Last Train Home

[Braile]

/ Otsikko  Lostprophetsia. Lotta ja Brook tännepäin
sovitaan ajankohdaksi viime sunnuntai kun ei Brook muuten pääse kylille. öö joo
niin ja sori tästä tuli lyhyt ja kaikkeee /

Sidley Shiver

Helmenharmaa savu kierteili ilmassa taivasta kohti. Katseeni seurasi levottomana sen liikettä. Rautatieaseman melusaaste raastoi tärykalvojani, vaikka olinkin siirtynyt sivummalle sen raiteiden luota. Vanha tiiliseinäinen kapea kuja antoi tilaa hengähtää. Se jatkui pitkälle, haarautui yhä useampiin merkityksettömiin sivuteihin jotka päättyivät aina vaan graffiteilla kirjailtuihin tyhjiin ja turhauttaviin umpikujiin. Jyrkkäkulmaiset katot veivät sijan viimeisimmiltäkin auringonsäteiltä ja loivat rauhoittelevan hämärän ylleni sekä tarjosivat suojaa voimakkaalta syystuulelta.  Tavallisesti vihasin junia ja juna-asemia; ne olivat paikkoja jotka vilisivät ihmisiä kuin muurahaispesät, kaikenlaista väkeä kaukaa ja läheltä. Nyt se tuntui kuitenkin paljon paremmalta ratkaisulta kuin ilmiintyminen. Matka kestäisi vaivaisen tunnin Glasgowiin. Se oli liian vähän, mutta juuri siksi olinkin täällä. Odottamassa. Murhaamassa aikaa.
Paljon parempaakin tekemistä olisi ollut tarjolla, luultavasti, mutta en halunnut tehdä mitään. Toimettomuus oli joskus pahin kidutuskeino. Ainakin pidemmän päälle, niin sitä sanottiin. Olin kyllä kärsivällinen persoona. Siedin helposti odottamista, paljon paremmin kuin muut, itse asiassa pidinkin siitä toisinaan. Odotus oli erikoinen tunne. Istuin usein toimettomana. Ajatukset eivät koskaan jättäneet mieltäni rauhaan, enkä osannut tylsistyä. Mutta nyt niitä oli liikaa. En saanut niiltä rauhaa, pääni tuntui olevan herkkä kuin posliini, koko ajan vaarassa hajota käsiin pienestäkin paineesta. Maassa jalkojeni juuressa oli ainakin askillisen verran tupakantumppeja ja toisen rasian kolmas savuke sauhusi kalpeiden ja laihojen sormieni otteessa. Katselin sen hohkaavaa kärkeä ennen kuin vein sen taas kerran huulilleni ja vedin savua syvään henkeen.
Hitaan itsemurhan tekeminen tuntui oikein hyvältä.

Nojasin niskani seinään ja suuntasin katseeni ylös likaisiin lehdistä ja sadevedestä täyttyneisiin ränneihin. Puhalsin savua korkeuksiin ja jäin katsomaan kuinka se vähitellen hälveni pois näkyvistä. Yhä uudelleen ja uudelleen. Aikaa oli vielä ainakin tunti. Ilta hämärtyi ja aseman keltaista valoa luovat katulamput syttyivät. Näin ohikulkevat ihmiset yhä selvemmin. Kiireiset työmiehet, liian suuria matka-arkkuja perässään raahaavat lapset, hauskaa pitävät nuorisojengit. Oma näkymättömyyteni toi hieman rauhaa mielelleni. Harva sattui vilkaisemaan synkälle sivukujalle. Kaikilla oli paljon tärkeämpääkin tekemistä. Nekin joiden katse saattoi hetkeksi tähän suuntaan eksyä, käänsivät heti päänsä pois. Hämärät paikat karkottivat ihmiset pois yhä herkemmin nykyään, pelko syrjäytti uteliaisuuden joka ainakin ennen oli kukkinut monien mielten perukoilla. Ministeriö suurenteli asioita liikaa, kukapa olisi voinut enää liikkua ulkona ilman että pelko olisi hiipinyt heidän mieliinsä, lehtien otsikoiden kirkuessa korvissa. Enkä minä edelleenkään tiennyt, kumman puolelle olisi pitänyt asettua. Ratkaisu olisi helpottanut elämää huomattavasti. Mutta minä en hallinnut sitä taitoa. Asioilla oli aina hyvät ja huonot puolensa, ja jäin aina vain punnitsemaan niitä, pääsemättä kuitenkaan koskaan itse tulokseen. Aika kului ja mitään ei tapahtunut.

En vieläkään voinut käsittää täysin parin viikon takaisia asioita, enkä tiennyt alkaisinko ikinä ymmärtää, mutta menneille ei voinut mitään. Ne olivat, pysyivät ikuisina rumina arpina iholla, piilossa vaatteiden alla. Niitä saattoi repiä ja runnella, mutta pois niitä ei koskaan saanut. En ollut koskaan halunnut mennä kotiin, mutta nyt se tunne oli vahvempi kuin koskaan. Olisin tehnyt melkein mitä tahansa jos minun ei olisi tarvinnut mennä sinne. Mutta ne olivat hautajaiset. Äidin hautajaiset. Minun oli mentävä, koska olin itse aiheuttanut sen. Se oli velvollisuus. Muuten olisin jättänyt väliin. Ehkä. Toivoin jo, että isäkin olisi ollut kuollut. Olisin voinut haudata heidät yksin. En olisi halunnut tavata kumpaakaan, mutta en varsinkaan isää. Tiesin että se tulisi sattumaan. Siitä oli neljä vuotta kun olin nähnyt tämän viimeksi. Minua pelotti nähdä muutos, joka olisi siinä ajassa tapahtunut. Muistijäljet olivat kipeitä, halusin vain antaa niiden olla. Se oli lapsellista, mutta olinko edes koskaan kasvanut aikuiseksi?
Hautajaisissa olisi vain minä ja isä. Pihapiirissä oli oma hautausmaa. Olin aina lapsena pelännyt paikkaa kuollakseni. Korkea rauta-aita oli aina ympäröinyt kylmien kivien täyttämää kumpuilevaa maata, juhannusruusupensaat kukkivat siellä vain loppukesäisin. Muuta siellä ei koskaan ollut ollutkaan. Yhden hyvän päätöksen olin elämässäni tehnyt, ja se oli ollut pois kotoa karkaaminen. Ahdisti ajatella, että ilman sitä saattaisin nyt olla itse haudattavana kalterien taakse, arkuun mullan vangiksi.
Pienillä päätöksillä oli joskus paljonkin merkitystä.

Vilkaisin rannekelloa jälleen kerran. Minuuttiviisari oli tuskin liikahtanutkaan. Huokaisin ja etsin sytkärin mustien housujen taskuista. Minulla oli ylläni tavallinen hautajaispuku, musta solmio ja pitkä päällystakki. Valkoisen kauluspaidan sijaan olin pukenut mustan ja hopeanapitetun. Valkoinen olisi ollut liian arkinen minulle. Vaatteet oli silitetty siisteiksi ja hopeiset kalvosinnapit kiiltelivät uutuuttaan. Minä yritin esittää tämän olevan tärkeää minulle. Takkini etutaskussa oli mustat ja suuret aurinkolasit.  Silmät olivat sielun peili, oli parempi piilottaa ne jos halusi pysyä turvassa loppuun asti.

Sytytin uuden savukkeen ja annoin sekuntien madella.

[jimmy]

Brook Williams

Tylyaho toi jonkinlaista helpotusta siihen vankilaan. Paon tuntu ei ollut niin helpottava, kun meille oli määrätty tietyt päivät jolloin me saatin mennä tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan, mutta oli sekin parempi kuin istua jossain Puuskupuhin tuvassa tuijottamassa seinää. En koskaan ole ymmärtänyt, miksi minut valittiin Puuskupuhiin. Olen niin epäpuuskumainen kuin kukaan vain ikinä voi olla - minussa ei ole mitään reilua tai rehellistä, en tosiaankaan ole ahkera (jo 9 vuotta Tylypahkaa, eiköhän siitä jo voi päätellä ihan hyvin) eikä minulla ole ystäviäkään, vaikkei se tietääkseni mitenkään erityisemmin liity puuskukuvaukseen. Kaikesta huolimatta enemmän tai vähemmän kaikki tuntuvat olevan ystävien piirittämiä toisin kuin minä. Minä keräsin ympärilleni vain katseita, en koskaan ihmisiä. Katseita liikaa, niin että ne olivat vähällä tehdä minut hulluksi... Vielä joskus minut vielä kuskattaisiin pois täältä enkä välittäisi minne. Vaikka valkotakkiset miehet tulisivat raahaamaan kädestä pitäen suoraan hullujenhuoneeseen, sekin olisi parempi kuin Tylypahka. Eikä niillä loppujen lopuksi mitään eroa ollut, kumpikin suljettuja tiloja joista ei tuntunut olevan ulospääsyä. Mielisairaalassa olisi se hyvä puoli, että siellä ehkä hyvällä onnella saattaisi jopa tuntea järkiintyvänsä, toisin kuin Tylypahkassa. Siellä kaikki tuntui vain sekoavan aina vain enemmän.

Aina kun tulin Tylyahoon - Tylyahoon joka oli käynyt itselleni aivan liian tutuksi, Tylyahoon jota inhosin lähes yhtä paljon kuin itse Tylypahkaa sillä se vain jaksoi minua selviämään ja tavallaan toivoin, että kuolisin ahdistukseen tai jotakin - minulla oli tietynlaisia... tapoja. Ne eivät olleet välttämättä hyviä tapoja, mutta tapoja kuitenkin, ja olen aika varma että olen täysin addiktoitunut näihin tapohini. Kuten tunnun olevan addiktoitunut aika moneen muuhunkin asiaan, esimerkiksi tupakkaan - on täyttä kidutusta kun opettajat tulevat joskus takavarikoimaan savukkeitani. Ja joka kerta olen vähällä karjua päin heidän naamojaan että jumalauta olen täysi-ikäinen. Ja olen kutakuinkin varma, että he todellisuudessa tekevät sen vain siksi, että he vihaavat minua, että heillä on jumalattomasti ennakkoluuloja minua kohtaan, heillä kuten kaikilla muillakin tuntuu olevan. Ja se taas vain siksi että satun olemaan mitä olen, satun poikkeamaan hieman kaikista muistani... Nämä voisi täysin liittää myös addiktioihin. Minkä sille mahdoin jos tunsin oloni paremmaksi pukeutuessani naistenvaatteisiin. Tuomitsijoita oli tämän asian takia liikaakin. Yksi näistä pahimmista oli Jarek Kovacevich ja olen melko varma, että aina kun hän vie tupakkani, hän pitää ne itsellään ja polttaa ne itse. Ja olen varma että hän vihaa tupakointisääntöä kutakuinkin yhtä paljon kuin minäkin. Tosin hän varmasti nauttii polttavien oppilaiden käräyttämisestä lähes yhtä paljon kuin polttamisesta itse.

Polttavista ihmisistä päästäänkin aika hyvin siihen tapaan, jonka toistan lähes aina Tylyahoon saapuessani. Ja siihen yhteen monista syistä, miksi aina tartun tilaisuuteen kun Tylyahon-viikonloppu lähestyy. Syynä se ei ole erityisen tärkeä, ei lähellekään niitä suurimpia ja vaikuttavimpia syitä, mutta pieni osasyy kuitenkin ja petyn aina kun en saa tahtoani läpi. Ja se on ainoa syy, miksi ikinä vaivaudun astumaan Kolmeen Luudanvarteen. Jos siellä ei olisi Sidley Shiveriä (jonka perään olen, säälittävää kyllä, kuolannut varmaan siitä lähtien kun tulin Tylypahkaan - olimme viisi vuotta samalla luokalla kunnes jäin luokalle ensimmäisen kerran) tarjoilemassa, en työntäisi nokkaani sinne vapaaehtoisesti. Siellä on aina niin täyttä ja ihmisiä joka puolella, ärsyttäviä lapsia ja niitä tuijottavia silmiä joista saan tarpeekseni muutenkin. Mutta Sidley Shiver... Hän on niin jumalattoman hyvännäköinen ihminen, että joka kerta kun on mahdollisuus päästä Tylyahoon menen tarkistamaan Kolmesta Luudanvarresta onko juuri hän paikalla. Ja jos ei ole, en vaivaudu jäämään. Ja jos ja kun on... Siinä tapauksessa istun nurkkapöytään, tilaan jotakin juotavaa joltakulta muulta kuin Sidleylta, ja sitten jään tuijottamaan joksikin aikaa (mahdollisimman huomaamattomasti tietenkin, en todellakaan tahdo paljastaa hänelle tai kenellekään muullekaan syitäni maailman ärsyttävimpään paikkaan tunkeutumiseen) hänen peräänsä kunnes (hävettää myöntää) menen jonnekin, vessaan lukkojen taakse tai jonnekin muualle syrjään, katseiden ulottumattomille (niin kuin kukaan sitä muka koskaan haluaisi katsoakaan) runkkaamaan omien sairaiden ja perverssien ajatusteni takia. Ja joka hetki vihaan itseäni ja omaa elämääni entistä enemmän.

Nyt Sidley ei kuitenkaan ollut paikalla. Tavallaan ihan hyvä - jotenkin tuntui että olin käynyt siellä liian usein, liian usein niin että hän tietäisi mitä ajattelin. Joillain olikin se taito, nähdä toisten ajatuksia, nähdä todella heidän päänsä sisään. En kuitenkaan uskonut että kukaan koskaan tahtoisi erityisemmin nähdä mitä ajattelin. En haluaisi itsekään, mutta minulla ei tuntunut olevan valinnanvaraa. On niin hankalaa joskus olla sitä mitä on. Erityisesti nyt, kun tunsin pettymyksen kasvavan hiljaa sisälläni. Tämä on naurettavaa, katsella kuvajaisen perään, ulkokuoren, ihmisen johon en koskaan tehnyt mitään tuttavuutta, josta en tiennyt yhtään mitään. En edes tiennyt, oliko hän hetero vai homo vai bi vai mitä vittuja niitä nyt olikaan. Tiesin kyllä etten (muistaakseni) koskaan ollut nähnyt häntä erityisemmin (intiimisti) kenenkään naisen kanssa. Toisaalta en ollut nähnyt miehenkään. Tai juuri kenenkään muunkaan. En ikinä ollut kiinnittänyt huomiota siihen, kenen kanssa hän liikkui. Kiinnitin huomiota vain siihen, mitä hän teki ja miltä hän näytti...

Joka tapauksessa tämä Tylyahon-reissu oli alkanut yhtäkkiä tympäistä ja kunnolla. En tiennyt enää mitä tehdä, ei ollut mitään toimitettavaa, ei mitään tehtävää. Pyörin vain epämääräistä ympyrää katuja pitkin ja mietin että mitenköhän saisin lyhennettyä tämänkin kouluvuoden mahdollisimman lyhyeksi. Tämäkin lähes kaksi kuukautta oli jo tuntunut ikuisuudelta, eikä se ollut lähelläkään loppua, joten en tiennyt miten olisi tarkoitus jaksaa vielä ne noin miljardi tulevaa päivää.

Ja sitten päähäni iskoutui ajatus, joka oli niin helvetin yksinkertainen, etten pystynyt ymmärtämään miten en ollut muka keksinyt sitä aiemmin. En niiden monien - en halunnut ajatella numeroa - vuosien aikana, mitä olin ollut Tylypahkassa ja käynyt Tylyahossa. Vastaus oli niin yksinkertainen ja selkeä ja suoraan edessä että tuntui mahdottomalta miten kauan vastauksen keksiminen oli kestänyt. Tylyahossa oli tunnetusti rautatieasema, se sama jota inhosin siksi että jouduimme aina tulemaan sen kautta Tylypahkaan ja rakastin koska sen kautta pääsimme aina pois; enkä ollut koskaan tajunnut ajatella, että eiköhän junia liikkuisi muutenkin kuin pelkästään kouluvuosien lopuksi ja aluksi. Ja minulla oli jopa rahaa jonkin verran (ei kovin paljoa, en ollut erityisemmin tehnyt, ymmmh, "töitä" kesän aikana), tarpeeksi saadakseni ostaa junalipun jonnekin, aivan sama minne - ei sillä ollut väliä. Kunhan vain pääsisin pois. Tietenkin, omistin kämpän Lontoossa ja olisi varsin kätevää jos saattaisin päästä sinne asti suoraan, mutta toisaalta kaikkialta Englannista ja Skotlannista ja Walesista oli kohtuullisen hyvät yhteydet Lontooseen, olihan se sentään Brittein pääkaupunki, ja rahaa hyvällä tuurilla saattaisi jäädä sen verran, että saisin ostettua jatkolipun sieltä-mihin-nyt-olinkaan-menossa Lontooseen. Ja toki voisin jäädä jonnekin muuallekin jos paikka sattuisi miellyttämään. Aivan sama minne, kunhan pääsisin vain pois. Se oli ajatus joka oli pysynyt mielessäni kaikki ne vuodet ja nyt vasta pääsisin toteuttamaan ajatusta.

Vihasin itseäni vastauksen keksimisen kestosta ja samalla rakastin (miten hämmentävää, en yleensä ajatellut itsestäni niin) sitä miten se idea oli vain tullut mieleeni, miten olin keksinyt ratkaisun, vihdoinkin. Ja minua ei tuskin huomattaisi Tylypahkan oppilaaksi, en koskaan ollut tehnyt paremmin tuttavuutta rautatieaseman työntekijöiden kanssa ja he tuskin pystyivät arvioimaan kuuluvani tuon hemmetin taikakoulun oppilaisiin. Olin sentään niin paljon vanhemman näköinen kuin muut - ja olinkin, minulla oli kaikki henkilöpaperitkin mukana todistaakseni ikäni. 20. 20 vuotta tätä kurjuutta tässä maailmassa, eikä se tosiaankaan tulisi loppumaan vielä. En omistanut vakituista työpaikkaa ja ihmiset eivät kovin mielellään palkanneet minua mihinkään. Rahan saanti tulisi olemaan niukkaa, ainakin jos karsastin sitä ainoaa tapaa hankkia rahaa, sitä tapaa jossa oikeasti olin aika hyvä mutta jota inhosin. Mutta enköhän keksisi jotakin. Jos vaikka ostaisin sen kitaran, josta olin jo jonkin aikaa haaveillut... Vaikka en tietenkään osannut kovinkaan paljoa soittaa sellaista. Mitä nyt pari sointua. Enköhän oppisi kuitenkin. Katumuusikkona ei kyllä ansaitsisi hyvin, mutta sekin olisi parempi kuin työttömyys tai huoraaminen.

Kävin ostamassa lipun (en tiennyt ollenkaan, mihin se minut veisi; ostin vain halvimman mahdollisen) ja sitten menin etsimään jotakin paikkaa, jossa polttaa rauhassa ihmisten katseilta. Kujat olivat parhaita paikkoja sellaisiin, niihen ei varsinkaan tähän aikaan yleensä eksynyt juuri ketään, mitä nyt jotain mukakapinallisia teinejä (voi niitä aikoja) ja muita piileskeleviä... Minuun he eivät kuitenkaan koskaan tulisi kajoamaan, minussa ei ollut mitään ulkopuolisista viehättävää, vaikka tällä hetkellä olinkin pukeutunut uskomattoman arkisesti. Niin kuin aina, kun tulin Tylyahoon, vaatteeni muistuttivat mahdollisimman paljon "tavallisia" vaatteita; musta huppari, joka erityisesti nyt ilman kylmetessä entisestäänkin iltaa kohden tuli todella tarpeeseen; alla mustainen printtipaita jossa lukee niinkin kannustava ja hilpeä lause kuin "Fuck Off and Die Please" valkoisilla epämääräisillä tikkukirjaimilla ja mustat, kuluneen näköiset vintage-pillit, jotka nekin olivat jopa miesten mallia. En tiennyt yritinkö todistaa jotakin ihmiselle joka saattoi tai ei saattanut olla paikalla, mutta jotenkin tunnuin harkitsevan pukeutumistani aina vain enemmän ja enemmän kun kyse tuli Tylyahoon menemisestä. Meikit oli kuitenkin kohdallaan, en osannut luopua niitä; mustat kajaalit, mustaa luomiväriä ja huulet samaa sävyä kuin ihonikin. Se saisi karkoitettua ihmiset aivan tarpeeksi hyvin.

Kun löysin sopivan näköisen kujan, pakko myöntää että henkeni salpautui hetkeksi (en ulkoapäin näyttänyt erityisemmin, mutta tunsin selvästi miten hengitystieni tukkeutuivat hetkellisesti) kun näin, ettei se ollut tyhjä. Ja kun näin, kuka siellä oli ja erityisesti sen, miten hän oli pukeutunut... Jumalattoman kaunis olento, en tiedä oliko se enkeli vai demoni, mutta kumpi vain, minusta tuntui että hän oli tullut tuhoamaan minut. Henkisesti. En tiedä mitä se oli, mutta jokin raastoi sisimpääni ja mietin pitäisikö vain kääntyä ympäri ja juosta toiselle puolelle asemaa vai kerrankin mennä puhumaan jotakin... Esimerkiksi jakamaan muistoja viidestä ensimmäisestä kouluvuodesta. Se ajatus oli tietenkin naurettava, mitä jaettavaa meillä muka olisi? En ollut juuri koskaan puhunut hänen kanssaan, mitä nyt joskus kun meidät oli tyrkätty jossakin aineessa työpareiksi (en tosiaankaan muista mikä aine se oli, mutta jokin sen verran huomiota kaipaamaton että pystyin - salaa tietenkin - keskittymään vain hänen jokaisen piirteensä muistamiseen). Olin aina ollut syrjäytynyt, enkä sitäkään kuin puolitahalleni.

Päätin kuitenkin jäädä kujalle. Olisin vaikuttanut (entistäkin) typerä(mmä)ltä jos olisin yhtäkkiä kääntynyt ja lähtenyt pois. En kyllä tiennyt, huomasiko hän mitään. Sytytin tupakkani, ryhdyin vetämään savua henkeeni yrittäen keskittää ajatukseni johonkin muuhun kuin Sidleyhyn - tämä pakkomielteeni oli käymässä todella sairaaksi - ja tuijotin vastakkaista seinää yrittäen laskea tiiliä. En kyllä koskaan ole ollut hyvä juuri missään aivoja tarvitsevassa, joten sekosin nopeasti laskuissa ja päätin siirtää katseeni kenkiini (hopeat matalavartiset chucksit). Ja vaikka kuinka yritin tuijottaa kengänkärkiäni keskittyneesti, en voinut sille mitään, että katseeni vaelsi pakostakin kohti häntä. Ja se pienen hetken kestänyt itserakkaus oli täysin kadonnut ja tilalla oli täysi halveksunta. En voinut sietää itseäni.

[Braile]

Sidley Shiver

Rannekelloni tuskastuttavan hitaasti eteenpäin liikkuvat viisarit olivat taas vieneet huomioni pois koko muusta maailmasta, kunnes aivan yllättäen havahduin läheneviin askeleihin. En aluksi vaivautunut kohottamaan katsettani; en uskonut kenenkään kuitenkaan tulevan tänne asti, ehkä korkeintaan pysähtyvän kujan päähän ja käännähtämään sitten kannoillaan ympäri, kiirehtivän äkkiä pois, mutta niin ei käynyt. Kallistin varovasti päätäni äänen suuntaan, mutta saman tien toivoin etten olisi tehnyt sitä vaan tyytynyt kärvistelemään uteliaisuudessa. Olisin halunnut näytellä välinpitämätöntä; se oli tavallisin taktiikkani ihmisiä vältelläkseni, mutta olin varma että toinen tiesi että olin jo huomannut tämän tulon. Eikä se ollut hyvä. Erityisesti sen takia, että tunsin tulijan. Tai en välttämättä voinut sanoa että tunsin, en enää, siitähän oli jo viisi vuotta kun olin lopettanut koulun. Sen jälkeen en ollut tavannut ketään koulutovereita, ylipäätään ketään koulusta, ei sieltä ketään oikein kaveriksi ollut voinut kutsua. Tosin työskennellessäni velhoja ja noitia hyvinkin paljon puoleensa vetävässä paikassa, olin luultavasti nähnyt moniakin vanhoja koulututtuja, mutta en vain ollut tunnistanut. Paitsi sen yhden. Kukapa nyt ei olisi tunnistanut. Muutostahan oli tapahtunut vaikka kuinka paljon, kuten kaikissa muissakin, mutta silti ei ollut tarvinnut aivojaan paljon rasittaa että oli pystynyt yhdistämään nimen tähän nurkkapöydän asiakkaaseen. Brook Williams, joka kaikkien kahvilan tuottamien kiireidenkin keskellä onnistuisi vetämään katseeni aina liian usein hänen puoleensa kuin mikäkin magneetti.

Eikä se mikään ihmekään ollut, ei edes 'tavallisten' ihmisten kohdalla. Hän herätti hyvinkin paljon huomiota, en tiennyt hakiko hän sitä, mutta hyvin mieleenpainuva persoona tapauksessa. Juuri sellainen, joka painui helposti kenen tahansa muistiin, vaikkei siihen periaatteessa  paljon vaadittukaan. Niin myös minä muistin hänet selvemmin kuin kenetkään muista vanhoista oppilastovereista; hän oli aina ollut muistettava persoona, johon kuka tahansa kiinnitti huomionsa omalla tavallaan. En ihmettelisi jos hän ei enää muistaisi minua lainkaan - eihän sille olisi edes mitään syytä - ja se olisikin parempi niin. Ehkä tästä tilanteesta pääsisi vielä eroon helposti, ilman että yhtään mitään tapahtuisi. Ehkä toinenkin oli etsiytynyt tänne vain omaa rauhaansa etsimään. Ainakin minä toivoin sitä hartaasti. Vähintäänkin minä halusin toivovani niin. Laskin katseeni maahan ja vedin taas kerran savua henkeeni, yrittäen näytellä olevani täysin levollinen, häiriintymätön toisen läsnäolosta. Maailman suurin vale. Hienoa etten sentään tärissyt kauttaaltani.

Koko ajan tunsin kuitenkin toisen katseen itsessäni, ja juuri se sai minut hermoilemaan. Sekunti sekunnilta minua epäilytti yhä enemmän, että Brook sittenkin muisti. Eihän siitä kuitenkaan ollut kuin viisi vuotta. Toisaalta pitkä aika, mutta toisaalta niin lyhyt. Neljäsosa tähänastisesta elämästä. Mitähän Brook mahtoi tehdä näinä päivinä? Mieleni teki kääntää päätäni hieman; vilkaista edes hieman toisen suuntaan selvittääkseni oliko hänen katseensa todellakin minussa vai kuvittelinko vain, mutta pidin itseni tiukasti paikoillani. En oikein itsekään tiennyt kuinka pystyin siihen. Houkutus oli lievästi sanottuna suuri. Ja juuri se tässä tekikin oloni kiusaantuneksi. Tämä ei ollut uusi asia. Se oli kamalaa myöntää jo itselleni, vaikkakin vuosien kuluessa siihen oli ehtinyt jo jollain tapaa tottua. Enää se ei tuntunut niin vaikealta tai mahdottomalta kuin ennen, mutta edelleenkin minä häpesin. Ensimmäinen muistikuva oli kolmannelta luokalta; kaikkien mielestä vähintäänkin omituinen Brook Williams oli aivan yhtäkkiä muuttunut kiinnostavaksi, eikä pelkästään ystävyystasolla. Muistan kuinka minun oli toisinaan tehnyt mieli tappaa itseni. Yritin uskotella itselleni sen menevän ohi tai vaihtoehtoisesti Brookin olevan pelkkä poikkeus, mutta tunne hiipui vasta lopettaessani koulun ja lopulta oli todettava, että niin kutsuttu kauniimpi sukupuoli ei vain vetänyt minua puoleensa, kuten kaikkia muita normaaleita jätkiä. Mistään ei ollut ollut apua. Olin kuitenkin pitänyt kaiken sisälläni, vaikka jo montakin kertaa olin suunnittelut sen kertomista, mutta siihen se vain oli jäänyt. Rohkeus ei vaan ollut riittänyt, ja se luultavasti oli ollut ihan hyvä. Suurin osa niistä kundeista, joita kohtaan olin jotain tuntenut, olivat selvääkin selvemmin niitä joiden päässä pyöri vain ja ainoastaan tytöt - olisi pitänyt olla hullu, jos olisi näille mennyt tunnustamaan olevansa pahastikin kusessa heihin.

Ainoa poikkeus heidän joukossaan oli luultavasti Brook, vaikka todellisuudessa en minä hänestäkään mitään tiennyt. Ainakin ulkonäön perusteella jätkä leimattiin lähes aina suoraan homoksi - minkäs sitä stereotypioille mahtoi - mutta ainahan oli sekin mahdollisuus että toinen vain tykkäsi yksinkertaisesti laittautua, ja niinhän kaikkien olisi pitänyt ajatella. Harvallepa se asia kuitenkaan erityisemmin kuului, kun tarkemmin ajatteli. Ja niin oli ihan hyvä. Pettymys olisi - varsinkin - hänen kohdallaan ollut liian suuri nieltäväksi. Pidin katseeni tiukasti kireiden mustien farkkujeni polvissa - olin tuntenut oloni liian oudoksi tavallisissa pukuun kuuluvissa housuissa, vaikkakin tietäen siitä saisi varmastikin kuulla moitteita vielä myöhemmin tänään - ja poltin rauhassa tupakan loppuun. Jo tottuneesti pudotin sen maahan jalkojeni juureen ja tallasin sen, kaivaen sitten takin taskusta esiin uuden savukkeen ja sytyttäen sen valkomustalla sytkärilläni. Suoristin niskani seinää vasten mutta katseeni oli edelleenkin suunnattu pois Brookista, joka oli vieraan savun hajun perusteella alkanut myöskin polttaa. Tunsin oloni täydeksi idiootiksi siinä vältellen toisen katsetta parhaani mukaan, kas kun en saman tien sännännyt pakoon pimeille kujille. Odotin vain että Brook olisi joko lähtenyt tai tehnyt jotain, ihan mitä tahansa, mutta mitään ei vaan tapahtunut. Ilmapiiri oli hetkessä muuttunut ankeasta painostavaksi. Suoristin levottomana solmiotani, purin ylähuultani ja lopultakin minun oli vain pakko kääntää hitaasti pääni tulijan suuntaan. Jumalauta.

Aluksi olin ehtinyt kiinnittää huomioni vain miehen asteikolla vahvoihin silmämeikkeihin, ja vasta nyt näin miehen kokonaisuudessaan. Jos kouluaikoina Brook oli ollut hyvännäköinen, hänen täytyi olla nyt täydellinen. Mustat meikit korostivat kirkkaansinisiä silmiä ja saivat niiden jokaisen liikkeen näyttämään terävältä ja varmalta, kalpeahko iho näytti täydelliseltä mustien hiusten kehystämänä. Ainakin kouluaikoina miehen vaatevalikoimaan oli hyvin usein kuulunut naisten puolelta ostetut vaatekappaleet, mutta nyt asukokonaisuus oli hyvinkin miehekäs ja se osittain harmittikin minua; ei sillä etten olisi pitänyt Brookista juuri tälläisessä olemuksessa kaikkien eniten, vaan siksi että tunsin kuinka lämpö jo levisi kasvoilleni häpeän mukana. Kadonneet tunteet palasivat valonnopeudella takaisin. En ollut lainkaan tyytyväinen itseeni, päinvastoin, tunsin jopa vihaa, kuin pahankin riidan alussa. Ensinnäkin olin mennyt antanut periksi kiusaukselle - olin aina ollut ylpeä vahvasta itsekuristani - ja toiseksi, pelkän ulkonäön perusteella niissä tunteissa ei ollut mitään järkeä. En tuntenut Brookia enää lainkaan, enkä ollut koskaan kunnolla edes tuntenut, joten se kaikki oli väärin. Tai niin sen ainakin piti olla. Mutta kun vertasi asiaa joihinkin muihin vääriin tekoihin joita olin tehnyt.. Tiesin että tulisin inhoamaan itseäni taas entistä enemmän myöhemmin tänään, mutta en vain joskus voinut itselleni mitään. Itse asiassa en edes muistanut milloin muka viimeksi en olisi pystynyt pitämään itseäni kurissa, eikä tämä varmastikaan ollut paras päivä sille.

Avasin hermostuneena suuni, mutta suljin sen melkein heti ja vedin vielä kerran savua keuhkoihini, ennen löysin jostain tarpeeksi ilmavirtaa äänihuulini kysyäkseni suoraan Brookilta, mitä tämä oikein teki täällä. Ääneni oli ehkä vähän liian säikähtäneen oloinen ja saattoi kuulostaa myös jokseenkin hyökkäävältä; joka tapauksessa kaduin saman tien sitä että olin edes avannut suuni, vieläpä ihan ilman mitään kunnollista syytä. Vilkaisin varuillani sinisiin silmiin ja käänsin sitten katseeni aseman suuntaan. Minua pelotti että joku tulisi tänne tai edes sattuisi vilkaisemaan tänne nyt. En pystynyt katsomaan Brookia enää, jäin vain paikoilleni odottamaan vastausta. Jos sitä edes tulisi.

[jimmy]

Brook

Se oli henkilökohtainen helvettini, tai hän oikeastaan. Hän oli idiootti - oli yksinkertaisesti julmaa katsoa minuun päinkään, kun minun oli muutenkin niin vaikea hillitä itseäni. Ja kun hän meni vielä katsomaan silmieni suuntaan. Järkyttävää. Ja todella typerää, hänen kannaltaan. Nimittäin nyt annoin itselleni alitajuisesti luvan katsoa häntä, arvioida häntä silmilläni, muistaa kaiken aiemman ja pitää mielessä niitä naurettavia toiveita tulevasta... Niitä toiveita, jotka ei koskaan - ei ikinä - tulisi toteutumaan.

En ollut varma, olinko koskaan kiinnittänyt Sidleyssä huomiota mihinkään muuhun kuin ulkonäköön ja vastaaviin fyysisiin piirteisiin. Ei tosin ollut ihme, että keskittymiskykyni tuntui häiriytyvän - ja pahasti - aina, kun hän sattui näköpiiriini (katsoin tällä kertaa avoimesti häntä ja annoin silmieni liukua pitkin hänen kehoaan kunnes silmäni jäivät jälleen tuijottamaan hänen kasvojaan), sillä hän oli niin jumalattoman hyvännäköinen, että sen pitäisi olla tätä nykyä laitonta. Ajatellen tätä maailmaa, kaikkea sitä mitä täällä oli vikana - paitsi velhojen maailmassa vallitseva sota, myös kumpaakin todellisuutta yhdistävät sairaat ihmiset, kaikki ne hullut, murhaajat, raiskaajat... Erityisesti jälkimmäisiin Sidley varmasti aiheuttaisi vetoa. Ja kiusauksen. Kiusauksen vain hyökätä kimppuun ja tehdä jotakin laitonta. Jotakin, mitä muulloin ei varmasti koskaan tekisi.
Enkä ole koskaan väittänyt, ettenkö itsekin pystyisi siihen. Kaipa minäkin sitten olin hullu. Vaikka olin tiennyt sen toisaalta jo ennaltakin.

Joka tapauksessa, nyt tuntui siltä, että ensimmäistä kertaa kuulisin todellisuudessa hänen äänensä. Ja se tuntui siltä, kuin olisin koko elämäni elänyt pää kuplamuovin suojassa, ja nyt vasta se otettaisiin pois - hänen äänensä oli jotenkin niin häkellyttävä ja niin kristallinkirkas, ja minusta tuntui kuin olisin odottanut sen kuulemista ikuisuuden. Ja nyt toiveeni olisi täyttynyt. Se oli hämmentävää, en nimittäin ollut koskaan toivonut kovinkaan pitkään juuri mitään, jos Tylypahkasta karkaamista ei laskettu. Ja sekin oli toteutumassa juuri nyt... Kaipa tämä sitten oli onnenpäiväni. Jokainen toive, kaikki ne joista en tiennytkään, toteutuivat...
Niin varmaan. Sellaista ei voisi koskaan tapahtua. Toivoin liikoja ja pettyisin kohta. Se oli suurin ongelmani. Tai ainakin yksi niistä monista.

Kysymys, jonka Sidleyn turhankin hyökkäävä ääni - päähäni iskoutui pelko, jos sitä nyt peloksi voi sanoa, siitä että Sidley vihasi minua - päästi ilmoille, sai minut pitkästä aikaa miettimään sitä, mitä pitäisi vastata. En yleensä miettinyt, kun päähän tuntui tulevan aina sopiva - yleensä hyvin sarkastinen - vastaus, jonka sitten lauoin uloskin ennen kuin tajusin miettiä, oliko se nyt järkevää vai ei. Ja nyt... En tiennyt. Toisaalta houkutus oli kova sanoa jotain typerää, jotain joka varmasti karkottaisi Sidleyn, mutta toisaalta taas en tahtonut, että hän katoaisi mihinkään. Ja sitten joku - erittäin typerä - osa puolestaan tahtoi kerrankin puhua totta. Kerrankin olla rehellinen ja jättää asioiden kiertelemiset pois.

Asetin taas tupakan varovasti huulieni väliin ja poltin sitä hitaasti, ihan vain siksi, etten keksinyt parempaakaan tekemistä siksi aikaa, kun yritin keksiä järkevää vastausta. Tai ainakin sellaista, jonka sietäisin itse kuulla omasta suustani. Mikä oli tietenkin erittäin vaikeaa, sillä en koskaan osannut keksiä hyvää vastausta, jos oikeasti minun tarvitsi miettiä sitä. Naurettavaa. Ja erittäin säälittävää.
Mutta sellainenhan minä tunnuin olevan. Ainakin silloin, kun pyörin Sidleyn ympärillä.

"Pitkästä aikaa, Sidley", sanoin sitten vastaukseksi ja ääneni ei ollut lähellekään niin ivallinen, kuin olin tarkoittanut sen olevan. Tai no, en tiedä - loppujen lopuksi en miettinyt vastaustani sen kummemmin vaan annoin suuni taas liikkua ilman, että se oli kytketty millään tasollakaan aivoihini. Silti tiesin, ettei tämä typerä äänensävy ollut sitä, mitä hain. Aivan kuin olisin paljastanut suoraan, mitä minä hänestä ajattelin... Se nyt olisi viimeistään saanut hänet juoksemaan karkuun. Ja minä en tahtonut hänen juoksevan.
Vaikka se olisi kyllä voinut olla oikein kiinnostavaa nähtävää. Niin kauan, kun hän ei juoksisi pois minun luotani. 

Kun kerran olin saanut lauseeni kuulostamaan ainoastaan typerältä, kun säälittävä yritykseni puhua ivallisesti oli epäonnistunut - me molemmat varmasti tiesimme, ettei siitä ollut kuin korkeintaan kuukausi, kun olin viimeksi tullut Tylyahoon kyttäämään häntä - minusta tuntui aivan turhalta yrittää jatkaakaan sillä linjalla. Kaipa se oli sitten kerrottava totuus. Niin kuin itsekään enää tietäisin, mikä se oli.
Tai ehkä voisin pysyä hiljaa ja antaa hänen vastata tuohon, jos hän nyt enää uskaltaisi puhua minulle - koskaan. Olin onnistunut tekemään itsestäni naurettavamman näköisen kuin mitä olin jo valmiiksi. Ja pakko sanoa, että se oli hyvä suoritus.

Mutta tämä oli niin erikoista, etten voinut kuin puolustaa itseäni. Kiistelin monen minän kanssa pääni sisällä, tunsin itseni hulluksi, ja yritin saada selvää, mitä oikeasti ajattelin. Tai tunsin. Tiesin, etten halunnut Sidleyn lähtevän pois luotani, se nyt oli tullut jo selväksi, mutta toisaalta, en tahtonut hänen olevan luonanikaan, sillä en tahtonut hänen näkevän minua tällaisena. Epävarmana. Säälittävänä. Typeränä. Juuri sellaisena, kun oikeasti tunsin, ainakin sillä hetkellä, olevani. Se oli sitä todellisen minän peittelyä. Sitä, mitä ei kuulemma koskaan saisi tehdä. Koska ainahan pitäisi olla oma itsensä. Mutta juuri sinä hetkenä en pitänyt siitä itsestäni, joka tuntui vallanneen kehoni.
Epäreilua.

Syystä tai toisesta, vaikka tiesinkin, että kuulostaisin entistäkin suuremmalta idiootilta vastatessani kysymykseen tällä tavalla myöhään (vaikken kyllä ollutkaan aivan varma siitä, kuinka kauan typerästä "pitkästä aikaa, Sidley" -kommentista oli mennyt; ajantajuni tuntui hukkuvan yhtälailla kun aivonikin, jos satuin olemaan liian lähellä jotakin niin helvetin upeaa kuin Sidley), avasin kuitenkin suuni ja kerroin täysin totuudenmukaisesti pakenevani - vihdoinkin. En enää tahtonut kiinnittää huomiota äänensävyyni, sillä se saisi minut syöstyä epätoivoon ja itseinhoon, mikä puolestaan saisi minut miettimään liikaa, ja sitten alkaisin kuitenkin puhua lisää merkityksettömiä asioita. Enhän minä sitä halunnut. Tietääkseni.
Mutta enhän minä tiennytkään enää juuri mitään.

[Braile]

Sidley Shiver

Kului pieni hetki hiljaisuudessa - aseman äänet tuntuivat olleen vaimenneet kokonaan Brookin saavuttua - ja siinä ajassa olin jo ehtinyt keksiä ainakin sata sanaa, jotka olisivat olleet parempia kuin ne kolme jotka olin äsken suustani päästänyt. En edes tiennyt mikä minuun oli mennyt, yleensä en sanonut suunnilleen yhtään mitään ennen kuin olin harkinnut sitä sen verran kauan etten loppujen lopuksi edes ehtinyt sanoa sitä keskustelun edettyä jo aivan toiseen aiheeseen. Olin aina pitänyt sitä huonona piirteenä, mutta tämä taas osoitti että minun kohdallani se oli vain tarpeen. Mutta minkäs sille mahtoi, kun koko lapsuus oli kulunut melkein kokonaan yksin. Sosiaalisuuden lahjat eivät oikein päässeet kehittymään kun vietti päivänsä keskellä ei-mitään, lähinnä lukien tai maalaten, olettaen siis että sellaisia kykyjä minussa koskaan olisi ollutkaan. Ja minä inhosin tätä tapaani syytellä ihmisiä, yrittää aina vakuuttaa itselleni ettei mikään ollut oma virheeni ja että vain lähtöpisteet olivat olleet väärät, eikä oloa ainakaan helpottanut se että toinen alati syyttelemistäni ihmisistä oli tällä hetkellä lukittuna puisessa arkussa, odottamassa kylmän mullan alle hautaamista. Eikä syyllinen ollut kukaan muu kuin minä itse, hänen oma poikansa josta hän niin yritti olla ylpeä, mutta joka tuotti aina vaan pettymyksen kerta toisensa jälkeen. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri, ei vaikka olisi samanlainen valehtelija kuin minä itse.

Näytti siltä että Brook pitkitti sitä hiljaisuutta tahaltensa, omaksi huvikseen, pystyin kuvittelemaan huvittuneen ilmeen hänen täydellisillä kasvoillaan, mutta pidin katseeni tiukasti jaloissani, yrittäen täysin keskittyä vetämään savua keuhkoihini. En tiennyt miksi minä edes seisoskelin siinä enää, koska minulla ei ollut mitään odotettavaa Brookin osalta. Ei ainakaan mitään sellaista mitä olisin halunnut kuulla. Tiesin vain ettei mikään voisi tänään päättyä enää hyvin, mutta jos säilyisin edes kotiin saakka romahtamatta täysin henkisesti, se olisi tarpeeksi minulle. Minut oli kuitenkin hyvin helppoa saada horjumaan - siihen ei todellakaan paljon tarvittu enää kun astelin jo valmiiksi heikoilla jäillä, vain odottaen jalansijani pettämistä - ja jos Brook vielä muistaisi minut luokkatoverinaan, hän tietäisi sen erittäin hyvin.  Sehän oli aina suurin piirtein kaikkien mielestä erittäin hauskaa, katsoa kuka onnistuisi saamaan sen naurettavan Sidleyn pakenemaan pois paikan päältä kaikista nopeiten. Tai jotain sen suuntaista. En ollut koskaan tiennyt kunnolla mitä ne hakivat takaa peleillään, mutta olin joka tapauksessa aina toivonut että voisivat vain yksinkertaisesti jättää minut rauhaan. Kaikista kamalintahan siinä oli ollut, että se kaikki oli ollut yleistä tietoa; nekin, jotka eivät siihen osallistuneet, tiesivät miten minua kohdeltaisiin ja se mikä oli enemmistön päätös, oli se jota kaikki noudattivat, tuskin kenenkään mielessä edes käväisi se että olin yksin ainoana heitä kaikkia vastaan. Ainakin niin minä olin aina uskonut, muuta mahdollisuutta ei näyttänyt olleen, mutta olin itsepintaisesti pitänyt kaiken sisälläni. En tehnyt asian eteen mitään, halusin esittää ettei mikään olisi tosiasiassa koskaan satuttanutkaan minua. Olin vain hiljentynyt ja kävellyt nöyryytettynä pois, jatkanut elämääni kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Ja juuri niin minun teki mieli tehdä nytkin, mutta olin jo kantapään kautta oppinut että se oli kaikista mahdollisista keinoista ehkä kaikkein epäkannattavin, mikäli halusi säilyttää arvokkuutensa edes jollain tasolla. Minulla sitä ei tosin enää ollutkaan - en enää edes muistanut miltä se oli tuntunut, vaikka kyllä tiedostin että joskus minä olin tosiaankin astellut Tylypahkan käytävillä ylpeyttä säteillen, vaikkakin siitä oli kauan, kauan aikaa - joten en oikein tiennyt miten tässä tilanteessa olisi oikein pitänyt menetellä.

Lopultakin minä kuitenkin kuulin Brookin puhuvan, enkä voinut mitään itselleni kun jo käänsin pääni takaisin tämän suuntaan. Yhtäkkiä tuntuikin hyvin oudolta kuulla puhetta sellaisen ihmisen suusta, jonka oli vain nähnyt harvoin mutta ei kuullut lainkaan viiden vuoden aikana. En tosin yhtään muistanut, millainen oli mahtanut olla Brookin ääni viimeksi sitä kuullessani, mutta uskoin että ainakin jatkuva tupakointi oli vaikuttanut siihen, sillä tietty karheus siitä ainakin oli havaittavissa. Eikä se tietenkään ollut huono asia ainakaan tässä tapauksessa, se sai oloni entistäkin kiusaantuneemmaksi toisen virheettömyyden vain korostuessa. Minä jo toivoin että hän olisi puhunut enemmän kuin ne kolme sanaa, kunnes tajusin, että tämä oli tosiaankin lausunut nimeni. Hän siis muisti ja tiesi kuka hänen edessään oikein oli, ja se jos jokin sai minut hermostumaan entistä enemmän. En muistanut milloin olisin viimeksi ollut näin hermona, enkä halunnut edes kuvitella minkälainen olisi olotilani ollut jos pelastuksenani ei olisi viimeisen kahden tunnin aikana ollut turvaa tuovat askit savukkeita.
Vaikka puhuminen siinä tilassa tuntui käytännössä mahdottomalta, tiesin etten voinut vain jäädä siihen tuijottamaan Brookin joka ikistä kasvonpiirrettä, muistelemaan niitä kaikkia kipeitä kouluaikaisia muistoja jotka hänen minuun kohdistetut silmänsä kaivoivat takaisin esiin piiloistaan ja palauttivat mieleeni. Sanoja ei kuitenkaan tullut, jos niitä edes oli, ne jäivät jonnekin syvälle mieleni sisään, mieleni oli yksinkertaisesti tyhjä ja keskittynyt täysin Brookiin, vaikka kuinka yritinkin kieltää sitä itseltäni. Puhalsin hitaasti savua ulos huulieni raosta ja lopulta tyydyin nyökkäämään vastaukseksi, niin säälittävää tahansa kuin se olikin. En ottanut selvää Brookin äänensävystä mutta pelkäsin sen olevan ivallinen; siitähän ei periaatteessa ollut kauan kun katseemme olivat viimeksi kohdanneet, mutta siihenhän se oli jäänytkin. Kuten aina. Minä kyllä osasin erottaa todellisuuden ja haaveet toisistaan.

Jonkinlaiseksi helpotuksekseni Brook kuitenkin jatkoi vielä puhettaan, olin jo vahvasti uskonut että olin surkealla keskustelunavauksellani onnistunut luomaan itsestäni täysin surkean kuvan ja ettei Brook enää välittäisi vilkaistakaan minuun päin, mutta ajatuksiani hänen vastauksensa ei kuitenkaan erityisemmin selkeyttänyt. En ymmärtänyt mitä hän oikein tarkoitti pakenemisella, vaihtoehtoja tietenkin tulvi mieleeni saman tien, mutta en halunnut nostaa mitään niistä erityisemmin esille. En pitänyt arvailusta, en varsinkaan kun en tiennyt mistään mitään, vaikkakin ne olisivatkin jääneet vain omaan tietoon. Toisaalta en pitänyt myöskään kyselemisestä, mutta koska Brook ei jättänyt minulle minkäänlaista vihjettä siitä mistä oikein puhui, en voinut muuta kuin avata taas kerran suuni liian pian ja kysyä suoraan, mitä hän pakeni. Niin typerältä tahansa kuin se kuulostikin, mutta onnekseni tiesin etten luultavasti voinut enää alemmalle tasolle vajota. Nojasin niskani varovasti kylmää seinää vasten ja vedin lisää savua keuhkoihin. Kaikki mitä siinä olisi pitänyt tehdä oli rauhoittuminen, mutta sehän ei vaan tuntunut millään onnistuvan. Inhosin sitä faktaa että tälläinen yksi pieni tapaaminen sai minut sekaisin näinkin herkästi; tavallisestihan rauhoittuminen sujui täysin mutkattomasti minun kohdallani, mutta nyt se tuntui jo ajatuksena mahdottomalta. Samaan aikaan minun teki yhtä lailla mieli juosta kauas pois kuin jäädä siihenkin vertaamaan itseäni tuohon täydelliseen ihmiseen, kuin myös vaieta täysin ja varmistaa siten etten menisi pilaamaan täysin kaikkea ja samalla myös kertoa aivan kaikki ajatukset mitkä sisälläni velloivat, siinä ja  heti paikalla.

Olisikin ollut joku, joka olisi tehnyt päätökset puolestani.

[jimmy]

brook williams

Oli hankalaa, kun ei todellakaan tiennyt, mitä olisi pitänyt vastata. Jälleen kerran tuo olento oli päättänyt saada ajatukseni sekoittumaan entisestäänkin, ja itsetuntoni laskemaan sellaiselle tasolle, mitä se harvemmin oli, ja jälleen kerran jouduin miettimään annettavaa vastausta, vaikka se ei tapoihini kuulunutkaan. Tapani tosin eivät välttämättä olleet niitä parhaita mahdollisia, joten ehkä se oli vain ihan hyvä, että poikkesin perinteisistä rutiineistani joskus. Joka tapauksessa, niin yksinkertainen kysymys oli syystä tai toisesta hyvin vaikea vastattava, vaikka tiesinkin tasan tarkalleen, mitä pakenin ja miksi. Ainoa asia, josta en ollut niin varma, oli se, että miksi vasta nyt - mutta se ei ollut kysymys, jota Sidley oli kysynyt, joten toistaiseksi tunsin asian turhaksi pohdittavaksi.

Vilkaisin hupparini taskussa olevaa kännykkää - täysin hyödytön kapine Tylypahkassa, mutta se oli kovassa käytössä aina kun pääsin sen muurien ulkopuolelle ja lisäksi se nyt vain tuntui olevan jonkinlainen pakkomielle minulle - nähdäkseni kellon, saadakseni tietää kuinka kauan aikaa junan lähtöön oli. Noin kaksikymmentä minuuttia - en ollut varma, oliko se liian pitkä vai liian lyhyt aika, mutta kaikesta huolimatta en ollut tyytyväinen siihen, mitä aikaa kello näytti.
Yhdeksäntoista minuuttia jäljellä; olin miettinyt liian pitkään. Tiesin, ettei tehnyt kovinkaan hyvää vaikutusta kun antoi toisen odottaa vastausta yksinkertaiseen kysymykseen, mutten ollut varmastikaan koskaan antanut kovin hyvää vaikutusta. Tiesin hyvin olevani kohtuullisen järkevä ihminen verrattuna moniin muihin, mutta Sidley sai, valitettavasti, nostettua mieleeni aina sen puolen, josta en erityisemmin välittänyt, kaikki ne ongelmani ja huonot puoleni. Ja silti minä olin hyvin riippuvainen hänestä. Surullista.

Jotenkin mieleeni tuli vain lyhyitä kuvia ja paloja menneistä vuosista. Niistä hetkistä, kun olin tehnyt itseni täysin naurunalaiseksi ja niistä hetkistä, jolloin olin - ainakin omasta mielestäni - osoittanut ylivertaisuuteni. Muistin erittäin hyvin ensimmäisen päivän Tylypahkassa; jo silloin tiesin, että elämäni tulisi olemaan vähemmän täydellistä; sen, kun kompuroin lajitteluhatun luokse pukeutuneena tyttöjen koulupukuun, naurun ja huvittuneiden sekä pilkallisten kommenttien seuratessa jokaista askeltani. Sitä jatkui monta kuukautta ensimmäisen koulupäivän jälkeen kunnes minut leimattiin Tylypahkan hulluksi lähestulkoon virallisesti. Ja sitten, aina kun satuin pukeutumaan vähemmän miehekkäästi minulle tultiin sanomaan jotain paskaa, josta en ollut kiinnostunut vähääkään ja yleensä tiesin sen jo itsekin.
Mitä pakenin? Mitä muka en paennut? Vaikka katseet varmasti seuraisivat minua koko loppuelämäni, ainakin pääsisin pois sieltä, missä jokainen tunsi nimeni, jossa jokainen pystyi yhdistämään nimeni siihen titteliin, joka minulla oli siellä annettu. Pääsisin pois niiden opettajien luota, jotka väittivät olevansa puolueettomia, mutta jotka selkeästi tai vähemmän selkeästi kuitenkin asettuivat muuriksi erottamaan minua ja kaikkia muita. Olin aina ollut ulkopuolinen. Olin aina ollut yksin.

En tahtonut olla yksin, en enää, ja tiesin, kenen kanssa tahdoin olla, ainakin sillä hetkellä. Mutta se oli mahdotonta.
Kahdeksantoista minuuttia. Tiesin, että minun olisi vihdoinkin vastattava, koska tiesin haluavani sanoa jotain; vaikka siitä, mitä ikinä nyt suustani päästäisinkin, saattaisi kuvitella minun kerjääväni sääliä tai sympatioita, tiesin hyvin, ettei se sitä ollut. En koskaan ollut tahtonut ihmisten säälivän minua, en koskaan ollut tahtonut ihmisten kiinnittävän minuun erityisesti mitään huomiota... Mutta samalla tahdoin olla kaikkien edessä, samalla tahdoin olla se jonka kaikki muistaisivat. Mutta en halunnut, että minua muistettaisiin siksi, minä minut muistettaisiin.
Se nyt vain oli vähän myöhäistä enää muuttaa. Tehty mikä tehty. Ainakin pääsisin pois.

"Tylypahkaa", sanoin ja huomasin että ääneni oli hyvin hiljainen. Onneksi rautatieasemakin oli kohtuullisen tyhjä juuri nyt; jos olisi ollut päivä tai muuten kiireisempi aika, ääneni ei olisi erottunut taustamelusta ollenkaan. "Sitä paikkaa jossa mä olin aina ulkopuolinen. Sitä paikkaa jossa kaikki juoksivat omien ystäviensä turviin, sitä paikkaa jossa mä olin enemmän yksin kuin koskaan voisin olla. Sitä paikkaa jossa mä en koskaan pärjännyt ja sitä paikkaa jossa mä tapasin kaikki ne ihmiset, jotka tulevat muistamaan mut vain jonakin luonnonoikkuna." Seitsemäntoista minuuttia. Yhtäkkiä kello tuntui hitaammalta kuin hetki sitten oli tuntunut. En tiennyt, olinko tyytyväinen siitä, mitä olin sanonut - siitä, että olin kerrankin päättänyt kertoa totuuden - vai pidinkö itseäni vain entistä säälittävämpänä. En kuitenkaan välittänyt enää.

Sillä hetkellä tajusin, että se olisi tosiaankin ohi. Että pääsisin vihdoinkin sieltä pois. Ja hiljalleen sisälleni laskeutui jonkinlainen epämääräinen tyhjyys, se oli jotakin sellaista, mitä en muistanut koskaan ennen tuntevani. Tyhjyys, se oli itseasiassa rintaani lävistävä aukko, jonka reunat olivat rosoisia kiviä jotka puolestavaan muodostuivat vapaudesta.
Hämmentävää. Mutta niinpä tuntui kaikki muukin olevan tällä hetkellä.
En varmasti tulisi ikävöimään ketään... Olin onnellinen siitä, että pääsin lähtemään. Tuskin kukaan välittäisi siitä sen enempää kuin kenenkään muunkaan yhdentekevän lähdöstä, mutta hyvä niin. Ja minä pääsisin pois... Pääsisin pois noin viidentoista minuutin päästä.

[Braile]

(sori tää on sekava)
Sidley Shiver

Taas kerran hän antoi minun odottaa, ja niin minä tein, taipuen täysin toisen tahtoon. Kaksi minuuttia, suunnilleen, se lyhyt aika tuntui yllättävänkin pitkältä. En tiennyt mitä hän oikein haki ajan venyttämisellä ja vilkuillessaan ilmeisesti taskussaan olevaa kelloa tai jotakin sen suuntaista yhtenään, mutta annoin sen olla ja pysyin hiljaa lähes paikoillani, tietämättä oikein mitä piti odottaa. Enää en tosin tuntenut itseäni niin hermostuneeksi ja levottomaksi kuin äsken, sillä nyt uskalsin sentään odottaa vastausta Brookin suunnalta. Ihan vain sen perusteella, että tämä oli äskenkin vastannut. Ei olisi välttämättä pitänyt olla niin luottavainen, sillä sellainen tuotti useimmitenkin pettymykseen. Sitä oli saanut kokea ihan tarpeeksi montakin kertaa, mutta en ollut koskaan osannut ottaa oppia mistään kokemastani. Joko minä sitten tahallisesti keräsin sentyyppistä ikävyyttä puoleeni tai sitten olin vain liian vakiintunut vanhoihin tapoihin jotka edustivat lähinnä tiedon eikä kokemuksen kautta oppimista. Kummatkin joka tapauksessa sellaisia, joista hankkiutuisin mielelläni eroon, kunhan se nyt vain jotenkin onnistuisi.

Katsoin hiljaa paikoillani kuinka loppuun palava savukkeeni hiipui hiipumistaan, kunnes lopulta vedin keuhkoihini viimeiset henkoset savua ja pudotin viimeisimmän tumpin muiden joukkoon, vaivautumatta enää tallaamaan sitä. Vaikka olisin kuinka halunnutkin, en enää etsinyt takkini taskusta uutta savuketta, sillä minun oli oikeastaan pakko säästää kotimatkaa varten. En nimittäin aikonut jäädä Glasgowiin yöksi, vaikken edes ollut todellakaan varma, mistä muka löytäisin yösijan jollei sieltä sattuisi lähtemään vielä yöjunaa Lontooseen. Pitäisi varautua siihen. Ilmiintyä en aikoisi, pidin siitä päätöksestä itsepintaisesti kiinni. En ollut koskaan pitänyt siitä tunteesta kun koko olemus tuntui puristuvan matkan ajaksi kokoon, ja varsinkin nyt tuntui siltä että sellainen paine voisi saada minut vaikka räjähtämään. Minä menisin ja tulisin junalla, sen olin päättänyt, olin sitten kuinka idiootti tahansa. Lupauksista pidin joka tapauksessa aina kiinni, olin sitten tehnyt ne itselleni tai kelle tahansa muulle.

Taas kerran Brookin katse etsiytyi kelloon ja pois - tarkkailin hänen jokaista liikettään, painaen luultavasti joka ikisen mieleeni, kunnes lopultakin hän avasi suunsa taas kerran ja yllätyin hieman hänen hiljaista ääntään, mutta en läheskään niin paljon kuin hänen puheensa sisältöä. Koulua? Kaiken järjen mukaan Brook oli edelleenkin samanikäinen kuin minä ja hänenhän olisi pitänyt olla päättänyt koulunsa suunnilleen kolme vuotta sitten, ellei aiemminkin; muistin ettei hän ollut koskaan erityisemmin pitänyt koulunkäynnistä, ja näinä päivinä opiskelujen kesken jättäminen oli suhteellisen normaaliakin. Ajatukset kulkeutuivat helposti pois koulusta sodan riehuessa ympärillä ja esimerkiksi läheisten kuolema saattoi murtaa monenkin nuoren mielen sillä tavalla, että he päätyisivät lopettamaan koulunkäyntinsä kokonaan. Se oli surullista, eikä minua lainkaan helpottanut se fakta, että olin itse näiden rauhanrikkojien puolella ja pelkästään oman henkeni pelastamiseksi. Säälittävää. Minulla ei koskaan ollut ollut mitään viattomia vastaan, ja olin sitä paitsi jollain tapaa oppinut pitämään etenkin Tylypahkan nuorista, heti sen jälkeen kun olin itse päässyt pois sieltä. Nämä näki heti toisessa valossa, kunhan he eivät vain tunteneet minua. Kahvilassa törmäsi monenlaisiin tapauksiin ja ne mukavimmat löytyivät juuri oppilaskunnan puolelta.

Yksi ja luultavasti ainoa mahdollisuus oli siis se, että Brook oli jäänyt luokalleen..kolme kertaa. Se kuulosti mahdottomalta jo ajatuksena, mutta en lähtenyt ihmettelemään asiaa sen enempää. Jos se sitä paitsi oli totuus, en uskonut että Brook haluaisi että joku idiootti alkaisi kysellä sellaisia asioita, jotka eivät hänelle millään tapaa kuuluneet ja joista Brook ei muutenkaan varmastikaan mielellään puhunut. Ja kun nyt tarkemmin ajatteli, muistelin että Brook oli käynyt Kolmessa Luudanvarressa vain viikonloppuisin ja yleensä juuri niihin aikoihin, jolloin muutkin oppilaat astelivat sisään kahvilan ovista. Se oli aina ollut suosikkiaikani päivästä; aamupäivän asiakkaat olivat kaikista kamalimpia, töihin menevät noidat ja velhot olivat kärttyisämpiä kuin saattoi uskoa, mutta oppilaat sentään ymmärsivät jotain, ainakin useimmiten. Sitä paitsi, näiden joukossa saattoi aina silloin tällöin olla joitakin joita odottaa, kuten nyt erittäin hyvänä (oikeastaan parhaana ja lähes ainoana) esimerkiksi Brook. Ja juuri sen takia hänen puheensa lopullisesti ymmärrettyäni, tajusin mitä se todellakin tarkoitti ja huomasin taas kerran kuinka minä olin vain tuhlannut aikaani täällä ollessani.

Jos Brook nyt lähtisi, hän tuskin kaipaisi enää koskaan tänne takaisin. En tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella siitä - tietenkin olisi ehkä pitänyt olla osittain tyytyväinen ihan jo senkin Brookinkin puolesta; olinhan minä itsekin päässyt pois paikasta jota olin vihannut yli kaiken (vaikka tosin, olin jumittunut tänne, lähestulkoon suoraan koulun viereen), mutta myös sen takia että pääsisin itse pois siitä kiusauksesta joka koetteli mieltäni aina Brookin nähdessäni. Se oli siis ainakin jollain tavalla ajateltuna hyvä asia. Mutta kun ajatteli, että en ollut edes koskaan vihjaissut mitään sen puoleen mitä oikeasti tunsin, tuntui säälittävältä että en ollut taaskaan saanut mitään aikaan ja pian olisi jo liian myöhäistä, eikä sekään saisi minua tekemään yhtään mitään. Olin yksinkertaisesti liian arka tekemään yhtään mitään, vaikka tietäisinkin että tulisin katumaan saamattomuuttani heti kun aika kävisi liian vähiin. Jotenkin kaikki tuntui yhtäkkiä muuttuneen sen jälkeen mitä Brook oli sanonut, vaikka en tiennyt oliko se ihan vain omaa kuvitelmaani vai ei. Joka tapauksessa se kaikki oli tyhjentänyt mieleni täysin, enkä todellakaan tiennyt mitä tällä kertaa vastata, mutta siitä huolimatta pakotin itseni ajattelemaan. En vain voinut seisoskella siinä paikoillani tekemättä yhtään mitään.

"Mä en.. muista sua luonnonoikkuna", sanoin hitaasti, yrittäen epätoivoisesti kuulostaa edes hieman itsevarmalta. Mitään muutakaan lausetta ei tullut mieleeni, ja sitä paitsi, se oli totta. En tiennyt halusinko Brookin tietävän sitä vai en, ja myöhemmin ajateltuna se oli luultavasti rohkein kommentti mitä olin koskaan suustani päästänyt, mutta joka tapauksessa olin mennyt sen jo sanomaan enkä sitä voinut takaisinkaan vetää, vaikka olisinkin keksinyt jotain järkevämpääkin sanottavaa. Mutta minä en todellakaan muistanut Brookia millään tavalla luonnonoikkuna. Olin aina tiennyt että muut pitivät häntä sellaisena, hieman samalla tavalla kuin minuakin (minä vain satuin olemaan typerä, hiljainen ja herkkä, eikä sekään miellyttänyt muita) mutta enhän minä koskaan ollut mitään tehnyt. Olin vain nähnyt oman tilanteeni, ja vasta jälkeenpäin tajunnut että myös joillakin toisilla saattoi olla vaikeaa koulussa. Olin täysin vaipunut omaan kurjuuteeni ja pitänyt kaiken lisäksi omaa itseänikin jollain tasolla mielenvikaisena; ainakin kun olin huomannut  etten ollut edes sen suhteen normaali että olisin alkanut tuntea vetoa tyttöihin kuten kaikki muutkin. En ollut nähnyt mitään muuta siinä hämärässä, ja vasta koulusta päästyäni olin alkanut tajuamaan muitakin asioita. Nuorempana osasi olla älyttömän typerä eikä sitä edes huomannut itse. En väittänyt etten muka enää olisi, mutta oli pakko myöntää että verrattuna kouluaikaiseen minääni, muutosta oli tapahtunut ihan kiitettävästi. Tosin en tiennyt, tulisiko kukaan muu huomaamaan sitä.

"Mihin sä sitten aiot mennä?"
Minä todella toivoin ettei sisälläni vellovaa epätoivottomuutta pystynyt paikallistamaan äänensävystäni. Jo sen kysyminen tosin saattoi paljastaa kaiken, mutta halusin tietää vastauksen, tai ainakin edes osoittaa että minä jollain tasolla välitin. Saattoihan se hyvin olla että Brook aikoisi hyvinkin pitää sen omana tietonaan, eihän hän voinut minuun luottaa. Mistä sitä ikinä tiesi kiirehtisinkö heti kertomaan kaikille hänen määränpäänsä, vaikka se ei tietenkään edes käynyt mielessäni. Tiesin ettei hän halunnut ketään peräänsä, mutta en voinut olla varma pystyisinkö itse olemaan lähtemättä.

[jimmy]

brook williams.

Tyhjyys oli niin kaunista jotenkin, jotakin sellaista upeaa, mitä en ollut koskaan ennen kokenut. Vihdoinkin. Olisi aika. Päästä pois. Se ajatus jyskytti mielessäni, yritti varmaankin tappaa pääni ajatellen sitä uskomatonta päänjomotusta mitä yhtäkkiä tunsin, mutta se kaikki oli vain vapauden tunteita ja kaikki tuntui yllättävän hyvältä ajatellen, ettei se kipuna ollut mitenkään miellyttävää. Miten vain. Miten vain. Sillä ei olisi mitään väliä. Tuskin saapuisin tänne enää koskaan. Se olisi onni.

Tyhjyyden rikkoi Sidley, ehkä ainoa asia, jota koskaan tulisin täältä kaipaamaan. Sidley, joka sanoi ne sanat, jotka merkitsivät minulle paljon enemmän kuin hän varmastikaan uskoi niiden merkitsevän, paljon enemmän kuin mikään muu mikä minulle oli sanottu... Ne merkitsivät sen verran, että tiesin tulevani kaipaamaan häntä enemmän kuin uskoinkaan - huvittavaa, enhän minä edes tuntenut häntä - sen verran, että olisin varmasti alkanut itkeä, jos minulla olisi yhtään kyyneltä jäljellä enää. Mutta niitä ei ollut. Minulla ei ollut mitään syytä itkeä enää koskaan, olin vapaa, vapaa tekemään mitä tahansa, en ollut kenenkään vastuulla ja... Voisin tehdä mitä vain. Sillä tämähän oli viimeinen kerta kun tapaisin häntä tai ketään muutakaan täällä enää. Ei enää koskaan.
Noin kymmenen minuuttia jäljellä. Pitihän junaan nousta sentään vähän etuajassa. Että ehtisi. Ei kannattanut jättää viimeiselle minuutille siltä varalta, että juna saattaisikin lähteä minuutin tai kaksi etuajassa. Nyt piti olla varma. Koska en saanut minkään hidastaa minua enää.

Tyhjyyttä ei ollut enää, mutta jotain muuta siellä oli, siellä oli tunteita - kaikkea omituista, joitakin sellaisia joita en ollut muistanut, mutta ei yhtään kaipaavaa... En jäisi kaipaamaan mitään. Kaikki oli ollut yhtä helvettiä. Jatko olisi vain maailmanloppu.
Tuntui siltä, että pystyin katsomaan Sidleytä avoimesti. Tuijotin häntä lähestulkoon. Tahdoin muistaa kaiken, koska tämä olisi viimeinen kerta. En voinut toistaa sitä mielesäni tarpeeksi. Viimeinen. Se yleensä oli masentavaa, kaikkien niiden säälittävien elokuvien ja kirjojen ja muiden mukaan, aina viimeinen muistutti jostakin vakavasta ja surullisesta mutta minulle se oli vain onni. Onnellinen. Jumalauta, minä olin sillä hetkellä todellakin onnellinen. Tunsin itseni vapaaksi. Saatoin tehdä mitä tahansa miettimättä erityisemmin. Vaikka puhuinkin usein mitä sylki suuhun toi, tekoni eivät olleet harkitsemattomia. Koskaan.
Nyt sekin saisi muuttua. Kukaan ei välittäisi. En ollut kenenkään vastuulla, paitsi itseni, olin yksin...

Yksinäisyys oli kyllä masentavaa. Se oli pakko myöntää. Mutta kyllä minä pärjäisin. Olisi jotain muuta paljon mahtavampaa, kauniimpaa, suurempaa sitä korvaamassa... Ei yksinäisyys olisi mikään syy heittää sitä pois. Enhän minä koskaan ollutkaan mitään muuta. Ehkä tämä olisi tosiaankin käännekohta, käänne kaikelle elämässäni, oikeasti kaikelle. Vihdoinkin ulospääsy.
Miksen ollut tajunnut sitä aiemmin? Olinko todella niin typerä? Miksei kukaan ollut koskaan käskenyt minua lähtemään? Olisin voinutkin lähteä. Silloin olisin tajunnut sen.
Tämä oli Sidleyn ansiota. Sidleyn ansiota, sillä ilman häntä en ehkä olisi keksinyt tätä. Sisimpäni oli täyttänyt epätoivo aiemmin, viimeistenkin rippeiden pienestä, muutaman hetken kestävästä onnesta sitä seuraavasta itseinhostakin huolimatta kadottua olin tajunnut kaiken niin kirkkaasti. Vihdoinkin. Naurettavaa. Olin siltikin kiitollinen. Hän tuskin ymmärtäisi.

Vilkaisin kelloani, taas - reilu kymmenen minuuttia junan lähtöön. Itse lähtisin junaan noin viisi minuuttia etuajassa, ihan varmuuden vuoksi. En saanut pilata tätä.
Jossain kuului naisääni, rasittava, hontelo, nenäänpuhuva nainen kertoi junan Cardiffiin lähtevän kymmenen minuutin kuluttua. Se oli minun junani, mikään muu ei lähtenyt näin pian...
Cardiff. Walelsiin siis. En ollut käynyt siellä koskaan ennen, siihen ei ollut mitään syytä. Mutta sillä ei ollut väliä. Kunhan pääsisin jonnekin.

Yhtäkkiä - varmasti hyvin paljon myöhässä - tajusin, että Sidley oli kysynyt jotain jossain vaiheessa. Olin ollut liian lumoutunut hänen edellisestä kommentistaan ja uudesta koittavasta vapaudestani, etten ollut tajunnut ollenkaan, että hän oli avannut suunsa. Lievästi sanottuna huvittavaa. Hetki sitten ainoa, mitä pystyin ajattelemaan täysin voimin oli hän. Nyt en ollut edes huomannut hänen, Herra Täydellisen, sanovan jotakin. Onneksi olin hyvä tajuamaan asioita, vaikken ollut keskittynyt niihin. Ei edes kestänyt kauaa, kun tajusin jo selkeästi hänen kysymyksensä sisällön. Tajuessani asian nostin katseeni selkeän uteliaasti häneen, sillä olin kiinnostunut tietämään, miksi ihmeessä hän kysyi sitä. Niin kuin häntä kiinnostaisi. Ehkä se oli vain yleistä keskustelua - aivan sama minulle, mistä se johtui, halusin pitää siitä vielä nämä viimeiset minuutit kiinni.

"Nähtävästi Cardiffiin", sanoin hyvin selkeän ivallisesti - en siltikään pahantahtoisesti, en todellakaan - hänelle, hymyilin (kaikki tuntui niin uskomattoman kevyeltä sillä hetkellä) ja revin samalla laukustani paperinpalan, otin kuulakärkikynän - yleensä täällä käytettiin sulkakyniä, mutta itse kannatin mieluummin perusjästikyniä; paljon helpompikäyttöisempiä - ja kirjoitin siihen osoitteeni. Ihan vain siksi, että huvitti. Eihän sillä mitään väliä ollut - tuskin hän kuitenkaan tulisi käymään. Tai muistaisi minua muutenkaan. Mutta ainakin minä yritin. Olinhan minä vapaa, vapaa tekemään mitä vain tahdoin. Täysi-ikäisyys ja aikuisuus oli todella helpottavaa.
Ajattelisinkohan niin vielä, kun istuin junassa ja tuntisin kaikkien katseet niskassani? Ainahan tosin voin toivoa, ettei kovin moni olisi päättänyt lähteä juuri tänään nimenomaan tähän aikaan kohti Cardiffia. Turha toivo, kuitenkin - olihan viikonloppu. Paras aika lähteä pakoon.
Olisinpa ajatellut tarkemmin.

Hypistelin hetken paperiani, luin sen monta kertaa uudestaan ja sitten kirjoitin nurkkaan vielä puhelinnumeroni. Paperi varmaan löytäisi pian itsensä jostakin roskiksesta tai jotakin, mutta aivan sama minulle. Minulla oli vain seitsemän minuuttia aikaa ennen junan lähtöä, mikä tarkoitti sitä, että viimeistään kolmen minuutin päästä minun pitäisi istua jo junassa.
Vilkaisin vielä kerran paperia ja sitten vein sen Sidleylle henkilökohtaisesti.
En ollut varmaan koskaan seissyt niin lähellä häntä. Vain pari senttiä välillä. Ja nyt vielä... Hyvin huono päivä Sidleylle saapua juna-asemalle. Hymyilin hänelle. En tietääkseni kovinkaan iloisesti, vaikka onnellisuus saattoikin suorastaan poreilla jonkinlaisen ilkeilevän, tietäväisen ja hieman ylimielisenkin naamioni takaa.

"Sori", sanoin vaikken ollutkaan (ainakaan vielä) kovinkaan pahoillani. "Ja onnea siihen mitä ikinä sä teetkään tulevaisuudessa."
Huomasin, etten oikein hallinnut hyvästejä. Sanat eivät omiin korviini kuulostaneet kovin hyviltä. Mutta ainakin tein sen perään jotain, jossa tiesin olevani oikeasti hyvä.
Painoin huuleni erittäin hellästi häntä vasten, hellemmin kuin juuri koskaan tein, paljon kevyemmin kuin voisi koskaan uskoa että olisin tehnyt ajatellen miten paljon olin häntä himoinnut niiden kaikkien vuosien aikana. Suutelin häntä pitkään, kevyesti, tunsin riemua ja samalla jotakin epämääräistä mitä en osannut luokitella mihinkään, ja kaipuuta, en tosin kovin paljoa, en vielä. Laitoin käteeni jääneen paperinpalan hänen käteensä, tunsin, miten kylmät käteni olivat vaikkei hänenkään sormet mitään lämpöä hehkuneet; se käsi, jossa oli savuke, oli hänen poskellaan. Pidin etu- ja keskisormiani ylhäällä ettei savuke osuisi häneen.  En tahtonut satuttaa.

En tiedä, kuinka kauan sitä kesti. Olin kuitenkin kohtuullisen ylpeä siitä, että pystyin pitämään itsehillintäni siinä määrin, etten yrittänytkään tehdä siitä mitään... suurempaa. Harvemmin itsehillintäni piti niin hyvin kuin sillä hetkellä. Ehkä sekin oli sitä... vapautta. Jotakin sellaista.
Lopettaessani kuitenkin tunsin onnekseni ettei sisälläni ollut itseinhoa. Pikemminkin onnea. Tunsin sen jomottavan tunteen päässäni muuttuvan iloiseksi pikemminkin kuin ahdistavaksi tai syyttäväksi tai sekavaksi.
Hymyilin taas. Ja kuiskasin Sidleylle hiljaa, "hyvästi", ja sitten lähdin pois.

(Äär loppu? Sorisekavaja yhh joo.)

[Braile]

/jooo loppu. ♥/