This is Monoceros! [Joa]

[Joa]

Leroi

Lasken käteni Milaneran olkapäälle mutta yllätyksekseni hän ei tällä kertaa tappele minulle vastaan vaan sen sijaan painautuu minua vasten. Hätkähdän hienoisesti yllättävästä läheisyydestä mutten vastusta sitä. Minä pidän siitä vaikka tunnenkin poskiani hieman kuumottavan tästä läheisyydestä.
Lähden kävelemään sisälle, siellä on vain hieman lämpimämpää kuin ulkona mutta oletan muutoksen olevan parempaan suuntaan vaikkei se suuri olekaan. Minulla ei ole tiettyä suuntaan mihin kävellä, astelen eteenpäin ilman sen kummempaa päämäärää. Kenties menisin viemään hänet vanhempiensa luokse.

En näe syytä puhua. Minä olen vaipunut jälleen hiljaisuuteeni, yrittämättä lainkaan keksiä puheenaihetta tai tajuamatta, että sellainen kenties pitäisi keksiä. Milanera varmasti miettii vastauta kysymykseeni enkä halua häiritä hänen miettimistään. Annan hänen ainoastaan painautua minua vasten ja jatkan kävelyä tietämättä itsekään, mihin askeleemme tulevat meidät viemään.

Mielessäni risteilevät monet kysymykset vaikka tavallaan tiedänkin jo, mitä tyttö vastaa minulle. Tiedän, mitä hän tulee vastaamaan minulle lopulta. Jos hän jättää tänään vastaamatta, hän sanoo tuon yhden lyhyen sanan huomenna. Ja jos hän ei sano sitä huomenna, minun on odotettava ylihuomiseen.
Olen optimisti.
Kukaan ei voi nyt auttaa Milaneraa päätäämään. Kukaan ei voi sanoa hänen puolestaan, mikä on oikea päätös. Pitäisikö hänen myötyä minun mielestäni? Tietenkin. Minä haluan mahdollisuuden voittaa hänet omakseni. Se, joka yrittää kilpailla hänestä kanssani, saa vielä huomata, etten minä kohtele kilpailijaa yhtä lempeästi kuin kihlattua. Jos on joku toinen, hän saa nähdä, ettei minun kanssani leikitä. Ettei minun tyttöäni viedä.

Askelten kaiku on pitkään ainoa ääni, joka käytävillä kuuluu kunnes Milanera yllättäen puhuu minulle. Hän sanoo nimeni ääneen. Käännän katseeni hitaasti häneen ja hymyilen odottavasti. Hän empii ennen kuin tuo sanottavansa esille.
Minä haluaisin kantaa sormustasi, kauneimmat sanat tai helvetti, noista sanoista ei voi mennä vannomaan, kumpaan vastaukseen tyttö on päätymässä vaikka oletankin tietäväni sen. Kallistan päätäni odottavasti ja tuijotan Milaneraa.
Jos minun on valittava joku, jolle annan sen mahdollisuuden, se olet sinä tyttö jatkaa lausettaan. Hän tekee itsensä tarpeeksi selväksi joten minä nyökkään tyytyväisenä.

Polvistun tytön eteen ja otan pienen, sievän rasian esille. Avaan sen tehden vain niin kuin oletan että tällaisessa tilanteessa on tehtävä.
Sormus on valkokultaa, pienellä timantilla. Minä en harmikseni ole ollut valitsemassa sitä mutta näen ilmiselvästi sen olevan isän valitsema. Hänellä on samanlainen maku, kuin minulla. Äiti ostaisi jotain liian koreilevaa, jotain liian ylpeilevää. Isästä on parempi, että sormus on yksinkertaisen kaunis kuin että siihen on käytetty pieni omaisuus.
Tämä sormus ei tosin ole ollut halpa.
Pujotan sormuksen tytön sormeen ja suutelen kättä kevyesti tietämättä, pitäisikö minun toimia jotenkin toisin.
"Hyvä."

(Käytin parikymmentä minuuttia yksinkertaisesti pohtimalla, minkälainen sormuksen pitäisi olla :'DD Vaikea valita eri kulta-tyyppien väliltä ja miettiä, ottaisiko jalokivillä vai en.)

[Shirk]

(Uu, tästä kolmio draamasta tulee hauskaa...)
(Hankalia nuo sormukset ^^' Mut kylläpä löysit tosi hienon. Sopii Milaneralle')

Milanera Monoceros

En voi uskoa tätä tunnetta. Miten ihana oli olla vain Leroin vieressä. Se saa minut tuntemaan syylisyyttä Bradleyta kohtaan, mutta antautumaan tälle hetkelle. Tunsin itseni pahaksi, kieroutuneeksi, olin häpeäksi kunnialliselle tuvalleni. Mutta minkä mahdoin. Jokin sisälläni huusi, että asian kuului mennä näin, että en tehnyt mitään väärää ja uskotteli, että näin oli tarkoitus ja ettei tämä mitenkään voinut loukata Bradleyta. Minähän vain elin täysillä. Väärin, ajatukseni ovat niin väärin. Mutta en pääse taistelussani minnekään. Mikä lopulta on oikein? Tuntemukset ja säädökset riitelevät keskenään. Mikä lopulta oli oikein kun kaikki oli väärin mutta vain eri asioita kohtaan. Minun tunteet vai Bradleyn... entä sitten Leroi. Mikään ei tee järkeä, millekään ei voi tehdä mitään. Asiat vain kulkevat eteen päin, enkä osaa toimia niitä vastaan. Asiat vain kulkevat, ne vain kulkevat, minä vain kuljen. Mitä minä muka voin tehdä? Paitsi astua joka askeleella eteenpäin, vierelläni Leroi, sotkeutuen tään tunteeseen joka hetki pahemmin, voiden joka hetki vähemmän, ollen enemmän tämä tunne ja vähemmän tämä järki. Niin hyponotisoitunut olin tuohon viettelevään punaiseen. Jokin siinä kiehtoi, hiljainen karkea mies kuin Leroi.

Jos vain olisinkin tiennyt, että samalla kun itse hukuttaudin rakkauden sokeriin, kaaduin kaivoin Bradleylle hänen elämänsä suurinta kuoppaa. Jos sen olisin tiennyt niin vannon, että olisin vielä kyennyt riuhtaisemaan itseni vapaaksi ja hylkäämään hullut ajatukseni. Kaiken tämän raaka fakta oli kuitenkin, että Bradley oli minulle mies numero yksi ja Leroi vasta numero kaksi. Annoin hänelle mahdollisuuden vielä vaikuttaa tilanteeseen, mutta jos olisin tiennyt, että Bradley joutuisi tästä hyvästä tulilinjalle, en olisi tehnyt sitä.

Lopulta pitkien sanattomien hetkien valuttua ohitsemme askelten pehmeät ja jykevämmät äänet ainoana tahtinaan, minä lopulta saan ehtyä päätökseni, sen toisen niistä, sen ainoan väärän. Vaan oliko edes olemassa vääriä valintoja, teoriassa ei, mutta mitä olikaan käytäntö. Ja silti tunsin vain, miten oikein tämä oli, miten sydämeni iloitsi. Minun ahne sydämeni sai sisimpäänsä juuri kaksi miestä niin että sydämeni muuntui sydämestä sydämmeksi. Niin pitkä ja mielitetty oli makea hyvän myhäilyni Sydämmessäni kun tunsin voivani ripustautua oikeutetusti tähän minua houkuttelevaan nuoreen mieheen ja tuntea tätä huumaa, joka vei minua mukanaan kuin keveää sulkaa. En edes osannut enään vastustaa, olin antautunut tälle kaikelle ja antauduin Leroille myöntyen hänen sormukselleen, suvaiten häneltä kihlauksen. Ja kun Leroi polvistui eteeni, en saattanut kokea mitään muuta kuin suurta mielihyvää ja uskomatonta onnea.

Jos vain Braldey kosisi minua, haluaisin niin, että hän olisi polvillani edessäni. Vaan siinä olikin Leroi. Silti se ei tuntunut muuttavan mitään. Hullaantunut Sydämmeni oli purppuraisessa pihkassa häneen ja hänen eleensä oli minulle sulaa romantiikkaa, mikä sai minut suunniltani. "Voi Leroi", tuhkan harmaa puna kipunoi kasvoillani kun silmäni säkenöi lumouksen vallassa. Hypnoosin vihreät silmäni unelmoiden laskeutuivat noihin punaisiin silmiin ja nauttivat joka hetkestä, jonka saivat viettää pojassa. Voi tuota poikaa, minä rakastin häntä, ei minä jumaloin häntä. Olin niin sekaisin tunteesta, etteen kokenut enään realismin kattoa. Olin phalla omassa päässäni ja annoin itseni kulkea sokaistuna tunteiden ruusuisia teitä. Nähdessäni sormuksen, haukon henkeäni. Se oli niin kaunis. Minä melkein vapisen, kun Leroi pujottaa sormuksen sormeeni niin hienostuneesti ja antaa kämmenselälleni sellaisen herrasmiehen suudelman että sytyn todella. Olin niin romanttisissa haave maailmoissani, etteen enään muista lainkaan mikä on soveliasta ja mikä ei. joten hypähdän halaamaan Leroita voimallisen kiihkeänä hallitsematta itseäni ja kuten kaikissa ihanissa tarinoissa, joissa mies pyytää naisen kättä Milanera kurottautui suutelemaan Leroita. Hän ei ole koskaan suudellut ketään, hän ei edes tiedä miten suudelma tehdään. Mutta niin romanttisten Mielikuvien uhri Milanera oli, että hän kuitenkin toi huulensa Leroin huulille painaakseen ne intoumuksella hänen huuliaan vasten ja mujauttaakseen siihen kunnon pusun. Eihän hän edes tiennyt, että suutelemisessa käytetään kieltä, eikä hän tiennyt, että mitä tälläinen pusuttelu oli. Hän vain tiesi, että jotain tälläistä tehdään ja hän halusi tehdä sen, koska se tuntui hänestä niin hyvältä. Milanera loukaantuisi verisesti, jollei Leroi antaisi hänen pussata itseään.

Sormus kalpeassa sormessani melkein kuin katosi kokonaan kilpaillen valkeuteni kanssa, mutta silti se sieltä korostui hienovaraisesti tuoden esille omaa nättiä piirrettään. Se oli niin täydellisesti sulautunut osaksi minun kokonaisuuttani, ettei voinut millään huomata, että sormus oli vasta tuntemattoman ihmisen ostama ja ensimmäistä kertaa sormessani. Oli kuin se olisi luotu minua varten, pala minua, joka vasta nyt löysi paikoilleen. Oliko tämä kohtalo, jotain suurempaa, jota en ollut huomannut ja jota jääräpäisesti välttelin kieltämällä sen olemassa olon ja juoksemalla omia unelmien polkujani haaveillen Bradleysta, kuusilmästä, joka tuli mieleeni kaikesta hopeisesta, jopa Leroin itsensä antamasta hopeasormuksesta. Miten kieroutunut oli tunne maailmani, miten sekaisin olivat tieni, miten mahdotonta oli sanoa, kumpi oli se oikea. Olin keskellä kahta todellisuutta, kumpainenkin yhtä mahdollinen, kumpainenkin yhtä lähellä ja kaukana. Tuntui kuin sormuksessa en olisi kantanut vain Leroin kihlausta vaan myös rakkauttani Bradleyhyn. Se oli kuin täydellinen kulminoituma tälle koko sopalle, sen fyysinen olomuoto. Kolmoisasetelma oli nyt luotu ja käynistetty, se oli minun sormessani, osa minua ja meitä kaikkia kolmea. Luoja tiesi, mihin tämä soppa lopulta kaatuisi.

(Sanaton yö, kuin viinaa haavoilleni, se tulee ja järjen vie, tekstini sumentaa kuin huuruisen tien. Nyt menee sanaton yö!)

[Joa]

Leroi

Kaikki romanttiset eleet maksavat itsensä takaisin kun näen Milaneran punastuvan edessäni. Hänen punastuksensa on tuhkaharmaa mutta osaan tulkita sen oikein. Hän kuiskaa nimeni puoliääneen ja tuijottaa minua ihastuttavilla vihreillä silmillään. Hymyilen hänelle, hymyllä jonka ainoastaan Milanera tuntuu ymmärtävän ystävälliseksi, samalla kun otan sormuksen esille. Kuulen, kuinka se saa tytön haukkomaan henkeään, kuulen että hän rakastaa sitä ja kiitän mielessäni isää, jonka maku on luultavasti parempi kuin muulla perheellämme. Milanera ei ole suuria jalokiviä ja kirkasta kultaa ahnehtiva nainen, hän pitää hienostuneesta ja sirosta.
Pujotan sormuksen Milaneran siroon, valkeaan sormeen ja annan tilanteelle viimeisen silauksen, kevyen suukon ihastuttavalle, valkealle kämmenselälle. Se saa Milaneran syttymään lopullisesti.
En ehdi nousta ylös kun tyttö on jo halaamassa minua. Jähmetyn hetkeksi paikalleni hämmästyksestä - osaan yleensä arvata, mitä on tulossa, mutta tätä en ole osannut arvata. Vielä yllättyneempi olen, kun tyttö määrätietoisesti kurottuu suutelemaan minua.
En taistele lainkaan vastaan, pujotan sormeni hänen pitkiin, kauniisiin hiuksiinsa samalla, kun huulemme painautuvat yhteen. Tämä on varmasti Milaneran ensisuudelma mutta hän ei ole ainoa, sillä myöskään minä en ole aikaisemmin suudellut ketään.
Olen häntä useamman vuoden vanhempi mutta luultavasti hän on rakkauselämässä huomattavasti kokeneempi kuin minä, jonka ensi-ihastus ja - rakkaus ovat Milanera.

Suudelma ei ole mikään kielisuudelma, se ei ole intohimoinen suutelo mutta oikeastaan miellyttävä kokemus. Lisäksi tuntuu, kuin olisin voittanut jotain. Romanttiset eleeni maksavat itsensä takaisin tuhatkertaisina. Kuka olisi uskonut, että yksinkertainen polvistuminen ja suukko kämmenselälle olisivat saaneet Milanerassa aikaan tällaisen reaktion.
Hän on tosiaan hulluina herrasmiehiin. Minun on ryhdyttävä siinä tapauksessa sellaiseksi.

Sormus sopii täydellisesti Milaneran valkeaan sormeen. Sen vaalea, hopean värinen pinta erottuu selvästi valkeasta ihosta, hienostuneesti sillä vaikka kulta olisi erottunut paremmin tämä puolestaan sopii Milaneralle. En edes tiedä, että antamani sormus tuo hänen mieleensä sen toisen, jonka olemassaoloa osaan tavallaan aavistella, mutta josta en voi olla varma. Tiedän, että hän saattaa olla olemassa, mutta en voi olla varma asiasta. Otan siitä selvää koululla.
Nyt kuitenkin ainoastaan nousen ylös, lasken käteni tytön hartialle kuten tiedän miehen kuuluvan tehdä. En osaa olla yhtä rento, kuin minun pitäisi, olen aivan liian kömpelö ollakseni todellinen hurmuri mutta yritän siitä huolimatta parhaani. Painan kevyen suukon tytön hiuksiin, ne tuntuvat silkkisilta huulillani.
Tunnen itseni yllättävän.. onnelliseksi. Milanera on onnistunut herättämään minussa tunteen, jota en ole aikaisemmin tuntenut. Sydämeni tuntuu hakkaavan entistä kiivaammin, haluan vain hengittää sisääni hänen tuoksuaan.

En tiedä, pitäisikö minun viedä tyttö vanhemmilleen vai takaisin ulos. Minä olen tottunut valvomaan myöhään yöhön mutten tiedä Milaneran unirytmistä. Tästä syystä jään ainoastaan seisomaan aloilleni tietämättä, mitä minun pitäisi tehdä tässä tilanteessa.
Annan tytön miettiä asioita kunnolla, olen ainoastaan lähellä ja katselen hänen kauniita, valkeita kasvojaan painaakseni mieleeni hänen kasvonpiirteensä mahdollisimman tarkkaan.
"Tule, jatketaan matkaa", kuiskaan lopulta.

//<3 kilpakosijan asema on herkullinen vaikka hän on yleensä se, joka jää nuolemaan näppejään :'D\\

[Shirk]

( Minä en olisi niin varma, jääkö Leroi nuolemaan näppejään vai ei. Milanera on oikukas nainen... ja Leroi on varsin päättäväinen...)

Milanera Monoceros

Olin tyystin hullaantunut. En voinut käsitellä tätä yliteni viuhahtanutta yltiöpäistä hurmosta, kun näin sen sormuksen ja tunsin miten Leroin eleet saivat minut tuntemaan itseni hyväksi ja arvostettavaksi naiseksi. Houkutus oli käynyt liian suureksi ja jyrännyt tieltään vastarinnan. Sillä miten lumoavaa Leroita pystyi vastustamaan kun hän oli noine tummine ruskeine hiuksineen iskenyt hypnoottisen punaisen katseensa sydämmeeni. Eikä mikään muu kuin tämä tunne voinut minua ajaa Leroin kaulaan tällä tavalla kun suudelman myöntä tunsin halajavani tätä nuorukaista yhäkin enemmän. Pidin siitä miltä hänen huulensa tuntuivat huulillani, miltä hänen pitkä kehonsa tuntui vasten omaani ja miten hänen kätensä oli hakeutunut hiuksiini. Jokainen kosketus pinta sai kokemattoman ruumiini säkenöimään odottamatonta mielihyvää, joka oli kuin huumetta. Mutta silti minun piti käyttäytyä kuin sivistynyt ja hyvin kasvatettu neiti. Minun oli pakko hillitä itseni, olin miten ilahtunut hyvänsä.

Huulemme erkanevat ja höllennän otettani. Se ei ole minulle helppo tehtävä, mutta kykenin halutessani toimimaan vastoin omia tuntojani. Leroi painaa minulle otsalle hellän suukon ja olen kovin imarreltu tuosta eleestä. Silti sisälläni käytiin taistelua. Ei ollut helppoa olla minä juuri nyt. Kaksi miestä, ja tälläinen tilanne. Miten pystyin sekoamaan kahteen yhtä aikaa? Tälläinen ei ollut lainkaan hyväksi. Silti Leroin sylissä ollessani en vain kyennyt syyttämään itseäni mistään. Kaikki tuntui niin autuaalta kielletyssä paratiisissa.

Leroi rikkoo lumoista. Kuiskaus on kuitenkin hellä herättäjä, enkä säpsähdä juurikaan. Hän vain nostaa esille ymmärryksen, että meidän tosiaan pitäisi jatkaa matkaa, mutta minne. Luulen, että Leroi tietää minne olemme menossa, joten kysyn häneltä, "Minne me mennään seuraavaksi?" Katselen Leroita kainon ujostelevasti. Olinhan äsken hieman hullaantunut ja vähän kadottanut omaa otettani. Pussailu oli toki ollut ihanaa, mutta jälkikäteen tuntui hurjalta, että oli tullut tehneeksi jotan sellaista. Minua väsyttää. Mutta Leroi herätti minussa jännittävää levottomuutta, joka liimasi minut sydän pamppaillen tämän kylkeen. Halusin seurata häntä minne tahansa hän sitten olikaan menossa. Kysymykseni olikin hakenut enemmän sitä, että kai me olimme menossa jonnekin. Minä en nimittäin tainnut haluta vielä nukkumaan vaikka väsymys alkoikin painaa.

(On yli kymmenen riviä. On tarpeeksi pitkä X( ... XD)

[Joa]

Leroi Powers

Rikon tilanteen taianomaisuuden hiljaisella kuiskauksellani. En tajua, että olisin saattanut säikäyttää tytön. Totean vain ääneen, että meidän pitäisi jatkaa matkaa.
"En tiedä", totean ja hymyilen. "Sinne, minne jalat vievät."
Oletan, että Milanera toteaisi ääneen, jos hän haluaisi nukkumaan. Tästä syystä en ehdota sitä tai kysy, onko hän uupunut.
Minä en ainakaan pystyisi nukkumaan kaiken tämän addrenaliinin virratessa veressäni! Minä haluan vain kävellä ilman päämäärää näillä tyhjillä käytävillä sillä olen onnellinen jo siitä, että Milanera on rinnallani.

Tartun tytön käteen ja lähden astelemaan eteenpäin. Hengitän sisälleni viileää yöilmaa joka on valitettavan tunkkaista Monoceroksien sulkiessa maailman ulos sukukartanostaan.
Minä en tule koskaan lukitsemaan Milaneraa näin mutta epäilen, että hän on jo tällaisten seinien vanki, ei tiedä että on olemassa muutakin kuin näin rajoitettua elämää. Haluaisin tuntea itseni prinssiksi joka vapauttaa hänet mutta tiedän, etten ole sitä.
Minä en ole prinssi-tyyppiä. Yritän sitä kovasti mutta todellisuudessa se on vain taitavaa teeskentelyä.

Satun astelemaan samaan huoneeseen, missä olimme tänään aikaisemmin. Virnistän huoneelle, paikalle, missä tapasin ensimmäistä kertaa Milaneran. Paikan, jossa hän ensimmäisen kerran totesi mielessään vihaavansa minua.
"Voisimme mennä joku yö tulla uudestaan katselemaan tähtiä ja auringonlaskua", sanon hiljaisuuteen vaikka puheenaihe ei liity mitenkään mihinkään. Emmehän me tänäänkään olleet katselemassa tähtiä. En tiedä, riittääkö yhteinen aikamme kuitenkaan tähän. Saattaisin joutua lykkäämään tähtien katselua vasta kouluvuodelle. Jätän kuitenkin mietteeni yksityisiksi.

[Shirk]

Milanera Monoceros

Säpsähdin vain, en varsinaisesti säikähtänyt. Toisaalta en aivan aina välttämättä ymmärtäisi, jos olisin sattunutkin säikähtämään. Leroi ei tiennyt minne olimme menossa. Minua se tavallaan harmittaa. Halusin aina tietää minne oltiin menossa. Ainakin silloin kun en halunnut vaeltaa päämäärättömästi tai kun olin vaipunut syvälle ajatuksiini. Leroi oli juuri herättänyt minut kommentillaan, joten en ole ajatuksissani, ja olen hieman liian uupunut, että haluaisin vaeltaa päämäärättömästi. Siksi ehdotankin, "Mennäänkö sitten vaikka kirjastoon. Siellä on aina mukavaa olla." Suvun kirjasto oli tavallaan melko vaarallinen paikka, koska kirjat olivat umpivanhoja ja täynnä kirouksia. Kirjasto olikin järjestelty siten, että vaarattomimmat kirjat olivat alimpana ja ilman taikasauvaa ei saanut kirjoja korkeammalta. Lisäksi korkeimmat, eli vaarallisimmat kirjat oli suojattu loitsuin, jolloin kaikkein vaarallisimpien kirjojen saamiseksi piti omata jo jotain loitsimistaitoa. Niinä matkoina, kun olin joutunut käymään täällä, olin eniten viihtynyt kirjastossa, koska sen suurikoko ja kirjojen erityislaatuisuus teki minuun aina suuren vaikutuksen. Aina asia mitä todella arvostin suvussani, oli heidän kirjastonsa. Kovinkaan suuri osa noista kirjoista ei läpäisisi Britannian turvamääräyksiä, ja olivat nin siis tavallaan laittomia. Minusta se on väärin, koska hieno kirja on kuitenkin aina hieno kirja ja arvostuksensa ansainnut.

Olin tottuneempi tähän ilmaan, jota nyt hengitimme. Sisäilman vähäinen happipitoisuus toimi hyvin minulle ja olin kuin kotonani. Leroi oli selvästi skarpannut käytöstään ritarillisemmaksi ja vaikka se olikin pelkkää teeskentelyä, ainakin toistaiseksi se meni minulta täydesti läpi ja olen ihastuksissani. Tunsin itseni arvostettavaksi naiseksi kulkiessani Leroin vierellä, vaikka tunnelman pitäisi olla päin vastainen. Enkö lainkaan hävennyt sitä, miten petin Bradleyta, huijasin vain itseni uskomaan, että tämä kaikki oli oikein ja oikeutettua, meidän kaikkien parhaaksi, vaikka se ei ollut. siinä missä Leroi taitavasti teeskenteli minulle, minä olin vieläkin parempi teeskentelemään itselleni ja elin itse sokaistussa tilassa katse vain Leroissa, unohtaneena kaiken muun. Niin helppo oli saada minut puolelleen, muutama hienostunut ritarillinen ele ja romanttinen ihastuttava sormus ja minä olen kiinni Leroissa silmät tuikkien ja sydän pamppaillen.

Päädyimme pääsaliin, jossa suurin osa juhlista pidettiin. Leroi alkaa juttelemaan jotain tähtien ja auringonlaskun katselemisesta toisena yönä. Aihe ei liittynyt mitenkään mihinkään, siksi olen hetken pihalla, mistä Leroi puhuu. Nyökkään kuitenkin hienotunteisen vastauksen, "Auringon lasku on nätti ja tähdet hyvin kiehtovia." En tiedä mitä muuta sanoisin, aihe vaihtui niin äkkiä, etteen ollut valmiina. Hetken päästä kuitenkin olin jo eksyttänyt aiemmat aiheet ja jumiutunut tämän hetkiseen aiheeseen, "Se auringonlasku oli todella nätti. Ihmeellisiä värejä. Kiitos, että veit minut katsomaan niitä. En varmaan muuten olisi tullut itse ulos menneeksi auringonlaskun aikaan."

[Joa]

Leroi Powers

Joskus on hauskaa vain kävellä tietämättä, minne on menossa. Silloin askeleet saattavat viedä sinut paikkaan, jota et ole osannut ajatellakaan. Tai kenties ne vievät sinut juuri sinne, minne kuuluukin. Se on kuin arpapeliä enkä minä pane pahakseni sattuman varaan heittäytymistä.
Milanera ei tunnut olevan samaa mieltä. Hän ehdottaa, että menisimme kirjastoon.
Nyökkään. En tiedä missä kirjasto on, mutta emmeköhän me sen löydä jos tarpeeksi kävelemme.

Tai sitten emme. Päädymme suureen saliin. Minä aloitan uuden puheenaiheen.
Milanera on ensialkuun pihalla. Monet ovat, minulla on paha tapa aloittaa keskustelut keskeltä. Vaihdan puheenaihetta turhankin äkkiä. En kuitenkaan selittele asiaa sen kummemmin vaan käännän katseeni tyttöön.
Ei hän vielä päivällä tuntunut näyttävän näin söpöltä. Jokin on kuitenkin tainnut muuttua hänen sijaansa minussa.
Nyökkään tytön sanoille. Hän kiittää minua siitä, että vein hänet katsomaan auringonlaskua.Monocerokset kummastuttavat minua, heidän tapansa vältellä aurinkoa on outo jopa minun mielestäni.
"Voit ajatella minua kun käyt katsomassa sitä", totean kiinnittäen itseni tiiviisti tytön mieleen. En panisi pahakseni vaikka auringonlasku toisi hänelle mieleen minut. Minut, ei sitä toista, joka Milaneralla mahdollisesti on.
Tuntisin voittaneeni jotain.

Milanera kuitenkin tahtoi mennä kirjastoon, ei tänne.
"Mennään kirjastolle", sanon oltuani hetken hiljaa. En tiedä, missä päin se on joten odotan, että Milanera lähtee astelemaan eteenpäin. Monoceroksien sukukartano ei ole minulle tuttu ja saa aaveiden selvällä läsnäololla ainoastaan kylmiä väreitä kulkemaan selässäni. Jossain muualla lähtisin vain harppomaan minne jalat veivät sillä yleensä ne veivät minut oikeaan paikkaan.
Milaneralla ei ole kärsivällisyyttä sellaiseen.

[Shirk]

Milanera Monoceros

Minä jos kävelen päämäärättömästi päädyn yleensä tyystin vääriin paikkoihin, eksyksiin ja näin. Yleensä tosin hortoamalla myös päädyin lopulta jonnekin mistä löysin aina takaisin. En kuitenkaan ole tottunut luottamaan hortoamiseen. Sitä tosin tuli harrastettua aina puolunessa ja ajatuksissaan, kun unohti miettiä, minne oli menossa. Leroin läsnäolo piti kuitenkin mieleni sen verran jännitteessä ja vireänä, etteen osannut nyt unohtua harhailemaan vaan tulin miettineeksi päämäärän. En tiennyt, että Leroilla saattaisi olla jotain päämäärääni vastaan. Oletin vain, että me olisimme menossa sinne, kun minä kerran sanoin niin. Tietämättäni tulin harrastaneeksi saman kaltaista suoraoikoista ohjailua kuin Leroi. Otteeni olivat kuitenkin Leroihin verrattuna huomattavan hienovaraisia toisin kuin punaisen miehen suoraoikoinen voimankäyttö.

Pääsali merkitsee minulle lukuisia sukulaisteni kasvoja kumartumassa ylleni ihastelemaan harvinaista nuorta Monocerosta, kaiken laista sekavaa vanhojen velhosukujen juttujen kuuntelemistä ja lähes väistämätöntä kaipuuta kirjastoon, jossa oli sentään tolkun kovakantista seuraa. Tänään kun täällä tapasin Leroin, se oli ollut minulle pakotettu tilanne ja yksi epämukava kokemus listaan. Varsinaisesti positiivisemmat muistot poikaan liittyi nyt ulkoilmaan ja siellä käytyyn aikaan. Sen siaan Leroi taisi katsella minua uusin silmin ilman että itse ymmärsin tilanteen hienoudesta tuon taivaallista. Leroi alkaakin jutella taivaasta, auringonlaskusta ja tähdistä. Lipevä hurmuri halusi minun ajattelevan itseään aina auringonlaskua ajatellessaan. Itse en kyllä ymmärrä, miksi Leroi niin halusi minun tekevän, enkä ymmärtänyt sitä luontaista assosiaation lakia, joka minuun nytkin vaikutti, mutta luultavasti pojan sanat toimisivat minun tiedostamattanikin, varsinkin näiden mystisten sanojen jälkeen, jotka vähintään saisivat minut ihmettelemään Leroita aina katsoessani Auringonlaskua. Suurilla mysteereillä oli näet tapana pysyä mielessäni hämmästyttävän tiukasti ja pompahdella takaisin mieleeni, kunnes saisin ratkottua mysteerin kuin mysteerin. Leroi silti oli minulle melkoinen kummastus. Hänen ajatuksensa juoksu ei minulle aukene puhtaasti köyhän kokemattomuuden johdosta, jolloin jo perus psykologia oli jäänyt minulta vajaavaksi. Kun en kuitenkaan kehtaa myöntää toiselle, etteen ymmärtänyt hänen toivettaan, minä nyökkään Leroille ja ajattelinkin yrittää tuota temppua vain selvittääkseni, miksi Leroi oli halunnut minun niin tekevän.

Leroi on pitkään hiljaa kun olin halukas menemään kirjastolle. Minusta se oli hieno paikka. En ymmärtänyt, että jollekulle pääsali voisi olla muuta kuin ikävystyttävä paikka. Leroi kuitenkin tuntui viihtyvän täälläkin, uskon hänen silti viihtyvän paremmin kirjastossa, joka oli omalla logiikallani vielä pääsaliakin viihdyttävämpi kokonaisuus. Hän kuitenkin myöntyy, jolloin minä erkaannun Leroin kyljestä ja lähden kädestä pitäen johtamaan kulkuamme itselleni tuttua reittiä kirjastolle. Minusta tuntui kuin olisin vienyt Leroita romanttisimmalle mahdolliselle paikalle koko Monocerosten sukulinnaa. Mikä muu voisi peitota kirjaston? Minulla on hyvä mieli jo vain siitä syystä, että kuljemme kohden kirjastoa. Jotenkin erityistä mielihyvää herätti se, että minulla oli nyt matkassani myös kiehtova poika, joka varmasti lisäisi paikan viihtyisyyttä omalta osaltani. En oikeastaan edes tiedä, mitä Leroi ajattelee kirjastoista. En vain osannut kyseenalaistaa kirjastojen viehättävyyttä.

Saavumme hämyisään suureen mahtavaan saliin, jonka seiniä verhoaa ruokottoman korkeat kirjahyllyt, jotka olivat tummanaan nahkakantisia tummanpuhuvia kirjoja joista oli aistittavissa kiroukset ja pahaenteisyys. Näki, etteen ollut suvun ainoa, joka arvosti tätä kirjallisuutta, sillä sali oli ylevä ja arvonsa tunteva. Kirjojen tuoksu on vallitsevana tässä huoneessa, jossa verhoja ei varmaan oltu vedetty ikkunoiden edestä sitten sen päivän, kun paksukankaiset silkkiverhot oli niiden eteen vedetty. Tämä oli kuin kirjojenhautakammio, vuosituhansia puhtaan ulkoilman koskemattomissa. Ehkä kaikki tämä tuhoutuisi jos ikkunat aukaisisi, tai sitten puhdasulkoilma vapauttaisi täältä ulos maailmaan jotain sellaista pahuutta, että sitä saisi katua kuka tahansa. Minä en ymmärrä tyystin tätä tunnelmaa. Minulle tämä on kotoisa ja luontevan oloinen paikka, jossa sai tutustua rauhassa faktoihin. Nytkin olen ihastuksissani ja rutistan Leroin käsivartta ihastuksissani, "Eikö ole ihanaa. Tämän takia vuosittainen kreikanmatka on kannattava." Silmäni tuikkivat kun katselen ympärilleni. Niin monia kirjoja, eikö Leroita yhtään kutkuttanut päästä lukemaan jotain niistä?