 senttiä pidempi tai jotakin. "Mikä vittu sä luulet olevasi? Niin että voit vain sanoa mihin meidän muka pitäisi mennä? Onko sulla joku oikeus siihen? Luuletko sä olevasi jotenkin saatanan kova tai jotain? Onko sulla jotain ongelmia?" Sanani kuulostivat itse asiassa entistäkin epäselvämmiltä, huomasin sen, ja sitten käännyin pois siitä bobdylanista joka oli saanut minut kyrpiintymään pahemmin kuin yleensä kyrpiinnyin jos ei lasketa sitä aiempaa lavalla tapahtunutta purkausta, olettaen ettei se ollut jäänyt vain pääni sisään mikä saattoi kyllä hyvin olla mahdollista sillä olin mielestäni sanonut joitakin asioita, joihin kukaan ei ollut vastannut ja sitten joitakin taas en muistanut sanoneeni mutta joihin ihmiset silti oli jotain vastannut. Ei se kuitenkaan sinänsä haitannut, selvinpäinkään en puhunut yhtään sen järkevämmin.

"Mun täytyy päästä istumaan", sanoin samalla äänensävyllä kuin olin aiemminkin puhunut ja unohdin oikeasti täysin koko bobihmisen olemassaolon katsellessani ympärilleni penkkiä hakien. "Onko tässä penkkiä? Onko tässä penkkiä?" kysyin puoliääneen ja odottamatta vastausta istuuduin alas huomatakseni vain ettei siinä ollut mitään vitun penkkiä ja että istuin hangessa ja oloni ei muutenkaan ollut mikään maailman paras. Mutisin jotain "oho" tapaista siinä istuksiessani mutten viitsinyt noustakaan ylös enää, nyt kun olin päässyt istumaan. Itse asiassa mun teki mieli mennä makaamaan joten ojensin laskin selkäni ja pääni lumiseen maahan muun vartalon seuraksi ja suljin silmäni ja sanoin jotain tyyliin "hyvää yötä" sulkiessani silmäni vaikkei kyllä minulla ollutkaan mitään aikeita alkaa nukkua täällä.

(sdfkjksdjalsfjalfj)

[crosby]

Shawwwwwie

Pieniä lumihiutaleita tippui taivaalta. Mä yritin kielelläni saalistaa niitä kun olin hetkeksi vaipunut omiin ajatuksiini. Sainkin muutaman hiutaleen laskeutumaan kieleni päähän. Ne tuntuivat kylmiltä sadasosasekunnin, kunnes sulivat pois.

Sidley näytti oikeastaan olevan aika pihalla koko jutusta, mäkin kuuntelin enää vain puolella korvalla tuota epäselvää selitystä annoskeluluvasta, ja se ei näyttänyt pysyvän kärryillä siitä mistä tuo toinen oikein puhui ja toisaalta mä en sitä yhtään ihmetellytkään, mutta kun mä olin esitellyt itseni tuolle Sidleylle niin se esitteli itsensä uudestaan Sidleyksi. Siis eihän se ollut sitä vielä itse tehnnyt mutta tuo toinen humalahöntti oli, ja mä en tiennyt senkään nimeä joten mä käännyin siihen päin ja mulla oli aikomus kysyä että niin mikäs sun nimi olikaan, mutta ennen kuin mä ehdin edes avata suutani kysyäkseni sitä asiaa, niin paikalle oli saapunut tuo herra Bob Dylan, kikkarapää jolla näytti ilmeisesti olevan asiaa koska se pyysi anteeksi, tuskin se siis oli oikeasti pahoillaan, ei ainakaan näyttänyt siltä, kun se taisi luulla että se keskeytti jotain, mutta ennen kuin kukaan ehti edes reagoida niin sen suusta alkoi liukua ulos sellainen sanatulva että mun oli vaikea pysyä perässä ja sisäistää että mitä asiaa tuolla olikaan oikeasti. Onneksi tämä mulle vielä nimetön herra tarkensi tilannetta.

Mä en ymärtänyt ideaa, siis tuon kikkarapään käskyjen ideaa. Meidän pitäisi häipyä paikalta, koska se käski. Mä katsoin sitä kysyvästi, mutta en mä ainakaan osannnut ottaa sen sanoja todesta. Pikemminkin mua alkoi naurattaa ja kai mun oli ääneen purettava tuo ilontulva, tai ei sitä ehkä ilontulvaksi voinut sanoa, mutta en mä kauaa ehtinyt nauraa kun mä näin tuon ainakin kymmenen senttiä pidemmän poitsun kovittelevan tuolle Bob Dylanille, tosin nuo sanat tuskin tekivät minkäänlaista vaikutusta epäselvyydellään, eikä sillekään voinut muuta kuin virnistää. Joka tapauksessa, ei mulla ollut aikomustakaan poistua paikalta, vielä, ehkä myöhemmin, mutta ei nyt. Samalla kun nuo kirosivat toisiaan, niin mä kuiskaten kysyin Sidleyltä että mikä tuon sen kaverin nimi mahtoi olla.

Ei mennyt muutamaa hetkeä pidempään kun tuo yksi alkoi katsella vauhkona ympärilleen ja etsiä penkkiä. Se mutisi ääneenkiin jotain, se ei varmaan edes tajunnut että tuo kitaraansatakaisinvaatija edelleen seisoskeli tämän takana eikä näyttänyt miltään ihan maailman iloisimmalta tyypiltä, jota mä en ihmetellyt. Ihme kyllä sitäkään mä en ihmetellyt että tuo penkinetsijä ei löytänyt istumapaikkaa itselleen vaikka lähin penkki olikin muutaman kymmenen metrin päässä luisteluradan vieressä, mutta se näköjään tyytyi lumihankeen johon se oli heittäytynyt pitkäkseen päätään myöten. Se mutisi hyviä öitä ja sulki sitten silmänsä. Ensin mulle tuli mieleen että eihän tuo nyt tuohon voinut jäädä, se paleltuisi siihen kuoliaaksi eikä varmaan olisi ensimmäinen eikä viimeinen mutta mä en haluaisi potea huonoa omaatuntoa siitä että olisin jättänyt jonkun hankeen jäätymään.

Menin ja polvistuin pojan viereen hankeen. Polvissa tuntui kylmältä, ja kun mä nousisin niin lumi sulaisi ja housut olisivat märät koko loppu illan, loistavaa, mutta tehty mikä tehty eikä se varmaan haittaisi pitemmän päälle, oikeastaan musta tuntui etten mä varmaan edes muistaisi kosteutta illan mittaan, voisi olla vain vähän kylmä mutta aina löytyi joku joka lämmittäisi. Otin kourallisen pehmeä lunta tumppuuni ja vein käteni toisen kasvojen päälle. Annoin lumen tippua pikku hiljaa silmien, nenän, poskien, huulien, leuan ja otsan päälle, ei varmaan tuntunut mukavalta, tiesin kokemuksesta. Lopulta taputin käsiäni yhteen jotta viimeisetkin lumet tippuivat alas. ”On aika herätä, prinsessa Ruusunen”, mä sanoin rauhallisesti ja hymyilin pongahtaen ylös penkasti. Puistelin lumia pois kuteista ja ne lähtivätkin kiitettävän hyvin.

Käännyin ympäri, nopeasti vilkaisin Sidleytä ja sitten katseeni siirtyi hitaasti siihen kikkarapäähän. Mä en tiennyt että mitä mä olisin sanonut sille, vai olisiko pitänyt sanoa mitään. Mä vain katsoin sitä ilmeettömänä, samalla kun hetken hiljaisuus laskeutui meidän neljän ympärille. Mä olin juuri aukaisemassa jälleen suutanu ja kysymässä tuolta jotakin, jonka mä sitten unohdinkin yhtä nopeasti, kun havahduin siihen että kuulin kovan, kirkkaan kiljaisun jostain kauempaa, ja hetkeksi koko paikkaan lankesi hiljaisuus, sillä musiikkikin oli juuri ollut tauolla. Ihan kuin kaikki olisivat odottaneet jotakin, että mitä seuraavaksi tapahtuisi. Niin mäkin odotin, oikeastaan mä aistin että tapahtuisi jotakin muuta kuin hyvää. Kiljaisu ei ollut ollut iloinen, pulkkamäestä kantautuva onnellisuuden huuto tai mikään muukaan sen tapainen, se oli ollut pelon ja järkytyksen kiljahdus. Mun katse kiersi noiden muiden kolmen katseet läpi, sitten mä jäin tuijottamaan johonkin suuntaan vain, mistä oletin äänen olleen halkaissut ilman.

Sitten mä tunsin vaimeän järistyksen jalkojeni alla.

[Braile]

Sidley

En olisi välittänyt kuunnella Brookin selvennyksiä anniskeluluvastani sen enempää, mutta pysyin vain vaiti ja katselin ehkä vähän synkkänä kuinka tämä vuorottain virnisteli minulle ja Shawille kuin olisi opettanut meille jotain äärettömän yksinkertaista ja helppoa asiaa. Senkö takia tämä sitten oli tullessani niin onnelliseksi muuttunut? Ajatellut minun ehkä toimivan ihan vaan yleisenä tarjoilijana täällä tai jotakin sen suuntaista, ei sen enempää.
Vaikka tiesin kyllä hyvin ettei Brook nyt kuitenkaan ihan oma itsensä tuossa tilassa ollut, en silti huomionkipeydeltäni oikein voinut laittaa asiaa suoraan vaan sen piikkiin niin kuin ihmiset tavallisesti olisivat luultavasti tehneet. Ihan kuin olisin yrittänyt tahalteni tehdä vääriä johtopäätöksiä, ajatella automaattisesti mahdollisimman typerästi ja lapsellisesti, mutta en vain voinut vain sille mitään. Melko ristiriitaista että vaikka kuinka olisin halunnut tehdä asioista mahdollisimman yksinkertaisia ja helposti selvitettäviä, ei sellainen näyttänyt kuitenkaan todellisuudessa luonnistuvan sitten ollenkaan.

Säästyin kuitenkin vastaamasta enää mitään niihin selostuksiin jonkun tuntemattoman kiharahiuksisen, aurinkolaseilla silmänsä peittäneen ja ehkä hieman lyhyehkön miehen ilmaantuessa jostain muun yleisön seasta luoksemme.
Toisella vilkaisulla tunnistinkin tämän siksi Dylania äskeittäin kitarallaan soitelleeksi mieheksi ja loin kysyvän katseen tähän.  Hetken jo luulin että tämä oli tullut pyytämään lahjoituksia tai jotakin, ensimmäisen sanan perusteella siis, mutta ne luulot karisivat siinä samassa kun tämä pääsi puhettaan jatkamaan. Eikä sekään kyllä auttanut minua käsittämään, mitä ihmettä tämän muusikon päässä oikein liikkui. Tuli hetkeksi hiljaista.

Oli miten oli, vaikken voinutkaan ymmärtää mitä tuo mies oikein tarkoitti ja miten juuri me tähän kaikkeen liityttiin, minua ei ainakaan olisi haitannut lähteä siitä suunnistamaan jonnekin muualle. Kellokin näytti olevan jo sen verran että kohta alkaisi oikeasti tapahtua, ja tässä minulla ainakin olisi ollut hyvä syy jonka perustein yrittää johdattaa nämä kaksi jonnekin muualle täältä ennen kuin kuolonsyöjät pamahtaisivat paikalle ja alkaisivat heitellä kirouksiaan ympäri kylää.

Se ajatus kuitenkin kariutui saman tien Brookin astuessa askeleen lähemmäs tätä muusikkoa ja alkaessa rähjätä tälle siitä mitä tämä oli meille tullut tiedottamaan. Katsoin ensin ehkä vähän säikähtäneenä näitä kahta, miettien pitäisikö sanoa väliin jotain järkevän tapaista kumpaakin rauhoitellekseni. Jo Dylan-miehen äänensävystä saattoi odottaa että tämä voisi ärtyä helpostikin jos häntä alettaisiin vastustaa, mutta jäin vain odottelemaan tilanteen kehittymistä, vaikkei tässä kyllä todellakaan ollut aikaa ihmettelemiseen.

Vilkaisin punatukkaista tyttöä ikään kuin kysyen tämän mielipidettä siitä mitä olisi pitänyt tehdä, mutta hän ei näyttänyt järin huolestuneelta tilanteesta vaan hymyili kuin lähinnä naurua pidätellen. Sitten Shaw kurottautuikin kysymään hiljaa korvaani Brookin nimeä ja sai ehkä hieman levottoman hymyn nousemaan minunkin kasvoilleni. Kumarsin hieman päätäni ja kuiskasin tämän punaisten hiuksien taakse piiloutuvaan korvaan sen olevan Brook.
Suoristauduin taas ja suuntasin katseeni takaisin tähän yhä riitelevään kaksikkoon. Brookin puhe tuntui vain kiihtyvän sitä mukaa mitä pidemmälle se pääsi.

Puraisin huultani ja vilkaisin Shawia uudestaan, kunnes havaitsin Brookin kääntäneen selkänsä sille muusikolle ja mutisevan tarvitsevansa istumapaikkaa. Ennen kuin ehdin ehdottaa jonnekin sisätiloihin suuntaamista, Brookin jalat näyttivät pettävän ja hän istuutui ilmeisesti sen enempiä miettimättä suoraan paksuun lumihankeen. Meinasin jo ojentaa käteni nostaakseni tämän ylös hangesta, kun tämä toivotti hyvää yötä (luultavasti itselleen) ja kävi selälleen pitkäkseen maahan.
Tämähän oli hienoa. Minusta tuntui kuin harteilleni olisi lykätty vastuu tämän tilanteen korjaamisesta ainakin Brookin ja Shawin kohdalta - minähän tässä olin ainoa joka saattoi tässä vaiheessa jotakin tehdä, aikaahan oli vielä jonkun verran jäljellä ennen kuin itse mellakka sitten alkaisi - kun siihen mennessä kaikki muut olisivat onnellisen tiedottomia siitä kuinka heidän juhlailtansa tulisi päättymään.

Mutta siinä yksi vaan makoili lumessa ja toinen vaati melkeinpä aggressiivisesti meidän häipyvän siitä helvettiin hänen silmiensä alta. Ja minä kun olin vielä huonoimmasta päästä, kun vastuusta ja sellaisesta puhuttiin. Kokematon nyt ainakin.

Katselin kuinka Shaw polvistui Brookin viereen ja alkoi ripotella lunta tämän kasvoille. Mietin olisiko minun pitänyt kenties auttaa tyttöä saamaan Brook ylös maasta vaiko yrittää selvitellä tilannetta hieman rauhallisemmin herra kitaristin kanssa. Päähäni ei kyllä tullut mitään ideaa siitä millä olisin voinut ehkä saada vähän selville jotakin tästä kaikesta, esimerkiksi siitä miten me muka liityttiin miehen kitaraan tai järjestyksenvalvojiin, joten pysyin yhä hiljaa ja pidin katseeni tiukasti maassa , yrittäen näytellä kuin olisin ollut erityisen huolestunut tai jotakin siitä saisiko Shaw Brookin nousemaan ylös.

En oikein tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella siitä kaikesta. Tietysti olin ärtynyt ja kaikkea muuta sellaista, ensinnäkin siitä kun olin ollut niin typerä että olin marssinut tänne hankkiutumaan vaikeisiin tilanteisiin ja toiseksi vähän kaikesta muusta yleisesti sitten, mutta toisaalta taas tiesin kyllä hyvin että mikäli täällä olisi jotain  ikävää sitten tapahtunut, olisin syyttänyt siitä vaan itseäni.
Oli kyllä hyvä että Shaw oli siinä mukana (vaikken kyllä käsittänyt miksi, eihän hän tainnut sitten kuitenkaan edes tuntea Brookia jos ei kerran nimeäkään tiennyt). Kun tuo toinen oli hankkinut itsensä siihen kuntoon, ei tulisi olemaan mikään yksinkertainen juttu onnistua puhumaan järkeä tämän päähän ainakaan sellaisessa tilanteessa kun maskipäiset kuolonsyöjät vyöryivät kylään tuhoten kaiken mikä eteen sattui vaan tulemaan.

Ajatukseni kuitenkin katkesivat kun jostain suhteellisen läheltä kantautuva kiljaisu leikkasi ilmaa ja sai ihmiset kaikkialla ympärillä hiljenemään. Siinä missä muut näyttivät hämmentyneiltä, jouduin kovalla työllä peittelemään oman säikähtäneen ilmeeni, eikä maassa vaimeasti tuntuva järistys auttanut asiaa. Ei kestänyt kauaakaan kun ilma täyttyi huudosta ja uusista kiljahduksista, ja ihmiset ympärillä alkoivat liikkua levottomana. Käännähdin taas yhä lumihangessa olevan Brookin puoleen ja ojensin nyt käteni kunnolla auttaakseni tämän ylös.

"Aletaan nyt vaan mennä", sanoin hermostuneesti, tähyillen levottomana kaikkialle ympärilleni. Monet suuntasivat jo toisiaan tönien pienen paniikin vallassa pois. "Sunkin pitää päästä johonkin lämmittelemään, sä oot ihan lumessa", lisäsin vielä Brookin suuntaan, ikään kuin yrittäen vakuutella hänelle ettei mitään erityistä olisi tapahtunutkaan ja kiskoin tämän ehkä vähän liian voimakkain ottein ylös maasta, irrottamatta kuitenkaan otettani tämän kylmästä ranteesta.
Vilkaisin vielä sitä kiharahiuksista ja sitten Shawia, kysyen tytöltä aikoiko tämä vielä pysytellä meidän seurassa.

/pdfokcsmdnfDdk/

[jimmy]

Jude

Silmieni edessä tapahtui järjetön näytelmä. Näytelmältä se vaikutti, käsikirjoitetulta komedialta jonka toteutus oli tökerö, sillä mikään siinä ei erityisemmin naurattanut minua. Ensin teki mieli repiä toiselta silmät irti, sitten itseltä, sitten kaikilta muilta. Ja se jos mikä oli epämiellyttävää. Mutta miksi sitä oli niin vaikeaa tajuta? Tietenkin sain itseni näyttämään siltä pahikselta, siltä joka tahtoi pilata kaikkien ilon, mutta minun ilothan tässä oli pilattu. Minun oli tarkoitus lähteä nätisti junaa kohti ja jäädä kaikesta paitsi, mutta kuka nyt olisi tahtonut miettiä sitä, miten minun mielestäni asioiden olisi pitänyt mennä? Ilmiselvästi, ei kukaan.

Kun tuo mekkoon pukeutunut juopunut henkilö ryhtyi huutamaan Judelle, hän ei saattanut sanoa mitään, tuijotti vain tätä henkilöä osittain raivoissaan, osittain pettyneenä. Toisaalta hän taas oli ollut tietoinen siitä, että näin saattoi käydä, mutta kukapa nyt yleensä odotti pahinta tai ärsyttävintä mahdollista vaihtoehtoa? Hänen olisi tehnyt mieli lyödä herra ketoon mutta hetken päästä tämä mies onnistuikin tekemään sen itse ilman kenenkään apua, kaatumaan maahan lumihankeen. Jude ei oikein tiennyt enää, miten tähän suhtautua - muuten kuin inhoten - eikä tosiaankaan tiennyt, mitä nyt sitten pitäisi tehdä, kun muut eivät ystävällistä - no, ehkei aivan, mutta silti - pyyntöä suostuneet kuuntelemaan.

Sitten tapahtui jotakin, mikä muutti koko paikan tunnelman aivan täysin. Huutoja. Vaimeita järistyksiä. Pamauksia, valoja, sellaisia, jotka näyttivät ja kuulostivat ilotulituksilta, mikä aluksi sai minut miettimään että jospa joku olisi ehkä vain ampunut raketin silmäänsä sillä sellaista vastuuntunnottomien ja typerien ihmisten keskuudessa usein kävi, mutta hysteria levisi liian nopeasti ja se vaikutti epärealistiselta ollakseen vain pikkuinen harha-ammunta. Siksi uskoin, että jotain paljon suurempaa oli tapahtumassa. En vain saattanut tietää, mitä se oli.

Tämä olisi ensimmäinen kerta, kun kohtaisin velhomaailman huonot puolet, tämä olisi ensimmäinen kerta, kun tuntisin ja näkisin ja kuulisin sen pelon mihin kaikki olivat tänä aikana verhoutuneet. Ja se sai minut hermostumaan enemmän kuin kitarani katoaminen oli minut saanut.

"Mitä helvettiä?" Jude kysyi tajuamattakaan kunnolla puhuneensa ääneen.

Brook

Ehkä olin sittenkin nukahtanut tai vajonnut ainakin jonkinlaiseen tilaan jossa en saanut kiinni hetkestä sillä en huomannut - tuntenut, nähnyt - mitään ennen kuin jotakin paljon suurempaa tapahtui, jotakin joka sai muutkin hämmentymään, pelkäämään, jotakin joka sai mieleni kirkastumaan hiukan enemmän ja minut itseni järkiintymään hiukan. Se oli erikoista. En ollut uskonut, että koskaan juotuani liikaa (ja minulle liikaa oli aina ollut suhteellisen vähän johtuen erittäin heikosta viinapäästäni) olisin saanut tolkkuani vähääkään takaisin, en ennen helvetin tuskallista krapulaista päivää. Valaistuminen ei yleensä käynyt hetkessä, mutta jokin sen tapainen auttoi asioiden tajuamisessa hieman. Minä kyllä tiesin, etten vieläkään ollut täysissä voimissani, puheeni ja fyysiset teot varmasti onnistuisivat erittäin huonosti, mutta ainakin ymmärsin sen, paremmin kuin äsken. Oli hiton kylmä, eikä ihmekään, kun olin juuri saanut pitkän villakankaisen takkini märäksi niin että se tuli läpikin ja ohuen ja liian lyhyen mekkoni läpi iholleni, ja huomasin täriseväni hienoisesti kylmyyden ansiosta. Tunsin itseni typeräksi, enkä nähnyt kunnolla, enkä pysynyt pystyssäkään kunnolla, joten minun oli pakko ottaa tukea Sidleystä jota jossain välissä muistaakseni kiitinkin jopa siitä että hän oli vetänyt minut ylös, niin että lähestulkoon roikuin hänessä mikä sai oloni epämukavaksi - ei siksi, että minua olisi jotenkin harmittanut olla niin lähellä häntä, vaan siksi, että tiesin tekeväni itsestäni vitun huonon vaikutelman käyttäytyessäni miten olin käyttäytynyt.

Kuulin sen bobtyypin puhuvan, henkilön jota en tuntenut ollenkaan mutta josta vieläkään en pitänyt ollenkaan, minun teki mieli mennä lyömään häntä tai sanomaan jotain fiksua, mutta tällaisessa tilassa varsinkaan ei kumpikaan vaihtoehtoi oikein tuntunut hyvältä. Kuulin hänen äänestään pelon, hätäännyksen, samat tunteet mitä kaikkialle muullekin oli yhtäkkiä levinnyt ja minäkin mietin olisiko pitänyt tuntea jotakin muutakin kuin tyhjyyttä ja ylpeyttä siitä että tajusin jotakin ja epätoivoa siitä mitä tein, mutta vaikka kuinka olisin tahtonut pelätä muiden kanssa en voinut, en edes tiennyt mistä tämä joukkohysteria oikein johtui. Yritin kysyä jotakin, mutta en saannut mitään fiksua ääntä suustani, jotain epämääräistä muminaa vain jota tuskin edes Sidley kuuli vaikka olinkin aivan hänen vieressään.

Näin ihmisten juoksevan kilpaa, juoksevan niin paljon kuin pääsivän, kaatuvan, valosuihkuja, naurua ja huutoa, kaikkea sellaista mikä muistutti minua helvetisti jostain mitä oli tapahtunut ehkä puoli vuotta sitten Tylypahkassa, olin ollut paikalla mutten voinut tehdä mitään, sillä minusta ei oikeasti ollut mitään apua, en osannut mitään, ja minä en tiennyt nytkään mitä tekisin, muistikuvien välähdellessä mielessäni ja sitten taas katoavan uudestaan ja uudestaan. En edes nähnyt kunnolla eteeni, mutta näin miten ihmiset juoksivat, ja näin miten kaikki oli aivan sekaisin, ja tajusin ettei kaikki ollut hyvin, tajusin sen paremmin kuin hetki sitten oli tapahtunut, mutten vieläkään pelännyt. Ja pelkääminen olisi voinut olla sinänsä ihan aiheellista, että kuolonsyöjät tunnetusti halusivat tappaa jästisyntyiset ja minä nyt olin jästisyntyinen. Tai no oikeastaan en tiennyt sitä varmasti, sillä en tiennyt isästäni mitään, mutta olin aina ajatellut itseäni sellaisena, olinhan kasvanut kahden jästin kanssa, "äitini" ja ranskalaisen miehen (jonka ansiosta itsekin osasin ranskaa yhtä hyvin kuin englantiakin). Enkä oikeastaan uskonut että sillä olisi ollut kuolonsyöjille edes minkäänlaista väliä, sama asiahan se loppujen lopuksi olisi. Mutta en kuitenkaan uskonut että heillä olisi mitään intoa tappaa minua, sillä minussa ei ollut mitään erityistä, mitään tärkeää mikä olisi saattanut saada kuolonsyöjät innostumaan henkeni viemisestä.

Jostain läheltä meni valosuihku, niin läheltä että se oli vähällä osua minuun, ja se sokaisi minut niin etten nähnyt enää mitään, vaikka äskenkin näköni oli ollut melko heikko. Ja en tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Kysyin Sidleyltä jotakin, tällä kertaa sain äänen purkautumaan lähes oikein, kysyin mitä tapahtui, ja sitten tajusin - ehkä sen takia, että olin juuri äsken sitä sattunut ajattelemaan - että olin kysynyt kysymykseni ranskaksi, ja mieleni olisi tehnyt nauraa, mutta tunsin itseni aivan liian tyhjäksi ja sekavaksi ja tilanteen liian sopimattomaksi sellaiseen, joten kysyin uudelleen, tällä kertaa normaalisti englanniksi. En uskonut, että Sidley tiesi asiasta yhtään sen enempää kuin minäkään, paitsi että hänen tajuntansa oli vähän paremmalla kantilla ja lisäksi hän näki melko kunnolla, mutta kysyin silti, sillä tunsin oloni aivan liian epämääräiseksi voidakseni vain olla siinä tajuamatta mitään, tietämättä liikuimmeko johonkin suuntaan vai olimmeko paikoillamme vai olinko ehkä sittenkin kuollut. Se saattoi sinänsä olla mahdollista, sillä tunsin oloni niin tiedottomaksi.

(hyivittu anteeksi tästä >________________________>)

[crosby]

shaw

Brook. Tuon lumihangessa makaavan puoliprinsessan nimi siis oli Brook. Sidley oli juuri kuiskannut sen mun korvaan. Ja Sidleyn avustuksella Brook sitten vihdoin kampesikin ylös sieltä lumen seasta varmaan juuri oikeilla hetkillä ennen kuin kaikkien ilmeet alkoivat kertoa siitä että väkijoukossa oli tapahtunut jotakin vähemmän kivaa. Kiljuminen ja kaikenlainen muunkin asteen huutaminen alkoi kantautua koko ajan voimakkaammin korviini, huutajia alkoi olla enemmän ja jotkut niistä juoksivat hädissään meidän ohi niin että kuurokin olisi varmaan kuullut sen metelin. Pamahduksen kovat äänet kiirivät myös yhä lähempää keskuuteemme, maakin värähteli voimakkaammin. Kaiken tämän hulinan keskeltä erottui myös vihamielisen ärsyttävää naurua, se varmaan oli peräisin siltä, tai niiltä, jotka tämän metakan olivat saaneet pystyyn. Kaikki tämä mitä meidän ympärillä tapahtui, tuntui mahdottoman tutulta, se ei olisi saanut tuntua. Mutta muistan vieläkin selvästi kuolonsyöjien hyökkäyksen Tylypahkaan keskellä kirkasta päivää, kun mäkin oli syömässä Suuressa salissa niiden kahden pojan kanssa, joiden kanssa sitten yritimmekin puolustaa nuorempia. Mutta niin monet olivat kuolleet, monet olivat menettäneet henkensä turhaan.

Mun oli pakko repiä itseni ajatuksistani pois niin kuin Sidley oli kiskonut Brookin ylös. Tuo kiharatukkainen puhui ääneen jotain mutta kukaan ei tuntunut huomioivan sitä. Mua alkoi ahdistaa koko tilanne. Olin oikeasti mulle tuntemattomien ihmisten kanssa liikkeellä, en niinkään nollalla promillella, ja nuo joiden kasvot oli peitetty maskilla ja ranteet pilattu tatuoinnilla, astelivat ripeää vauhtia meitä kohden muutamien korkeahkojen lumikinosten takana. Mustiin kaapuihin pukeutuneiden hahmojen taikasauvoista lenteli vihreitä ja punaisia valosuihkuja, enemmän tosin niitä vihreitä, ja monien ihmiset kiljuminen loppui harvinaisen lyhyeen kun tuo säde heidät tavoitti. Eivät maskipäät voittamattomia ollut, kai niitäkin oli kaatunut tainnutettuina tai kuolleina lumeen, toivottavasti. Kylmänväreet nousivat pitkin mun kehoa, mutta ne ei saaneet alkuaan kulmyydestä.

Mä nyökkäsin Sidleyn kysymykselle ja käänsin tämän silmistä katseeni takaisin kuolonsyöjiin. Mä mietin että miksi ihmeessä me edelleen vain seistiin tässä, tekemättä mitään ja luultavasti varma kuolema uhkaisi kun kuolonsyöjät saapuisivat mellastamaan kohdallemme. Ja mulla raukalla ei ollut edes taikasauvaa mukana. "Onko teillä sauvoja?" kysyin yhtäkkiä noilta kaikilta kolmelta. Katseeni kiersi Brookin, sitten Sidleyn ja jopa viimeisenä bobdylanin kasvoilla, odottaen nopeasti vastausta. Ei mennyt kuitenkaan kuin silmänräpäys tai ei varmaan sitäkään, kun valosuihku lensi ihan Brookin pään vierestä, ja kun oli ehtinyt sepitellä ranskaksi jotain ja samalla mutista englanniksi ilmeisesti saman asian josta mä en saanut selvää, mä sanoin että taisi olla pikku hiljaa aika liueta paikalta, ennen kuin meidät joko löisi vihreä tai punainen valosuihke tai panikoivat ihmiset tallaisivat meidät jalkoihinsa.

Mulla oli edelleen heikko olo, kesti kauan ennen kuin tajusin mitä tapahtui, mitä joku sanoi ja miksi. Tarrasin Sidleyn kädestä kiinni, sanoin että meidän olisi parempi pysyä yhdessä kun Sidley vielä toistaiseksi näytti selvin päin olevan. "Näytä sä tietä", sanoin Sidleylle ja sain kasvoilleni pienen virnistyksen aikaan, vaikka se jos mikä ei sopinutkaan tähän tilanteeseen. Virnistys häipyi kuitenkin nopeasti kasvoiltani kun katsoin tuota kiharapäätä joka meille oli tullut manaamaan. "Aiotko sä liittyä seuraan, vai?" mä kysyin siltä, en ystävälliseen enkä epäystävälliseen sävyyn, aika normaalisti, vaikka mua sen asenne ei pahemmin miellyttänytkään, enkä mä ollut pakottamassa sitä meidän seuraan tietenkään, ja vaikka Brook ei ollutkaan ylintä ystävää tuon bobdylanin kanssa, niin mä mutisin että parempi ettei kukaan ollut yksin.

Kuolonsyöjät, niitä oli kai kuusi, kaahasivat yhden lumikinoksen takaa, ne oli juoksemassa siitä paikasta toiseen suuntaan kakkosluokkalaisten perässä missä me seistiin, mutta  joku niistä huomasi meidät ja kiskaisi yhtä hihasta ja tämä karjaisi muille että toinen suunta. Tämä samainen karjujakuolonsyöjä jäi tuijottamaan meitä kohtuullisen pitkään. Mun silmät laajenivat varmaan hauskan näköisiksi, miksi kuolonsyöjät halusivat aina taistella vaan isompia vastaan, ja vielä sellaisia jotka ei sattuneet olemaan selvin päin tai edes kunnolla tuntemaan toisiaan tai sattuivat olemaan aseettomia. Tarrasin toisella kädelläni Brookin mekosta kiinni jostain sen olkapään tienoilta. Sitten käänsin hitaasti ja varmasti katseeni Sidleyhin, ihan kuin se olisi ollut joku pelastaja (niinhän se tavallaan olikin meistä kolmesta tai neljästä jos bobdylan laskettiin mukaan). "Olisiko aika lähteä?" mä kysyin hiljaa.

|sorinocando:/|

[Braile]

Sidley


Oli vaikea kuvitella että tämä oli enää se sama tilanne, mikä se oli ollut vielä alle kymmenen minuuttia sitten.
Hetkessä kaikkialla ympärilläni olevien ihmisten yllä leijuneet huolettomuuden ja onnen tunteet olivat kadonneet kuin tuulen vieminä pois ulottuvuudelta ja tilalle olivat tulleet milteinpä suoraan niiden vastakohdat pelko ja kauhu. Eikä siihen ollut paljoa tarvittu.

Tiesin ettei paikalla todellisuudessa ollut kovinkaan montaa aitoa kuolonsyöjää, kun otti huomioon kuinka paljon heitä oikeasti oli luvun ollessa täysi. Paikalla oli oikeastaan vain murto-osa, mutta jo se määrä kuitenkin onnistui tehokkaasti vakuuttamaan koko kylän juhlijat ja ajamaan nämä pakokauhun valtaan.
Kuolonsyöjien lisäksi maskien taakse oli vielä piilotettu lukuisia viattomia, komennettuja kasvoja korvaamaan niitä, jotka eivät olleet vaivautuneet lähtemään kylälle "hauskaa pitämään". Tosin joillekinhan komennuttaminen oli ihan oma hupinsa.
Tunsin oloni sairaaksi. Pimeän piirto poltteli takkini alla.

Kuulin Brookin mutisevan jotakin korvani vieressä, en millään saanut selvää mitä mutta epävarmasti ujutin käteni hänen omaansa, pitäen lujasti kiinni.
Ihmiset kaikkosivat nopeasti meidän neljän ympäriltä hakeutuessaan  turvaan kuolonsyöjien rivistön lähestyessä, eikä minulla ollut mitään hajua siitä mitä minun olisi siinä tilanteessa kuulunut tehdä. Puolustautua en voinut vaikka laukussani olikin kuolonsyöjän maskin ja viitan lisäksi orapaatsamainen taikasauvani, ainoa mahdollisuus oli juosta ja lujaa. Se ei nyt tässä kuitenkaan tainnut onnistua Brookin riippuessa minussa ilmeisestikin kykenemättömänä liikkumaan nopeasti.
En sitä paitsi tiennyt mihin olisimme muka voineet mennä, minulla ei ollut ystäviä kylässä ja kotiinkin oli ihan liian pitkä matka. Mihin muut sitten menivät? Minä en tiennyt. Me vain olimme siinä ja muut menivät matkoihinsa.

Vedin harmaan takkini alla olevan hupparin hupun päähän käyttäen kömpelösti vain toista vapaata kättäni ja käänsin katseeni sitten taas Shawin puoleen, joka oli ilmeisesti päättänyt pysyä meidän seurassamme. Tämä olisi kyllä luultavasti pärjännyt yksin paremmin, ottaenkin huomioon että veressään saattoi olla hieman alkoholia seassa, vaikkei se ehkä hänen käyttäytymiseen se ei sen pahemmin vaikuttanut.

Pudistin päätäni tytön kysyessä oliko kellään sauvoja mukana. Ei siinä muu kuin valehteleminen auttanut. Meidän piti päästä pois herättäen mahdollisimman vähän huomiota, eikä kuolonsyöjien kiroaminen auttanut siinä vaiheessa. Kieltämättä oli pakko sanoa ettei kyllä eritoten Brookinkaan läsnäolo siinä kovin hyväksi ollut, mutta häntä nyt ei voinutkaan mihinkään piilottaa siinä silmänräpäyksessä kuten ei ketään muutakaan meistä.
Ensin piti vaan löytää jokin paikka meille kaikille, minne kuolonsyöjät eivät ihan  heti tulisi. Toisin sanoen piilopaikka, johon kukaan muu ei keksisi mennä. Tuntui lähinnä mahdottomalta siinä tilassa.

Siinä missä nyt ajattelin ensinnä muiden kohtaloa (josta tunsin olevani jollain tapaa syyllisyydenvelassa) tiedostin yhä myös että jos joku kuolonsyöjä tapaisi minut täällä ilman maskia, seurassani kolme selvästikin "väärälle" puolelle kuuluvaa tyyppiä, se koituisi saman tien niin omaksi kuin luultavasti muidenkin kuolemaksi.
Petturuus oli niissä piireissä varmasti pahin asia, minkä saattoi tehdä.

Saman tien aivan Brookin pään vierestä singahtikin kirkas valosuihku, joka näytti sokaisevan hänet; luulin hänen solkkaavan taas omiaan kun tajusinkin tämän puhuvankin sujuvaa ranskaa. En kuitenkaan ehtinyt ihmetellä sen enempää kun ilmeisesti sama kysymys kuului uudestaan, nyt kielellä jota itsekin osasin. Purin huultani ja käskin hiljaa Brookin pysyä vaan rauhallisena. Luultavasti typerin lause mitä olin koskaan suustani päästänyt.

Tunsin Shawin tarttuvan toisesta kädestäni ja minulle tuli saman tien äärettömän naurettava olo, sillä tiesin että kaikista vähiten juuri minuun tässä olisi pitänyt tukeutua. Heidän olisi pitänyt juosta pois, kauas minusta, varmistaakseen oman turvallisuutensa, ei suinkaan tulla tuumaakaan lähemmäs. Kuulin tytön käskevän minun näyttävän tietä, ja vaikka se niin järjettömältä tahansa korvissani kuulostikin, nyökkäsin ja katselin hermostuneena ympärilleni.
Shaw näytti kysyvän sitä bobdylanmiestä seuraamme, ja ihmettelinkin siinä samalla mitä tämäkin vielä siinä teki. Ilmeisesti hänkään ei ollut sen paremmin varustautunut puolustautumiseen, joten luuli saavansa meistä suojaa paremman puutteessa.

Vasta kun Shaw kysyi pitäisikö meidän jo lähteä, tajusin että siinähän me vasta huomiota herätettiin kun odoteltiin kuin tarjottimella kuolonsyöjien käyvän kimppuun. Mutisin jotain myöntävän vastauksen suuntaista huomatessani meihin katseensa kiinnittäneen kuolonsyöjäkaksikon suhteellisen lähelläkin vielä, ja saman tien lähdin muut mukanani kulkemaan päinvastaiseen suuntaan, kiertäen alkuun autioituneen esiintymislavan reunaa pitkin niin nopeasti kuin vain oli mahdollista.


Ainoa mieleentuleva määränpää tuntui olevan Kolme luudanvartta - mainitsin sen Shawillekin, kommentoiden myös että sinne oli lyhyt matka -, niin typerältä kuin se toisaalta tuntuikin.
Minulla oli kuitenkin avaimet, lukkojen taakse pääseminen olisi joka tapauksessa paras vaihtoehto ottaenkin huomioon sen, että paikka oli kuitenkin melko suosittu ja kaikkien tiedossa. Harva kuitenkaan enää tuskin istuskeli siellä teetään juomassa, joten ehkä kuolonsyöjätkään eivät keksisi sinne suunnata. Matkakaan ei  tosiaan ollut pitkä täältä, mutta jos ne äsken nähdyt kuolonsyöjät keksisivät lähteä perään, tässä ei välttämättä tulisi käymään kovinkaan hyvin.


/lol sori yödatauslaatu/

[jimmy]

Jude

Joskus sitä toivoi, että olisi ollut vaihtoehtoja. Useimmiten vaihtoehtojen puute oli vain hyväksi, silloin ei tarvinnut miettiä, silloin vain täytyi tehdä mitä teki. Mutta sitten toisaalta taas... Jos olisi ollut vaihtoehtoja, toinen niistä olisi saattanut olla parempi kuin tämä. Minun oli kai vain syytettävä itseäni siitä, että olin tunkenut nokkani velhojen maailmaan, esittäen olevani tavalla tai toisella yksi heistä, osoittamatta etten tiennyt oikeastaan juuri mitään - etten osannut taikoa, etten edes omistanut taikasauvaa tai tuntenut muutamaa sanaa joita olisi kuulunut käyttää huitaissessaan tuota kyseistä varpua. Olin avuton. Mutta minkäs minä sille mahdoin?

En tehnyt kovinkaan hyvää vaikutusta kehenkään. Mutta enpä minä siitä ollut koskaan sen kummempia välittänytkään. Vaikutelmista. Ajatelkoon minusta mitä mielivät... Enhän minä sentään kuitenkaan ollut päin naamaa mennyt valehtelemaan olevani velho tai mitään... Minä vain olin tuppautunut kaikkien keskelle ja ajatellut, etten kuitenkaan tarvitsisi taikuutta mihinkään, että pysyisin luultavastikin erossa näiden sodasta ja siitä kaikesta muusta. Mutta olin ollut väärässä. Taikamaailmaan sotkeutumisesta ei seurannut mitään hyvää. Olisihan minun se pitänyt tajuta. Teeskenteleminen oli turhaa ja typerää. Siitä joutui vain vaikeisiin tilanteisiin. Ongelmiin.

Pienen ja säälittävän joukkion ainoa tyttö - se punatukkainen, vaikka eihän Jude sitä toki värisokeudeltaan erottanut - kysyi häneltä, aikoisiko hän jatkaa heidän seurassaan. Vaikka ajatus näiden seurassa kulkemisesta tuntui hyvin vastenmielisiltä monistakin seikoista johtuen, hän tiesi hyvin ettei nyt juuri tainnut olla paljoa valinnanvaraa. Kääntyminen houkutteli häntä hyvin vahvasti, mutta se nyt oli selvää, että hänen taidottomuutensa ja kokemattomuutensa vuoksi varmasti jäisi vain kiinni ja luultavasti menettäisi henkensä, jos sattuisi tekemään jotakin näitä kuolonsyöjiä ärsyttävää - tai vaikkapa vain siksi, että oli jästi, jos se nyt ilmi kävisi (ja luultavasti kävisi). Häntä myös harmitti erityisesti kitaransa kohtalo, mutta ajatteli sitten että mellakan (oletettavasti) laannuttua hän kuitenkin saattaisi löytää tämän samaisen järkkärin, ja - oli herra sitten elävä tai kuollut - sen kautta myös armaan instrumenttinsa. Jude tiesi, että hänen oli pakko oman turvallisuutensa vuoksi seurata näitä. Hän ei ollut täysin tietoinen kuolonsyöjien motiiveista, tarkoituksista ja teoista, mutta kuulemansa perusteella kuva näistä ei ollut erityisen postiivinen eikä armollinen. Kuin tunteettomia sarjamurhaajia he kävivät omasta mielestään alempiarvoistensa kimppuun.

Melko karkeita ja raakojakin tarinoita olin kuullut. Ennen olin aina ajatellut, että toki ne olisivat mahdollisia, mutta kuvittelin tietolähteeni kuitenkin liioitelleen reippaasti. Turvautuneen mustavalkoisuuteen ja taruihin, tietämättä itse mitään oikeastaan... Värittääkseen todellisuutta. Nyt sainkin omin silmin nähdä, että hän olikin ollut uskomattoman - liian - oikeassa. Joskus se vain oli liian vaikeaa uskottavaa.
Mutta minkäs teit. Olin nyt sen keskellä.

"Joo, okei", Jude vastasi tytön kysymykseen hivenen itselleen vieraalla äänellä. Mutta ainakin hän vastasi jotakin lähestulkoon järjellistä. Hän seurasi epävarmasti toisiinsa tarrautunutta kolmikkoa tietämättä oikein miten suhtautua tähän koko asiaan. Ollenkaan. Kuolonsyöjien räjäytellessä paikkoja ja ihmisten juostessa hädisseen poispäin. Ja kuolonsyöjien hakiessa katseellaan mahdollisia uhreja.

Mutta kitarani tahdoin takaisin.

Brook

Sidley sanoi että pysy rauhallisena. Olin jo valmiiksi rauhallinen, liiankin rauhallinen ja liian tyhjä tilanteeseen nähden, mutta mikäs siinä. Ehkä se olisi auttanut, jos olisin reagoinut tapahtuneeseen niin kuin järjellinen ihminen luultavasti olisi reagoinut. Nyt tunsin tarpeelliseksi vain asettaa askeleideni tahti mahdollisimman hyvin toisten vastaavaan, ja minulta se itseasiassa kävi varsin huonosti, olisin varmasti jälleen maassa makaamassa, jos en olisi sattunut roikkumaan Sidleyssä niin paljon. Kynteni olivat varmaankin pureutuneet jo hänen ihoonsa, sillä tunsin pitäväni sillä kädellä joka ei ollut itseasiassa hänen kädessään kiinni hänen käsivarrestaan sen verran lujaa, ehkä väkivaltaisenkin kovin ottein, ja olisin varmasti tuntenut siitäkin huonoa omatuntoa jos aivolohkoni olisivat vain kulkeneet tänään niin kuin pitäisi. Mutta näin ei nyt ollut ja minä en mahtanut asialle mitään ja ehkä hyvä niin, sillä muuten olisin saattanut pyytää anteeksi joka kerta kun kompuroin, mitä oikeastaan tapahtui koko ajan.

Punatukkainen tyttö jonka nimeä en oikeastaan tiennyt ja Sidley vaihtovat muutaman sanan keskenään, en pystynyt oikein keskittymään niihin kunnolla, mutta joten kuten sain selville että heillä oli jopa jokin määränpää. Mietin että mikä se mahtoi olla, en tiennyt oikein mitään paikkaa mihin me saatoimme mennä, mutta toisaalta en tiennytkään edes kunnolla missä sillä hetkellä olimme, paitsi tietääkseni jossain Tylyahossa päin. Ja tuskin täällä oli mitään täydellisen turvallista paikkaa, eipä missään päin tätä maailmaa enää ollut. Muiden ihmisten usko - se jonka itse olin menettänyt varmaan aikaa sitten - Tylypahkaan oli sekin haihtunut kun kuolonsyöjät onnistuivat silloin kesällä joskus murtautumaan sinnekin... Kai se sitten oli niin, että toivo oli pitkälti menetetty.
Asian olisi pitänyt masentaa, mutta ajattelin sitä yhtä kevyesti kuin mitä tahansa muutakin.

Minun oli pakko sulkea silmäni, sillä vaikka näköni oli jokseenkin palautunut äkkinäisen valosuihkun aiheuttamasta sokeutumisesta, maailma keikkui edessäni epäselvänä sumuna, että se ei ollut minkäänlaista apua yrityksessäni pysyä mahdollisimman tasaisesti pystyssä. Mikä ei kyllä onnistunut niin kuin olisin sen tahtonut onnistuvan, mutta ainakin minä yritin.

Takaa, jostain sieltäpäin mistä käsitykseni mukaan olimme lähteneet, kuului jonkinlaista puheensorinaa, en tiennyt kuvittelinko vain vai oliko se todellista, mutta jotakin minä vähintäänkin luulin kuulevani. Sellaista keskustelua. Luulin että kaikki olivat jo häipyneet, juosseet pakoon ja kuolonsyöjät heidän perässään, mutta ehkä sitten olin väärässä. Tapani mukaan väärässä.

Ja sitten läheltä meni taas valosuihku. Ei tosin aivan niin läheltä minua kuin viimeksi, lähempää oikeastaan sitä tyttöä. Ja olettaakseni se ei osunut, en ainakaan huomannut että mitään olisi tapahtunut. Tunsin tarpeelliseksi avata silmäni taas vain nähdäkseni, että takana ne kuolonsyöjät tapittivat meitä kiinteästi. Niitä oli kaksi, ellei näköni sitten temppuillut, ja arvasin että luultavasti he olivat päättäneet jakaa porukan. Se tuntui loogiselta. Eiväthän ne nyt kovin montaa miestä - tai naista - tarvitsisi parin avuttoman nuoren tappamiseen.
Ohi mennyttä valosuihkua seurasi toinen. Ja kolmas.
Ja yhtäkkiä se oli kuin sarjatulta.

...

[crosby]

Shaw.

Se kikkarapäinen bobdylan vastasi myöntävästi mun kysymykseen, se siis jäisi meidän luokse suurimmitta mutinoitta. Toiseen kysymykseeni, jonka olin esittänyt kaikille, sauvoista siis, lenteli vain kieltäviä vastauksia ja pieni epätoivoin kare alkoi hiipiä mun mieleen. Anteeksi vain mutta en mä tänään halunnut kuolla, enkä näin. Vaikka toisaalta, luulisi ettei puhdasveririsillä ollut hätää kuolonsyöjien suhteen, mutta niin, tuskimpa maskipäät alkaisivat kysellä että kuule ovatkos sinun vanhempasi puhdasverisiä ja niin edelleen. Kyllä ne tappoivat ihan, no melkein kenet tahansa ilman että katsoivat tai kyselivät taustoja. Aika mielipuolista, sanoisinko. Mulle tuli vastenmielinen ajatus siitä että kuolonsyöjillä oli joku kostontapainen päällä ja että ne olisi olleet koulukiusattuja nuorina ja nyt ne kostaisi meille, tosin en keksinyt syytä että miksi meille. Ja oikeastaan unohdin tuon tarinan ja koko pohdiskelun nopeasti ja heräsin todellisuuteen hässäkän keskelle.

Sidley lähti viemään meitä pois päin kuolonsyöjistä, vastakkaiseen suuntaan. Mä seurasin perässä, tietenkin koska pidin edelleen Sidleyn kädestä kiinni, toivottavasti en liian lujaa. Katsoin Brookin menoa nopeasti huokaisten, hyvä että tämä pystyi edes kävelemään. Bobdylankin näytti pysyvän mukana. Mä vilkuilin lähinnä vain taakseni nähdäkseni että mikä siellä oli meininki ja että seurasivatko mustakaavulliset maskipäät meitä taikasauvat sojossa. Menimme esiintymislavan reunaa johonkin suuntaan, mulla ei oikeastaan ollut hajuakaan että mihin Sidley mahtoi meitä kuskata mutta kai mä jo puoliksi luotin siihen. Tai no jos siihen ei olisi ollut syytä luottaa, se tuskin meitä nyt raahaisi pois kuolonsyöjien tieltä. Jonkin matkan luja juokseminen sai jo mut puoliksi hengästyneeksi ja suusta tuli tiuhaan tahtiin höyryä pakkasen takia, vai miksikä sitä nyt sanottiinkaan.

Meidän juokseminen pakoon oli ollut loistavaa siihen asti, kunnes huomasin näiden kahden kuolonsyöjän tulevan edelleen meidän perässä. Multa pääsi kai muutama kirosana, muttei siinä pahemmin ehtinyt voivotella, kun valosuihkuja alkoikin sitten sadella meitä kohti vähän reippaammin kuin hetki sitten. Siinä välissä mun täytyi kuitenkin myöntää että Brook näytti olevan pahasti hakoteillä, ja mä olin iloinen että olin ehtinyt kulauttaa kurkkuuni vain yhden pullon jotain alkoholin tapaista. Kai se olisi musta tehnyt hilpeämmän ja muutenkin erilaisen mutta nyt turhaan pelleilyyn ja hilpeyteen ja korkeampiin promilleihin ei ollut varaa. Punainen valosuihku ihan mun olkapään vierestä ja mä pelästyin sitä sen verran että hätkähdin ihan kunnolla. Taisi jäädä sen suihke soimaan mun korviinkin. Vilkaisin nopeasti kaikkia, Sidleytä, Brookia ja sitä bobdylania. Nyt äkkiä ideoita kehiin, kiitos, koska mun pää tuntui sen verran tyhjältä että täältä päin taisi olla ihan turha odottaa mitään hehkeää ehdotettavaa. Taas musta tuntui että oli parempi turvautua Sidleyhin, joka kohta lausuikin ilmoille oman ehdotuksensa –tai päätöksensä.

Sidley mainitsi sitten pakopaikaksi Kolme luudanvartta. Mä katsoin tätä ensin toinen kulma koholla. Jaa että sinne paikkaan missä nyt varmasti on ainakin ollut ihmisiä muutaman tusinan verran viettämässä aikaa? Hetki mulla meni etten sanonut juuta enkä jaata, mutta sitten se ajatus joka mun pään valtasi, saikin mut muuttamaan mieltäni koska veikkasin, oikeastaan tiesinkin jo, että ajattelin juuri samaa kuin Sidley. Nyökkäsin tälle. ”Mennään vain”, sain vielä puoliksi hengäistyä. Oikeastaan Brookilta oli kai turha odottaa mielipidettä, bobdylan saisi sanoa jotain jos haluaisi mutta kohta olisi jo varmaan liian myöhäistä.

Näin vihreän valosuihkun, sitten toisen. Ne eivät tulleet meitä kohti ja kun olin ensin ehtinyt peittää silmäni ja sen jälkeen avata ne uudelleen, niin näin oikeastaan jotain todella ihmeellistä siihen tilanteeseen. Ne kaksi kuolonsyöjää makasivat maassa täysin elottoman näköisinä, ruumit olivat kaatuneet suoraan taakse päin selilteen, taikasauvat olivat parin metrin päässä. Katsoin vimmatusti ympärilleni nähden jonkun vanhemman velhon esiintymislavalla. En tuntenut tätä miestä, kai se oli ministeriöstä tai jostakin, en ehtinyt nähdä kunnolla edes tämän kasvoja, kun tämä jo kiirehti pois, ilmeisesti puolustamaan seuraavia. Ihan pieni hymynkare nousi mun huulille ja mä kiitin mielessäni tuota miestä syvästi.

Irrotin otteeni Sidleyn kädestä ja juoksin kuolonsyöjien luo. Elottomat kasvot, vakava ilme ja tyhjyyteen tuijottavat silmät paljastuivat kun maskit makasivat lumessa päiden vierillä. Hymähdin näille ja kävin poimimassa näiden taikasauvat maasta. Niistä voisi parhaimmassa tapauksessa olla apua. Menin takaisin muiden luo ojentaen taikasauvan Sidleylle ja toisen bobdylanille. "Te olette selväjärkisimmät", sanoin kun annoin sauvat toisten käsiin vähän kuin väkisin, ja vilkaisin sitten Brookia joka meistä kaikista oli eniten täysin kujalla. Oikeastaan mä olin onnellinen ettei Brookilla ollut sauvaansa mukana. Käännyin katsomaan Sidleytä. "Toivottavasti niistä on jotain hyötyä edes", jatkoin ja katsoin ympärilleni kuin odottaen että jostain hyppäisi taas kuolonsyöjiä esiin lisää. Taikasauvat valitsivat itse omistajansa ja siksi mua huoletti että mahtoivatko nuo kaksi sauvaa tuottaa enemmän vahinkoa kuin suojelusta. No, piti kokeilla. Ehdotin jälleen että jatkettaisiin matkaa.


asdåpkåfkj

[Braile]

Sidley


Kuten olin osannut pelätäkin, ne meihin katseensa kiinnittäneet kuolonsyöjät olivat lähteneet peräämme. Eriväriset, kirkkaat valosuihkut sujahtelivat ohitsemme kuin yhtenä ilotulitusten loppumattomana solkena ja oli oikea ihme, ettei yksikään niistä osunut kehenkään vaikka olimmekin mitä helpoin maalitaulu siinä keskellä autioitunutta aukeaa. Ehkä heidän tarkoituksensa ei sitten ollutkaan osua, vaan lähinnä säikytellä, mistä sitä ikinä tiesi. Mutta tarkoitus kyllä varmasti muuttuisi, jos tuo kaksikko saavuttaisi meidät ja näkisi kuka harmaan hupun alla piilotteli.

Yksi punainen valonsäde lennähti aivan suoraan Shawin pään ohi ja ehdin jo säikähtää sen osuneen, mutta kaikesi onneksi tyttö pysyikin vielä jaloillaan vaikka näytti kyllä aika pelästyneeltä itsekin. Tyttö katsahti meitä kaikkia kuin pyytäen ehdottamaan jotain fiksua ja tiesin itsekin kunnon suunnitelman olevan nyt tarpeeseen, sillä sitä mahdotonta sarjatulta ei vaan voinut väistellä ikuisuuksia. Katselin avuttomana ympärilleni ja kauhukseni huomasin kaksi vihreää valonsädettä lentämässä ilman halki.

Ehdin jo painaa pääni matalaksi aistiessani valosuihkujen lähenevän, mutta ne kaksi menivätkin suoraan meidän ohitsemme ja vielä toiseen suuntaan. Jälleen kerran vilkaisin taakseni ja hämmästyin toden teolla nähdessäni ne kaksi kuolonsyöjää maassa pitkin pituuttaan. Otin esimerkkiä Shawista ja tähysin ympärilleni etsien tuota vihreiden valosäteiden lähettäjää, ja katseeni osuikin lavalla seisoskelevaan tuntemattomaan mieheen.
Mielessäni kiitin tätä, vaikka tiesinkin että kuolonsyöjien tappamisesta ei koskaan seuraisi mitään hyvää ja tuo tuntematon saattaisi joutua maksamaan kovastikin siitä, että oli pelastanut muutaman itselleen tuntemattoman hengen. Ja jos tuo mies oli joku ministeriöstä, ei ollut myöskään mikään mahdottomuus että tämä oli juuri surmannut tietämättään pari komennetettua työtoveriaan.

Shaw irrotti otteen kädestäni ja juoksi noiden kaatuneiden maskipäiden luokse. Mieleni teki itsekin mennä katsomaan, ketkä olivat oikein surmansa saaneet, mutta pysyin kuitenkin paikoillani ja katselin, kuinka punahiuksinen tyttö poimi taikasauvat kuolonsyöjien viereltä. Toivottavasti tyttö pitäisi kiirettä, sillä ei olisi hyvä jos joku toinen kuolonsyöjä sattuisi paikalle ja huomaisi pari työkaveriaan lumihangessa kuolleina ja me sattuisimme vieläkin seisoskelemaan siinä paikan päällä kuin huutaen olevamme ainakin osasyyllisiä näiden menehtymiseen.

Pian tyttö onneksi palasikin luoksemme ja ojensi yllätyksekseni toisen taikasauvoista minulle ja toisen tälle herra Dylanille, perustellen meidän olevan "selväjärkisimmät" seurueesta. Katsoin hetken karkeapuista sauvaa kädessäni ja mutisin jotain olevani surkea loitsija (vastoin totuutta tosin), sillä tiesin etten kuitenkaan voisi missään vaiheessa tulla sitä käyttämään. Tungin sauvan puolihuolimattomasti kangaslaukkuuni omani ja muiden tavaroiden sekaan ja nyökkäsin päätäni Shawille tämän ehdottaessa taas meidän jatkavan matkaaamme.

Lähdimme taas siis liikkeelle, tällä kertaa vähän rauhallisemmin kuin äsken nyt kun kirousten sarjatulite ei vaaninut selkiemme takana, mutta vilkuilin yhä hermostuneena ympärilleni huppuni alta. Kuolonsyöjiä näkyi siellä täälllä, ihmiset juoksivat edelleenkin paniikin vallassa vähän väliä meitä päinkin jokainen eri suuntaan, ja valot välähtelivät alati siellä täällä. Jossain olin näkevinäni tulenlieskojakin, mutten voinut jäädä katselemaan minnekään hetkeä pidemmäksi aikaa.
Saavuimme pian ihmisten täyttämälle pääkadulle ja paransin otettani Brookista, tarttuen uudelleen myös Shawin käteen.
Ei olisi hyvä eksyä ihmispaljouteen tässä vaiheessa, ja sanoinkin sen myös ääneen.

Vilkaisin äkkinäisesti olkani yli kuullessani kovan pamauksen sekä muidenkin kovien äänien ylitse kohoavan huudahduksen takaamme, enkä ehtinyt kuin refleksinomaisesti sulkea silmäni oranssin valosuihkun tullessa suoraan kohti ja sokaistessa silmäni hetkeksi täysin. Näkö palautui onneksi pian, mutta käsivarressa kirveli polttava haava. Kirosin ääneen mutta inhottavasti sykkivästä kivusta huolimatta jatkoin matkaa eteenpäin. Ei ollut enää paljon jäljellä.

Painoin pääni alas tunnistaessani muutaman kuolonsyöjän maskiensakin takaa ja yritin unohtaa loukkaantuneen käsivarren. Vihdoin saatoin nähdä Kolmen luudanvarren suuret katua kohti rakennetut ikkunat joidenkin minua lyhyempien ihmisten päiden ylitse ja huokaisin melkein helpotuksesta.
Enää vain täytyi toivoa, ettei kukaan keksisi murtautua mellakan aikana sinne kassaa tyhjentämään tai jotakin vastaavaa. Tai vaihtoehtoisesti ettei kukaan seuraisi meitä tänne.
Auki jääneelle ovelle päästyämme kävin nopeasti läpi kaikki mukanaolijat ja irroitin otteeni Shawista poimiakseni takin taskuista avaimet.

"Mennään sitten, mulla on avaimet takahuoneen varastoon", ilmoitin ehkä vähän liian hiljaa ottaen huomioon ympäriltä kuuluvan mekkalan ja astelin nopeasti sisään ovesta, sulkien sen myös perässäni muiden seurattua.
Paikka näytti juuri siltä kuin olin olettanutkin. Tuolit olivat kaatuilleet, samoin muutama pöytäkin, lattioilla oli särkynyttä lasia ja posliinia ympäriinsä. Niiden lisäksi puisessa tiskissä oli suuri polttoreiältä näyttävä lommo, mutta kuolonsyöjiä tai ketään muitakaan siellä ei näyttänyt enää olevan.  Jäin katselemaan sitä hävitystä hetkeksi ennen kuin älysin lähteä taas liikkeelle ja suuntasinkin suoraan vaurioituneen tiskin takana sijaitsevalle takahuoneen ovelle.
Takahuone oli säilynyt vahingoittumattomana, mutta se ei silti tarkoittanut sitä ettei sinne kukaan enää pääsisi. Ei siellä paljon mitään kyllä ollutkaan, sohva, pöytä ja kirjahyllyjä vain, sekä ovi varastoon, jossa säilytettiin ainakin varakassaa sekä tietysti säilössä olevia tavaroita. Se olikin oikeastaan ainoa paikka täällä missä oli kunnollinen lukko, joten ujutin pienen avaimen avaimenreikään ja jäin pitämään raskasta ovea auki muita varten. Vähän viileäähän siellä oli ja tavaraa sen verran ettei siellä piilotteleminen kovin mukavaa tulisi olemaan, mutta parempiakaan paikkoja ei nyt näyttänyt olevan saatavilla.

/....joosori paskoin vuoro ikinä/