Pienen hetken omillaan

[Neifion]

Väsyttää
ei tahtois jaksaa enempää
kuin sortua ja itkeä
antaa toisten selvitä
selvitä

pienen hetken omillaan
koko yöksi nukahtaa
vailla vaatimuksia
olla olemassa ainoastaan
- minor chill & valveuni - olemassa ainoastaan

//Mallusätkä meed felijoku//

Severina

Mä istuin tähtitornissa. Tunnit oli ohitse ja mä olin livahtanut tänne piiloon maailmaa. Tai no, se maailma oli entistä lähempänä täällä, mutta jostakin syystä se tuntui hyvältä.
Olla olemassa on melko unohdettu asia ja joskus mun pitää pysähtyä miettimään sitä. Mä voin kuolla koska tahansa, varsinkin näissä kuvioissa.
Mä vilkuilin ylös taivaalle, tähdet alkoivat jo näkyä, kun yö hämärtyi. Kello oli ehkä kaksi tai kolme, mutta se ei häirinnyt mua, sillä kukaan tuskin näkisi mua täällä, tai tulisi tänne.
Nyt mä vaan kaipasin jotakuta jolle kertoa kaiken. Kaiken mitä mä tein, kaiken siitä kuka mä oikeasti olin.
Hassua. Mä olin totisesti sitä mieltä että tää koulu ei tehnyt hyvää mulle, kuolonsyöjänä, mutta täytyi myöntää että mä olin aika ihastunut. Kuitenkin kielsin itseäni ajattelemasta sitä.
Mua oli varotettu kaikesta ja tuntui että siltikin mulle tapahtui niitä juttuja, joita mä varoin.
Välttelin.

Mä istuin kivistä seinää vasten varjoissa, piilossa. Mä tunsin itseni niin helvetin pieneksi ja silti niin suureksi. Oli vähäsen kylmä, koska mulla ei ollut päällä kuin rusehtavanvaaleanvihreä poolopaita ja siniset farkut. Outoa, koska yleensä vihasin jästikamaa ylikaiken, mutta nämä olivat ainoat jotka mulla oli, koska vanhat housut olivat rikki.
Mä hymyilin itsekseni ja nautin siitä että olin Olemassa. Olemassa ainoastaan.

[Malfia]

Féltulee

Mä kiipesin tähtitornin kivisiä portaita ylös. En tiennyt mksi mä menin sinne, kai mun jalat vaan vei mua. Niin, ainahan ne vei enkä mä ollut mikään estämään niitä. Vaikka en mä halunnutkaan estää, koska mulle oli ihan sama minne menisin, oikeastaan. No ei nyt ihan, mutta kuitenkin... Välillä vilkaisin taakseni, kuin joku olisi saattanutkin tulla takanani tai seurata. Kyllä mä tosin sellaiset huomaisin, mä huomasin aina jos joku oli salaa, tai tarkoituksella, jääyt seuraamaan mut tekemisiäni. Yleensä se ei kuitenkaan hatannut, koska mulle oli myös ihan sama, mitä ihmiset musta ja mun tekemisistä mietti. Ei kuulunut niille, enkä mä antanutkaan kuulua. No, joka tapauksessa mä vilkuilin taakseni koska mula oli tunne, että mä en ollut yksin.

Mä kiinnitin huomioni sinisiin pillifarkkuihini. Ne olivat revenneet polvesta, ilman että mä olin huomannut. Mä hymähdin ja pysähdyin. Tartuin kiinni pienestä viillosta joka farkuissa oli. Repäisin sitä hellästi ja sain sen näyttämään tarkoituksella tehdyltä. Nyt farkut näyttivät oikeastaan aika siisteiltä kaikkien ketjujen ja niittivyön kanssa ja mä päätin repiä niitä lisää kunhan ehtisin ja olisin taiteellisella tuulella. Mä vedin mustan hupparin vetoketjun kokonaan kiinni ja laitoin hupun päähäni. En tiedä miksi, mutta mun kehossa värisi koko ajan kylmän väreitä, vaikkei mulla oikeastaan ollut edes kylmä.

Pääsin vihdoin ylös huoneen puiselle ovelle. Avasin sen ja nenääni kävi heti tunkkainen ja pölyinen haju. Huone oli täynnä kaikenmaailman kaukoputkeja ja muuta sellaista sälää. Oli hämärää, enkä mä nähnyt muita. Oli hiljaista ja mä astelin ikkunan luo. Kivisellä ikkunalaudalla kipitti hämähäkki. Mä olisin voinut liiskata sen (niin kuin yleensä tein hämähäkeille) mutta nyt mua ei huvittanut. Mä kaivoin pienen askin takataskustani. Katselin sitä hetken käsissäni kunnes avasin sen. Käsiini tarttui tupakkakääre. Mä otin hupparini taskusta tulitikkuaskin. Kääre tärisi vähän mun sormien välissä kun mä vedin syvään henkeä ja tunsin savun sisälläni, keuhkoissani. Tiesin ettei näin olisi saanut tehdä, ei ainakaan koulussa mutta mulle sekin oli ihan sama. Mä katselin ikkunasta ulos, ja mulla oli edelleen tunne etten ollut yksin.

/Läppäjavitunlyhyt/

[Neifion]

Severina

Mä katselin taivasta ihan hiljaa mietin kuinka epäreilua oli oikeastaan että mun piti olla täällä, yksin. Tai siis ettei isä ollut mun kanssani. Tai kukaan. Kukaan sillä tavalla että olisin voinut kertoa etten mä tahtonut olla täällä, etten mä tahtonut muuta kuin hoitaa hommani, tosin se oli melko vaikeaa.
Dumbledore oli melko hämmentävä tapaus näin loppujen lopuksi.
Se oli monella tapaa salaperäinen ja jotenkin vaikeasti lähestyttävä. Mä olisin tahtonut vain tappaa sen suoraan, mutta mulle oli sanottu selkeästi että se pitäisi hoitaa varovasti. Mahdollisimman varovasti, jottei kukaan tajuaisi mitään.

Mä kuulin oven kolahduksen ja käänsin katseeni. Kohta mä näin tummaan pukeutuneen hahmon, tyttö luultavasti. Mä katsoin sitä ihan hiljaa, kun se alkoi polttaa tupakkaa. Ärsyttävää että se oli tullut häiritsemään mun syvällistä pohdiskeluani.
"Sääntöjenrikkoja", mä sanoin viileästi, osoittaen että mä olin paikalla.
Mä katsoin tarkkaan toista ja huomasin että mun käteni vaistomaisesti etsi sauvaa ja löysi sen lattialta, mun takapuoleni vierestä.

Aina täytyi olla varuillaan, oli isä opettanut jo pienestä pitäen.

[Malfia]

Fél

Mä ehdin hetkeksi vaipua omiin ajatuksiini, kun joku keskeytti mut. Vaikka mä en tunnistanut ääntä, enkä tiennyt kuka sen omistaja oli, mua ei pelottanut että mä olin jäänyt kiinni. Mä tiesin ettei ääni ollut kenenkään koulun henkilökunnanjäsenen, eikä mua kiinnostanut yhtään, saiko joku oppilas mut kiinni polttamisesta tähtitornissa. Mun asiat ei kuulunut muille oppilaille ja mä tein tasan tarkkaan niin kuin mä itse halusin, sanoi joku sitten mua sääntöjenrikkojaksi tai ei.

Mä käännyin huoneeseen päin. Vedin syvään henkeä ja oikein kiusallani päästiin suuren savupilven tulemaan suustani niin että sen haju täyttäisi pian koko tornin. Tiesin että se oli ärsyttävää ja että mun kaverit vihasi sitä, mutta mun mielestä noin oli kiva tehdä. Ja mähän tein mitä halusin. Mä näin varjossa istuvan hahmon. Hyppäsin istumaan ikkunalaudalle. Heiluttelin jalkojani edestakaisin ja annoin tennareiden pongahdella kiviseinään ja takaisin. "Ikuisesti", mä hymyilin vittumaisesti, enkä edes yrittänyt nähdä kunnolla jotta olisin saanut selville, kuka nurkassa istuskeli.

Mutta mä tiesin että olin koko ajan ollut oikeassa. Olin koko ajan tiennyt etten ollut tornissa yksin ja mä olin tyytyväinen itseeni. Mun vaistot ei pettäneet, taaskaan. Vaikka mä olin koko ajan halunnut tietää, kuka mun kanssa täällä tornissa sattui lymyämään, nyt mua ei pahemmin kiinnostanut. Kyllä mä voisin katsella tuota tummaa möykkyä nurkassa vaikka koko illan, mutta en mä sitä kieltäisi sieltä poiskaan tulemasta. Mä kelasin ääntä edelleen mielessäni, uudelleen ja uudelleen, ja vihdoin mä tunnistin siinä jotain tuttua, mutta mä en tiennyt mitä ja se jäi häiritsemään mua.

[Neifion]

Severina

Mä katsoin hahmoa kokoajan, kun se liikkui. Sitten mä näin vilaukselta sen kasvot ja virnistin.
"Noh, enpä ihmettele jos lähtee leikkimään tappajaa ja valehtelee rehtorille päin naamaa", virnistin ja käännyin taas katsomaan taivaalle, sen enempää enää varomatta. Felijokuhan se oli.
Ei ihmekään että sen ääni oli kuulostanut heti niin tutulta.

"Ei kannata lähteä minnekään ilman sauvaa tai olla pitämättä sitä lähellä, monijuomaliemikin on olemassa", totesin sille ystävällisesti ja katsoin taas tähtiä taivaalla. Ne oli varmasti oikeasti mua paljon isompia, koska ne näkyi tänne asti.

[Malfia]

Fél

Mä nauroin. "Helvetin Severina", mä virnistin sille. Olin helpottunut että se oli joku mun tuntemani tyyppi siellä nurkassa, koska mulla ei olisikaan ollut juuri nyt haluja tutustua tai olla tekemisissä uusien tyyppien kanssa. "Mä en harrasta monijumaliemiä, ei ole tarpeen mulle", mä jatkoin ja näpäytin pari kertaa tupakkaa sormellani. Sitten mä vein sen taas huulilleni, koska mä uskoin että Severinaa tuskin haittasi mun sauhutteluni. Ja vaikka olisi haitannutkin, mä olisin sauhutellut silti. Mä tunnuin taas olevan tosi vaikealla päällä tänään ja se alkoi pikku hiljaa nyppiä mua itseänikin.

"Miksi sä istut siellä?" mä kysyin sitten ja lopetin jalkojen heiluttamisen. Mä katselin Severinan kasvoja, jotka kuu nyt valaisi. Seurasin sen katsetta tähtiin. Mulle tuli heti mieleen yksi jästielokuva, josta mä pidin kamalasti. Se oli rakkaustarina, jossa on vähän niin kuin kolmiodraama, mutta naisen oikeasti rakastama mies kuolee näiden ollessa laivalla ja sen törmätessä jäävuoreen. Mun mielestä se oli ihana elokuva. "Where to, miss...?" mun suusta pääsi hiljaa mutta mun katse oli edelleen taivaalla. Mä tiesin että joku noista kirkkaista pisteistä oli Fréd. Mä en koskaan ymmärtänyt, miksi sen oli pitänyt mennä pois ja muuttua tähdeksi. "...To the stars...", mä jatkoin vielä ja käänsin sitten hymyillen katseeni takaisin Severinaan. Musta oli oikeastaan ihan kiva, etten ollut yksinäni. Nyt mä kaipasin seuraa ja sillä siisti.

[Neifion]

Severina

Mä katsoin toista huvittuneena ja virnistin sille. Katsoin tähtiä ja mietin mitä vastaisin sille. Pitäisikö mun kertoa, että mä mietin sitä, vaihtaisinko puolta ja joutuisin kuolemanvaaraan. Vai jatkaisinko, väsyisin ja tappaisin itseni. Tai Voldemort tappaisi mut.
Kolme vaihtoehtoa oikeastaan.
Toisaalta mä en tiennyt millä puolella Felijoku oikeasti olikaan. Se oli niin kummallinen henkilö ja mulla oli olo, että se oli selvittänyt asian ja antanut vaan mennä, mitään miettimättä.

"Olen ja mietin", mä sanoin hiljaa, ympäripyöreästi. Tuntui turhalta selittää sille mitään enempiä. Mä en tiennyt edes mitä oikeastaan olisi pitänyt sanoa.
Kukaan ei ollut koskaan kertonut, pitikö puhua vai ei.
Mä kuuntelin sen sanoja, nojasin lopulta seinään ja hämmästyin, koska mulle tuli siitä niin mieleen isä. Siis sen sanoista. Haikeasti.
Jos isä olisi ollut täällä, se olisi auttanut mut pois pulasta ja helpottanut mun elämääni. Se olisi hoitanut jutun mun puolestani ja auttanut mut piiloon. Mä uskoin, että sillä oli sellaisia salaisuuksia, jotka oli pahempia kuin mun.
Tai no, mä tiesin kyllä että se oli rakastanut joskus jotakuta, jonka Lordi oli tappanut.  Mutta se ei ollut tahtonut kertoa ja mä olin oppinut ettei kysely ollut hyvä juttu sellaisissa asioissa.
"Oikeastaan tähdet on melko outoja. Tai siis, miten ne näkyy tänne asti vaikka ne on niin kaukana."

[Malfia]

Fél

Mä hypähdin alas ikkunalaudalta lattialle ja kurkotin ikkunasta ulos. Savu täytti viimeisen kerran keuhkoni, kun päästin tupakan irtoamaan sormistani. Se tippui, tippui ja tippui kunnes saavutti ylhäältä katsottuna pienen lätäkön maassa. Mä en jaksanut pohtia että pitiköhän se tumpata vai ei, mua ei tulipalot sinänsä haitanneet jos en itse ollut paikalla. Hinasin itseni takaisin sisälle. Toin käteni suuni ja nenäni eteen ja hönkäisin hiljaa. Sitten mä virnistin taas Severinalle.
"Tyttöjen hengityshän ei saisi haista tupakalle", mä sanoin ja astelin Severinan luo. Menin sen viereen istuskelemaan jalat pitkällä edessä. Samalla siinä pyörittelin käsissäni tulitikkuja ja leikin niillä.

"Joo, niin", mä kommentoin Severinan pohdintoihin. "Ne on niin isoja", jatkoin tähtiä tarkoittaen. Mulle oli pienenä opetettu että poismenneet, lähinnä taivaaseen päässeet (jos joku sellaiseen uskoi) olivat tähtiä taivaalla. Sen teorian mukaan siis munkin vanhemmat ja Fréd olisivat tuolla noiden kirkkaiden pisteiden joukossa. Mutta mikä niistä oli Fréd? Niitähän oli miljoonia, ja taas miljoonia. Ja jos Fréd oli tähti, miksi se ei aina paistanut muiden joukosta juuti mulle? Tuikkisi valoisammin mulle ja näyttäisi tietä jos eksyisin. Tai tulisi tähdenlentona mun luokse takaisin, sitähän mä eniten toivoin. Sitä että rakas veli tulisi takaisin turvaksi ja suojaksi.
Mä en kuitenkaan maininnut Severinalle tuosta teoriasta mitään.
"Olisi siistä nähdä tähdenlento", mä sanoin hiljaa hymyillen. En ollut koskaan nähnyt tähdenlentoa. Vain teennäisi sellaisia jossain jästien tekemissä elokuvissa ja sen sellaisia. Enemmän kuin koskaan, mä halusin nyt nähdä tähdenlennon. Ja koska mä halusin, sen olisi myös paras näyttäytyä.

[Neifion]

Severina

Mä katsoin kummastuneena Feliä, kun se sanoi ettei tyttöjen hengitys saanut haista tupakalle.
"Miksei? Onko siinä jotakin pahaa?" mä kysyin. Vanhemmat miehet pitävät seksikkäänä jos nainen poltti tupakkaa. Tosin jos mä poltin, niin mä poltin niitä, mitä Peter kutsui tyttötupakoiksi.
Mä katselin tähtiä hiljaa ja sitten pohdin tähdenlentoja.
"Mä oon nähnyt tähdenlennon", mä sanoin.
"Tosin isä teki sen mun ilokseni, mutta kuitenkin, oli se melkein oikea", mä sanoin hiljaa. Surullista.

Mä olin ollut seitsemän vanha ja oli ollut mun synttärit. Juhlia ei voitu pitää, kun mä olin ollut kipeenä. Isä oli vienyt mut ulos ja halunnut näyttää jotakin. Lopulta me istuttiin metsäaukiolla ja isä taikoi jotenkin tähdenlennon. Mä en koskaan oppinut miten se taika tehtiin ja ehkä hyvä niin. Se oli hyvä muisto.

[Malfia]

Fél

Mä naurahdin kevyesti.
"Se on kuulemma sääntö", mä virnistin sille. "Ainakaan mun entinen seuralainen ei pitänyt siitä", jatkoin hymyillen. Niin, seuralainenhan se vain oli ollut. Kolme vuotta vanhempi poika jonka kanssa oli vain pidetty vähän hauskaa viikonloppuisin ja välillä muutenkin vapaa-ajalla. Mä olin ottanut sen kaikilla muilla tavoilla kuin tosissani, toisesta osapuolesta en tiennyt. Ehkä senkin mielestä se oli ollut vain huvittelua. Me oltiin nähty viimeisen kerran vuoden vaihteessa, sen jälkeen en ollut kuullut siitä mitään. No joo, mä olin herännyt yksin sohvalta hirveässä krapulassa ja poika oli vain lähtenyt. Ehkä se oli kuollut, liittynyt Voldemortin joukkoihin tai muuta epämääräistä. Ei mua oikeastaan kiinnostanut, mutta mä yllättyisin positiivisesti jos se vielä joku päivä kävelisi vastaan.

"Siistiä", mä hymyilin. Ei mun isä vaan koskaan ollut mulle tuollainen. Mä en koskaan järjestänyt synttäreitä, jo nuorena veljien kanssa käytiin vain ottamassa pienet mun kunniaksi. Fréd oli joskus antanut mulle sydänkorun synttärilahjaksi, mä taisin täyttää silloin kolmetoista. Mä vein sormet kaulalleni. Koru oli mulla nytkin kaulassa. Oli ollut reilut kolme vuotta.
"Jos näkee tähdenlennon, saa kuulemma toivoa jotakin", mä sanoin sitten Severinalle.
"Toivoitko sä silloin?"
Mä en tiennyt etä vaikuttiko toivomiseen ja sen toteutumiseen se että oliko tähdenlento oikea vai feikki, mutta sillä ei ollut väliä koska mä en kuitenkaan uskonut siihen.

[Neifion]

Severina

Mä pudistin päätäni hämmästyneenä, kun se kertoi seuralaisestaan. Se oli kuitenkin vasta niin nuori, pitikö silloin jo seurustella? Mä en tiennyt, mutta annoin asian olla.
Mä hymyilin sille.
"Toivoin eikä se toteutunut", mä sanoin hiljaa. Mä olin toivonut että mä ja isä voitaisiin olla ikuisesti yhdessä, ainakin kunnes mä olen täysikäinen noita. Se oli surullista. Isä oli kuollut neljä vuotta liian aikaisin.
Mä pidin istumisesta isän sylissä. Mä en ollut edes tuntenut omaa äitiäni ja mua pidettiin salassa, kukaan ei tiennyt ennen kuin mä astuin kuolonsyöjien riveihin.

Lordi oli oikeassa, mä aloin pehmetä. Mä olin saanut tunteet ja se jotenkin vähäsen harmitti mua mutta toisaalta kiinnostikin.
"Mutta tähdenlennot on kauniita", mä sanoin ja katselin tähtiä hiljaa.

[Malfia]

Fél

"No joo", mä aloitin "en mä kyllä sellaiseen hölynpölyyn uskokaan", jatkoin. Enkä mä oikeastaan uskonutkaan. Mä uskoin lähinnä unelmiin, mutten toiveisiin ja joidenkin mielestä se oli kuulemma outoa. No, pointtihan oli se että unelmia toteutettiin mutta toiveiden odotettiin täyttyvän.
Mä nyökkäsin vielä hymyillen. Joo, ne on kauniita.

Raapaisin yhtä tulitiukkua vasten askia ja se syttyi palamaan. Sitten mä otin viereiseltä, matalalta pöydältä jonkun melkein loppuun palaneen kynttilän ja sytytin sen. Mä pidin savun hajusta, jos se tuli kynttilästä. Mä pidin kynttilöistäkin. Ne toivat tiettyä tunnelmaa pimeyteen ja ne lämmittivän uskomattoman paljon. Mun oma huone oli usein iltaisin kynttilöitä täynnä, ja mä pidin sellaisista jotka levittivät tuoksua ympärilleen. Niissä oli jotain, joka sai mut ajattelemaan asioita syvällisemmin ja viisaammin. Mä otin pöyältä myös jonkun vähän haljenneen, hopeisen lautasen ja laitoin kynttilän siihen. Mä katselin sitä hetken aikaa silmieni korkeudella, ihan kuin se olisi muistuttanut mua jostakin.
Sitten mä siirryin vähän kauemmas Severinasta ja asetin kynttilän meidän väliin.
"Mä pidän kynttilöistä", mun suusta pääsi ja mä tuijottelin tulta. Sen pieni leimu kultasi mun ja Severinan kasvoja.

/Voi vittu./

[Neifion]

Severina

Katselin hiljaa kun Fel sytytti kynttilän ja hymyilin.
"Joo, ne on kauniita. Varsinkin nyt. Täällä", mä sanoin hiljaa.
Katselin kynttilän liekkiä. Se lepatti. Tanssi. En mä tiennyt. Jotenkin tuntui että se liikkui kuten toiset tahtoi. Tuulen mukana.
Olinkohan mäkin tehnyt niin.

"Mä olen miettinyt... Onkohan tässä järkeä", mä lausahdin lopulta. Aivan yllättäen.

//lyhyttää...//

[Malfia]

Fél

Letitin pieniä lettejä mustiin hiuksiini samalla kun kuuntelin vieressäni istuvan tytön puhelua. Nyökäilin siinä samalla. Tää hetki tuntui mun mielestä hyvältä. Olla kahdestaan jonkun hyvän tyypin kanssa pelkässä hiljaisuudessa. Yleensä mä en pitänyt rauhallisista hetkistä mutta tämä teki muhun vaikutuksen. Otin tennarit jaloistani potkaisten ne vähän matkan päähän ja asetuin risti-istuntaan kääntäen kateeni Severinaan.

"Niin missä?" mä kysyin ensitöikseni koska en mä tietenkään voinut tajuta että mitä se meinasi. Yleensäkään mä en tiennyt ennen kuin joku selitti mulle. Ehkä Severina meinasi tätä hetkeä. Mutta mulla ei kuitenkaan ollut epäilystäkään siitä etteikö tässä olisi ollut järkeä. Ehkä toinen taas tarkoitti koko elämää. Se voisi olla hyvä vaihtoehto, koska mun mielestä elämässä ei ollut oikeastaan järkeä. Synnyttäisiin, elettäisiin ja lopult kuoltaisiin. Mitä järkeä siinä oli? Tai siis, kyllähän mä pidin elämisestä. Ystävistä, lomista, juhlimisesta... Mutta silti. Mitä järkeä syntyä kun elää niin vähän aikaa?

"Aika monessakaan asiassa ei ole järkeä", mä sanoin sitten hetken mietittyäni. Se muuten oli totta. Mun ajatksissakaan ei ollut oikein järkeä.

[crosby]

jatkuuks tää viä guru?